31.7.16

Att färga allehanda pelswerk så att de likna Zobel, eller mörkare mårdskinn.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Skinnena utbredas på ett bord och hårena öfwerborstas med en omrörd lösning af 4 lod osläckt kalk i 3 skålp. watten, men så att endast hårspetsarne befuktas. Efter 1 timmas tid, när de igen blifwit torra rensas och afborstas desamma. På denna betsning anbringas en anstrykning af följande komposition: 16 lod jernvitriol, 2 lod salmiak, 2 lod spetsglases, 142 lod silfwerglitt, 1 lod spanskgröna, 1/4 lod auripigment, 2 lod koksalt och 16 lod ren ofta utrörde med 6 qwarter kokande watten. Öfwerborstningen härmed förnyas i 6 timmar sedan håren för hwarie gång fått wäl torka i fria luften. Är wäderleken fugtig påströs träaska för att påskynda torkningen. Derefter öfwerborstas håren med en wättska beredd af 3 skålp. bästa galläpplen (som förut blifwit fugtade med linolja och rostade öfwer elden i ett lergods kärl, samt efter afkviningen pulveriserade) och 8 lod jernvitriol ulrörde med 18 qwarter warmt watten. Efter 12 timmars förlopp torkas och renas skinnen hwarefter de slutligen bestrykas med skarp afklut försatt med litet kalk. Fuktade härmed 4 timmas tid, torkas de, ingnidas med hwetekli, utklappas och borstas.

30.7.16

Ungt och nytt mahogny

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Ungt och nytt mahogny blir mörkt och får utseende af gammalt om det, sedan bet blifwit af slipadt med skafgräs, ingnides med winstenßoljo (kolsyradt kali som friwilligt fått delesqueiscera i luften) och poleras med en yllelapp.

29.7.16

Suruvärit.

Toveritar 20, 1.10.1925

Eräs saksalainen naisten lehti kirjoittaa eri kansojen surunväreistä m.m. seuraavaa:

Eurooppa, Amerikka ja Japani surevat mustalla värillä. Muutamilla kansoilla on taas toiset värit, joilla ne ilmaisevat surunsa. Niinpä Syyriassa on taivaansininen, Egyptissä kellahtava, kuivan lehden väri. Abessiniassa harmaa tahi tuhkanharmaa. Intiaaneilla on punainen. Kiinassa valkoinen väri. Jokaisessa maassa uskotaan parhaimmin valituksi juuri se väri, jota he käyttävät. Sinisen värin arvellaan parhaiden osoittavan taivasta, jonne yksinäinen sielu astuu. Keltainen, kuivan lehden väri, taas kuvastaa elämän tarkoituksen. (Elämähän on kuin lehti, joka puhkee, kukoistaa ja sitten kuihtuu). Harmaa osoittaa taas, miten ruumis muuttuu harmaaksi mullaksi. Punainen, joka on tulen väri, osoittaa kaiken maailmallisen palamista. Valkoinen elämän puhtautta. Mustalla värillä osoitetaan jälkeenjääneiden syvä suru kadotetun omaisen menetyksen johdosta.

Omituista kylläkin, on vuosisatojen tapa painunut niin veriin, että oudolta tuntuisi, jos haudan reunalla leski tai muut omaiset meillä esiintyisivät esim. punaisissa puvuissa.

S.

28.7.16

Wärjättyjä appelsiineja.

Tyrvää 13, 23.7.1914

Äskettäin ilmoitti eräs hedelmäkauppias myywänsä hywiä weriappelsiineja ja liitti ilmoitukseensa otteen kaupungin tatkastuslaboratorion antamasta todistuksesta, että appelsiinit eiwät olleet keinotekoisesti wärjättyjä. Mainitulta kauppiaalta saadaan näinollen taatusti oikeita weriappelsiineja, mutta muilta mahdollisesti wärjättyjä.

Kun luulo, että appelsiineja woidaan todella wärjätä, on melko yleinen, lienee syytä lähemmin tarkastaa tuota mahdollisuutta.

Appelsiinia werhoo kuori, jonka ulkopinta on kowa ja wäriltään joko keltainen tai punainen, sisäpinta on pehmeä ja walkoinen. Sisuksen  woi helposti jakaa kymmeneen, toisistaan tarkasti erotettuun osaan.  Näitten osien wälissä on pehmeä, walkonen ydin, josta jokainen osa hedelmän kaswaessa saa  rawintonsa. Jos näitä osia taas tarkemmin katsoo, huomaa niiden olewan muodostuneita pienistä soikeista soluista, jotka owat hedelmän mehukkaan nesteen säilytyspaikkoja. Jokainen näistä soluista on tarkasti erotettu toisista ja niitä saattaa olla satoja yhdessä osassa.

Kun nyt tunnemme appelsiinin rakenteen, niin koettakaamme wärjätä se punaiseksi pistämällä se esim. likoomaan punaiseen wänliuokseen. Jos wäri tunkeutuisi hedelmään, wärjäisi se tietenkin myös kuoren ja ytimen walkoiset osat. Mutta nämä eiwät milloinkaan ole wärillisiä, oli appelsiini kuinka punainen tahansa. Tämä menettely ei siis tepsi. Yleisemmin luullaankin, että wäriaine pannaan appelsiineihin ruiskuttamalla. Tämäkin menettely on huono, sillä koettaessamme hywin hienokärkisellä ruiskulla ruiskuttaa wäriainetta appelsiiniin, joutuu wäri waan yhteen kohtaan eikä pääse lewiämään niin tasaisesti kaikkiin 10 osan soluihin kuin luonnon wäri on lewinnyt, ja jos se lewiäisikin, wärjäisi se ehdottomasti myöskin ympärillä olewat walkoiset kudokset. Mutta sitä emme milloinkaan huomaa. Jos siis joku  löytää appelsiinin walkoiset kudokset: kuoren sisäpinnan ja osien wälisen ytimen punaisina, saa olla warma, että appelsiini on wärjätty.

Itse appelsiinin rakenne tekee siis kaiken wärjäyksen mahdottomaksi ja saamme näin ollen ilman pelkoa syödä weriappelsiinia, olipa ne ostetut mistä kaupasta tahansa. Niitten wäri on luonnonwäriä, ja tulee se hedelmään wasta kypsyessä. Niinkuin wiinimarjapensaista toiset tekewät walkoisia, toiset punaisia, toiset mustia marjoja, samaten tekewät appelsiinipuutkin toiset keltaisia, toiset punaisia hedelmiä, ja ainoastaan kehittynyt wiljelystaito woi näitä wärimuunnotsia saada aikaan.

27.7.16

Värjäyskirje emännille ja muutenkin toimeliaille naisille!

Urjalan Sanomat 18, 6.5.1922

Allekirjoittanut sai Yhteishyvästä hauskan ja mielenkiintoisen tehtävän. Lähetettiin kotiin koko laatikollinen uusia pussivärejä, joita S. O. K:n väripakkaamo nämä päivinä toimittaa kauppaan sekä pyyntö kokeilla ja sitten kirjoittaa Kodinosaston lukijoille minkälaisia tuloksia uudet värit antoivat.

Ala oli minulle jotenkin outo, en ollut seissyt väripadan ääressä sitten kun koulutyttönä, jolloin touhusin mummon apuna, kun hän värjäili parsin lankoja ja maton kuteita. Sain siis kokonaan turvautua väripussissa olevaan erittäin selvään ja tarkkaan ohjeeseen ja toimia sen mukaan.

Sain siis ensin värjättävia vaate- ja kangaskappaleita, kaikki valkoisia mutta kokeen vuoksi mitä erilaatuisimpia kankaita. Siinä oli vanha pusero, jossa loimi on silkkiä, ja kude villaa ja joka monen pesun tähden on pahasti kellastunut, samoin vanha pesusilkkinen vaate, siinä täysi- ja puolivillaista kangasta, pellavaa ja palttinaa sekä paksua että ohutta ja vielä pumpulista kudelankaa. Kaikkiin niihin pitäisi käyttämäni "puolivillavärin" tarttua. Vaatetta oli yhteensä yksi neljäsosa kiloa, jolle määrälle yhdessä pussissa olevan värin pitäisi riittää. Ohjeen mukaan panin pataan 3 litraa vettä ja kun se alkoi kiehua, sekotin siihen värijauhon sekä runsaan kourallisen tavallista ruokasuolaa sekä lisäsin vettä niin että sitä kaikkiaan oli 12 litraa. Kun ruokasuola tarkoin oli sulanut panin pataan likomäriksi kastetut vaatteet ja aloin niitä ahkerasti kepillä hämmentää siihen asti, kunnes koko keitos rupesi kiehumaan.

Käyttämäni väri oli "punainen oranssi" ja kauniin punaisilta paitavat vaatteet nyt siellä väriliemessä kiehuessaan. Sillä aikaa kun Mari kyökissä vartioi ettei pata kiehu ylitse sekä silloin tällöin sitä hämmentää, kerron tässä kuinka nämä uudet suomalaiset pussi- värit ovat syntyneet.

S. O. K:n laboratoriossa on tutkittu useita ennen kaupassa olleita pussivärejä ja tultu siihen tulokseen, että niissä on paljon huonoja. Ne eivät värjää kaikkia niitä kankaita joita ohjeessa mainitaan, väri ei riitä niin suurelle määrälle vaatetta kun ohjeessa on sanottu, kun jauheen sekaan on sekoitettu hienoa hiekkaa j.n.e. Hyvien tarkoitustaan vastaavien pussivärien puute oli siis ilmeinen ja sentähden on S. O. K ryhtynyt valmistamaan sellaisia suuren yleisön tarpeeksi.

Värit on jaettukahteen ryhmään, villaväreihin ja puolivillaväreihin. Sillä onhan tunnettua etteivät kaikki värit tartu kaikkiin kankaihin samanlaisesti. Toiset tarttuvat hyvin kankaihin, jotta ovat kotoisin eläinmaailmalta, kuten esim. villa ja silkki, toiset taas paremmin kasvimaailman tuotteisiin esim. puuvillaan, pellavaan ja tekosilkkiin.

Puheenaolevista uusista väreistä kelpaavat siis villavärit ainoastaan villa- ja silkkikankaiden värjäykseen, puolivillavärit taasen soveltuvat kaikkien kankaiden, kuten villan, silkin, puolivillan, puuvillan, pellavan, tekosilkin ym. värjäykjeen. Jos myöhemminerikoisia puuvillavärejä lasketaan kauppaan kelpaavat ne ainoastaan pumpuli-, pellava-, ja tekosilkkikankaille. Tällainen värien ryhmittely helpoittaa suuresti kotivärjäystä, kun säästyy kaikilta kokeiluilta jo epäonnistumisilta juuri senkautta, että pussin kyljessä oleva nimi jo ilmoittaa minkälaatuisiin kankaisiin mikin väri kelpaa.

Sitäpaitsi tullaan vielä osuuskaupoille lähettämään värikartat, jotka helpoittavat värien valintaa. Siinä on kaikkia kauppaan laskettavia värejä mastaavat näytteet, jotka on värjätty juuri S. O. K:n pussiväreillä valkoiselle kankaalle. Siis näitä värejä käyttämällä ja toimien pussin sisässä olevan ohjeen mukaisesti saa valkoisen kankaan värjätyä juuri samanlaiseksi kuin värikkankaan entinen väri sekä käytetty pussiväri antaa.

