28.2.17

Maalausammatti päiväntasaajan maissa.

Maalarilehti 5, 1929

(Englantilaisen ammattilehden mukaan.)

Ottamalla Intian luonteenomaiseksi päiväntasaajan maaksi, teemme hiukan selkoa sen maalausoloissa. Ensiksi on huomattava, että hyväkin aine huonoissa käsissä voi tuottaa mahdottomia tuloksia. Ja toiseksi muistakaamme, että ilmasto tekee 24 tuntia työtä vuorokaudessa hävittääkseen sen, mitä hyväkin maalari saa valmiiksi. Molemmat seikat esiintyvät äärimmäisen selvinä kuuman ilman maissa ja niinpä Intiassakin. Varsinkin niiden maaliaineiden käyttöön, joita viedään Kaukaisen Idän maihin Englannista, tai muista Europan maista, eivät itämaalaiset maalarit pysty. Sillä he eivät ollenkaan tunne niiden käyttötapoja. Toiseksi yleensä meikäläiset väriaineet, tarkoitetut hienompaa maalausta varten, eivät sovi intialaisiin oloihin. Sillä siellä toteutuu Europassa mahdoton määräys, että mielummin on maalattava huonolla värillä ja hyvin usein, kuin hyvillä väreillä ja ehkä kerran parissa tai kolmessa vuodessa. Intiassa on parempaa jos maalataan karkeilla yksinkertaisilla väreillä, melkeinpä useamman kerran vuodessa, sillä ilman vaihdellessa päivän kuumasta paahteesta yön jäiseen kylmään, värit eivät pitkäaikaisesti jaksa pitää puoliansa.

Intialaiset rakennukset ovat tavallisesti tiilirakennuksia rappauspäällyksellä. Huomattavammissa rakennuksissa käytetään myös kiveä rakennusaineena. Samoin sisältyy niihin koko joukko puuta. Näistä tietystikin puu on riippuvaisin kestämään seudunilmastoa. Parhain intialainen Europassa tunnettu rakennuspuu on tiikki. Öljyisyytensä tähden tämä puu ei ole erittäin sovelias maalaukseen. Intialaiset sivelevät tiikkiovensa jonkinlaisella sinappiöljyn sekoituksella, kolme, neljä kertaa vuodessa. Toinen, halvempi ja keveämpi puulaji rakennustarkoituksiin Intiassa on shisam. Muut halvemmat puulajit eivät kestä. Kulien mudasta tehdyt asunnot ovat tietysti vailla kaikkea huomatumpaa maalausta. Karkea kalkki on ainoa väri jota niihin mahdollisesti on käytetty ja ehkä punamultatöhertelyjä jonkinlaiseksi koristeluksi. Kalkkiväri on laajasti käytetty myös rikkaamman väen huvilamaalaukseen. Myös Intiassa asuvat eurooppalaiset, niin virkamiehet kuin kauppaväki, joutuvat käyttämään sitä tärkeämpänä asuntovärinä. Tällä värillä sivellään seinät ja katot ulkoa ja sisältä, mahdollisimman yksinkertaisella tavalla. Sisältä maalatessa peitetään puinen tahi kivinen permanto ensin kuivalla hiekalla tahi mudalla. Maalitelineet tuodaan sitten sisään sekä samalla joukko kalkilla täytettyjä saviruukkuja. Sivellin on tehty kourallisesta olkia, joka työkalu ainakin alussa pysyy jonkunverran jäykkänä ja työkuntoisena. Maalarit huiskivat telineiltään näillä olkiluudilla, toinen silmä ummessa. Parhaassa tapauksessa puolet väristä joutuukin seinään tahi kattoon, toisen puolen valuessa permannolle. Ennen maalausta ei tapahdu mitään puhdisteluja, pesuja tahi muuta hienostelua, vaan vedetään väri seinään tahi kattoon suorastaan lian päälle. Toisaalta intialaisten rappaukset ovat lujia eivätkä ne juuri helpolla halkeile. Maalarit työskentelevät tavallisesti joukoittain ja kalkkia huiskiessaan he väliin pistävät lauluksi. Esimies koettaa parhaansa mukaan jouduttaa työtä. Muttakun hän pistäytyy ovesta ulos, istuutuvat maalarit telineellensä ja panevat savukkeen palamaan, joka savuke joskus sisältää jonkun verran tupakkaakin. Palamisen tehostamiseksi on sen törkyyn sekoitettu kivihiilen tervaa. Apulaisina on naisia. Heidän tehtävänsä on lakaista permannoista hieta tai savi jotka niihin on pantu permannon suojelemiseksi. Naiset saavat myöskin toimittaa väriaineita työpaikalle. Mutta värin sekoittaminen kuuluu ehdottomasti miesten tehtäviin.

Maalaajien loma-ajat ovat tavallisesti päivä viikossa. Työajat ovat vaihtelevat, muttei missään tapauksessa säännölliset. Työtodistuksia ei käytetä muillakaan aloilla, paitsi esim. isoissa puuvillatehtaissa, joissa työskentelytavat ovat enemmän järjestelkeskeytetään kuuman keskipäivän ajaksi.

Tavallisen kalkkiherran ohella löydämme Intiassa siellä täällä taitavia marmorin sekä muidenkin hienompien pintakoristeluiden tekijöitä, joille tuskin Europasta löydämme vertaa. Mutta näiden miesten työtä kysytään nykyään harvoin.

Muutamissa europalaisten asunnoissa on koetettu ottaa seinäpaperin käyttöä tavaksi. Mutta tämä on Intian oloihin soveltumaton verhousaine. Lopulta elokuuta lokakuuhun Intiassa vallitsee sadekausi, jolloin vesi virtailee pitkin teitä ja lämpöinen sumu leijailee huoneissakin, homehduttaen ja lioitellen lujemmatkin aineet kuin liisterillä seiniin kiinnitetyt paperit. Intiassa olleet sanovat, että tähän aikaan vanhoihin kumikalosseihinkin alkaa kasvaa karvaa. Hometta ja sientä kasvaa huoneiden permannoillakin. Puut turpoavat jaraudat alkavat ruostua ja öljyvärit ja lakat tulevat vesirakkuloille, lämpömittari saattaa yhden vuorokauden aikana vaihdella kolmellakymmenellä asteella, voiden kohota aina 100 asteeseen varjossa.

Ylläolevanlaisessa ilmastossa eivät; kuten edellä on jo viitattu, europpalaiset maalaustavat kestä vähäistäkään. Lakat ja öljymaaiit joko pehmittyvät höyryssä tahi sittenkärventyvät hiillittömässä kuummidessa. Europpalaiset maaliainetuottajat ovat koettaneet keksiä väriaineita jotka soveltuisivat näihin oloihin. Mutta tähän saakka ovat tulokset olleet hyvin vähäisiä. Jotakin voitaisiin saada syntymään jos Europasta saataisiin maalaajia töitä suorittamaan, sillä intialaiset kalkkiherrat eivät osaa muuta, kuin olkisiveltimellään roiskia kalkkivelliään. Mutta euraappalaisten työntekijäin saapuminen kaukaiseen Intiaan, luonnollisista syistä, on hyvin harvinaista.

Eräs seikka joka europpalaisiin oloihin verrattuna Intiassa on väreille edullinen on, että siellä ilma on puhdasta, joten värit, jos ne vain muutoinpysyvät seinissä, pysyvät kirkkaina ja muuttumattomina.

27.2.17

Tämän kevään uudet seinäpaperimallit.

Maalarilehti 5, 1929

Kevään uusia tapettimallikirjoja leimaa eräs uusi piirre joka vielä melkoisen varovaisena esiintyi viime seinäpapereissa. Tuo uutuus on vaakasuorien kuvioiden suosiminen. Aikaisemmin olivat määräävimpinä kukkamallit, tyylitellymmät tahi luonnonmukaisemmat, sekä sitten kalkkivärillä hakattujen pintojen muotoiset väriteokset, tahi sileät väripinnat. Paperin värit olivat joko tumman kylläisiä tahi sitten harmaan vaaleita. Ja niinpä värienkin suhteen on vuoden vieriessä tapahtunut muutoksia. Värit ovat nyt kepeästi ruusunpunertavia, vihreitä, kellertäviä sinipunervia, tahi heikon ruskeahkoja, mutta aina hyvin kuultavia ja puhtaita. Kuviot ovat neliöristikkoja, kärjet ylöspäin, muodostaen vaakasuorasti matalamman viivajaoituksen. On kuvioita, tyyliteltyjä kasvimuotoja tahi sitten mittausopillisia kuvioita joiden liikunto on vaakasuora ja jotka siis muodostavat seinään kuin hirsiseinän jaoittelua. Olemme jo ennen viitanneet saksalaisten pyrkimykseen rikastuttaa tapetin asettelua muihin suuntiin kuin pelkästään luotisuorasti ylöspäin. Nämä tapettikuviot kehittelevät tätä aihetta edelleen. Uskottavasti ei tämä vaakasuora kuviointi liene pitkäikäinen. Mutta mikäli allekirjoittanut on saanut kokea, vaikuttaa vaakasuora viivoittelu melkoisen miellyttävältä, kun ei vain kuvioilla ole suuntaa yhdestä nurkasta toiseen toisin sanoin, kun kuvioissa sentään ilmenee pystysuoraa suuntaa, vaikka ne ovatkin vaakasuoriin riveihin asetettuja.



Aivan viimeistä saavutusta ovat juovitetut paperit, vasta saksalaisissa tämän kevään mallikirjoissa nähtävinä. Ne ovat saaneet aiheensa maalatuista seinistä, joihin harvennetulla tasoitinsiveltimellä puun suonituksen tapaan on vedelty ohuita viivatukkuja, enimmät pystysuuntaan ja paikoitellen, suorina poikkiviiltoina vaakasuorasti. Nämät lajit, hentoine, autereisine väreineen ovat varmaan niitä jotka joksikin aikaa tulevat anastamaan tapetinihailijoiden hemmoittelevan suosion puolelleen. Voimme sanoa, että yleensä tämän kevään uudet seinäpaperit, vanhempilaatuisetkin ovat siistejä jarauhallisia. Tähän painattamamme mallit uusimmista viivapapereista eivät tietystikään pääse oikeuksiinsa yksivärisinä. Mutta kuitenkin voimme niistä pääpiirteiltään nähdä miltä uusimmanaikaiset kevyet viivakuvioinnit näyttävät. 


14.2.17

Uusi värikeksintö Norjassa.

Maalarien viesti 1, 1919

Fredrikstadissa Norjassa on perustettu väritehdas, joka valmistaa uutta valkoista värilajia nimeltä "Titanivalkoista". Tehtaan nimi on myös "Titan". Väri on sekä laatunsa että painonsa puolesta hyvin lyijyvalkoisen kaltaista ja sen peittäväisyys on erinomainen. Väitetään, että sillä voi yhdellä lykkäyksellä saada peittymään aivan mustan pinnan! Eräs norjalainen maalari, joka asiasta kirjoittaa Norjan maalarien liiton lehdessä, kertoo itse käyttäneensä tätä väriä, vaan ei koettaneensa mustalle pohjalle sillä maalata, mutta hyvää peittämään hänkin sen on havainnut olevan, joten ei mikään muu väri siinä suhteessa vedä sille vertoja. Värillä kuuluu olevan vähän raskas lykätä, mutta sitä voi sensijaan käyttää hyvin ohuena, myös voi siihen sekoittaa muita tavallisia värejä. Kirjoittaja arvelee, että tätä uutta väriä tullaan tulevaisuudessa paljon käyttämään.

13.2.17

Onnettomuuden timantti.

Länsi-Savo 98, 1.9.1920

Kaikkina aikoina ja kaikkien livistyskansojen keskuudessa on kansa luullut vissien kallisarvoisten kivien tuottavan onnea taikka onnettomuutta omistajilleen.

Vielä tänä päivänä on olemassa melkoinen joukko ihmisiä, jotka luulevat, että opali ihmeellisine punaisen, sinisen ja vihreän vivahduksineen tuottaa onnettomuutta sille henkilölle, jonka hallussa tällainen kivi on.

Vanhan ajan ja vieläpä nykyajankin historiaan liittyy joukko kertomuksia, joissa onnettomuutta tuottavilla kivillä on huo mattava osansa. Niinpä tunnettaneen yleiseen perimätieto Kohi-Noorista, joka ennenkuin se liitettiin Englannin kruunun jalokiviin oli kuulunut Suurmogulin ruhtinaille, joille se oli tuottanut lukemattomia onnettomuuksia. Tunnettu lienee myöskin juttu Sancyn timantista, joka on saanut nimensä erään omistajansa mukaan. Tämä timantti oli erää uskollisen palvelijan mukana lähetetty Burgundin Kaarle Rohkealle vähän ennen Moratin taistelua. Palvelija otettiin kiinni ja surmattiin tiellä. Sitä ennen hän oli niellyt jalokiven, joka tavattiin hänen sisuksistaan. Timantti tuli kuitenkin kaikitenkin määräpaikkaansa ja oli Kaarle Rohkealla silloin kun hän kaatui mainitussa taistelussa.

Kaiken maailman lehdissä on puhuttu synkeästä ennustuksesta, jonka lausui Titanicin onnettomuuden uhriksi joutunut hra Stead, Reviev of Revievs lehden omistaja, joka samalla oli vakaumuksellinen spiritisti. Mainittu henkilö, joka omisti erään puolalaisen jalokiven, joka jo oli tuottanut usealle omistajalleen kuoleman, oli muutamia viikkoja ennen Titanicin haaksirikkoa vakuuttanut, että hän tulisi me nettämään henkensä onnettomuudessa, joka vaatisi suuren joukon uhreja.

Näyttää kuitenkin siltä kuin ei mikään jalokivi olisi ollut niin onnettomuutta tuottava kuin sininen timantti. Kaikki, jotka ovat joutuneet kosketuksiin sen kanssa, ovat saaneet tuta sen tuhovoimaa. Tämä timantti oli samanlainen kuin eräät tropiikin kasvit, joille luonto on tuhlaillut mitä häikäisevämpiä värejä, mutta joiden mehu ja tuoksu tuottavat kuoleman.

*

Helmikuun 7 p:nä 1715 oli Versaillesin linnan suuri galleria täpötäynnä juhlapukuisia hoviherroja ja -naisia. Ranskan korkea-aatelisten loisto oli kerääntynyt sinne, kilpaillen prameudessa vieraiden valtain lähettiläiden ja näiden seurueiden kanssa. Kaikki olivat kutsutut näkemään, kuinka "aurinkokuningas" otti vastaan Persian shahin erikoislähettilään Mehmed Rizan.

Ranska eli siihen aikaan historiansa synkkiä kausia. Vallan ja ihanuuden loistokauden jälkeen oli Ludvig 14:nnen vanhuuden päivinä seurannut onnet tomuutta. Koko maa oli suuressa ahdingossa ja alituiset sodat olivat saattaneet kansalaiset aateliSmiehistä halvimpiin porvareihin saakka perikadon partaalle Versaillesin linnan pöytä hopeita oli pitänyt myydä ja hovin palvelijat kerjäilivät kaduilla. Ludvig 14:s, joka eli paljoa kauvemmin kuin monet muut kuningasperheen jäsenet, näytti olevan määrätty vanhana ja horjuvana ukkona katselemaan kansansa kuolinkamppailua.

Mehmed Riza oi saapunut Parisiin tekemään muutamia finanssitoimenpiteitä koskevia sopimuksia. Kuningas, joka ei tahtonut alituisesti muistella onnettomuuksia, sai käynnistä aiheen suuremmoisen ja loistavan vastaanoton järjestämiseen.

Toivoen saavuttavansa jälleen entisen arvovaltansa itämaisen lähettilään, hovin ja itse kansankin silmissä ja peläten hovin köyhyyden vaikuttavan turmiollisesti maan yleiseen mielipiteeseen, oli pitävinään Mehmed Rizan saapumista suuremmoisena kunnianosoituksena hänen valalleen ja suuruudelleen.

Kaikki oli valmistettu siten, että Persian lähettiläs hämmästyisi siitä loistosta jakomeudesta, jolla hän otettiin vastaan. Miten räikeästi erosivatkaan kansan ja vieläpä suurienkin herrojen köyhyys ja kurjuus tästä silkin, kullan ja kallisarvoisten kivien sekä helmien orgiasta.

Kaiki nämä jalokivet, jotka oli vat viimeinen jäännös muinaisaikain rikkauksista, olivat olleet vuosikaupalla arkuissaan, sillä Versaillesin hovissa ei oltu juhlittu sitten vuoden 1700. Peilisalissa tungeskelleet hoviherrat ja vilusta värisevät pyntätyt naiset olivat sisimmässään iloisia saadessaan jälleen elää luminaisten loistoaikain merkeissä.

Äkkiä avautuivat ovet ja juhlamenojen yliohjaajan ilmoituksen jälkeen ilmaantui kuningas kaikessa majesteetillisuuudessaan. Hän käveli hitaasti. Nähtävästi olivat ikä ja vastoinkäymiset painaneet häneen leimansa. Hän oli puettu mustaan, kullalla kirjailtuun pukuun, joka oli täynnä jalokiviä. Niiden arvo oli 12 miljoonaa.

Jalokivistä kiinnitti ennen muita yksi huomiota. Se oli puhtain vesitimantti, joka näytti saaneen värinsä taivaan sinestä. Tämä oli sininen timatti, jolla nimellä se jo silloin tunnettiin ja jota nimeä se yhä edelleen kantaa.

Onnensa päivinä oli rouva Montespan, joka tavattomasti ihaili tätä timanttia, ottanut sen lahjaksi kuninkaalta. Rouva ei kuitenkaan olut ennättänyt kuin kolme kertaa pitää timattia, kun hän menetti vaikutusvaltansa kuninkaaseen ja kun hänen tähtensä auttamattomasti laski.

Rouva kuoltua timantti joutui aarreaittaan. Ludvig 14:llä ei jalokivi ollut käytännössä ennenkuin Persian shaahin lähettilään vastaanotossa. Muutamia viikkoja tämän jälkeen, ennenkuin Mehmed Riza vielä ennätti lähteä paluumatkallensa Ranskasta, siirtyi kuningas manan majoille.

*

Sinisen timantin oli kuningas ostanut muutamien muiden jalokivien kera ranskalaiselta matkailija Tavernieriltä 3 miljoonasta livrestä. Tavenier oli mat kustanut halki maailman, mutta etupäässä Intiassa, jossa hän oli koonnut ennenkuulumattomia rikkauksia, etenkin jalokiviä, jotka hän oli ostanut Golcondan kaivoksista. Hänestä tuli sinisen timantin ensimäinen uhri. Veljepoikansa perikatoon saattamana hän kuoli kurjuuteen Venäjällä.

Ludvig 14:llä oli sininen timantti kruunussaan kruunauspäivänä. Onneton kuningas, joka ei koskaan ollut ihastunut kullan ja timanttien loistoon, lahjoitti sen Marie Antoinettelle, joka usein kantoi sitä juhlapuvussaan. Marie Antoinette lainailikin timanttia silloin tällöin ystävälleen, prinsessa de Lamhallelle, jonka onnettomasta lopusta historia kertoo.

Vallankumoustuomioistuin takavarikoi timantin, joka varastettiin ja löydettiin vasta 30 vuotta myöhemmin. Varkaasta ei ole koskaan saatu tietoa, mutta tämä oli sen kumminkin myynyt eräälle englantilaiselle vorottujen tavarain kätkijälle, joka jälkiseurauksia peläten matkusti Hollantiin, missä hän antoi timantinhiojan Vilhelm Falsin halkaista jalokiven. Tämä toimenpide alensi timantin arvon puoleen, mutta teki sensijaan sen tuhoatuottavan voiman kaksinkertaiseksi.

Halkaistun timtimantin pienemmän puoliskon, joka painoi 12 karaattia, osti Brunsvichin herttua Karl Fredrik Vilhelm. Muutamia kuukausia sen jälkeen kuin hän oli timantin hankkinut v:a 1830, karkoittivat kapinalliset alamaiset hänet maastaan.

Timantin toisen puoliskon oli varastanut Falsin poika. Isä kuoli harmista, eikä varkaallakaan ollut paljon iloa saaliistaan sillä myytyään timantinpuolikkaan ranskalaiselle Beaulieulle, tuli hän niin ankariin tunnonvaivoihin, että hän itse päätti päivänsä.

Beaulieuakaan ei välttynyt joutumasta timantin tuhovoiman uhriksi. Hän ei rohjennut heti myydä sitä. Viimein hän kaupitsi sen polkuhinnasta eräälle juutalaiselle David Eliaanpojalle. Tämän jälkeen hän kuoli tarttuvaan tautiin. Timantin historia ei kerro, miten juutalaisen kävi.

*

Timanttien vaelluksen yksityiskohtainen seuraaminen veisi liiaksi aikaa. Viimemainitun jalokivenpuoliskon osti Englannin kuningas Yrjö 4:s. Kuningas käytti sitä ensi kerran kruunauksessaan 1821, saaden juhlamenojen kestäessä merkillisen taudinkohtauksen, josta hän ei milloinkaan toipunut.

*

Hope-timantin nimen sai suurempi puolisko siitä, että sen omisti kuulu englantilainen keräilijä Henry Hope, jonka suvun hallussa timantti pitkät ajat oli. Merkillistä kyllä, ei timantilla ollut tavallista vaikutustaan niin kauan kuin se oli suvun hallussa mutta toisenlaiseksi tuli asia, kun muuan Henry Hopen jälkeläinen myi sen.

Kuljettuaan monien käsien kautta osti venäläinen bojari, ruhtinas Kanitovski sen puolestatoista miljoonasta frangista. Venäläinen lahjoitti sen rakastajattarelleen, joka palveli eräässä Pariisin kahvilassa. Ensi kerralla, jolloin naisella oli timantti, joutui hän riitaan villin rakastajansa kanssa, joka ampui naisen juuri kun tämän piti astua laululavalle.

Abdul Ha-mid oli vähäistä ennen luopumistaan ja kukistumistaan hankkinut sinisen timantin itselleen. Johtuiko hänen onneton, kohtalonsa tämän jalokiven ostamisesta?

Timatti annettiin pantiksi eräälle Pariisin pankille, jolla oli hyvä maine vakavaraisuudestaan. Kauan ei kestänyt ennenkuin pankki romahti, vieden muassaan joukon liikemiehiä.

Viimeksi omisti timantin amerikalainen miljardöri Mac Lean, joka samaten oli ostanut jalokiven miljoonasta muutamalta Pariisin timanttikauppiaalta ja lahjoitti sen vaimolleen, jolla oli se ensi kerran hänen ollessaan Yhdysvalloissa olleen Venäjän lähettilään kutsuilla.

Mac Lean tunsi asiat. Hän tiesi timantin historian, ja vaikka hän oli päättänyt uhmata sen salaista voimaa, ryhtyi hän siitä huolimatta viisaaseen varovaisuustoimenpiteeseen. Hän vaati kauppakirjaan seuraavanlaisen kohdan:

Siltä varalta, että onnettomuus kohtaisi ensimäisten kuuden kuukauden aikana jotakin Mac Leanin perheen jäsentä Hope-timantin ollessa sen hallussa, sitoutuu ostaja vaihtamaan sen vastaavaan määrään muita jalokiviä.

Kului muutamia vuosia, joiden aikana timantti ei tuottanut perheelle mitään suruja. Mutta onnettomuutta tuottava kivi ei silti ollut kadottanut salaperäistä voimaansa, joka vain tilapäisesti oli ollut nukuksissa. Toukokuussa 1919 jäi Mac Leanin poika isänsä talon edustalla auton alle, murskaten päänsä.

Tämä kohtalokkuus ei silti estäne rohkeita ihmisiä yrittämästä hankkia itselleen onnettomuuden timanttia.

12.2.17

Suuremmatta huomiotta jätetty reklaami-ase. III.