Niitä varten, jotka eivät ole tällaista taulukkoa käyttäneet, mainitsen tässä miten sen avulla pääsee selvyyteen. Taulukossa on ylhäällä vasemmalla otsikko Värjättäessä sekä sen alla värien nimet. Ylhäällä oikealla on otsikko Kankaan entinen väri ja sen alla suuri luettelo eri värejä. Jos nyt jollakin on kiehumassa sinistä väriä ja jos hänellä sitten on jokin keltainen vaate, jota ei enää  tahtoisi keltaisena pitää, niin mitäs muuta kuin värjätä. Mutta tuleekohan tuosta sinistään jos sen nyt tuohon väripataan pistää! Parasta silloin katsoa värjäystaulukosta. Silloin panee vasemman etusormensa siihen missä luetaan värjättäessä sinisellä ja oikean etusormen siihen missä on: kankaan entinen väri keltainen. Sitten kuljettaa vasenta sormea suoraan alaspäin. Siinä ruudussa missä molemmat sormet yhtymät luetaan minkälaiseksi tuo keltainen vaate tulee sinisessä värissä keittämllä, s. o. vihreäksi. Samalla tavalla löytää kaikki muutkin yhdistetyt värit. Kuten jo edellä mainitsin, on värjäysohie niin selvä, että sitä on mahdollisimman helppo noudattaa.

Jos sitten käymme katsomaan minkälaisia tuloksia antoi minun ensimämen väripatani, joka tämän jutun alussa jäi kiehumaan. - Niin se kiehui tunnin ja  senjälkeen seisoi se toisen tunnin jäähtymässä.

Väri oli vaatteisiin tarttunut erinomaisen tasaisesti, joten vanha puseroni nyt on kuin uusi, upeillen kirkkaan hohtavassa muotivärissä. Näyttää siltä kuin pehmeä silkki- ja villakangas olisi kyennyt ikäänkuin enemmän vetämään puoleensa värihiukkasia, joten puuvilla- ja pellavanäytteet ovat kuin vähäsen valjumpia. Mutta ovathan kaikki värit villassa ja silkissä ikäänkuin pehmeämpiä ja täyteliäisimpiä kuin muissa kankaissa.

Tämän jälkeen olen vielä kokeillut taivaansinisellä värillä, mikä antoi yhtä hyvät tulokset, samoin ruohonvihreä, kaikki "puolivillavärejä". "Villaväreistä" kokeilin vain yhdellä, karpalonpunaisella, ja sain sekä villa- että silkkipuseron, jotka siinä kiehuivat kauniin tummanpunaisiksi.

Kokeilujeni perusteella voin siis sanoa, S. O. K:n uudet pussivärit ovat erinomaisia ja suosittelen niitä kaikille, jotka kotivärjäystä harrastavat. Ja nyt kun kerran hyviä värejä on saatavana, voivat nekin, jotka ennen ostivat lankansa värillisinä, ryhtyä niitä itse värjäämään, silloin saa mieleisiänsä ja varmasti pitämiä värejä. Itse puolestani olen erinomaisen tyytyväinen että olen saanut tutustua värjäyksen hauskaan taitoon ja olen varma, etten tästä lähtien tule lähettämään mitään vaatekappaleita kemiallisiin värjäyslaitoksiin, vaan panen ne vain muitta mutkitta omaan väripataani, missä näkyy niin villanen kuin silkki- ja pumpulipukukin tulevan yhtä kauniiksi. Onpa siis S. O. K:n pussiväreistä näin ollen paljon hyötyä sekä maalaisemännille että kaupunkilaisnaisillekin.

Yht. Hyv. Reportteri

26.7.16

Lähetettyjä kirjoituksia. Missä ovat sinivalkoiset liput?

Uusi Suometar 38, 23.4.1918

Kaikkialla kaupungissamme liehuvat nyt liput. Me iloitsemme vapaudesta ja tervehdimme saksalaisia aseveljiämme.

Mutta missä ovat Suomen suomalaisten kauniit värit? Miksi ei kohoteta sinivalkoisia lippuja? Syynä lienee taas tuo suomalaisten hitaus ja vaatimattomuus, heidän nöyrä ja alistuvainen mielensä. Suomalainen tietenkin tuumii: Ei nyt sovi riidellä väreistä; nyt tulee elää sovussa, kun nuo saksalaisetkin ovat täällä. Siellä näkyy olevan jo niin paljon punakeltaisia ja leijona-lippuja, että näyttäisi niin kovin ristiriitaisella ja omituiselta, etenkin vierasmaalaisesta, jos
minäkin nyt vielä vetäisin esiin oman sinivalkoiseni. Kyllähän se lippuasia sitten järjestetään. Näin näkyvät ajattelevan suomalaiset, sinivalkoisen puoltajat, samalla kun toiset kiireimmän kaupalla ja kuin käskystä kohottavat omat värinsä, punaisen ja keltaisen.

Ottakaamme huomioon, että lippumme värejä ei ole vielä määrätty. Ei meidän sinivalkoisten siis tule olla liian hienotunteisia, kun eivät  punakeltaisenkaan kannattajat sitä ale. Emme me loukkaa heidän tunteitaan enemmän kuin hekään meidän, vaikka näytämmekin, mistä väreistä pidämme. Ne jotka vetävät esiin punakeltaiset liput, tahtovat ikäänkuin huomaamatta työntää sinivalkoiset syrjään ja sanoa: kuten näitte, tunnustavat kaikki yksimielisesti Suomen lipuksi punakeltaisen. - Ei, meidän, sinivalkoisten tulee pyrkiä samaan! Meidän tulee näyttää, että enemmistö sittenkin kannattaa sinivalkoista. Emme saa antaa tilaisuuden toisensa jälkeen luisua käsistämme. Meidän tulee kerrankin ottaa alote.

Mitä muuten tulee punakeitaisseen lippuun, niin luulisi jokaisen ainakin nyt näkevän ettei se sovellu vapaalle Suomelle. Se muistuttaa liiaksi punaisesta hirmuvallasta, - Kapinallisten aikana liehui Senaatin katolla punainen lippu. Punainen on siellä yhä vieläkin, - leijonaa ei kauemmaksi juuri eroita.

Mutta kuvitelkaapa, että siellä liehuisi komea sinivalkoraitainen, jonka värit ovat puhtaat ja kirkkaat. Niin, kuten sanottu, leijonalippua ei ole vielä päätetty Suomen lipuksi. - Miksei siis Senaatinkin katolle voisi vaihteen vuoksi kohottaa Suomen kansan enemmistönkin lippua sinivalkoista.

Suomalaiset, älkäämme viivytelkö. Pois punaiset, pois leijonat! Vetäkäämme näkyviin omat sinivalkoiset lippumme!

P. F. W.

25.7.16

Tähtien lukumäärä, kirkkaus ja väri.

Uusi Suomi 50, 1.3.1922

Helsingissä on viime syksynä perustettu tähtitieteen harrastajain yhdistys "Ursa", joka tahtoo pitää vireillä harrastusta tähtitieteeseen. Meillä on toivo saada silloin tällöin julaisla uuden yhdistyksen toimesta valmistettuja yleistajuisia kirjoituksia tähtitieteen uusista saavutuksista. Seuraavansa painatamme näistä ensimäisen.
Tähtien lukumäärä, kirkkaus ja väri.

Kiintotähdet, sellaisina kuin ne ovat ryhmittyneet taivaanpallolle, kiinnittävät enimmän huomiotamme; puhumme joskus myöhemmin maapallosta, kuusta, auringosta, kiertotähdistä ja pyrstötähdistä.

Onko tuo taivaalla kimmeltävien tähkin joukko monine kuvioineen yhtenäinen järjestelmä, ja mitä lakeja tämä mahdollinen järjestelmä noudattaa, sekä miten sen yksityiset jäsenet ovat rakennetut, siinä on kolme kysymystä, joihin vastaaminen on tähtitieteen viimeinen tehtävä. Kun tätä tehtävää emme arvostele sen tuottaman hyödyn kannalta, vaan otamme huomioon sen suurisuuntaisuuden, niin meidän täytyy sitä pitää jaloimpana ja suurimpana tehtävänä, mitä ihmisnero on koskaan käsitellyt. Menettelytavat tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat sangen erilaiset, ja kunkin tiedemiehen työ, niin vähäiseltä kuin se monasti näyttäneetkin, vie lähemmäksi tätä ratkaisua, ja tietoisuus siitä kannustaa tiedemiestä työssään eteenpäin. Ja vaikkei nykyinen eikä ehkä lulevakaan polvi vielä kykenisi tätä tehtävää ratkaisemaan, niin jo sitä seikkaa, että ihminen uskaltaa täydellä todella tuollaiset kysymykset ratkaistavakseen asettaa, on katsottava erittäin suurisuuntaiseksi.

Sellaisena kuin tähtitaivas paljain silmin katsottuna esiintyy, on se verrattain löyhä. Me näemme siellä joukon kirkkaampia ja himmeämpiä tähtiä erimuotoisiksi tähtikuvioiksi ryhmittyneinä ja vinosti yli taivaan kulkevan himmeästi loistavan, paikoin leveämmän, paikoin kapeamman valonauhan, linnunradan. Ellemme ota huomioon kuuta, joka milloin kapeana sirppinä, milloin täyteläisenä on näkyvissämme, niin onkin yllä sanottu kaikki, mitä me taivaalta huomaamme. Vaikutuksena on tähtien kauniin kimmellyksen aikaansaama esteettinen tunnelma ja omituinen kaipuu tuon tähtien vilinän selvillesaamisesla. Vasta kaukoputki tarjoaa meille sen ioitsuesineen, jonka avulla tähtien lukumäärä suurenee ja taivaalle ilmestyy tähtisumuja, kaksoistähtiä ja tähtijoukkoja, sekä linnunradan arvoituksellinen himmeä loiste saa selityksensä.

Paljain silmin nähtävien tähtien lukumäärä on sangen erilainen, riippuen ilman läpinäkyväisyydestä ja silmän näkökelpoisuudesta ja harjoituksesta. Normaalinen silmä näkee koko taivaanpallolla n. 5,500 tähteä, joten siis samalla kertaa taivaanrannan yläpuolella ei ole 3,000:kaan paljain silmin nähtävää tähteä. Tämä lukumäärä kasvaa nopeasti, kun silmän avuksi otamme kaukoputken, ja sitä enemmän kuta suurempi kaukoputki on. Parhaimmilla uudenaikaisilla kaukoputkilla nähtänee muutamia satoja miljoonia tähtiä, ja valokuvauksen avulla selville saatavien tähtien lukumäärä ylittää miljardin.

Jotta tähtiä voitaisiin paremmin käyttää hyväksi moniin tutkimuksiin, on ne jaettu kirkkautensa eli valovoimakkuutensa mukaan eri suuruusluokkiin. Kirkkaimmat tähdet ovat ensimäistä ja juuri vielä paljain silmin havaittavat kuudelta suuruusluokkaan. Tämä nimitys, suuruusluokka, juontaa juurensa jo vanhalla ajalta ja on myöhempinä aikoina saanut tieteellisen, tarkan määrityksen, jonka mukaan kahden tähden suuruusluokan ero on yksi, jos niiden valovoimakkuuksien suhde on 2,512 (tämän luvun logaritmi on 0,400). Jos merkitsemme kuudennen suuruusluokan tähtien valovoimakkuutta luvulla 1, niin on ensimäisen suuruusluokan tähtien valovoimakkuus 100 ja esim. yhdennentoista suuruusluokan tähden 0,01. Himmeimmät suurimmilla peilikaukoputkilla valokuvattavat tähdet ovat 21:stä suuruusluokkaa, ja on niiden valovoimakkuus sata miljoonaa kertaa pienempi kuin ensimäisen suuruusluokan tähtien valovoimakkuus. Jos tähden suuruusluokka on kahden peräkkäisen luokan, esim. neljännen ja viidennen suuruusluokan välillä, niin merkitään sen suuruusluokkaa kymmenysluvulla, ja jos joku poikkeuksellisen kirkas tähti, kuten Sirius, on kirkkaampi kuin ensimäisen luokan tähti, niin sen suuruusluokkaa merkitään nollalla tai negatiivisilla luvuilla. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että auringon valovoimakkuus on n. 150,000 milj. kertaa niin suuri kuin ensimäisen suuruusluokan tähden ja sen suuruusluokka on —26,7.