Liikeapulainen 21, 15.11.1926

Edellisessä kirjoituksessamme pääsimme jotenkuten selville siitä, mitä liikekilven tulee sisältää ja koetimme selostaa niinkin mahdottomalta näyttävää seikkaa, kuin millaisena tämän sallitun tulisi kiivissä esiintyä. Kahdessakymmenessä tapauksessa sadasta on kuitenkin parasta iässä suhteessa antautua "hoviliikekilpimaalarin" armoille, sillä dekoratiivisiä kykyjä jakaessaan ei Herramme lienee ollut kovinkaan tuhlaavainen. Silmä taitaa sentään olla useimmalla kouliintuneempi (jos vain on muistanut pitää sitä tai niitä auki) ja kehoittaisimme lämpimästi käyttämään sitä hyväkseen saapuvia luonnoksia tarkastellessa. Tämä kaikki eritoten siksi, että arvon herrat kilpimaalarit tuntevat usein olevansa liiaksi lähellä jumalaista bohemimaailmaa ja peittävät sen vähäisenkin reklaamitaitonsa, mikä heille joskus on suotu, kyvin herkkiin ja hienoihin koukeroihin, jotka kyllä ovat sinänsä mieluisia kauppiaan silmälle, mutta ei suinkaan kukkarolle!

Samasta syystä kaikki mitä seuraa alla.

Suurempana tekijänä kuin muoto ja kuviot ovat liikekilven reklaamitehossa värit. Niihin on pantava mitä suurinta huomiota ja tulee tilaajan aina itse määrätä, mitä värejä kilvessä on käytettävä. Ulkomailla, missä tämänluontoiset seikat ymmärretään suuriarvoisiksi, on tarkkojen tutkimusten perusteella tultu seuraaviin tuloksiin, jotka jokaisen on hyvä pitää mielessään:

Voimakkain ja huomiotaherättävin väriyhdistelmä on musta keltaisella pohjalla tai vihreä valkoisella pohjalla. Lähinnä ovat punainen valkealla pohjalla ja sininen samalla pohjalla tai viimeksi mainittu väriyhdistelmä päinvastoin. Vasta tämän jälkeen seuraa musta valkealla, ja häntäpään luokkiin kuuluvat keltainen mustalla pohjalla ja valkoinen punaisella tai mustalla pohjalla.

Kuten ylläolevasta selviää, ei värejä puutu, vaan on jokainen tilaisuudessa saamaan kilpensä mitä iloisimpaan asteikkoon. Värien määräyksessä on kuitenkin otettava huomioon se, ettei työn suorittajan käsiä sidota määrittelemällä eri värinyansseja, vaan on hänen vapaasti annettava sommitella värit siitä laveasta joukosta, joita jokainen väriä tunteva tietää itse kuhunkin väriin sisältyvän. Tämä on tärkeätä siksi, että ammattimiehen silmä herkempänä voi estää räikeitä epäsointuja syntymästä.

Kilven pohjaväriä määrättäessä on otettava huomioon sen seinäpinnan väri, jota vastaan kilpi tulee asetettavaksi. Seikka on merkityksellinen, eikä suinkaan niin helposti ratkaistavissa kuin ehkä "puusta katsoen" otaksuisi. Järkeen menevä seikka on, ettei kilven väri liiaksi samanlaisena sulaudu täydelleen yhteen seinäpinnan kanssa, mutta vielä enemmän kuin tähän, on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei se huutavasti erivärisenä irtaudu pohjastaan. Epäilemättä voitaisiin edelläoleva unohtamalla saada aikaan aito "amerikalainen" vaikutus, mutta toistaiseksi — ja toivottavasti aina — ei meikäläinen yleisö sulata U.S.A:n kirkuvia reklaamitapoja! Ja toiseksi toivoisi suomalaisen liikemiehen rahtusen tinkivän reklaamikeinoistaan kauneuden hyväksi — eihän meillä ole millään alalla vielä niin kiivas kilpailu, että se pakoittaisi tälle tuiki inhimilliselle ja ymmärrettävälle vaatimukselle sulkemaan korvansa.

Jos talo, jossa liike sijaitsee, joutuu uudelleen maalattavaksi, on ensimmäinen tehtävä tarkastaa, kuinka liikekilpi sulautuu uuteen ympäristöönsä. Jos tarkastuksen tulos ei ole tyydyttävä, on vika ehdottomasti korjattava, olipa entinen kilpi miten uusi tai hyväkuntoinen tahansa.

Pääkaupungissa on viime aikoina saattanut todeta sen ilahduttavan seikan, että liikemiehet ovat kiinnittäneet huomiotaan eri liikkeitten liikekilpien keskinäiseen harmoniaan. Ei ole tarvis pelätä mitenkään joutuvansa syrjäytetyksi, vaikka itse, tai naapuri teettääkin "kilpikaksosen", sillä se seikka on päinvastoin omansa tekemään vaatimattomankin kilven huomatummaksi. Ja vaikkakin kilvet tyylillisesti ovatkin yhtä, ei mikään estä itse kutakin tuomaan kilvessään omaakin esille. Suotavaa olisi, että samassa talossa, ja miks'ei samalla katuosallakin toimivat liikehuoneustojen omistajat päättäisivät yhtenäisistä liikekilvistä. Eittämättä se antaisi koko katuosalle kauppaliikkeineen vakavan ja miellyttävän ulkoasun, vaikuttaen samalla suggeroivasti itse yleisöön, joka varmastikin tuntisi liikkuvansa kaupan valtakunnassa. Samassa yhteydessä voisi tehdä päätöksen samanlaisten akkunavarjostimien (markiisien) hankkimisesta.

Muuan tärkeä seikka on myös valaisevien reklaamikilpien laadinta. Viime aikoina on tekniikka kehittynyt niin pitkälle, että voidaan mainita suorastaan esimerkillisen kauniita ja tehokkaita kilpiä, esim. Helsingissä, Hakasalmenkadulla, Grönrosin mattoliikkeen otsikkokiipi. Seikka vaatii kuitenkin ammattimiehen esittelyn, joten sen paikka ei ole tässä yhteydessä.

Ylläolevassa olemme koettaneet selvittää niitä näkökohtia, joita olisi huomioonotettava liikekilpien ulkoasua suunniteltaessa. Toivottavaa olisi, että vaatimaton kirjoitussarjamme osaltaan edesauttaisi pääsemään nykyisestä "liikekilpikurjuudesta".

Erkki Ilmari.

11.2.17

(Kirjaesittely) Lommebog for farvere

Käsityö- ja teollisuuslehti 2, 28.2.1914

(Värjärien oppikirja, taskukokoa.)

Tämä Kööpenhaminan Teknoloogisen laitoksen julkaisema erinomainen oppikirja värjäreille kuuluu siihen sarjaan huomattavia pieniä oppikirjoja erinäisissä ammateissa, jota mainittu laitos julkaisee. Teos ilmestyi vuonna 1913 erityisesti sen johdosta, että Tanskan värjäriyhdistys v:lta 1888 silloin vietti neljännesvuosisataisjuhlaansa.

Hyvin sommitellun, rikassisällyksisen ja erittäin asiallisesti laaditun kirjan sisällyksenä on ensinnäkin esitys kemian alkeista ja värien kemiallisista aineksista, kirj. polyt, kandidaatti Anna D. Orla-Jensen. Kirjoitusta väri- y. m. aineiden ominaispainosta y. m. ja useita siihen liittyviä taulukkoja seuraa kirjoitus väriaineiden valmistuksen kehityksestä viimeisen puolen vuosisadan aikana, kirj. professori, tri Einar Bülmann. Polyt. kandidaatti Anna D. Orla-Jensen kirjoittaa senjälkeen tärkeimmistä kuituaineista. Sen jälkeen seuraa kirjassa joukko käytännöllisiä kirjoituksia, kuten värjäyksestä yleensä, väriaineiden ominaisuuksista ja käyttämisestä, apuväriaineista, villojen pesemisestä ja valkaisusta, vedenpitävän villakankaan valmistamisesta, veden puhdistamisesta teknillisiin tarkoituksiin y. m. Kirjan lopussa annetaan vielä kirjanpitoa koskevia neuvoja sekä tietoja värjärikursseista Teknologisessa laitoksessa, niin myös tietoja metrisestä mitta- ja painojärjestelmästä.

Kirja on lyhyesti sanoen erinomainen opas ja neuvonantaja kaikille niille, jotka antautuvat värjärinammattiin, niin myös niille, jotka jo ovat saaneet ammattitaitoa, mutta siinä ja tässä tarvitsevat verestää muistiaan jossakin yksityiskohdassa.

Tämä ammattikirja, jonka painos on selvä ja kaunis ja joka on sidottu varsin sopiviin ja vahvoihin kansiin, olisi jokaisen hankittava, joka vakavasti harrastaa värjärinammattia. Suotava olisi, että se tulisi käännetyksi kotimaisille kielille, että se saataisiin leviämään ja tuottamaan hyötyä mahdollisimman laajoissa piireissä myös meidän maassamme.

W. E. Lindström.

10.2.17

Vaalentamisaineista.

Kutoma- ja paperiteollisuus 11, 1915

(Lehdelle lähetetystä ruotsalaisesta käsikirjoituksesta suomennettu.)

Tummien eriväristen keinovillatuotteiden värien vaalentamiseen ja tasottaniiseen käytetään värjäämöissä useita erilaisia tuotteita, joiden tarkoituksena on joko kokonaan tai osaksi hävittää keinovillan kestämättömät värit.

Tähän tarkoitukseen soveltuvista pelkistävistä aineista, joita värjäri käytännössä käyttää, on mainittavimpia rongalit, hydrosulfit ja hyraldit. Nykyoloissa on näiden saanti mahdoton. Sentähden on värjärien itse valmistettava sellaisia, esim. hydrosulfitia, joka on varsin yksinkertaisesti tehtävissä. Sinkkipölyn annetaan vaikuttaa 34—35°Bé natriumbisulfitiliuokseen. Tällöin syntyy veteenliukoinen sinkkihydrosulfiti, jonka liuokseen pannaan kalkkimaitoa. Tällöin erottuu sinkki oksyhydratina ja syntyy jonkun ajan kuluttua kirkas natriumhydrosulfitiliuos.

Punaväristen keinovillatuotteiden vaalentamiseksi harmaan sävyiseksi on seuraava käytännöllinen resepti näyttänyt varsin soveliaaksi. 20 litr. 34°Bé natriumbisulfitiliuosta pannaan 1,6 kgr. sinkkipölyä. Sinkkipöly sekoitetaan 2 litr. kylmää vettä ja hitaasti hämmentäen kaadetaan sulfitihuokseen. Tämän jälkeen pannaan joukkoon jokunen määrä sammutettua kalkkia ja seos saa levätä ½ tuntia. Tämän jälkeen on hydrosulfiti käytäntöön valmis.

Natriumbisulfitin, jota käytetään, tulee olla hyvin puhdasta eikä vanhaa, eritoten silloin kuin siitä valmistetua hydrosulfitia käytetään kankaiden vaalentamiseen. Tämä aletaan 40°C ja liuos tehdään vähitellen 90°C lämpimäksi. Tässä lämmössä käsitellään kankaita ½ tuntia. Jos niin halutaan käytetään 1% rikkihappoa joukossa, jonka jälkeen käsittelyä jatketaan 20 minuuttia. Useissa tapauksissa syntyy tällöin, eritoten jos kankaat ovat karkeampia lajeja, epätasaisuuksia. Vaalentamisen jälkeen virutetaan ensin kylmällä ja sitten lämpimällä vedellä. Jos värjääminen tehdään substantivisilla väreillä neutralisoidaan kankaat joko sooda tai ammonikkiliuoksella. Parempilajisia kankaita vaalentaessa on eduksi käyttää hauteeseen monopoliöljyä. Kankaat jäävät tällöin pehmeiksi ja joustaviksi.

Jos tuotteet ovat olleet värjättyjä kasvi, kromi tai indigoväreillä, on niitä ensin käsiteltävä kromihappoisella kalilla ja rikkihapolla. Edellisistä käytetään 2—5%, jälkimmäistä 4—10%. Keitetään 1 tunti, pestään hyvästi ja vaalennetaan hydrosulfitilla edelläesitettyyn tapaan.

Kromihappoinen kali ja rikkihappo ovat myöskin vaalentavia aineita mutta jättävät tuotteisiin kellervän sävyn. Tämä vaikuttaa häiritsevästi useihin värisävyihin ja sitäpaitsi heikontuu usein kuituaines. Tämä tapahtuu eritoten silloin kuin tarvitaan kumpaakin ainetta käyttää runsaasti värin vaalentamiseen.

Sooda vaalentaa värejä myöskin ja erityisesti silloin kuin keinovilla on värjätty happamilla väreillä. Väkevä soodaliuos hävittää nämä värit joko kokonaan tai osittain. Muuten olisi kaikkeen keinovillaan nähden soodaa käytettävä ennenkuin niitä värjätään. Ne vanuakestämättömät värit häviäisivät tällöin joilla keinovilla hyvin usein on värjätty ja jotka myöhemmin kuin kankaita vanutetaan voivat saada varsin ikäviä häiriöitä aikaan.