Paljaalla silmällä tai suoranaisesti kaukoputken läpi katsoen tähtien suuruusluokkien määrääminen on enemmän tai vähemmän epävarmaa. Parempien tulosten saavuttamiseksi kiinnitetään senvuoksi kaukoputken havaitsijanpuoleiseen päähän erikoinen apukone, n.s. fotometri. Tämän aparaatin avulla saatua tähden suuruusluokkaa sanotaan fotometriseksi suuruusluokaksi. Useihin tähtiluetteloihin on merkitty myös tähtien suuruusluokat. Tällaisista luetteloista on saavuttanut klassillisen arvon Suomessakin työskennelleen Argcianderin tekemä ja v. 1862 valmistunut n.s. "Bonner Durchmusterung", joka sisältää 324,194 tähteä laivaan pohjoisnavalta kaksi astetta ekvaattorin eteläpuolelle. Tästä löydämme kaikkien tähtien ilman fotometria määrätyt suuruusluokat yhdeksänteen suuruusluokkaan asti ja useita kymmenennen suuruusluokan tähtiä, ja on tätä luetteloa myöhemmin jatkettu eteläisen pallopnoliskon tähtiin nähden.

Paitsi paljaan kaukoputken ja siihen liitetyn fotometrin avulla voidaan tähtien suuruusluokka määrätä myös valokuvauksella. Kun asetamme valokuvauslevyn kaukoputken polttotasoon, ja tähtäämme kaukoputken taivaalle, niin syntyy levylle tähtien pistemäisiä kuvia. Nämä kuvapisteet ovat sitä suurempia, kuta kirkkaampi tähti on, ja päinvastoin voidaan tähtien kuvapisteen suuruutta pitää niiden suuruusluokan mittana. Jonkun verran harjoiteltuaan oppii tätä tietä tähtien suuruusluokat sangen tarkkaan määräämään. Täten saatua tähden suuruusluokkaa sanotaan fotografiseksi. Mutta nyt on huomattava, että silmä ja valokuvauslevy reageeraavat valovaikutusta eri tavalla. Kun silmä on herkin keltaiselle valolle (aaltopituus 566 μ μ), on tavallinen valokuvauslevy herkin violetille valolle (aaltopituus 440 μ μ). Tämän takia näyttää keltainen ja punertava tähti silmällä mitattuna valovoimakkaammalta kuin valokuvattuna ja sinertävä tähti heikompivaloiselta. Näinollen sattuu aniharvoin, että tähden fotometrinen ja folografinen suuruusluokka on sama. Kun tähden väri tunnetaan, niin kokeellisen kaavan avulla voidaan määrätä sen fotometrisen ja folograafisen suuruusluokan erotus, ja päinvastoin, jos tämä erotus tunnetaan, niin voidaan vetää johtopäätöksiä tähden väriin nähden. Tämän takia sanotaan mainittua erotusta tähden väri-indeksiksi.

Tässä yhteydessä mainittakoon siitä kansainvälisestä suuryrityksestä, jonka tarkoituksena on tähtitaivaan valokuvaaminen ja siten tähtien paikan ja suuruusluokan määrääminen. Kaikkiaan otetaan tähtitaivaasta kaksi sarjaa valokuvia, toinen 3—5 minutin ja toinen 40 minutin valotusajalla (kaikkiaan yli 4,400 valokuvaa). Edellinen sarja sisältää vielä kaikki yhdennentoista suuruusluokan tähdet ja jälkimäinen suuren joukon neljännentoista suuruusluokan tähtiä, eli kaikkiaan n. 2—3 ja n. 30 milj. tähteä. Tähän yritykseen ottaa osaa 18 tähtitornia, niiden joukossa Helsingin tähtitorni, ja on tällä haavaa koko työ melkein loppuunsuoritettu. Suurin hyöty tästä työstä on vedettävissä vasta sillen, kun sama lyö n. 50 tai 100 vuoden perästä tehdään uudestaan. Tästä seikasta saamme puhua myöhemmin.

Kun tähtien suuruusluokka tahdotaan erittäin tarkkaan mitata, niin tulee ensi sijassa kysymykseen valosähköinen fotometri. Tämä perustuu siihen, että alkalimetallien. kuten kaliumin ja natriumin pinnalta eroaa eleklrooneja, kun silmin nähtävä tai valokuvauksellisesli vaikuttava valo sattuu metalliin. Eronneiden eloktroonien lukumäärä on suhteellinen vaikuttavan valolähteen valovoimakkuuteen. Valosähköisessä fotometrissä vaikuttaa elektroonien eroaminen sopivalla tavalla järjesteltyyn elektrometriin ja saa sen langan heilahtelemaan nopeudella, joka on suhteellinen eronneiden elektroonien lukumäärään ja siis myöskin valolähteen valovoimakkuuteen. Langan heilahdusnopeus mitataan erikoisen registeroimislailleen avulla, ja siitä lasketaan valolähteen, tähden valovoimakkuus. Menettelytapa on erittäin tarkka ja sopiva varsinkin muuttuvien tähtien havaitsemiseen. Muista tämänsuuntaisista mittausmenetelmistä mainittakoon vain nimeltä selenifotometrinen, radiomikrofotometrinen ja lämpösähköinen menettelytapa.

Kysymys siitä, kuinka monta tähteä kuhunkin suuruusluokkaan kuuluu on epäilemättä mielenkiintoinen ja tähtitilaslotieteen kannalta sangen tärkeä, Kuten myöhemmin tulemme näkemään. Senvuoksi ovatkin monet tiedemiehet aina W. Herschelin ajoista saakka kiinnittäneet huomionsa tähän seikkaan. Nykyaikana toimitetaan tämä tähtien "luetteleminen" valokuvauslevyn avulla, ja otetaan yksinkertaisesti selville, kuinka monta eri suuruusluokkiin kuuluvaa tähteä on kullakin levyllä. Kun mennään himmeämpiin tähtiin, niin on tämä luetteleminen äärimmäisen vaikeata, sillä jo yhdellä levyllä olevien tähtien lukumäärä nousee satoihin tuhansiin. Tarkimmat tulokset tässä suhteessa ovat saavuttaneet hollantilaiset Kapteyn ja van Rhijn. He ovat kirkkaimpien tähtien lukumäärän muokanneet useiden havaintoaineistojen perusteella, ja himmeämpiä tähtiä varten on Kapteynin ehdotuksesta eri tähtitorneilla valokuvattu tasaisesti ympäri taivaankannen jaettuja pienempiä taivaanosia, n.s. "valittuja valokuvauskenttiä". Näissä taivaanosissa on himmeimpienkin tähtien lukumäärä tarkkaan määrätty, ja täten saatujen lukujen avulla voidaan vetää johtopäätöksiä näiden tähtien kokonaislukumäärään nähden. Seuraava taulukko osoittaa, kuinka monta tähteä on Kapteynin uusimman tutkimuksen mukaan suuruusluokkiin 0,1, 2, 3, 4, j.n.e. mennessä.

Suuruusluokka | Tähtien lukumäärä
0,0 | 2
1,0 |  12
2.0 |  39
3.0  | 105
4.0  | 445
5.0  | 1,460
6.0 | 4.720
7.0 |  15,000
8.0  | 46,100
9.0  |  139,000
10.0  |  379,000
11.0  | 1,020,000
12.0  | 2,580,000
13.0  | 5,970,000
14.0  | 13,100,000
15.0  | 27,500,000
16.0  | 57,000,000
     
Tästä näemme, että tähtien lukumäärä erääseen suuruusluokkaan asti on kirkkaimmilla tähdillä n. 3 kertaa ja tnmmeämmillä tähdillä n. 2 kertaa niin suuri kuin edelliseen suuruusluokkaan asti.

Mitä tähtien väriin tulee, niin eivät eri tähdet tässä suhteessa sanottavasti eroa toisistaan. Useimmat tähdet ovat valkeita, ja vain muutamien, kuten Arcturuksen, Aldebaranin ja Beleigeuzen väri on huomattavammin punertava ja esim. Capellan kellertävä. Keltaiset ja punertavat tähdet ovat sentakia mielenkiintoisia, että niihin kuuluvat melkein kaikki muuttuvaiset tähdet.

Kun puhumme esim. punertavasta tai keltaisesta tähdestä, niin emme suinkaan tarkoita sitä, että näiden tähtien lähettämässä valossa olisi ainoastaan punertavia tai keltaisia säteitä, vaan sitä, että näiden tähtien valossa ovat punertavat tai keltaiset säleet voimakkaimpia ja siten antavat leimansa koko tähden värille.

Tähtien värin määrääminen pelkkien silmähavaintojen perusteella on sangen vaikeata, sillä eri silmät arvioivat värit aivan eritavalla ja värisokeilta puuttuu värien tajuamiskyky kokonaan. Tarkempi tähtien värin määräys tapahtuu parhaiten siten, että tähdestä tulevan valon annamme spektroskoopissa jakautua väreihinsä ja syntynyttä spektriä tutkimalla määrätään, minkä väriset säteet ovat voimakkaimpia, ja sitä tietä tähden värin. Tämän menettelytavan pahana varjopuolena on kuitenkin se seikka, että ainoastaan kirkkaimmat tähdet kykenevät synnyttämään sellaisen spektrin, jonka avulla tähden väri tarkkaan voidaan määrätä. Tämän korvaukseksi on saksalainen Wilsing Potsdamissa kehittänyt aivan äskettäin uuden menettelytavan, jossa Planckin säteilylakia ja eräiden lasilajien sopivaa valon imemiskykyä hyväkseen käyttäen verrataan tähteä värinsä ja valovoimakkuutensa puolesta maanpäälliseen valolähteeseen ja verrattain yksinkertaisesti määrätään ei ainoastaan tähden väri, vaan myöskin sen valovoimakkuus, lämpötila ja halkaisija, tämä viimeinen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että tähden etäisyys tunnetaan.

Olemme jo nähneet, että tähtien väriindeksin avulla myös voidaan tähtien väri määrätä. Tämä menettelytapa on erittäin hyödyllinen himmeämpien tähtien värimääräyksissä, joihin nähden molemmat edellämainitut menettelytavat ovat voimattomia. Erikoisesti on syytä viitata niihin mielenkiintoisiin tuloksiin, joihin amerikalainen Shapley on tullut väri-indeksin avulla tutkiessaan eriväristen tähtien ryhmittymistä pallonmuotoisissa tähtisikermissä, ja joista lähemmin selostamme myöhemmin.

Vielä on mainittava se menettelytapa tähtien värin selvillesaamiseksi, joka perustuu valon säteen suunnan muutokseen (taipumiseen) sen kulkiessa ahtaan raon läpi. Tätä valosäteen ominaisuutta käytetään hyväksi siten, että kaukoputken objektiivin eteen pannaan yhdensuuntaisista rauta- tai messinkilangoista tehty hila. Kun tähdestä tuleva valo kulkee hilan rakojen läpi, niin kaukoputken polttotasoon syntyy keskelle tähden suoranainen kuva ja sen molemmin puolin rivi taipumisspektrejä. Näistä spektreistä ovat lähinnä keskuskuvaa olevat pistemäisiä, kun vain hilan lankojen väli on valittu tarpeellisen suureksi (n. pari kolme mm.). Tällaisen hilan läpi kulkiessaan taipuvat punaiset säteet enemmän kuin violetit (päinvastoin kuin särmiön läpi kulkiessaan), joten siis niiden tähtien synnyttämä spektripiste, joiden spektrissä punaiset säteet ovat voimakkaimmat, siirtyy etemmäksi keskuskuvasta kuin pääasiallisesti violetteja säteitä lähettävän tähden spektripiste. Kun siis jonkun tähden synnyttämän spektripisleen etäisyys keskuskuvasta tunnetaan, niin saadaan kiinnekohta tähden värin määräämiseksi.

 Tätä menettelytapaa on tanskalainen Hertzsprung paljon käyttänyt tähtien värin ja voimakkainvaloisen valoaallon aaltopituuden, n.s. effektiivisen aaltopituuden määräämiseksi. Tähtien värimääräyksillä ei ole suurta suoranaista merkitystä, mutta sitä suurempi välillinen merkitys sen yhteyden takia, mikä tähden värillä on sen spektrin, tiheyden, koon ja kehityksen kanssa.

 - V. A. Heiskanen.

24.7.16

Meidän lippumme - sinivalkoinen.

Vaasa 29, 9.3.1918

Nyt kun lippukysymyskin on ollut monen kovan pohdinnan alainen, pyydämme mekin, pohjois-pohjanmaan maalaisnaiset, sanoa siinä asiassa sanottavamme. Meidän veressä ja hengessä on sinivalkoinen. Sitä perustelemme seuraavasti:

1) Sinivalkoinen lippu on vihitty kansallisuushengen heräämisen aikana Suosalliuushengen [Suomalaisuushengen?] heräämisen aikana Suomessa.

2) Sen lipun on esittänyt viime vuosisadan Suomen kuuluisa kirjailija Sakari Topelius, ja kohta omaksuivat sen omakseen tuhannet kansalaiset, kokoontuen sen ymrärille juhlimaan, innostumaan ja kehittymään.

3) Sen lipun suojaamina ja sitä teroittaen ovat työskennelleet viime vuosisadan Suomen suurmiehet, Suomen kansallisuushengen herättäjät.

4) Sinivalkoinen sopii niin erinomaisesti vertauskuvaksi maallemme. Tämmöistä järvimaata ei löydy toista maapallolla. Kun kutsumme maatamme tuhatjärvien maaksi, voisimme yhtähyvin nimittää sitä "kymmentuhatjärvien" maaksi. Kesäisin on siis sinijärviemme väri valtava maassamme. Sitä ihailemme lukemattomassa järvissä ja kaareutuvassa taivaanlaessa. Talvisin kattaa maamme puhdas, valkoinen lumi. Siksi valkoinen väri on toisena erinomaisen sopiva lipussamme.

5) Nyt ovat poikamme, nuo uljaat, uhrautuvaiset, ottaneet valkonauhat käsivarteensa. Miksi eivät he seuraisi vanhaa kansallista sinivalkoista lippua, joka on ilmestynyt silloisten henkisten taistelujen luonnoksena, taistelun, jonka tunnussana oli: Suomi suomalaisille. Ja nythän on sama tunnussana: Suomi suomalaisille.

6) Tämä sinivalkoinen oli kytkettynä kahleisiin routavuodet, sen me kaikki muistamme. Millä riemulla me sen vedimme jälleen tankoon suuren lakkoviikon jälkeen, sekä mailla että kaupungeissa, niin taloissa kuin torpissakin! Se oli "sinivalkoisen" tulikoetus. Ja sen kai me kaikki muistamme myöskin.

7) Värit ovat käytännössä erittäin sopivat. Kesällä erottautuu valkoinen selvästi ja talvella taas lumen aikana sininen.

8) Sinivalkoinen lippu on helppo valmistaa.

9) Sinivalkoista lippua ei liene muilla kansallisuuksilla ja sitäpaitsi on se kaunis ja vaatimaton.

Leijonalippua, niin kaunis kuin se joidenkin mielestä on, emme voi hyväksyä seuraavista syistä:

l) Siinä oleva leijona on kokonaan vieras meidän oloille. Olisi edes karhu tai joku muu kotoinen peto.

2) Sen tulipunainen pohjaväri, tänä aikana varsinkin, kun on  taisteltava vieraita ja kotoisia roistoja vastaan, jotka ovat omaksuneet tunnusvärikseen tulipunaisen, tuntuu meistä maalaisnaisista kerrassaan vastenmieliseltä, melkeinpä inhottavalta. Se väri kertakaikkiaan sanottuna on nyt hyvin läheisessä yhteydessä vastustajaamme verenhimon kanssa. Siksi emme hyväksy punaista lippua.

3) Leijonalipun on määrännyt Juhana III yksityisen  makunsa mukaan, hän kun ihaili etelämaiden eläimiä ja loistavia värejä. Hän sen määräsi silloiselle suuriruhtinaskunnalle, kysymättä muiden mielipiteitä. Sitävastoin on sinivalkoinen joukkepäätöksen perusteella omaksuttu suomalaisten kansallislipuksi.

4) Leijonalippu on epäkäytännöllinen, kuten on jo sanomalehtitietojenkin mukaan todettu.

5) Leijonalippu on varsin vaikea vaimistaa. Sillä siitä uljaasta leijonasta saattaa tavallisella tekijällä tulla laiha koira, jota ei suinkaan saata ihailla vaikka se olisikin tulipunaisella pohjalla.

Siis lopuksi -  me maalaisnaiset täällä Pohjais-Pohjanmaalla  toivoisimme Suomen tasavallan lipuksi meidän kansallislippumme, sinivalkoisen.

- Joukko maalaisnaisia.

23.7.16

Aloittelijoille. Valokuvaus ja nautintoaineet.

Valokuvaus 12, 1927

Valokuvaajan työ on siksi vaivaloista ja pettymyksistä rikasta, että ei ole ihme jos hänkin kaipaa nautintoaineita. Ihminen kun on luonnostaan turmeltunut, niin se tarttuu siihen, mikä lähinnä on, ajattelematta onko se jalostavaa vai ei. Oikeastaan ei tässä ollutkaan tarkoitus puhua siitä, missä määrin valokuvaaja käyttää nautintoaineita, vaan siitä, minkä verran niistä on hyötyä valokuvaukselle (pieni v!). Niistä on nimittäin niin paljon apua, että kannattaa siitä hyvin huomauttaa niitäkin, jotka eivät ole tulleet tehneeksi rinnastusta "nautintoaineet ja valokuvaus".

Tee ei Suomessa ole ollut niin suuressa suosiossa kuin muutamissa muissa maissa, mutta viime vuosina se on saanut kannatusta. Heikko tee on ainakin kauniin väristä — mausta en puhu. kun en ole teen ystävä — ja tätä ominaisuutta voi valokuvauksessakin hyväksi käyttää. Teen avulla voi nimittäin värittää valkoisen paperin teenväriseksi. Sattuuhan joskus, että tulee jäljentäneeksi jonkun negatiivin valkoiselle paperille ja huomaa sitten kellahkon pohjan olevan sopivamman. Heikko, lämpimänpuoleinen tee on tällöin hyvä värite, sillä se tekee hienon, ruskeankeltaisen värin. Sopiva väkevyys on saatava selville kokeilemalla, sillä siitä on vaikea antaa ohjetta. Naisväki sen voi jo kokemuksestaan tietää, sillä hehän värjäävät teellä pitsejä y. m.

Kahvista meillä Suomessa pidetään enemmän kuin teestä, ja tällaisena paperin värittäjänäkin se ehkä on parempi. Mutta sitäkin tulee käyttää heikkona, jos haluaa saada miellyttävän värin. Tämä menettelytapa, paperipohjan värittäminen, on hyvin kiitollinen keino valokuvaajalle, ja siinä voi myös katsoa nautintoaineiden tulevan käytetyksi jalompiin tarkoituksiin. Valokuvaajan on siis annettava kahviväritteelle se kunnia, mikä sille tulee, varsinkin kun se teeväritteen ja parin muun liuoksen kanssa on niitä harvoja valokuvauksessa käytettyjä, joita haluttaa maistaa ja jotka vaikuttavat edullisesti valokuvaajan mielentilaan. Voi olla, että tämä kahviväritteen ominaisuus sittenkin on tärkein, mutta senpä itse kukin ratkaiskoon.

Todennäköisesti eroavat mielipiteet enemmän kun ryhdytään puhumaan tupakasta, sillä nykyäänhän voidaan asettaa kyseenalaiseksi hyvinkin hyödyllisten nautintoaineiden käyttö. Tupakka on sitä paitsi vanha nautintoaine, jolla valokuvauksessakin on vanha, joskaan ei vakaantunut käytäntö. Valokuvauksen tekniikka on ollut niin suurten muutosten alainen, että tupakkaa on käytetty eri tarkoituksiin. Mutta tämähän oikeastaan osoittaa, että tupakalla on ollut valokuvauksessa pysyväinen arvo.

Valokuvauksen alkuaikoina, jolloin märät kollodiumilevyt ja valoheikot objektiivit aiheuttivat pitkän valotusajan, käytettiin tupakkaa valotusmittarina, kuten valokuvauksen historiastakin hyvin perillä oleva päätoimittajamme tietää. Kun valokuvaaja oli saanut valmistetuksi levyn juuri ennen kuvan ottoa ja mallin asetetuksi varmaan asentoon tukien varaan, avasi hän kameran sulkijan ja sytytti piippunsa sekä istui kaikessa rauhassa veteleinään savuja. Ehkäpä se toisinaan oli vähän kiihkeämpääkin, joten piippu paloi pikemmin loppuun, mutta tämä oli joka tapauksessa merkki, että valotus on riittävä. Jokainen kuva olikin niin suuren työn takana, että alivalotus ei saanut tulla kysymykseen, vaikka tavallinen muotokuvan valotusaika ulkona saattoi olla 15 à 30 minuuttia. Kyllä se taisi sen ajan valokuvaaja tietää valotusajan ilman tupakkaakin, mutta en epäile, että se monelle antoi pitkän valotusajan kestäessä sellaisen levon ja rauhan, joka soi tyynesti harkita onko valotusaikaa määrättäessä otettu kaikki seikat huomioon. Ainakin sellaisessa mielessä on tupakka saattanut olla valotusmittarina, sillä käyttäähän tupakkamies tupakkaa apuneuvi na monia muitakin hankalia asioita harkittaessa.

 Nykyaikaisessa valokuvauksessa on tupakka saanut paljon suoranaisemman merkityksen. Ihan viime aikoin on nimittäin savuketta suositeltu parhaana pimeän huoneen lamppuna pankromaattisia ja värilevyjä kehitettäessä. Niinpä selitti etevä valokuvaajamme Iffland Helsingin Amatööri-Valokuvaajain lokakuun kokouksessa, että hän on havainnut palavan savukkeen antaman valon hyvin mukavaksi pankromaattisia levyjä kehitettäessä; sen avulla voi vaaratta tarkastaa onko levy loppuunkehitettv, kunhan ei vain pudota kuumaa tuhkaa levyn päälle. Iffland on tehnyt tämän keksinnön Suomessa itsenäisesti ja meillä on syy iloita siitä. Mutta ilmeisesti ennen häntä tekivät englantilaiset saman havainnon, ja sikäläisissä aikakauskirjoissa on siitä parin viime vuoden aikana huomautettu useita kertoja. Kun kuninkaallisen valokuvausseuran eräässä kokouksessa hiljattain selostettiin Lignose-värifilmien käyttöä, sammutettiinkehittämisen ajaksi tietysti kaikki valot, mutta sittenkin nähtiin kehityspöydän yläpuolella kirkastuva ja vuoroin himmenevä piste: selostajan palava savuke.