9.2.17

Kysymyksiä ja vastauksia värjärin tietopiiristä. Elimelliset hapot.

Kutoma- ja paperiteollisuus 11, 1915

(Jatk. n:o 6-7).

Elimelliset hapot.

Kysymys. Nämä ovat nähtävästi elävästä luonnosta saatavia tuotteita, koska niillä on tällainen nimi?

Vastaus. Koko luomakunta on tavallaan elävä, sillä voima, elämän alkulähde vaikuttaa koko luomakuntaan. Kivetkin kemistin näkökannalta elävät. Oletteko nähneet kiteitä?

Kysymys. Olen. Mutta eivät ne mielestäni elä; mahdollisesti silloin kuin syntyvät?

Vastaus. Niiden kehittymistä voi varsin selvästi seurata. Kas tässä esim. alunakide. Miten säännölliset eivätkö sen kulmat ja pinnat ole. Elävä voima on ne luonut. Mutta tullakseni kysymykseenne) elimellisillä aineilla ymmärretään hiilen eri yhdistyksiä, joissa hiiliatoomi on keskittävänä alkuaineena. Niitä voisi selittävämmin kutsua hiiliyhdistyksiksi.

Kysymys. Nyt käsitän asian. Elimellisiä aineita on siis puu, paperi, rasva, petroleumi j. n. e.?

Vastaus. Aivan niin. Elimellisiä aineita löytyy lukematon joukko. Kasvi- ja eläinkunnassa tavataan niitä suuri joukko. Siitä niiden väärä nimi elimelliset aineet. Tällä erää rajotamme tarkastelumme sellaisiin, jotka kemialliselta luonteeltaan ovat happoja. Näistä on yksinkertaisin muuriaishappo.

Kysymys. Olisikohan tuolla aineella muurahaisten kanssa tekemistä, koska sille on annettu sellainen nimi?

Vastaus. Muurahaiset eristävät sitä ruumiistaan. Ne käyttävät sitä puolustamiseen. Muuriaishappo on kirpeä neste, joka kylmässä muuttuu kiinteäksi aineeksi.

Kysymys. Valmistetaanko sitä muurahaisista?

Vastaus. Entiseen aikaan tehtiin sitä niin, että muutettiin muurahaiskeon asukkaat kuumaan veteen. Raadot siivilöitiin pois ja veteen jäi muuriaishappo. Täten saatua muuriaishappoliuosta, joka tietenkin oli varsin laimeaa käytettiin kylpyihin. Sen jälkeen kuin teknika alkoi sitä tarvita keksittiin kemialliset menettelytavat, joiden avulla saadaan hyvinkin väkeviä liuoksia.

Kysymys. Nyt jo muistan asian. Eräässä värjäystehtaassa käytettiin samaista ainetta villavärien hauteeseen, kun villaa värjättiin n. s. peittaväreillä. Siihen tarkotukseen sitä kaiketi käytetään?

Vastaus. Tietonne on aivan oikeen. Selostan tämän asian tarkemmin kun ensin olen kertonut, miten nykyisin muuriaishappoa valmistetaan. Vanhempi menettelytapa perustuu siihen että oksalihappo kuumentaessa hajoaa hiilihapoksi ja muuriaishapoksi. Kun muuriaishappo on erittäin helposti hajautuva happo käytetään sitä valmistaessa glyseriniä apuna. Pienikin määrä glyseriniä suojelee tällöin muuriaishapon hajaantumasta ja oksalihapon ja glyseriinin seostakuumennettaessa tislautuu muuriaishappo nesteenä seoksesta.

Kysymys. Eikö tätä erittäin mukavaa menettelytapaa e nään käytetä?

Vastaus. Eipä juuri. Keksittiin toinen parempi. Häkäaine, joka kemiallisesti on CO, muuttuu erikoisissa olosuhteissa natronlipeään johdettuna muuriaishapon natriumisuoJaksi, josta rikkihapolla saadaan muuriaishappoa. Tällä tavoin sitä valmistetaan monessa maassa. Venäjälläkin on jo 3 tällaista tehdasta.

Kysymys. Mitä etua on muuriaishapon käyttämisestä värjätessä muiden happojen rinnalla.

Vastaus. Muuriaishappo on erittäin pelkistävä aine. Se muuttaa peitta-aineet täydellisemmin sellaiseen muotoon, että ne kiintyvät villaan. Sitä käytettäessä säästetään näinollen peitta-aineita, eritoten kalliita kromisuoloja. Kun villaa värjättäessä peittaväreillä tarvitaan 3% bikromatia, 2½% muita happoja, voidaan peittaaminen toimittaa 1½% bikromatia ja 1½% muuriaishappoa. Ikävä vaan, että meillä Suomeen ostettaessa muuriaishappoa tulee kalliiksi siinä löytyvän veden tähden, jota on kuljetettava mukana.

Kysymys. Etikkahappo lienee myöskin elimellinen happo?

Vastaus. Elimellisistä hapoista on muuriaishaposta seuraava etikkahappo. Sitä saadaan monella tavalla. Jos alkoholiliuosta käytetään syntyy etikkahappoa. Tätä lajia käytetään pääasiallisemmin ruokaetikkana. Teknillisesti käytettävä etikka saadaan tervanpoltossa. N. s. tervavesi sisältää etikkaa. Tästä valmistettuna esiintyy etikkahappoa 30-50%. Vedetön etikka "jäätyy" eli kiteytyy 14 — 17°C ja käy kaupassa jääetikan nimellä.

Kysymys. Olen jotenkin saanut tietää että n. s. lyijysokeri sisältää etikkaa.

Vastaus. Etikka tekee happona useita hyvästi kiteytyviä yhdistyksiä, joista lyijysokeri on sen lyijysuola. Siitä valmistetaan maaleja kuten kromikeltasta j. n. e. Myöskin ulkonaisena lääkkeenä on se saanut merkitystä. Kangaspainoissa käytetään paljon etikkahapppoista natriumia. Etikkahapon yleisin suola on etikkahappoinen kalkki, jota saadaan tervatehtaista kun n. s. tervaveteen pannaan kalkkia. Suola käy harmaan kalkin nimellä ja valmistetaan siitä rikkihapon avulla etikkaa. Etikkahapon suoloja kutsutaan tieteellisesti asetaateiksi.

Kysymys. Olen käyttänyt etikkaa emäksisten värien liuottamiseen; onko sillä muuta väriteknillistä merkitystä?

Vastaus. Kovaa vettä värjäyksiin käytettäessä on eduksi panna etikkaa joukkoon, koska värit tällöin liukenevat paremmin. Useita happamia värejä on parempi värjätä etikkahapolla happamiksi tehdyissä värihauteissa.

Kysymys. Onko muita väriteknillisesti tärkeitä elimellisiä happoja?

Vastaus. Harvemmin käytettyjä ovat oksalihappo, maitohappo, viinihappo ja sitronahappo. Oksalihappo on kauniin kiteistä ainetta. On myrkyllistä. Pelkistää värihauteessa helposti peitta-aineet. Erityisemmin ominaista on oksalihapolle poistaa rauta- eli ruostepilkkuja. Sitä käytetäänkin paljon tähän tarkoitukseen. Vielä edullisempi on tällöin käyttää oksalihapon hapanta kalisuolaa eli kaliumtetraoksalatia. Oksalihapon suoloja kutsutaan oksalateiksi.

Maitohappo esiintyy happamassa maidossa eli piimässä. Syntyy maitoon maitosokerin käymisestä, jolloin maito piimittyy. Sen suoloja kutsutaan laktateiksi. Sitronahappo esiintyy sitroneissa ja on kiteytyvää ainetta kuten viinihappokin. Tämän suoloilla on yleisempää väriteknillistä merkitystä. Tunnetuin näistä on hapon kalsiumtartraatti eli viinikivi. Se vaikuttaa värihauteessa samalla tavalla kuin rikkihappo tai tämän hapon natriumisuola, jota sen tähden kutsutaan viinikivipreparatiksi. Viinihapon monisuolaa kutsutaan oksennusviinikiveksi. Sen avulla sidotaan parkkiaineet kasvikuituihin. Puuvillaa emäksisillä väreillä värjätessä käytetään sitä yleiseen väriaineen ja peitän tanninin sitomiseen kuidulle.

8.2.17

Keinosilkin valkaiseminen.

Kutoma- ja paperiteollisuus 1, 1914

Keinosilkki on jo saavuttamassa meidänkin kutomateollisuudessa sellaisen merkityksen, että sietää silloin tällöin ottaa senkin jalostamistavat puheenalaiseksi. Joskus sattuu, ettei se ole tarpeeksi valkea väriltään, ja on se silloin valkaistava. Eritoten sillä keinosilkki lajilla, joka käy nitroselluloosasilkin eli Chardonnetin silkin nimellä on suuri taipumus kellastua. Jos tätä keinosilkkiä tai mitä uinuta sen kilpailijaa tahansa käsittelisi valkaistaessa puuvillan tapaan; jäisi se käsiin. Niin erinlainen on se kokoiimukseltaan tavallisesta puuvillasta, niin selluloosaa kuin kummatkin ovat. Keinosilkki lajeilla on erikoinen taipumus yhtyä Moriin, joka muuttaa niiden selluloosan n. s. Oksyselluloosaksi, joka on varsin haurasta ainetta. Kun siis keinosilkkiä mielitään valkaista on se tehtävä hyvin varovasti. On käytettävä mahdollisimman laimeita liuoksia ja klori on otettava tyystin keinasilkistä pois. Täma käy paraiten n. s. Antiklorisuolaa eli natriuniithiosuliatia käyttäen. Mutta tätä suolaa ei ole säästettävä. On eduksi käsitellä keinosilkkiä useamman kerran tämän suolan liuoksessa, jotta ollaan varmat, että klori on poissa.

Miltei paremmin käy keinosilkin valkaiseminen vetysuperoksidilla. Tätä käytetään joko sellaisenaan, tai vahvistetaan se natriumisuperoksidista ja haposta. Viime aikoina ovat kaikenniniiset perboratit saaneet suuren käytön vetysuperoksidin asemasta. Näistä suoloista kehittyy vississä olosuhteissa vetysuperoksidia. Mutta kun tämän vesiliuos on hyvin pysymätön, ovat perborati suolat hyvin kestäviä yhdistyksiä.

Saanemme toisten tilaisuuden kertoa miten näitä perborateja valkaisussa käytetään.

7.2.17

Puolivillaisten lankojen värjääminen ja valkaiseminen.

Kutoma- ja paperiteollisuus 1, 1914

(Jatk. N:o 4 v. 1913.)

Jos puolivillaiset langat tulevat tuotteisiin, jotka vanutetaan, vaaditaan tietenkin väreillä suurta posukestävyyttä, josta syystä edellä esitetyt värit harvoin tulevat kysymykseen. Tällöin värjälään villa langassa peittoväreillä ja tavallisesti sellaisilla, joika joko samassa tai eri hauteessa voidaan käsitellä kromisuoloilla. Puuvillainen osa langasta värjätään taasen rikkiväreillä. Kun rikkivärit liukenevat vaan rikkinatriumiliuokseen ja tämä on lipeinen aine, kärsii villa tästä, jos sitä varomattomasti käsitellään. Villan säästämiseksi pannaan hauteeseen aineita sellaisia kuin natriumifosfatia, glykosia j. n. e. Näitä käytetään kaksi kertaa värin määrä. Haudeaineena tulee glaubersuola kysymykseen. Tätä otetaan 1-2 gr. litralle väriliuosta. Hauteen lämpönä pidetään 35—40° C. Tässä hauteessa saavat langat olla 3—4 tuntia. Tämän jälkeen virutetaan, hapotetaan etikalla tai etikkahappoisella natriumilla (2—3 gr. litrassa). Happoliuosten on oltava kylmiä. Yleensä värjätään villa ensin ja sitten puuvilla. Karbonisoidusta keinovillasta tehdyt langat värjätään joskus päinvastaisessa järjestyksessä. Lopuksi on mainittava, että puolivillalankoja nykyisin värjätään myöskin siten, että villa värjätään eriväriseksi kuin puuvilla. Tavallisesti valitaan tällöin väreiksi kaksi toisiaan täydentävää eli n. s. komplementtiväriä. Sellaisia, olisivat punanen ja viheriä, keltanen ja punasininen, sininen ja punakeltanen j. n. e. Tällöin valitaan sellaiset värit, jotka jättävät jommankumman kuituaineista valkeiksi, joko siis villan tai puuvillan. Tämä värjätään sittemmin omalla värillään.