 Englantilaisten esimerkki sai allekirjoittaneen kokeilemaan savukkeen antamalla pimeänhuoneen valaistuksella, ja aivan vakavasti puhuen täytyy tälle "keksinnölle" antaa merkitystä. Hehkuvan savukkeen valo ei vahingoita minkäänlaista levyä, mutta antaa kyllä riittävän valon levyn tarkastamiseen ainakin jos noudattaa sellaista täydennettyä tarkastuskehitysmenetelmää, jota eräs kirjoittaja näkyi suosittelevan tämän lehden o. numerossa. Savukkeetkin valaisevat eri tavalla, mutta sellainen englantilaismallinen, jota minä käytän, on ollut tähän tarkoitukseen hyvä. Lisäksi kestää savuke hartaasti polttaen jokseenkin sen ajan, minkä minun yleensä tulee kehittää pankromaattisia levyjä miedossa pyrokehitteessä, joten savuke ilman tarkastustakin ilmoittaa kehitysajan.

 Tupakkamiehelle tämä keksintö on hyvä. mutta muut siitä tuskin pääsevät osallisiksi. Toisekseen: täytyyhän tupakoitsijoillakin olla jotain iloa n. s. orjuudestaan.

 En tiedä missä määrin lukija on tullut vakuutetuksi nautintoaineiden välttämättömyydestä valokuvauksessa, mutta se ainakin on varmaa, että niitä voidaan sen apuna käyttää. Ja sille, joka on kameran, kahvin ja tupakan ystävä, tai miksei orja, on verraton ilo tässä totuudessa. Se viittaa pysymään nautintojen tiellä, sillä vähällähän pahaa puolustetaan!

- Kameristi.

22.7.16

Näyttelykuvan valmistaminen.

Valokuvaus 12, 1927

Kun meilläkin on nyt ollut ensimmäinen suurempi valokuvausnäyttely on ehkä syytä tämänkin lehden lukijoille selostaa  näyttelykuvan valmistamisesta eräitä ohjeita, joita kuuluisa englantilainen valokuvaaja F. J. Mortimer esitti v. 1925 "Amateur Photographer"-lehdessä. Ne sisälsivät pääasiassa seuraavaa.

Ei ole epäilystäkään, että näyttelytyössäkin kuvan antaa todella hyvä negatiivi, jota ei voi korvata muilla keinoilla. Mutta moitteeton ja samalla kuva-arvoltaan loistava negatiivi ei suinkaan yleinen. Käytettävän ihanteellisen negatiivin — olipa se kokonaan tai vain joltain osaltaan kuvan pohjana — tulee olla hyvin valotettu, yksityiskohdiltaan terävä, ei liian tiheä, mutta rikas hienoista sävyistä. Milloin negatiivi poikkeaa tästä, on ryhdyttävä käsityöllä korvaamaan sitä, mitä siitä puuttuu.

Voi huoleta päätellä, että hyvin suuri osa näyttelykuvista on enemmän tai vähemmän "kontrolloitu" ja että tämä on kohdistettu useimmiten kuvaan itseensä. Erittäin hauska ja yleisesti käyttökelpoinen tapa käsitellä "suoraa" bromihopeasuurennusta, jonka aihe on hyvä, mutta sävyarvot huonot, on korostaa kuvassa valo- tai varjokohtia ja yksinkertaistuttaa aihetta kokonaisuudessaan. Siinä on kaksi yksinkertaista ja tehokasta keinoa, käsitellä kuvan pintaa mustalla lyijyllä tai liidulla taikka panna siihen öljyväriä. Kahta ensinmainittua hangataan kuvan pintaan nahkahiertimellä tai pumpulitukolia valokohtiin, kun niiden silmiinpistävyyttä halutaan vähentää, ja varjoihin, kun niitä tahdotaan vahvistaa. Jos tumma väri tällöin leviääkin ylimenokohtien yli laajemmallekin, niin ei se haittaa, sillä varsinainen puhdistustyö tehdään tämän jälkeen pyyhekumilla vetämällä sillä esiin joku viiva tai huippuvalo. Tämä käsittely saadaan pysyväksi, kun kuva höyrytetään kiehuvan veden päällä. Kuuma höyry pehmittää kuvan shelatiinipinnan, joten lyijy- tai liituhiukkaset tarttuvat siihen kiinni. Tämä menettely antaa kuvalle täysin tasaisen ja yhtäläisen pinnan, joten käsityön jäljet eivät näy, jos työ on tehty taidolla. Höyrytettäessä on varottava, että yksi paikka kuvasta ei ole liian kauan sulamiselle alttiina, ja kuvaa on sentähden jatkuvasti liikuteltava.

Öljyväriä käytettäessä on tietysti valittava sellainen väri, joka täysin vastaa kuvan sävyä; sama on laita luonnollisesti muissakin kontrollimenettelytavoissa. Ennen värikäsittelyä pyyhitään kuva yleensä tärpättispriihin kostetulla pumpulilla. Väreiksi sopivat parhaiten tavalliset, putkissa myytävät taiteilijavärit, joiden kanssa on käytettävä, jotain kuivatusainetta esim. pellavaöljyä, jos on kyllin aikaa kuvan kuivattamiseen, mutta jos aikaa on vähän, on paras ottaa tärpättiä. Tavallisille musta-valkeille kuville on käyttökelpoisin sinisenmusta, mutta jos kuva on lämpimämmän sävyinen, tulee käyttää n. s. lamppumustaa. Putkesta otetaan vähän väriä paletille ja pumpulitukolla, jota käytettiin tärpättikäsittelyyn, hierotaan vähän väriä paletilla ja sitten kuvan päällä, yli koko pinnan. Tällöin se ei suinkaan ole aivan ilahduttavan näköinen, mutta varsinainen käsittely alkaakin nyt vasta. Suuremmalla pumpulitukolla tasoitetaan väri yli koko kuvan ja sitten pienillä, puhtailla pumpulitukoilla otetaan väriä pois valokohdista, tarvittaessa heikonnetaan varjokohtienkin väriä ja vetäistään huippuvaloja sinne, missä niiden pitäisi olla. Tällöin voi käyttää joko pehmeää, pyyhkivää liikettä tai voimakkaampaa kiertävää liikettä, jolloin väri lähtee kokonaan; pumpulia on tässä tapauksessa kasteltava "mediumiin". Varjoihin voi myös panna lisää väriä, mutta värin poisottamisessa on oltava äärimmäisen varovainen, jottei synny rumia jälkiä. Hyvä on pitää vieressä korjaamaton kopio kuvasta, jotta työn eri asteilla voi tarkoin verrata sen edistymistä. Tämä menettelytapa on taitavissa käsissä jokseenkin täydellinen korjailutapa eikä sen jälkeä silloin voi nähdä. Tietysti on pysyttävä vain sävyjen muuttamisessa eikä koetettava maalailla pois aiheen osia.

Käytettäessä tärpättiä mediumina kuva kuivaa parissa tunnissa, mutta pellavaöljy vaatii useita päiviä. Viimemainittu samalla antaa myös pitempiaikaisen käsittelymahdollisuuden, kun se ei kuivu liian nopeasti. Kun pinta on kuiva, voi kovalla kumilla kirkastaa huippuvaloja. Tällöin toimitetaan myös loppukorjailu ottamalla veitsen avulla pois mustat pisteet ja peittämällä vesivärillä vaaleat kohdat. Jos pinta näyttää epätasaiselta, voi sen tasoittaa hieromalla täysin kuivaa kuvaa kämmenellä.

20.7.16

Finland i utlandets press.

Vasabladet 101, 22.8.1912

I Daily Telegraph för den 12 dennes ingår ett bref från Helsingfors:

Spänningen mellan befolkningen och den lokala ryska styrelsen,
heter det, växer och synes konflikten blifva snart mera skärpt än under Bobrikoffs tid. I tref vet relateras så händelsen i Koria samt nämnes, att det vid undersökningen framgått, att den nedskjutna finnen icke hade förolämpat någon. Ett typiskt exempel på den rådande sinnesstämningen äro de ständiga flaggtrasslen. Guvernören i Åbo har utgifvit en sträng order till polisen att hålla ett vaksamt öga på flaggor af alla slag och "färgkombinationer" af annan sammansättning än de ryska färgerna. I Vasa inträngde [?] polis i ett hus och fordrade, att ett par röda och gula gardiner skulle nedtagas. De finska färgerna äro hvitt och blått. Naturligtvis äga dessa färger intet erkänande någonstädes. Finnar af svensk extraktion hålla på rödt och gult, men finnarna på hvitt och blått.

Utlänningen är nästan lika illa ute. Han måste ofta energiskt protestera emot påträngande poliser för att få använda sitt lands färger.

Helt nyligen kunde man se den ryska flaggan öfverallt; den hissades gärna. Efter införande af den nya polisregimen ha de ryska färgerna försvunnit.

19.7.16

Ett urgammalt mode. Bruket att bära färgat hår och dess ursprung.

Wiborgs Nyheter 204, 8.9.1919


Hur häpen blev ej den stora massan, när man kort före krigs utbrottet fick se en del eleganta damer uppträda med hår, som lyste i de mest otroliga färger. Allas ögon riktades med förvåning mot den nya modenycken, mot dessa frisyrer i violblått, smaragdgrönt och purpurrött.

Man skrattade, man var förskräckt, men ändå tänkte nog mången ung och vacker kvinna: "Vem vet kanske är delta mode alls inte så rysligt, det är originellt, kanske misskläder det mig inte!"

Mormödrarna suckade: "Ack, dessa moderna kvinnor! Tänk, hur mycket förnuftigare voro vi inte förr!"

Men de gamla damerna begingo ett stort misstag, när de trodde, att behagsjukan var av modernt ursprung, och säkerligen mindes de icke sin egen ungdom. De glömde, att just för århundraden sedan, när kvinnan var mannens slavinna, försökte hon i ännu högre grad att dölja sina skavanker och framhäva sina behag.

Redan från äldsta tider hade kvinnan i sin skönhet funnit det bästa vapnet i kampen lör tillvaron. Sin skönhet sökte hon ytterligare höja genom konstlade medel, sökte idealisera sin gestalt genom att pryda sig med färgrika stenar, genom att tatuera sig, genom att måla sin hud och genom att färga sitt hår tör att riktigt göra sin personlighet gällande. Kvinnan ville med konst överbjuda naturen tör att bli ännu vackrare, ännu mera tilltalande. Särskilt voro lysande färger henne behjälpliga därvidlag, och färgat hår var tör henne ett förträfiligt medel att draga uppmärksamheten till sig samt att bli lik en lavande, färgrik blomma.

För den skull anställde kvinnorna redan tör tjugutem århundraden sedan, besjälade av en åstundan att behaga sin herre och husbonde, försök med att bära löst och färgat hår. Man har sålunda tunnit egyptiska mumier från Sesostris’ tid, som burit mycket konstrikt gjorda peruker av blå eller svart färg. Dessa färger erhöll man av färgämnen ur växtriket, vilka blandades med någon metallisk vätska. Några mycket intressanta recept på hårfärger återfinnas i egyptologeu Ebers’ papyrussaraling, som härstammar från år 1550 f. Kr. Det är en egyptisk läkares anteckninningar, vilka upptäcktes och översattes av Ebers. Bland dessa recept törekommer också detta: "Blodet av en svart kalv kokas i oljs, varefter håret gnides in därmed". Ett annat recept rekommenderar sköldpaddskal samt halsen av Gabutågeln, vilka saker böra få ett avkok i olja.

Den tidens modedockor gnedo in sitt hår med fett, färgade det blått och läto det falla ned över hals och axlar i mycket små flätor, vilka avslutades med lerkulor. För att ordna dessa frisyrer behövdes flera timmar, och därför kammade damerna sig endast mycket sällan, ungefär var tionde eller tolfte dag, otta nog endast en gång i månaden. För att förenkla arbetet vredo de upp sitt eget hår i nacken och buro däröver peruker, som voro lättare att hantera.