Kun puolivillalangoilla nykyään on suuri käytäntönsä eritoten trikooteollisuus alalla olemme tahtoneet näiden tuotteiden värjäämiseen erikoisemmin huomiota kiinnittää, sitäkin suuremmalla syyllä kuin puolivillalankojen kuten puolivillatuotteiden värjääminen sellaisenaan muodostaa mieltäkiinnittävimmän; mutta samalla vaikeimman osan tavallisen värjärin ammattitaidossa.

6.2.17

Värjäys kojeet.

Kutoma- ja paperiteollisuus 1, 1914

Kuituaineiden värjääminen löysänä, puolina ja lumppuina koneellisesti on viime aikoina saanut varsin suuren käytön. Pääasiassa johtuu tämä taloudellisista syistä. Villa tai imuvilla, joka värjätään löysällä on heti kehrättyään valmis käytettäväksi. Kun Löysänä värjääminen koneellisin keinoin tulee halvemmaksi, kuin villan tai puuvillan värjääminen lankaina, tehdään työssä ja aineissa melkoinen säästö. Samoin-on asianlaita, kun kuituaineet värjätään; joko haahtuana tai puolina. Jälkimäisessä tapauksessa säästyy vielä se työ, minkä lankojen uudelleen puolaaminen toisi mukanaan.

Nykyään ovat useat suuret konetehtaat telineet parilaansa niisien värjäyskoje-laitteiden keksimiseksi. Niitä löytyykin sentähden varsin montaa eri lajia. Jotkut ovat rakennetut vaan löysän kuituaineksen värjäämiseen. Toiset taasen haahtnan tai puolien ja lankojen värjäämiseen. Mutta löytyy moniaita, joissa kaikkia näitä puolituotteita voi samassa kojeessa värjätä. Pienissä tehtaissa ovat nämä hyvin käytännöllisiä. Suuretkin tehtaat voivat hankkia eri kojeita kutakin puolituotetta varten.

Koetamme seuraavassa esittäii muutamia tällaisia värjäyskojeita. Emme seuraa mitään erikoisempaa periaatetta niitä esitäessäimne. Alamme niiltä jotka ovat n. s. universaalikojeita, joilla siis voi värjätä kaikenlaisia puolituotteita. Myöhemmin saanemme tilaisuuden palata kojeiden periaatteelliseen puoleen takaisin ja samalla esittää mitä seikkoja on huomioon otettava kojelaitteilla värjättäessä. Onhan itsestään selvää, että värin laatu, sen liukenevaisuus ja värjäämiskyky tällöin ovat varsin tärkeitä seikkoja.



Coleh & Beutner on värikojeistaan kuulu Kuva 1 konetehdas Saksassa. Se sijaitsee Neukirehe—Crimmischaussa. Sen "Universal-Färbeapparat" on saanut varsin suuren käytön monipuolisuutensa ja käytännöllisyytensä vuoksi. Kuva 1 esittää siitä läpileikkauksien. Kuten kuvasta käynee selville, muodostaa toimivan osan kojeessa kaksi puuallasta, jotka on jaettu vaaka-suorilla lävellisillä pohjilla useampaan osaan. Näitä käytetään silloin kuin kojeella värjätään löysää villaa tai imuvillaa, haahtuna tai lankoja. Kyseessä olevat tuotteet levitetään olmina kerroksina lävellisille pohjille. Jos kojeella värjätään puolia, pannaan nämä metallihylsyille, jotka ruuvataan lävellisiin pohjiin kiinni. Väriliuosta kuljettaa altaasta toiseen ja värjättäviin kuituaineksen läpi erikoinen pumppu, jonka toiminta on siten järjestetty, että väriliuoksen kulkua altaasle. toiseen voidaan vuorottaa.

Eritoten on koje saanut käytäntöä villatuotteita värjättäessä. Kun villa, olipa se löysänä haahtuana tai lankana asetetaan ohuina kerroksina liivellisille pohjille, kulkee väriliuos helposti läpi. Mitään juoksukanavia ei synny ja villa värjäytyy varsin tasaisesti. Toisaalta ei villa pääse liikkumaan kojeessa, josta on seurauksena, ettei se vanu. Tehdas voikin vedota kojeensa suureen käytäntöön monissa maissa ja eritoten sellaisissa, jotka tarvitsevat paljon värjättyä karstavillalankaa. Tähän soveltuu koje erittäin hyvin.



Kuva 2 esittää Coleb & Beutnerin värjäyskojeen sellaisena kuin tehdas sen valmistaa väriliuottaja ja käyntilaitteineen. Kuten kuvasta käy selville on koje hyvin yksinkertainen. Kun se toimii aivan automatisesti, tulee sen työ ja hoito varsin helpoksi. Tiedossmme ei ole, löytyykö kojetta jo Suomessa.

5.2.17

Neuvoja. Mitenkä saadaan värjätty puu uudelleen värittömäksi.

Kotitaide 10, 1912

Tavallisimmissa tapauksissa saa väritetyn täysikiillossa olevan (puleeratun) puunpinnan värittömäksi siten, että hankaa sitä terävällä lasin syrjällä tai hiekkapaperilla. Toisin on asianlaita, jos puu on väritetty lakeeraamalla tai on sivelty öljyväreillä. Tällöin on värin poistaminen useissa tapauksissa varsin ankaran työn takana, jonka helpottamiseksi on paras käyttää kemiallisia aineita apuna.

Parhaimpia värinpoistajia ovat lipeiset aineet. Ne tavallisimmissa oloissa eivät ainoastaan syövytä puusta väriä sitovia hartseja ja öljyä, vaan poistavat samalla värinkin. Pipeisinä aineina tulevat tällöin kysymykseen:
lipeäkivi, vesilasi ja ammoniakki.

Ensinmainitusta saa värejä poistavan liuoksen siten, että ½ kiloa kaupassa käyvää kovaa lipeäkiveä (ei ilman hiilihapon vaikutuksesta muuttunutta jauheista) panee puuvilla- tai pellavakankaaseen, vääntää tämän nyytille ja pitää sitä astiassa, jossa on litra kuumaa vettä, juuri veden pinnan alapuolella. Tällöin liukenee lipeäkivi varsin helposti.

Vesilasi liukenee veteen helpommin. Sitäkin punnitaan, sellaisessa kunnossa kuin sitä kaupasta saa, ½ kiloa ja liuotetaan ½ litraan kuumaa vettä.

Ammoniakkiliuos valmistetaan taasen kaupasta käyvästä väkevästä ammoniakista lisäämällä siihen puoleksi vettä.

Kussakin yksityisessä tapauksessa on paras koetella, mikä näistä liuoksista värinpoistajana tepsii. Se tapahtuu siten, että puuvillatai pellavatukolla (villatukko ei tähän kelpaa, koska lipeiset aineet, ammoniakkia lukuunottamatta syövyttävät sen pilalle) sivelee kyseessäolevia liuoksia puun pinnalle ja antaa niiden vaikuttaa väriin muutaman tunnin ajan. Tämän jälkeen kaavitaan väri tylsällä puukolla tai muulla sopivalla aseella puusta pois. Ellei ensikertainen siveleminen tuonut toivottua tulosta, tehdään koe toistamiseen. Kun väri täten on saatu puulta pois, pestään se puhtaaksi vedellä ja annetaan kuivaa parisen päivää. Tavallisesti huokuu tällöin lipeinen aine valkeana jauheena puusta ulos.

Elleivät kyseessä olevat lipeät yksikseenkäytettyinä vieneet toivottuun tulokseen, sekoitetaan niitä toisiinsa ja on sekoituksista erikoisen voimakkaana värinpoistajana mainittava se, joka syntyy, kun edelläesitettyyn vesilasi-liuokseen liuotetaan noin 100 gr lipeäkiveä ja yhtäsuuri määrä ammoniakkia.

Kun lipeä on kylliksi puun pinnasta huokunut ulos, tehdään sen vaikutus tehottomaksi siten, että puulle sivellään joko väkevää etikkaa tai muuta happoa siksi, kunnes ollaan varmat siitä, ettei mitään lipeäaineita enään puussa löydy, ja kaiken lopuksi pestään tämäkin pois vedellä. Nyt on puun pinta jälleen sellaisessa kunnossa, että sen voi uudelleen mielensä mukaan värittää.

Mutta tavallisimmissa oloissa jää puu silti lipeiseiksi, miten hyvin sitä hapolla lienee käsiteltykin. Syynä siihen on se, että puu eritoten halukkaasti imee itseensä lipeisiä aineita. Ne tunkeutuvat usein varsin syvälle puuhun. Jos siis puulle tämän jälkeen siveltäisiin tavallisia vesivärejä, tultaisiin monasti varsin surullisiin havantoihin. Väri ei jääkään samanväriseksi kuin se alkuperäisesti oli aijottu. Liuottimena käytetty vesi kokoo näet lipeän puun sisästä ja mikään ei ole väreille turmiollisempaa kuin tämä.

Toisin on tärpätti- ja vahavärien laita. Niiden liuottimet eivät kokoa lipeää. Se mieluimmin pakenee niitä ja jättää värinkin rauhaan.

Tärpättiin liukoisia, valoakestäviä värejä on tullut kauppaan vasta viime aikoina. Ne kilpailevat valonkestävyydessä minkä muun puun värittämiseen käytettävän värin kanssa tahansa. Kun niiden liuottaminen vaatii erikoista asian ymmärrystä, on eduksi ostaa ne valmiiksi tärpättiin liuotettuina. Mainitsemme näistä O. Y. Teknika A. B:n Parolassa valmistamat
Tärpätti-keltaisen, tärpätti-punaisen, tärpätti- sinisen, tärpätti-ruskean ja tärpättimustan värin.

Sekoittaen näitä toisiinsa tai lisäten niihin tai niiden sekoituksiin vaadittavan määrän tärpättiä voi värittäjä saada minkä haluamansa värisävyn tahansa.

Myöskin erään tammen punaukseen sopivan lakan muodossa, nimeltä Teknika-lakka, on mainitun yhtiön tärpättivärejä saatavina. Teknika-lakka puulle ja eritoten tammelle siveltynä antaa samalla sekä väriä että kiiltoa (puunausta). Kyseessä olevat kotimaiset tärpättilakat eivät sovellu ainoastaan sen puun pinnan uudelleen värittämiseen ja kiillottamiseen, josta väri edelläkerrotulla tavalla on poistettu, vaan yhtähyvin silloin, kuin aivan veres, ennen värittämätön pinta on kyseessä. Teknika-lakkaa on myöskin värittömässä muodossa saatavissa. Tammen puunausaineena on sillä jo jonkinlainen merkityksensä.

Ellei tätä tahdota käyttää, vaan pysytään vahaväreissä, on näistä mainittava, että ne yleensä ovat varsin huonoja kestämään valoa. Ne liuotetaan tällöin joko kaupassa löytyviin vahaseoksiin tai valmistetaan puunaukseen käytettävä vahaseos seuraavasti: noin 100 gr mahdollisimman väritöntä mehiläisvahaa sulatetaan juoksevaan muotoon, sekoitetaan tähän hyvästi hämmentäen yhtä suuri tai, jos kovempaa seosta mielitään saada, tätä pienempi määrä tärpättiä sekä kyseessäolevaa vahaväriä tai niiden sekoitusta siksi, kunnes saadaan vaha halutun väriseksi.

Kaupassa löytyvät valmiit puunausvahat värjätään yksinkertaisesti siten, että joku määrä vahaa sulatetaan aivan sulaksi ja liuotetaan hämmentäen tähän kyseessä olevaa vahaväriä.

Puunausvahaa, miten se lieneekin valmistettu, käytetään jäähtyneessä muodossa ja joko harjalla tai villaisella rievulla sivellään sitä puulle. On eduksi antaa sen päivän tai pari jäädä sellaisenaan puulle ennenkuin sen, joko villaisella rievulla tai harjalla hankaa kiiltäväksi ja tasaiseksi.

Vahavärejä saa kaupasta mielensä mukaisissa sävyissä. Myöskin mustaa sellaista löytyy ja on siitä sanottava, että se kestää valoa kokolailla hyvin.

4.2.17

Kotivärjäys kasviaineilla.

Kotiliesi 15, 1926

Ympäristömme ja ennen kaikkea kotiemme sisustuksessa on väreillä hyvin suuri merkitys.

Tiedämme jokainen, miten eri värit vaikuttavat eri tavalla esim. mielialaamme. Punainen ja keltainen sekä kaikki niihin kuuluvat värit, jotka kuuluvat värikehän lämpimälle puolelle, vaikuttavat kiihdyttävästi ja ikäänkuin lämpöä synnyttäen, kun taas sininen ja sen sukuiset värit ovat kylmiä ja tekevät levollisen vaikutuksen. Perusvärit ovat sinänsä poikkeustapauksia lukuunottamatta liian voimakkaita, jonka vuoksi koetetaankin päästä siihen, että niitä käytettäisiin puhtaina s. o. sekoittamattomina niin vähän kuin mahdollista.

Nykyaikaisella kotivärjäyksellä, jolloin käytetään melkein yksinomaan kaupasta saatavia pussivärejä, ei kuitenkaan voida päästä tähän toivottuun tulokseen, sillä pussivärit ovat siksi räikeitä, että niillä värjätyt työt tekevät useinkin kovan ja raa'an vaikutuksen. Poikkeuksena mainittakoon kuitenkin muutamat ruskeat ja harmaat värit.

Viimeisinä vuosina on vielä pussiväreillekin tullut kilpailijoita, saippuavärit. Nämä värit ovat kyllä paikallansa silloin, kun on uudesti värjättävä jokin haalistunut silkkipusero, puku t. m. s., mutta kotivärjäykseen sanan laajemmassa merkityksessä ei niistä ole. Sillä, kun tahdotaan saada värejä, jotka ovat kirkkaita (kirkas värisuunta voittaa nykyään kokonaan muutamia vuosia sitten vielä voitolla olleen himmeän), mutta silti hillittyjä ja sellaisia, jotka kestävät haalistumattomina sukupolven, jopa seuraavankin, silloin ja varsinkin maaseudulla ei voi tulla kysymykseen muu kuin kasvivärjäys.

Kasvivärjäys ei ole suinkaan uutta, vaan se on esiäitiemme vanha värjäystapa, joka viime vuosikymmenien aikana ulkomailta tulleiden huokeiden kemiallisten väriaineiden vaikutuksesta oli joutunut melkein kokonaan unhoon. Tämä vanha, kallis perintö on jo kaksikymmentä vuotta sitten Suomen Käsityön Ystävien toimesta koottu kirjaksi, jonka on laatinut rouva Alina Hellèn, oman monivuotisen kokemuksensa perusteella.

Värjäämällä kasviväreillä saadaan sellaisia kauniita, kestäviä värejä, joita näemme museoissamme olevissa ryijyissä ja muissa kudoksissa. Ajan hammas on useinkin syönyt kudoksen melkein hajalle, mutta esiäitiemme värjäämiä värejä eivät pesu ja aurinko ole sanottavasti kyenneet muuttamaan, vain kaunistamaan.

Kasvivärjäykseen käytetään sekä koti- että ulkolaisia kasviaineita. Kotimaisista kasviaineista mainittakoon koivun- ja lepänlehdet, koivun-, lepän- ja tuomenkuoret, kuusenhavut ja -kävyt y. m. Ulkolaisista kasviaineista krappi, kokenilli, bresilja j.n. e. Viimeksimainittuja saa ostaa rohdoskaupoista ja apteekeista. Kotimaisia kasviaineita saadaan suoraan luonnosta niin paljon kuin tarvitaan. Sentähden koetetaankin järjestää mikäli mahdollista värjäys kesän ajaksi, sillä silloin ei kasveja tarvitse edes kuivata kuten talvivärjäystä varten. Aikaa kysyvää kasvivärjäys tosin on, mutta sen tulosten kauneus, kestävyys ja pehmeys palkitsevat vaivannäöt moninkertaisesti.

Suunniteltaessa kotona joko ommeltavaksi tahi kudottavaksi suurehkoa työtä, olipa se kiikkutuoli- tai lattiamatto tai pöytäliina, muistettakoon silloin aina, että useampivartinenkin kangas tahi suuritöinenkin malli menettää paljon, jolleivät värit vastaa työn teknillistä ja ennen kaikkea rahallista ja kauneudellista arvoa.

Harjoittelemalla kasvivärjäystä sekä, jos halutaan perehtyä tähän taitoon perusteellisemmin, anomalla maakunnan kotiteollisuusyhdistykseltä kasvivärjäyskursseja paikkakunnalle, voidaan tämä hyödyllinen taito saada uudelleen laajalle leviämään.

—n —t.

3.2.17

Miksi sinisestä ja valkoisesta tuli Suomen kansallisvärit?

Kokkola 71, 4.7.1918

Näitä värejä puoltawia lausuntoja aikaisimmilta ajoilta.

Viime juhannuksena liehuivat sinivalkoiset värit ensi kerran, virallisesti Suomen väreiksi tunnustettuina lipputangoissa ympäri Suomen niemen. Onhan meillä näet nyt eduskunnan hyväksymä sinivalkoinen lippu, Suomen oma, lippu, joka todistaa meidän valtiollista itsenäisyyttämme.

Saattaa näin ollen tuntua mielenkiintoiselta tutustua niihin syihin, joiden nojalla juuri sinistä ja vakloista on puolustettu Suomen kansallisväreiksi. Näitä syitä valaisevat ne lausunnot, joita useat kansalaiset antoivat sinivalkoisen puolesta, kun taiteilijaseura 1895 teki heille kyselyjä asiasta, ja jotka julaistiin seuran ruotsinkielisessä joulujulkaisussa samana vuonna. Esitämme tässä nämä lausunnot:

Jos Suomella oikeastaan olisi kansallisväri, niin ei niistä tarvitsisi mitään kysymystä tehdä.
Oikeus määrätä kansallisvärit ei kai vai kuulua muille kuin lakia säätäville voimille.
Mutta jos on vain vastattava kysymykseen: kumpi väriryhmä, sinivalkoinen vai punaleltainen on enemmän käytännössä Suomessa - niin vastaan ehdottomasti: edellinen.
Sininen on aina vuodesta l809 ollut ainakin suomalaiselle sotaväelle erikoisen ominainen väri ja vuodesta 1863 lähtien totuttu näkemään sinivalkokoristeita kaikissa kansallisissa juhlatilaisuuksissa. Punakeltainen kuuluu tosin Suomen vavhaan suuriruhtinaalliseen vaakunaan, mutta kolme vuosisataa ovat nämä värit olleet melkein unohduksissa, ja vasta nyt on ne vedetty esiin arkistojen kätköstä. Nyt elävälle suvulle on sinivalkoinen siksi tuttu ja rakas; punakeltanen sitävastoin arvokas, vaan ei tuttu.
Aug. Schauman

Vastaan lyhyesti.
Kun kysytään yhtä asiaa, ei saa sekoittaa kahta. Kansalliset värit merkitsevät sekä valtion värejä vaakunassa että maanvärejä kansantavassa. Niiden välillä on sama eroitus kuin valtionmiehen ja maanmiehen mällillä.
Valtionväri on kieltämättä vaakunatiedettä. Maanväri on vapaata kansan perintätapaa. Että ne omat usein samat, johtuu siltä, että perintätapa poliittisesti toimeliaissa kansoissa on ottanut vaakunavärit käytäntöön tunnusmerkkinä. Mutta joskus tapahtuu, että perintätieto poikkeaa historiallisista tapahtumista, ja silloin ovat valtionväri ja maanväri erilaiset.
Toisinaan tapahtuu poliittisesti laimeissa tai holhouksenalaisissa kansoissa, ettei perintätapa kiinnitä vaakunaväreihin, ensinkään huomiota, ja silloin, on kyllä olemassa valtionvärit, vaan ei maanvärejä. Näin oli juuriSuomessa ennen v. 1863.
Jos Suomessa perintätapa olisi kiinnittänyt huomiota vaakunaväreihin, punakeltaiseen, niin olisivat kai nämä värit esiintyneet 1616 vuoden valtiopäivillä, Turun yliopiston vihkiäisissä v. 1640. Porvoon valtiopäivillä v. 1809 ja Helsingin valtiopäivillä 1863. Mutta niistä ei näy jälkeäkään. Ei kissakaan välittänyt Suomessa Juhana 3:nnen espanjalaisvärikomeilusta, väreistä, joita hänen aikanaan antoi Euroopan rikkain, mahtavin ja - ylpein kansa.
Väritraditstooni vaihteli meillä joka suuntaan. Kansan puku oli harmaa ja idässä valkoinen; kansanmallit käyttivät mielellään keltaista, vihreää, punaista, sinistä; Turun yliopisto puki kursoorinas siniseen ja valkoiseen, satawäki käytti harmaata, sinistä, keltasta; liput olivat sinikeltaisia. Vieläpä porilaiset, jotka nyt laulavat Suomea väreistä entisista, käyttivät harmaata pukua keltaisine otsalippuineen, mutta heillä ei ollut merkkiäkään punaisesta. Kuinka tahdotaan sitten väittää, että "vanhat" kansallisvärimme olisivat punainen ja keltainen.
1863 tuli suuri poliittinen herätys Suomeu kansan todellisen täysi-ikäiseksi julistamisen johdosta. Yleisestä innostuksesta esiintyi lippukysymys ja tästä taas sinivalkoinen ensimmäisenä tunnusmerkkinä. Jos tämä väritraditsiooni vielä onkin liian heikko ja kehittymätön ollakseen maanvärinä, niin tunnustetaan se ennemmin tai myöhemmin 1863 v. muistona ja yksinkertaisimpana kansalle, jonka luonteen mukaista ei ole komeilla kullalla ja purppuralla.
Miksi sitten, valtaistuimen ja valtiopäiväin, noiden lähinnä oikeutettujen, jäätyä täydellisesti välinpitämättömiksi tahdotaan tyrkyttää laulukuoroille, ajureille ja juhlakoristuksiin kaikissa nrahdollisissa ei-poliittistssa tilaisuuksissa tuota valtion vaakunatieteellistä loistoa? Miksi he tahtovat olla valtiomiehiä? Eikö ole kylliksi kunniaa ja tunnustusta tulla tunnetuksi maanmiehenä?
Miksi koetamme sepittää perintätapaa valtapuheella? Mikst emme ennemmin anna sen vapaasti kehittyä? Se tulee itsestään kun sen aika on tullut.
Z. Topelius

Silmäys siihen juhlamerkkikokoelmaan, joka on Turun kaupungin historiallisessa museossa, vakuuttaa minulle, että 1860 luvulta saakka valkoisella ja sinisellä kummallakin erikseen tai useimmiten molemmilla yhdessä, on ollut Suomessa edustava merkitys. Minusta henkilökohtaisesti ovat nämä värit eroamattomasti yhtyneet muistoihin hetkistä, jolloin on vallinnut ylevä isänmaallinen tunnelma. Punakeltaiseen nähden tunnen itseni täydellisesti vieraaksi. Ehdotus noiden yleisön wapaasti valitsemien, jo vakiintuneitten sinivalkovärien vaihtamisesta toisiin, puhtaasti sattumalta Suomen vaakunan asetettuihin väreihin, joita ei aikaisemmin ole muuten koristeellisesti käytetty, ei minusta ole onnistunut. Kun heraldiikka ei 1800 luvulla kylliksi valvonut vaatimuksiaan, on se nyt kadottanut sananvaltansa.
Gustaf Cygnaeus.

Ei voi puhua mistään kansallista väreistä ennen v. 1863, siitä luonnollisesta syystä, ettei kansallistuntomme tähän aikaan vielä missään tilaisuudessa ollut etsinyt tätä ilmaisumuotoa. V. 1863 jälkeen on sinivalkoinen kieltämättä ollut tämän kansallisesta kuin tieteellisestä harnen sukupolvi on lapsuudesta saakka kasvanut näihin väreihin, ne ovat sitä innostaneet. Uutta ehdotusta, joka ei näytä syntyneen niin paljo kansallistunteen tulkitsijana, nykyirastuksessa, ei voi enää pitää tarpeellisena, joskin se aikaisemmin olisi ollut yhtä hyvä. Pääasia ei minun mielipiteeni mukaan ei värien laatu, vaan itse vanha tapa pitää jotakin väriyhtymää isänmaallisena. Mitä kerran vanhan tavan kautta on tullut rakkaaksi, siitä on niinhyvin yksityisen kuin kansankin vaikea luopua.
Kaarle Krohn.