Egypterna läto sina barberare totalt slätraka sig. När de gingo ut satte de på sig peruker av flätade växtfibrer eller tagel för att skydda sig mot solstrålarna.

Samma sedvänja synes ha varit rådande hos meder och kaldéer.

Och dock äro icke dessa, som man kanske skulle kunna tro, de första peruker, som burits. Modet att bära peruker sträcker sig långt tillbaka i forntiden. Urprungligen gjordes de av djurhudar och liknade pälsmössor. Deras uppgitt var att skydda åldringarnas kala huvuden mot kölden, och blott så småningom utvecklade sig peruken till ett prydnads och lyxtöremål.

Hos hebréerca ansågs den kala hjässan som en skam och ett stratt. I tredje kapitlet hos Jesaja återfinner man följande hotelse: "Den Evige skall låta Zions döttrars huvuden bli kala". Man ansåg håret som kraftens källa, vilket éxempelvis framgår av berättelsen om Simson och Delia.

I Höga visan heter det: "Ds finaste håren på ditt huvud äro som scharlakan", ett tecken till att man uppskattade hår med denna färg.

Gifta fruar måste betäcka sitt hår med en peruk tör att skydda det tör männens blickar, Endast för de äkta makarna var det tilllåtet att skåda och beundra deras hustrurs mörka lockar. Innan, denna sed uppstod, nedlade emellertid kvinnorna den största omsorg på vården av sitt hår och betäckte det med siden eller nät med gyllene maskor. Den berömde Absalons hår var blont och vägde ungetär fem skålpund. Han lät klippa sitt hår var åttonde månad.

Perserna brukade färga sitt hår svart. De använde därvid henna, pulvret av Lawsonia inermis, samt ett blått pulver, härstammande tråna indigoplantan. När den unge Cyrus tillsammans med sin moder Mandane begivit sig till Medien och för första gången såg Astyages, som bar en peruk och hade färgade ögonbryn, utbrast han: "O, moder, viiken vacker morfar, jag har!"

Indogermsnernas fantasi utrustade till och med deras gudar med färgat hår, och från vår barndom torde vi litet var erinra oss sagogetalten "Blåskägg". Men "Blåskägg" är symbolen för solen, som med sin glöd förtär sina sju hustrur, de sju morgonrodnaderna. Blåskägg är ingen annan än det sista spåret av guden Indra med det blåa skägget, med skägget av samma färg som himlen.

Idén till att bära färgat hår tyckes alltså ha framsprungit ur önskan att likna gudomligheten och att därigenom verka magisk och övernaturlig.

Färgat hår ansågs hos grekerna som ett tecken på stor skönhet, och i Homeros’ Iliad talar man ju om Jupiters vackra, mörkblå ögonbryn och om Neptunus’ blåa bår.

18.7.16

Lyijymyrkytys tuhonnut talon karjan.

Virtain, Ähtärin, Alavuden, Kuortaneen ja Töysän Sanomat 4, 27.1.1928

Joku aika sitten ilmaantui Tyrnävällä erään talon karjaan outoa tautia, jota epäiltiin myrkytykseksi. Kaikkiaan 17 eläintä joko täytyi teurastaa tai kuoli, joukossa useita kantakirjalehmiä ja arvokas kantakirjasonni. Paikalle kutsutta piirin eläinlääkäri totesi, että kysymyksessä oli lyijymyrkytys. Asiaa tutkittaessa kävi selville, että taloon oli eräästä paikkakunnan kaupasta ostettu liitujauhoa, jota oli annettu karjalle luuston vahvistamiseksi. Kun tätä ainetta lähemmin tutkittiin, huomattiin se vahvasti lyijypitoiseksi maaliaineeksi, lyijyvalkoiseksi. Miten tällainen kohtalokas erehdys on voinut tapahtua, ei ole tietoa. Asia on annettu viranomaisten selvitettäväksi.

17.7.16

Vattenfärger.

Västra Nyland 85, 31.7.1924

För c:a ett år sedan begynte Alinko Handels A.-B. föra i handeln flytande vattenfärger, benämnda,:
Alinko flytande Rödmylla,
" " Gulocker,
" " Brunfärg.

Genom dessa vattenfärgers tillkomst har ett stort bekymmer bortfallit för alla avnämare av vattenfärger. Såsom känt måste var och en redan i god tid på vintern försäkra sig om färgkokare och fackmän, vilka skola utföra arbetet. Tidpunkten måste fastställas oberoende av om det lämpade sig för ens egna arbeten eller om väderleken är gynnsam. De förberedande arbetena för anskaffning av råvaror såsom färger, vitriol ni. m. ävensom forsling av grytor, ved och vatten till platsen taga. mycken tid i anspråk, i all synnerhet om målningsarbetena skulle försiggå på något längre avstånd från hemknutarna. Ofta händer det även att just då färgen är färdig för pästrykning, väderleken ej är gynnsam, varför målningsarbetet måste uppskjutas och sålunda en stor del av arbetet gått förlorad för att icke tala om den stora, tidsförlusten.

Däremot äro de av Alinko Handels A.B. tillverkade flytande färgerna alltid färdiga till användning och kan var och en därför lämpa sina målningsarbeten efter gottfinnande. Ingen fackkunskap erfordras för påstrykningen utan kan densamma verkställas av vilken pojke som helst.

Tillverkningen av färgerna försiggår fabriksmässigt och äro desamma klara ock hållbara, ävenså hava dessa färger enligt finnans meddelande rönt ett myckt gott eniottagande från avnämarenas sdda.

Dessa färger levereras i vanlig oljefats-förpackning, rymmande c:a 200 kg. netto. Täckkraften hos färgerna är 2m2 per kg. Priset torde också ställa sig mycket förmånligt, c:a Fmk 2:- per netto kg. incl. emballage vagnfritt fabrik.

16.7.16

Färg och kultur.

Åbo Underrättelser 100, 12.4.1928

För A. U. av Georg Anschötz, professor vici universitetet i Hamburg.

Färger och allt vad därmed sammanhänger höra till de ting, som tyckas oss vara hågjntng alldeles självklart, som man inte behöver grubbla över, och dock uppvisa de olika läsproblemen, ty sådana tinnes det, en hel del intressanta gåtor, som man hittills inte förmått lösa. Så kan man t. ex. inte utan vidare förklara, varför man ser hela världen och den närmaste omgivningen i ett visst antal oilka färger, varför barn och vuxna, optimister och pessimister, natur- och kulturfolk reagera helt annorlunda på de olika färgerna, variör det finnes s. k. färgstarka, färgsvaga och färgblinda människor. Forskare, som i våra dagar syssla med färgerna och deras problem, förstå därför mer än väl, varför det inte lyckats män som Newton, Goethe och Helmholtz att, trots ivrigaste stadium, kunna utarbeta en verklig färglära. De betraktade nämligen problemen i det stora hela alltför ensidigt. Ty endera intresserade de sig endast för sakens naturvetenskapliga sida och grundlade så läran om färgernas brytning i spektret och synförmågans omedelbara sammanhang med ögats näthinna, eller också erkände de färgernas allmän-kuiturella betydelse och sökte alltså endast tyda det sammanhang. som råder mellan färg och kultur. Men hur som helst ansåg man dessa frågor för mycket viktiga, och Goethe betraktade sin färglära som ett av de mest framstående av hans livsverk, och han hade mycken vikt vid att man erkände av hans gärning på detta område.

Ett av de viktigaste framstegen på detta område är, att man numera lärt sig inse föränderligheten av allt, som gör anspråk på att räknas till färg. Har man inte med bestämdhet kunnat bevisa att färgsinnet under loppet av ett och annat årtusende gått en pos tiv utveckling till mötes hos människan, så veta vi likväl tit detta är högst variabelt hos olika folk. Färgskalan hos naturfolken är ytterst inskränkt. Såväl i deras konst som i deras klädnad överväga mest röda, gula och bruna kulörer gentemot gröna och blåa. Deras språk uppvisar fler beteckningar för den förstnämnda grupnen av färger än för den sistnämnda. I många fall blandas beteckningarna för grönt och blått samman, så att man får ett intryck av att himmelns och havets blå färg förväxlats med vegetationens gröna. Till och med i kinesiskan skiller man just inte på dessa färger, trots att det i detta fall rör sig om ett gammalt kulturfolk. Det är lust inte lätt att förklara detta slags "färginskränkning".

Å ena sidan producerar naturen i huvudsak röda och gula färgämnen, som utmärkt lämpa sig för färgning av kläder, målning och andra liknande ändamål. Men å sidan tycks en viss andligkulturell faktor spela en inte oviktig roll.

Rött och gult äro s. k. varma färger. De äro mer ett uttryck för livslust och livsbejakelse. Grönt och blått däremot äro s. k. kalla färger. De symbolisera poetiskt uttryck: livets nattsidor. De förra passa därför bättre ti11 de primitivas kålrot, de senare i en högre utvecklad livssfär. Av särskild bemärkelse är därför en egendomlighet hos barnen. Dessa kunna nämligen i allmänhet förr skilja på de bada färgerna rött och gult än på grönt och blått, och framför allt begagna de sig vid teckning och målning i sin tidigaste barndom mer av de förstnämnda varma färgerna än av de andra.

Av många tecken att döma tyckes människans färgsinne och förmåga att kunna skilja på olika färger ha genomgått en avgjord utveckling och i framtiden komma att ytterligare fullkomnas.

Äldre folk, som t. ex. den klassiska antikens greker, begagnade sig visserligen av blåa färger vid målning av sina tempel och statyer. Men vi veta inte, om de verkligen uppfattade denna blåa färg på samma sätt som vi. Så betecknade de t. ex. det för våra begrepp klarblåa Medelhavet som "järnfärgat", och Odysseus hår lär ha vart "hyacintfärgat". Aristoteles beskriver regnbågen vara "röd, gul och grön med en mörk rand".

Det är inte utan betydelse iör vetenskapen, att färgerna redon i allra älsta tider inte endast betraktades som något till sinnesvärlden hörande utan även tillmättes symbol sk betydelse. Hos oss anser folket än i dag rött vara kärlekens, gult avundsjukans, grönt hoppets och blått trohetens färg. De varma färgerna rött och gult förlänas alltså en mer aktiv instälning och verkan, medan de kalla färgerna grönt och blått fått en mer passiv betydelse. Färgernas symboliska betydelse uppvisa emellertid här och var hos olika folk vissa olikheter. Gult betyder t. ex. för kineserna något positivt som exempelvis intelligens och skarpsinne. Att olika kulturfolk här och var uppvisa olika uppfattning om färgernas symbolik har måhända sin grund däri, att färger som t ex. rött och gult åstadkomma olika känslokomplexer. Ja, man kan till och med lugnt antaga, att färgsinnes utveckling spelar en betydande roll härvid. Ty de i den mänskliga naturen liggande möjligheterna till blottta känsloupplevelse, komma att fördelas på de enstaka färgerna alltefter som ett folk endast  kan uppfatta rött, gult och grön-, eller om de även reagera på blått och violett. Det är på samma sätt som vårt förhållande till vänner. Ha vi endast tre vänner, ha vi naturligtvis en helt annan inställning till dem och behandla dem helt annorlunda än om vi ha tjugu.

Man kan i vissa fall anse det sätt, på vilket enstaka människor, folk, tidevarv och sociala stånd begagna sig av färger i sitt dagliga liv, vara ett tämligen gott uttryck för deras kultur i övrigt. Men man bör naturligtvis akta sig för att draga alltför hastiga slutsatser. Ty olika männniskor tänka, känna och uppleva. Ja se allt olika, och det, som för den ene är giftgrönt behöver inte nödvändigtvis också vara giftgrönt för den andre. Ungdomliga kulturer med starka nerver föredraga i allmänhet gälla och kraftiga färger, medan andra, som äro känsliga, nervösa och i det stora hela kännetecknas av en viss överförfining, föredraga matta, lugna, ja ömtåliga färger. Man kan alltså i viss mån bedyra en människa efter hennes val av färger och hennes förkärlek för den ena eller andra färgen. Rött och blått anses sedan gammalt vara böndernas spedelta färger, då bonden 1iksom andra mer eller mindre enkla människor behöver dylika kontraster, inte endast för att lokka ögat utan också för att kunna påverka sitt känsloliv i allmänhet. Rött och blått äro dessutom de färger, på vilka urskogarnas, steppernas och öknarnas invånare aldrig taga fel.

Enskilda personligheters förhållande till vissa färger torde ävenså vara av visst intresse. Många, ta kanske de flesta människor ha sina älsklingsfärger Förhållandet mellan s. k. älskningsfärger och karaktärer har nyligen vetenskapligt undersökts av en tysk lärd i Altona.

Denne lät ett antal personer, särskilt ungdom av olika äldrar och bildningsgrad, ordna tio olika färger i rad allt efter tycke och smak. Det visade sig, att personer med högre bildningsgrad föredrogo blått och violett, medan de mindre begåvade och framför allt de som uppvisade ett eller annat karaktärsfel hade en viss förkärlek för gult. Märkvärdigt är också det faktum, att vissa männskor i ett visst stadium av sitt liv periodvis föredraga en viss färg t. ex. violett, medan de vid ett annat tillfälle ha en helt annan smak. I dylika fall kan man med all säkerhet sluta sig till en förändring i den beträffandes själsliga disposition.

Vad dessa problem i övrigt beträffa, så spela vissa av Goethe s. k. "sinnligsedliga" intryck och verkningar en viktig roll.

Varje belysning, varje tapet och varje färg har inte samma verkan på oss. En viss omgivning verkar rogivande, medan en annan t ex. verkar motsatsen, gör oss oroliga och sporrar vår allmänna livsglädje, Kyrkan, arbetsrummet, skolan och teatern fordra alla sina färger.

Särskild inflytelse har färgerna på sjuka, och man har därför här och var  sjukhusen mer än hittills börjat beakta och taga hänsyn till dessa färgernas individuella makt över patienterna.

15.7.16

Ny flagga.

Östra Nyland 22, 1.6.1918

Sedan i tisdags ha vi alltså en ny flagga, ty då antog lantdagen i tredje läsningen utskottsförslaget om en rent blåvit flagga för det självständiga Finland, så nu finns absolut icke mer "en flik av Finlands gamla färger kvar". Svenskarna, konstnärerna, sjöfararna m. fl. ha kämpat, en hård kamp för vår gamla rödgula, heraldiskt riktiga, färgglada och stolla flagga, men intet har hjälpt. Gentemot alla historiska och praktiska motiv för denna flaggas bibehållande har man envist vidhållit den inskränkt nationalistiska synpunkten på flaggfrågan: de blåvita färgerna ha länge ansetts som de finska nationalfärgerna och därför skola de upptagas i riksflaggan. På senaste tid har motiveringen ökats med ett känslobetonat skäl: avsky för den socialistiska röda färgen, sem vi alla till lust och leda haft för våra ögon under skräckväldets tid. Summan av allt detta är att vi nu ha en färglös, bleksiktig duk, som kanske tillfredsställer de finske, men som aldrig kan bli oss svenskar i smaken.

Nåja, det tycks ju icke häller vara meningen att vi skola ha någon vidare trevnad i detta land, det har man tydligt visat ända från det fria, självständiga Finlands första dag. Bort med svenskheten har ju länge varit finnarnas fältrop. Då fara var på färde och den röda elden flammade i stat sknutarna då hette det visserligen: Hit med svenskarna, de måste hjälpa till att släcka! Och svenskarna voro på platsen innan do ens nåtts av ropet, självmant, frivilligt ooh glatt. Och de gingo främst, som deras vana varit och är, och finnarna togo mot deras insats i kampen såsom något självfallet och naturligt. Men redan medan lågorna ännu alogo upp och innan branden hunnit dämpas, begynie de med avund snegla på dessa, som gdngo i spetsen, och de sade till varann, att då faran var över, då ville de intet ha ined dem att skaffa, ty där de voro med, där skullo alltid finnarna konnun, att stå tillbaka. Och då branden släckts och det gällde at se efter vad som möjligen ännu fanns kvar af det gamla och att bygga nytt det, som förstörts, då knuffades eivenskama undan - do behövdes icke mer, de kunde gärna gå. Och var det så, att de icke ville förstå det av sig själva, så skulle man nog draga försorg om att vantrovnaden bleve så stor, att den betog dem lusten att stanna och kanske tro sig också ha någon rätt att bestämma om det hus de varit med, om att rädda. För att riktigt visa, att nu var det purfinska det enda som dugde, kastade man alla traditioner över bord, slopade lejonllaggan och ersatte den med Topelius  fantasiflagga, som finnarna fattat behag till, och förvandlade Sveaborg till Suomenlinna.

F1aggförändringen är nog symbolisk. Bort med svenskarna, det käcka, handlingskraftiga, dådlystna elementet i landet och bort med de starka, glada färger de älska. Famlande och osäkert ter sig allt omkring oss svaga män på de mest framskjutna platser, icke förmågan men hållningen i språkfrågan det avgörande vid viktiga posters besättande. Det kan vara så gott att blacka färger bliva landets symbol. Vad har vårt stolta lejon och vår varma, kraftfulla rödgula flagga att skaffa med all denna ynkedom!

De färgerna må bliva i ännu djupare bemärkelse än förr vår svenska stams. Över de svenska hemmen må do vackra rödgula flaggorna svaja, manande till trohet mot vårt svenska ursprung, till kraftigt, glatt och dådfyllt arbete för vår stams förkovran.

Man har sagt, att då flaggan engång av lantdagen antagits, bör den också av envar lojalt hållas högt i heder. Naturligtvis. Där flaggan officiellt bur hissas, där må den blåvita svaja och hedras som riksflagga, men icke skola väl vi svenskar helt och hållet utmönstra de kära gulröda färgerna; de må i privat bruk förbliva våra egna. Det tillkommer den mest kultiverade delen av landets befolkning att bevara traditionerna, om också en yrvaken tid, utan historisk uppfattning och sinne för traditionernas helgd icke har någon förståelse härför.

14.7.16

Byggnaderna på landsbygden.

Östra Nyland 46, 14.6.1924

Eftertryck förbjudes

Även i vårt land representera byggnaderna på landsbygden stora summor. De giva dock ingen ränta på de pengar de kostat, men böra ärligen underhållas. Detta tynger rätt svårt på jordbrukarens utgifter, särskilt om han någon tid försummat att reparera uppkomma brister o. s. v. Det är dålig ekonomi att nödgas förnya en byggnad inom en kortare tid enbart på grund av vanvård och uraktlåtenhet.

Av stor betydelse är att hålla byggnaderna väl och praktiskt ej därföre dyrt målade. Känt av alla är, att byggnadernas yttre träverk lätt och rätt snart tager skada, om det icke har ett skyddande överdrag. De är sålunda ytterst oekonomiskt att år från år låta byggnaderna vara omålade och utsättas för förstörelse av vår omväxlande väderlek. Och härtill kominer, att en "omålad gård" alltid företer en dyster, otrevlig och ovårdad anblick.

Lantgårdar ifinnas ju hos oss där ägaren, inseende nyttan av målade byggnader, givit t. ex. boningshuset en annan färg än de gråa stockväggarna förete. Men huru ofta har man ej, genom att måla dem alltför granna totalt bortfuskat byggnadens yttre utseende. Man har "rört i hop" ett flertal av de mest opassande, smaklösa och skrikande färgerna.

I vår enkla och billiga rödmyllefärg ha vi den vackraste och hållbaraste färgen. Huru tilltalande, lugnt och värdigt ett enkelt allmogehem, företer ej en rödmålad byggnad, med sina vita fönster- och knutbräden, omringad av gröna leende lövträd!

Är boningsbyggnaden brädfodrad, bör man ju använda en något hållbarare färg, och kan den då hållas i vitt, med gröna fönsterbräden. Dessa färger ses allmänt å landsbygden på boningshusen i t. ex. Sverge och Danmark, men ekonomiebyggnaderna äro här alla röda. Hos oss ser man ofta gulmålade boningsbyggnader på landet. Denna färg "går icke väl ihop" med trädens gröna sikftning och är icke heller så hållbar som t. ex. Titanvitt och den vanliga rödmyllefärgen. Att "blanda ihop" fler e färger å en lantgård, är icke smakfullt och icke heller praktiskt. Må vi, beträffande färgen på våra lantmannabyggnader, hålla oss till de billiga, hållbara och vackra röda och vita färgerna - de äro och komma alltid att bliva landsbygdens mest praktiska och vackraste färger.

Då man färdas kring våra väna svenska trakter, gör det ett beklämmande intryck att se så många, ofta rätt vackert belägna, lantgårdar "omålade". De göra intryck av dysterhet, livlöshet, förslappning, efterblivenhet, okultur m. m.

En "uppmålad" gård däremot vittnar om ordning och tidsanda, att dess ägare är en framåtskridande, omtänksam man, med sinne för snygghet och trevnad.

Undertecknad har ofta varit i tillfälle att höra av utlänningar, som berest våra svenska trakter, deras förvåning över att våra allmogegårdar överhuvudtaget äro omålade. Ha jordbrukarna råd till detta? ha de även frågat. -

Det är god ekonomi att ha rödmålade byggnader, men det är dålig ekonomi, att hålla dem år efter år omålade för att sakta men ohjälpligt förtäras av sol, väta och köld.

Då byggnadernas rödmålning ej är förenad med stora utgifter och då arbetet kan utföras utan anlitande av dyra "konstnärer", må vi allmänt taga i tu med att även på detta sätt göra våra svenska lantgårdar värdefullare, hemtrevligare och kärare. Vi teckna oss själva i hurudant tillstånd vårt hem och vår gård äro.

A. Sixtus Lindholm

13.7.16

Porslinsmålning

Åbo Underrättelser 107, 19.4.1925

Porslinsmålningär til synnerligen tilltalande hantverk. Vi hadehärom dagen tillfälle att bese fabrikationen vid firman Lampinens porslinsmålningsfabrik i hörnet av Mathie- och Martinsgatorna och kände oss starkt intresserade. Porslinet, kaffekoppar och tallrikar, bordsserviser o. s. v., ar visserligen importerat från Tyskland - det inhemska lär t. v. inte uthärda den vid bränningen nödiga hettan men i färdigt skick äro produkterna här fullt konkurrensdugliga med de tyska. Låt ass exempelvis taga en målad tysk bordsservis till ett pris av 2,800 Fmk. En motsvarande servis av samma kvalitet kostar i Lampinens fabrik blott 1,500 mark. Prisskillnaden är ju betydande.

Vad själva fabrikationen beträffar sker målningen dels h. o. h. på fri hand, dels genom påklistrande av fuktade pappersremsor med de önskade mönstren. De påmålade föremålen brännas därefter i ugnen under en sammanlagd tid av 6 timmar i en småningom, efter var 15 minut gradvis ökad hetta med maximum av omkring 800 grader, vilket nås efter 3 timmar, varefter värmen åter på samma sätt gradvis minskas. Guldfärgen uthärdar icke mera än 750 grader. C:a 70,000 särskilda föremål kunna brännas per vecka. Arbetet utföres med största omsorg.

Firman bar såsom känt sina egna försäljningar i Åbo.

12.7.16

Från Billnäs. Växtfärgningskurser.