Että keltainen ja punainen kuuluvat pääväreinä Suomen vaakunaan, voi tietenkin olla uskottattvana syynä pitää niitä"kansalliväreinämme" - ei kuitenkaan pakottavana, koska kansallisvärit ja vaakunavärit eivät aina ole samat. "Kansallisväreillähän" ei tässä käsitetä sellaisia, jokta on virallisesti tunnustettu päteviksi, vaan ainoastaan sellaisia, jota kansalaiset yksityisesti sopimalla ovat valinneet olemaan juhlatilaisuuksissa maassa sekä sen ulkopuolella yhteisönä kokous- ja tunnusmerkkinä Minkään ei silloin pitäisi estää meitä valitsemasta niitä mielemme mukaan, riippumatta niistä, jotka aikoinaan korkean esivaltaisesti [m]ääräsi Hänen Majesteettinsa kuningas Juhana 3.
Jos kysytään allekirjoittaneen omakohtaista mieltä asiasta, niin, hän vastaa, että tuo korea punakeltainen väriryhmä, jotka molemmat värit uuluvat n. k. "aktiivisiin" eli "kiihoittaviin" väreihin, ei näytä sopivalta merki[t]semään pientä vaatimattomassa asemassa olevaa kansaa niinkuin meidän on s. t. s. kansaa, jolla on sisäinen isenäisyys, vaan ei yksivaltiutta. Vieras, joka saa kuulla ja veren värein koreilevan lipun kuvaavan Suomea, voi helposti johtua ihmeellisiin ajatuksiin, esim. muistamaan keisarinna Katariinan tunneua Krimin matkaa, jolloin myöskin käytettiin komeita koristuksia peittämään karua todellisuutta. Vaatimattomampi sinivalkoyhdistelmä näyttää paljon luonteenomaisemmalta sille, mitä sen tässä tulee merkitä. Sinivalkoinen tekee jonkinlaisen viileän vaikutuksen, mikä tekee sen yhä sopivammaksi symbooliksi kylmälle maallemme täällä kaukana pohjoisessa, missä runoilijan kuvauksen — joskin vähän liioitellun - mukaan
iäti valkoista maata
ikuinen sinitaivas syleilee.

Mutta sinivalkoisen puolesta puhuu ennen kaikkea se seikka, että sitä jo on käytetty 30 vuoden ajan, ja on se alkanut ulkomaillakin tulla tunnetuksi "Suomen väreinä." Muodostumaisillaan olevan traditsioonin järkyttämisellä voi nyt olla ikävät seuraukset, se voi saada aikaan: sekaannusta, ehkäpä hajaannustakin, siten vaikuttaen aivan päinvastaista kuin kansallisvärien aatteensa mukaisesti tulee vaikuttaa. Sentähden olisi ehkä parempi tässä asiassa seurata Bismarckin järkevää eneuvoa: "quieta non movere".
Th. Rein.

Suomen kansa perustaa olemassaolo-oikeutensa etupääsä sivistykselleen.
Mutta sivistystyömme kannattajina eivät vaakunavärimme koskaan ole esiintyneet edustavina.
Nämä värit ovat päinvastoin kuin korvapuusti Runebergille, joka on laulanut: On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet.
Mut[t]a Topelius on taistellut sinivalkoisen puolesta.
Ja Snellman, hän, joka niin syvästi halveksi vaakunatiedettä, ettei ottanut vaakunaansa ainoastaan symboolia, hän jakoi kuitenkin kiiltävän kilven kahteen osaan - siniseen ja valkoiseen.
Ja Suomen ylioppilaat, eivätkö heidän lippunsa, [-] liput mitä meillä on, sinivalkoisia? Kaikista riidoista huolimatta vallitsee tässä yksimielisyys.
Ja nämä liput ovat lahja Suomen naisilta, noilta sivistystyömme uskollisilta avustajilta.
Sentähden ovat sininen ja valkoinen sivistyksemme [k]ansallisvärit. Ja täydestä syystä. Sillä sininen on uskollisuutta ja valkoinen viattomuutta. Juuri meidän ohjelmamme.
Mutta keltainen + punainen on petos + rakkaus, siis petollista rakkautta, eli rakkautta petokseen:
Asettukoon sen lipun alle kuka tahtoo. Suomen kansa ei sitä varmasti koskaan tee.
Walfrid Wasenius.

Enemmän tulta ja innostusta toivoisin minäkin kansanluonteeseemme. Ja jos nuo espanjalaisvärit saisivat sen aikaan, niin kiiruhtaisin omistamaan ne meille. Mutta miksi näyttää toiselta ja olla toista? Sinivalkoinen lippu kuvaa paremmin sekä Suomen luontoa että sen kansaa. Kuitenkin olkoon meidän sinivärimme kirkas ja valkoisemme puhdas.
I. H. Erkko.

Sininen ja valkoinen. Näitä värejä olen tottunut rakastamaan Suomen väreinä; punainen ja keltainen tuntuvat minusta vierailta. Niin vastaa tunne. Mutta järki? Puolustaa punakeltaista historiallisella pohjalla on lapsellista, kun ei 334 vuoteen, ole nähty näitä värejä eikä pidetty niitä omina. Itse asiassa on historiallisempi, vaikka tämä väriryhmä on 11 kertaa nuorempi. Sitäpaitsi on molemmissa väriryhmissä toinen vari täydellisesti historiallinen - sininen ja keltainen. Kun meidän täytyy valita viimemainittujen välillä, on valkoinen, asetettava ennen punaista.
Eliel Aspelin

2.2.17

Vähän messupuvuista.

Kirkko ja kansa 6, 1925

Käsikirjamme ei sisällä säännöksiä messupuvuista enempää kuin yleensäkään pappispuvusta. Tässä kohden elää kirkossa vain käytännössä säilynyt traditsioni. Se on kuitenkin nykyään erittäin kirjava.

Jos messupukuja yleensä käytetään, on niitä käytettävä kirkollisten periaatteitten mukaan. Vakiintunut periaate meillä kieltämättä on, että niitä on käytettävä juhlatilaisuuksissa. Tällöin on seurakunnan omat juhlat ehdottomasti asetettava etualalle. Sellaisia on lähinnä jumalanpalvelus, jossa on ehtoollisvietto, sekä kirkkovuoden juhlapäivinä vietetyt jumalanpalvelukset. Kirkon kannalta on arvotonta, että esim. valtiopäiväjumalan- palveluksessa käytetään messupukuja, mutta ei joulu- tai pääsiäispäivänä. Sillä kirkon ei tule pukeutua juhlapukuun ihmisiä kunnioittaakseen, vaan korostaakseen tällaisilla vanhoilla ulkonaisilla muodoilla kirkkovuoden esille tuomia suuria kristillisiä juhla-aiheita. Liturgisesti väärin on myös se, että käytetään messupukua alttaripalveluksessa ennen saarnaa, mutta jätetään se pois, kun juhlan huippukohta, ehtoollisvietto, tulee.

1 Kirkollisten pukujen historiaa ja luterilaista käyttöä valaisee esim. tanskalaisen P. Severinsenin kirja "De rette Messeklaeder" (Kobenhavn 1924). Roomalaista traditsionia selostaa J. Braunin suuri teos "Die liturgische Geivandung"(Freiburg 1907). Anglikaanista käytäntöä kuvailee P. Dearmer teoksessaan "The Ornaments of the Ministers" (Oxford 1920).Messupukuun meillä kuuluu valkea messupaita, alba, ja messukasukka, casula. Alba on varsinainen pappispuku. Sen valkea väri on puhtauden, ilon ja juhlan väri. Sen ajatellaan kuvaavan niitä "pitkiä valkoisia vaatteita", joihin Jumalan valtaistuimen edessä seisovat pelastetut ovat puetut (Ilm. 7, 9). Kun liturgi pukeutuu siihen, on hänen soveliasta tätä muistaen rukoilla, että hän ja hänen seurakuntansa kerran saisivat autuaitten valkopukuisten joukossa olla mukana. Saksan eräissä luterilaisissa kirkoissa ja Englannin kirkossa saarnaavat papit albaan pukeutuneina. — Messukasukka on lähinnä pappisviran arvon merkki. Yleensä sillä on juhlistuttava vaikutus. Sitä koristaa tavallisesti ristin kuva ja eräät muut yleiset kirkolliset symboolit. Messupukujen käyttäminen korostaa sekin osaltaan liturgian objektiivista luonnetta. Papin oma persoona ikäänkuin väistyy taa'emmaksi. — Tavallinen musta papinpuku on katsottava eräänlaiseksi papin "arkipuvuksi", jonka musta väri ja erikoinen muoto korostavat sitä, että sen kantaja on erotettu Jumalan ja hänen seurakuntansa palvelijaksi. Meikäläinen musta "papin kappa" on, kuten tällaiset viitat ja laahustimet yleensä, sekin viran arvon ilmaisu. Lipereille saanee turhaan etsiä henkistä sisältöä — niin paljon kuin kansa niihin selityksiään sijoittaakin. -— Kaikki nämä pukukappaleet ovat kehittyneet tavallisesta sekulaarikäytännöstä.1

Nykyinen aika ymmärtää jälleen paremmin kirkollisten paramenttien merkitystä kuin varsin läheinen menneisyys. Messupukujen vierominen kirkossamme oli lähinnä suurlakon jälkeisen ajan ilmauksia — tuon ajan, jolloin arkkitehtimme keskustelivat kysymyksestä, saattoiko valistunut arkkitehti enää hyvällä omallatunnolla tehdä kirkkojen piirustuksia, ja jolloin yksinpä teoloogisessa promotsionissa vuosisataisen käytännön jälkeen poistettiin ei vain sormus, vaan myös vihittäville annettava Raamattu! Nyt ymmärretään jälleen symbooleja. Moni haluaa nyt palauttaa kirkon messupuvutkin entiseen arvoonsa. Käsitetään, ettei musta ole ainoa luvallinen väri Herran alttarin ääressä. Muistetaan, ettemme me luterilaiset halua tulla katolilaisiksi, mutta emme liioin puritaaneiksi! — Toisaalta tulee niitä kristittyjä tietysti aina olemaan, joita mahdollisimman yksinkertaiset ulkonaiset muodot tässä kohden eniten puhuttelevat. Heidän tulee aina saada tuntea kirkossamme viihtymystä. Liturgisia värejä rakastavien tulee aina muistaa, että on olemassa myös yksinkertaista juhlallisuutta. Ja liturgisia asioita yleensä innolla harrastettaessa on pidettävä "pää kylmänä", ettei mennä liiallisuuksiin.

2 Rodhe, Vår Svenska högmässa (Uppsala 1924), 15 seur.Sattuvasti on näistäkin asioista puheen ollen osoitettu, että luterilainen jumalanpalvelus ensi kädessä lähestyy ihmistä kuuloaistin eikä näköaistin kautta. Sen keskus on sana, ei näkyvä sakramentti. Se on auditiivinen eikä visuelli.2 Katolilaisten kirkkojen pelastusdraaman esityksiä ei meillä ole mitenkään pyrittävä jäljittelemään. Siksi ei pappi saa pienimmälläkään tavalla näytellä alttarilla. Sellainen liturgin käyttäytyminen on aina loukkaavaa. Mutta samalla on kuitenkin muistettava, että jumalanpalveluksessa on välttämättömänä puolena myös tuo näkyvä, visuelli, puoli, jonka tulee olla tuon näkymättömän, kuuloaistiin vetoavan, auditiivisen puolen tukena. Tämän takia käyttää luterilainenkin kirkko paramentteja ottaen muodoista sisällisesti vapaana kauniit näkyvät muodot palvelukseensa sikäli, kuin ne ovat tarkoituksenmukaisia. — Tältä kannalta asiaa katsoen olisi suotavaa, että esim. nykyisten messukasukkain pääväreihin — punaiseen ja mustaan — tulisi lisäksi valkea, joka ilon ja juhlan värinä erityisesti soveltuisi evankelisen kristinuskonkäsityksen ilomielistä puolta ilmaisemaan.

1.2.17

Painoväreistä.

Kirjapainotaito 8, 1925

Aikaisemmin lehdessämme lausutun toivomuksen mukaan saada Suomen toisessa yleisessä graafillisessa kongressissa Imatralla pidetyistä esitelmistä eräitä ammatillisia julkaistuiksi tämän lehden palstoilla, olemme saaneet esitelmät käytettäväksemme ja tällä kertaa julkaisemme kirjanpainaja E. Valtamon värejä käsittelevän esitelmän.

"Graafillisen liikkeen tärkeimpiä, kenties tärkein apuneuvo on väri. Vaikka olisi hyvät kirjaimet jakoneet javieläpä hyvä painajakuntakin ja painettakoonpa sitten paperille, kankaalle, nahalle, läkkilevylle ym., on tulos niin hyvin ammatilliselta kuin rahalliseltakin kannalta laiha ellei ole käytettävänä tarkoituksenmukaisia värejä. Tuntuu siltä kuin ei oikein ymmärrettäisi kuinka tärkeä tekijä ainakin graafillisessa laitoksessa painoväri on. Kun yleisesti on vallalla se käsitys, että graafillisen laitoksen koneosasto on antavana puolena, on itsestään selvää, että myöskin tämän osaston välineet ovat järkiperäisesti hankittavat. En tahdo tällä sanoa, että on ostettava yksinomaan kalliita värejä, vaan sitä, että on hankittava sellaisia värejä, jotka sopivatniihin töihin, joita liikkeissä yleisimmin suoritetaan.

Koska tässä kongressissa on esitysaika rajoitettu ja koska virallisia ja opettavaisia esityksiä on kongressissa ollut runsaasti, koetan ainoastaan yleisemmin tehdä selkoa värien ominaisuuksista janiistä kokemuksistani, mitä olen painaja-aikanani tullut tehneeksi, ja toivon, että tällä vaatimattomalla selostuksellani voin olla arv. kollegoilleni apuna, taistelussa olemassaolon useinkin karulla kamaralla.

Kirjapainossa jaetaan värit tavallisesti seuraaviin luokkiin: kirjatyö-eli värkkiväreihin, tilapäistyö- eli aksidenssiväreihin, kuvapainoväreihin, sanomalehtiväreihin ja värillisiin väreihin. Näiden lisäksi on pakko pitää painon varastossa muita värejä eri tarkoituksia varten, kuten loistopainomustaa, emalji eli peittomustaa, autokromia, himmeää painomustaa jne. On pakko varata myöskin kirjavia värejä, kuten normaalikeltaista, normaalipunaista, sinistä, sinilakkaa, vaalea- ja tummatuntuista vihreää ja tietysti punaista, paitsi loistavan purppuraista, myöskin jonkunverran peittävää punaista. Eipä myöskään saa mistään kirjapainosta, jossa värillisiä töitä suoritetaan,puuttua valkoista väriä ainakaan kremservalkoista ja sekoitusvalkoista, vieläpä niinkin mahdotontakuin kopioväriä pitää löytyä. Tarvitaanpa vielä kromikeltaista, keltaista lakkaa, ohutta ja paksua vernissaa, sekä aineita, joilla värin tehoa niin sulavuuteen kuin painotyön ulkomuotoon tahdotaan kohottaa. Näiden värillisten värien suhteen on oltava tarkka ja säästäväisyyttä noudatettava, siten esim. jos tarvitaan 5 kg ruskeata väriä älkäämme sekoittako sitä painossa löytyvistä normaaliväreistä, sillä siitä tulee silloinkallista merkantiiliväriä, vaan hankkikaamme värikauppavarastoista.

Värienvalmistajalla javäritehtailijalla pitäisi siis olla suufi varasto näitä eri vivahteisia väripigmenttejä, mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, on tiede tehnyt värinvalmistusmenetelmän hyvinkin yksinkertaiseksi. Kaikkien painovärien alkuaineina, olivatpa ne sitten mustia, valkoisia tai kirjavia, on noki ja vernissa, joista siis kaikki niin tummatkuin helakatkin ovat muodostuneet.

Hyvyytensä puolesta keskinkertaisiin mustiin väreihin käytetään lampunnokea. Nokea saadaan polttamalla petroleumia tai muita mineraaliöljyjä. Ensiluokkaisiin väreihin käytetäänkaasunnokea, jotasaadaan siten,että erityisten väripolttolamppujen yläpuolelle ripustetaanrautapeltisiä sylintereitä, mitkä johtavat palamishöyryn säiliöihin, joiden seinät ovat verhotut kankaalla. Nämä seinäverhot kokoovat noen, mutta päästävät höyryn poistumaan. Nokeen jää tämän jälkeen vielä vieraita aineksia, jotka kumminkin eri poltto- ja puhdistusmenetelmillä siitä poistetaan.

Kuten jo mainitsin, valmistetaan kuvapainoväri parhaimmista nokilajeista ja valikoidun hyvästä liinaöljyvernissasta. Kun nykyään käytämme kuvapainotyöhön erityisen sileäksi kiillotettua paperia, on pakko saada paperia vastaava väri. Kuhunkin tarkoitukseen sopivan värin keksiminen on verrattain vaikeaa ja vaatii mitä tarkinta huomiokykyä ja monivuotista kokemusta. Painajamme kykenee kyllä painamaan tarkoitukseen soveltumattomilla väreillä kuvapainoksen esim. 1000 kpl. liidutetulle loistopaperille, mutta mikä aika siihen silloin on mennyt ja onko se tuottanut lopultakaan kirjapainolle edes sen vertaa, että tulisi päivän mittaan käytetty puhdistusaine korvatuksi. Mutta sanokaamme, että painos olisi 10,000kpl. liitupaperille ja esim. pakkasen vaikutuksesta painohuone on kylmä, telat ja kehilö samaten. Silloin tavallisesti otetaan esille kaikki mahdolliset värin ohentajat, vernissat, pastat, natroni, liuokset, häränsapet, happamet maidot ja oluet, jakaikki mitä muistetaan kuulluista neuvoista. Mutta eipä tulos tästä puoskaroimisesta ole kovinkaan kehuttava, sillä painoksen muoto tulee yhä kalseammaksi eikä väriaineesta voi olla puhettakaan, koska teloissa on pääasiallisesti vain rasvaa. Kun katsoo painettua arkkia, sen hetipainokoneesta tultua, on painatus siinä vielä verrattain siedettävä, muttakatsottaessa arkkia seuraavana päivänä, kun nuo lisäkkeet ovatkuivuneet, silloin huomaa, että sen pienen erän väriä, jonka luuli painokseen tarttuvan, voi melkein puhaltaa pois. Voidaan sanoa, että painos on kuin piimällä painettu. Muutoin tietää jokainen ammattimies ainakin varhaisemmilta vuosiltaan, jolloin autotypiallinen kuvapainos alkoi yleisemmin voittaa alaa, mikä tuska ja vaiva oli ensi aikoina saada esim. juuri liidutettuun paperiin sopivaa väriä. Siinä on monet kalliit aineet menneet hukkaan, monta työpäivää samaten, aiheuttaen siten kirjanpainajan kukkaron entistä ohuemmaksi. Kun hankitaan väriä painettaessa liidutetulle paperille, pitää sen olla sellaista, että varsinainen väriaine, pigmentti, kuivuu mieluummin vaikka ennemmin kuin värissä oleva vernissa, silloin ei ole pelkoa värinhaihtumisesta paperista.

Kirja-tilapäistyövärit ovat aineen kokoonpanoltaan ja laatunsakin puolesta kuvapainoväreistä poikkeavia. Kuten jo edellä mainitsin, käytetään aksidenssiväreihin pääasiallisesti petroleumia jahajusta päättäen usein myöskin kivihiilitervaa. Myöskin onuseissa tapauksissa kyseenalaista, onko värissä oleva noki sekoitettu liinaöljyvernissaan, vaiko vain kivihiilitervaan. Kivihiilitervaväri kyllä menettelee, mutta on siitä haittojakin, sillä se vaatii useimmin telojen puhdistamisen, eikä itse asiassa se ole niinkään helppoa, kun meillä benziini, petroleumi, tärpätti ym. on toista vertaa kalliimpaa kuin muualla maailmassa. Edullisinta on siis näinollen käyttää liinaöljyvernissaan valmistettua väriä, kun kaikki vielä tiedämme, että eihän se telojen puhdistaminenkaan tule ilmaiseksi.

Kieltämättä suurin menekki on sanomalehtiväreillä ja on se sanomalehtikirjapainoissa taloudellisessa suhteessa tärkeänä tekijänä. Tiedettyähän on, että suuret jokapäiväiset lehtemmekuluttavat suunnattomia summia väriä, jotkut jopa 15,000 kiloon vuodessa ja laskettakoon hinta esim. 7: 50 mk. kg niin menee vuosittain väriin Smk. 112,500:—, mikä summa ei ole pieni tekijä missään rikkaassakaan liikkeessä. Sanomalehteen käytettävä väri on siis saatava halvalla ja koska sanomalehteä ei juuri kauan säilytetä, voidaankin sen painamiseen käyttää väriä, jonka valmistamiseen ei käytetä niin jalostettuja aineita kuin näissä edellämainituissa kuvapainos- ja aksidenssiväreissä. Näiden värien valmistus tapahtuu syrjäyttämällä liinaöljyvernissan, joka korvataan pihkaöljyillä, asfalttitervoilla jasen tapaisilla aineilla ja kun sen lisäksi itse väriainekaan ei enään ole yksinomaan notkea, vaan jauhettua kivihiiltä, johon on sekoitettu kolitervavernissaa joukkoon, niin tiedämme värin laadun. Tällainen sanomalehtiväri on peittokyvyltään huono, joten sitäkuluu kilomäärältään paljon. Ajateltavissa siis olisi, että väri olisi ainepitoisempaa ja paremmin vernissoitua ja täten siis painokseen menevä värimäärä pienempi, vaikkakin kiloa kohti kalliimpi. Mutta useinkin rotationikoneen värilaitos teloineen sekä melkein heti tapahtuva paperin molemminpuolinen painaminen vaatii toisenlaisia aineita kuin esim. pikapainokoneväri. Painettaessa sanomalehteä pikapainokoneessa ei ole edullista ostaa sanomalehtiväriä. Useinkin samalla koneella suoritetaan myöskin siviilitöitä, mutta kukahan johtaja hyväksyy sennäköistä painotuotetta, jossa kirjain esiintyy valkojuovaisena ja risareunaisena, likaisten narujen, päreitten, tankojen, ym. jälkiä täynnä, kuvapainoksen ollessa aivan ala-arvoisena. Jos sanomalehden painamiseen pikapainokoneessa käytetään värkkiväriä, olen vakuutettu siitä, että jo värimäärän pienempi kulutus korvaa sen kalliimmuuden siinä määrin, että siitä on suoranaista rahallista hyötyä. Jos lisäksi konetta käytetään siviilitöihin ei sen puhdistamisen tarvitse olla niin perinpohjaista ja aikaa viepää kuin huonojen sanomalehtivärien perästä. Pääasiahan on olosuhteita vastaavan värin saaminen ja, kun se on saatu, on myöskin taloudellinen etu saavutettu. Niinollen on johtajan yhdessä konemestarin kanssa harkittava ja kokeiltava useampien eri värinvalmistajain tuotteilla ja kun on saavutettu jollakin värillä tyydyttävä tulos, se hyväksyttäköön. Myöskin on tärkeätä olla selvillä siitä minkälainen telalaitos koneessa on, sillä onhan selvää, että suuremmilla teloilla varustettu kone jättää aivan toista jälkeä kuin pienempitelainen. Samoin useampitelainen kone tarvitsee vähemmän väriä hyvän peittokyvyn saavuttamiseksi kuin esim. ainoastaan 2 kehilötelainen. Luulisi olevan kirjanpainajalle eduksi jo silloin, kun hänen värimenekkinsä jossain vakinaisessa työssä nousee 100kg:aan taikkapa 50 kiloa, lähettää väritehtaalle paperia ja näytteen siitä, mitä paperille painetaan ja miltä toivoisi painotuotteen näyttävän. Olen vakuutettu siitä, ettei kukaan tästä vaivasta ainakaan kärsi vahinkoa, vaan päinvastoin voi siitä olla huomattavaakin hyötyä.

(Jatketaan seuraavassa numerossa)