Västra Nyland 86, 5.8.1920

Den, som någon av de första dagarna i veckan steg in i köket i Billnäs samlingslokal, såg en egendomlig syn. Man trodde vid första anblicken att här hade man att göra med de i Kaleva omtalade gummorna, som kokade och blandade sina helbrägdagörande mediciner av
9 olika sorters örter. Och se, på spiseln puttrade faktiskt 9 grytor med örter - och en sällsam, förtrollande doft spred sig vida omkring - - -

Allt var dock verklighet. Kring grytorna rörde sig fröken Ottilia Lindeman från Pojo folkhögskola med ett tiotal Billnäs marthor och dessa höllo på med växtfärgning. Därtill grytorna. Den ena garnhärvan grannare än den andra lyftes upp ur grytorna och hängdes på ett snöre att torka och knappast kan regnbågen tävla i färgprakt med de utställda garn- & tygprovema. Skada, blott att ej Billnäs-borna talrikare infunnit sig till kursen, ty växtfärgning är något som varje husmor bör kunna. Färgerna bli diskreta, klara och vackra och ha den fördelen att vara hållbara samt mycket billigare än s. k. påsfärger. För strumpor, mattor m. fl. plagg är färgernas hållbarhet av oväldelig nytta.

Då nu fröken Lindeman fortsätter med sina kurser i Pojo i dag hoppas vi, att dessa skola bli talrikt besökta, ty det förtjäna de.

11.7.16

En färgblinds intryck.

Wiborgs Nyheter 222, 25.9.1912


Om vi vore födda med gröna glasögon, så skulle vi tro att allt i världen var grönt. Nu är detta visserligen inte tallet, men hvad annat äro dock våra ögon än ett slags glasögon, genom hvilka en bild ter sig för en på ett sätt, för en annan på ett annat? Och för de färgblinda ter den sig på ett helt annat sätt ändå.

Total färgblindhet, då vederbörande uppfatta världen ungefär som en fotografi, är säkerligen högst sällsynt. Långt vanligare är då den partiella färgblindheten, som endast berör vissa färger. Tre procent af alla män och en tredjedels af alla kvinnor äro delvis färgblinda. Att siffran ställer sig sä väsentligt mycket lägre för kvinnorna tillskritves lagen för färgblindhetens ärftlighet. Om en man är färgblind, ölvergår denna defekt icke till hans barn utan uppträder åter först hos generationen etter dem, och då icke hos sonsöner eller sondöttrar utan hos dottersöner. Denna lag är densamma som iakttagits vid blödaresjukan.

Det finns två slag af partiell färgblindhet, den ytterst sällsynta blågula och den relativt vanliga grönröda. En sådan på grönt och rödt tullkomligt färgblind person berättar sålunda, att han är helt och hållet oviss på hvarje tärgställning eller färgackord i hvilket grönt och rödt ingå. För personer med normalt färgsinne är rödt vanligen den färg, som ter sig mest påtallande. Man ser att rödt är den färg, som alltid användes på skyltar och anslag som påfordra en rask och säker uppmärksamhet exempelvis järnvägssignaler, de röda flaggan vid sprängningar, nödbromsen och brandskåpet, ibland breflådorna. Men den färgblinde går oberörd förbi dessa tecken. Tillhör han de rödgröna, te sig blått och gult som de mest lysande färgerna. En dam i eldröd klänning märker han inte, men en i kungsbiått eller kanariegult verkar på honom som det röda klädet på tjuren. För att upptäcka en eventuell färgblindhet hos personer som vilja ägna sig åt post- eller järnvägstjänst använder man sig at den bekanta metoden med oliktärgade garndockor. Är pröfningen vetenskaplig, verkställes den med de rena färgerna i spektrum i ett mörkt rum. Det färgblinde kan icke uppfatta mångfalden i regnbågens färgskiftningar, han ser endast blått och gult som gränsa till hvarandra, och bågen blir därför mycket smalare tör honom. En vacker soluppgång med alla dess öfvergångar och praktfulla färgspel känner han endast genom andra åskådares törtjusta utrop. Vid artificiell belysning kan han, om han råkar befinna sig i ett större sällskap, råka ut för retsamma förväxlingar. Damen i röda klänningen, var hon inte förut blåklädd? Men något direkt fysiskt obehag känner icke den färgblinde däraf. Han har aldrig sett tingen annorlunda. Han upptattar måhända för öfrigt förtoningar och finesser som gå den med normalt färgsinne utrustade förbi. Hvem kan för öfrigt objektivt fastslå gränserna för olika färger, i synnerhet öfvergångsfärgerna? Hur ofta händer det inte att normalt seende kalla färger som till exempel purpur än för blått, än tör rödt, allt eftersom ögat är mer eller mindre känsligt för de röda eller blå nyanserna däri.

Så tillvida är det drägligt nog tör den färgblinde. Men när läraren i skolan kallar honom en åsna, därför att han anser en gräsgrön löfgroda vara brun är otrefligare. Skall han plocka jordgubbar, har han mycket svårt att skilja de röda bären från de gröna bladen. Och när han aldrig sett en röd ros vid dagsljus och att de blekskära rosorna te sig himmelsblå och de mörkröda mörkblå, möter han ett klentroget leende. Han står sig slätt, då han genom skyltarnas färgskall igenkänna de olika linjernas spårvagnar.

Mycket lustigt är det, försäkrar samme grönröde färgblinde som så oförbehållsamt återger sina intryck, att iakttaga hur damerna ta en bekännelse om färgblindhet. "O, stackars ni!" säga de som vore den arme mannen slagen med homerisk blindhet. "Kan ni skilja på mörkt och ljust hår?" frågade en som var så ängslig att han inte skulle kunna uppskatta hennes rikedom af blonda lockar. Utan undantag företaga de sig att examinera den färgblinde, hvilket är oerhördt pinsamt för honom: "Var snäll och säg hvad detta eller detta, eller det här är för färg!" Skall han köpa halsdukar och ber den expedierande om ett vänligt råd, blir hon eller han idel öfversvallande, hlaft medlidsam och halft nyfiken hjälpsamhet. "Detta är smaragdgrönt, detta är giftgrönt... " och då kommer vanligen ett biträde till framstörtande och förklarar att "den giftgröna halsduken snarare var sjögrön". Hvad nyanserna beträffar, förefaller det den färgblinde egendomligt, att han aldrig kan finna någon som tillfredsställande kan utreda skillnaden till exempel mellan berlinerblått och preussiskt blått.

10.7.16

Modernt att färga håret.

Vasabladet 109, 13.5.1922

Det år ingenting ovanligt att folk färgar håret numera. Både herrar och damer göra det, om också i hemlighet.

En stor hårfårgningskonstnär från Oxford Street i London har talat om att han i medeltal färgar håret på 18,000 människor om året. Därav behandlar han ungefär 18 män på 100 kvinnor.

Männen färga i allmänhet infe håret för att bli vackrare, det vet hårdoktorn hara en som gjort. Han var utlänning och skulle gifta sig med en flicka, som var mycket yngre än han själv.

De flesta kvinnor däremot färga håret, därför att de önska bibehålla sin skönhet och inte vilja erkänna ens för sig själva att de hörja bli gamla.

För närvarande är den modernaste färgen cendré. Till och med kvinnor med svart hår låta bleka och sedan färga sitt hår i den fashionabla skiftningen, utan att bry sig om att tänka på, om den passar deras ansikte och hy eller ej.

Engelska kvinnor välja dock i allmänhet en ljust brun hårfärg, medan skandinaviska kvinnor tyckas föredraga rött och kopparbrunt hår och judinnor, samt kvinnor av den latinska rasen i allmänhet, välja svart eller mörkt brunt.

Att färga håret är numera mycket vanligt. Tusentals människor, som man aldrig ett ögonblick skulle misstänka för det, ha färgat hår. Orsakerna äro dels den att folk genom annonsering blivit vana vid tanken på hårfärg, och dels att mänga unga människor blivit gråhåriga under kriget och naturligtvis inte önska visa detta.

Ett faktum är för övrigt, att arbete vid elektriskt ljus, d. v. s. nära en lampa, förorsakar för tidigt grått här, förklarar ovarnämnda hårfärgningskonstnär från London, som tydligen har stor erfarenhet pä området.

9.7.16

Kameran puuosien värjääminen.

Valokuvaus 9, 1929

Ahkerassa käytössä kameran puuosatkin ajan mittaan kuluvat ja hankautuvat menettäen mustan värinsä. Tällaiset värinsä ja kiiltonsa menettäneet kohdat voidaan korjata lakalla, joka valmistetaan seuraavalla tavalla. Kuumaan veteen asetetussa astiassa sulatetaan keltaista vahaa 6 gr, johon lisätään koko ajan seosta hämmentäen:
hienoa hartsia 100 gr
shellakkaa 23 "
tärpättiä 400 ksm

Tähän kuumaan liuokseen sekotetaan alkoholia 900 ksm ja ravistetaan liuos sekaisin. Kameran kuluneet puuosat sivellään sitten tällä lakalla, jolloin ne saavat entisen mustan kiiltonsa.

8.7.16

Sinikopiat vihreiksi.

Valokuvaus 9, 1929

"British Journal"in mukaan on amerikkalainen R. Fritsche saanut patentin keksimälleen menettelytavalle, jolla voidaan värittää sinikopiat vihreän värisiksi. Mainittu väri saadaan aikaan käsittelemällä sinikopioita uraaniväritteessä, jonka kokoonpano on:
I.
Vettä 100 ksm
Uranyylinitraattia 1 gr

II.
Vettä 100 ksm
Punaista verilipeäsuolaa 1 gr

III.
Etikkahappoa 1 gr
Nämä liuokset sekoitetaan ja kuvia huuhdellaan seoksessa minuutin verran. Etikkahapon asemesta voidaan käyttää myös suolahappoa.

7.7.16

Värillisen aiheen esittäminen yksivärisenä valokuvana.

Valokuvaus 9, 1929

Me olemme aikaisemmin selostaneet tässä lehdessä tri B. T. J. Gloverin kirjoituksia negatiivi- ja positiivitekniikan periaatteista. Niissä hän on erittäin selvästi ja kansantajuisesti esittänyt negatiivisen ja positiivisen kuvan syntymisen tieteellisen teorian. Siinä kirjoituksessa, jota tässä alempana selostamme, hän taas käsittelee värien jäljentämistä tavallisessa, siis mustavalkeassa valokuvauksessa. Tämä artikkeli on, kuten edellisetkin, ilmestynyt "American annual of photography"ssa (v. 1929) ja sen pääkohdat ovat seuraavat.

Valokuvaa otettaessa on tarkoitus aikaansaada sellainen jäljennös, joka mahdollisimman tarkasti toistaa eriasteisina, yksivärisinä sävyinä kuvatun aiheen erikirkkaat sävyarvot. Negatiiville se yleensä onnistuu varsin hyvin, mutta paperille sensijaan vähemmän totuudenmukaisesti, vaikka tulos voikin olla käyttökelpoinen ja miellyttävä.

Oikean sävyjäljentämisen ensimmäinen edellytys on, että negatiiviaines saa oikean valotuksen, mikä normalisella kehityksellä luo negatiivin, jonka sävyasteikko vastaa jäljennöspaperin valotusasteikkoa ja joka siis voidaan tyydyttävällä tavalla jäljentää: niin että sekä syvimmät varjot että kirkkaimmat huippuvalot esiintyvät luonnollisena musta-harmaa-valko-sarjana kuvassa.

Oikea valotus ja kehitys eivät kuitenkaan riitä yllämainittuun tarkoitukseen ellei käytetty levy tai filmi ole herkkä jokaväriselle valolle ja ellei sen väriherkistyksen puutteita ole korjattu sopivalla valosuodattimellä. Tavallinen levyhän on erittäin herkkä ultra-violetille (näkymättömälle) ja siniselle valolle, mutta melkein tunteeton viheriälle ja punaselle. Useimmissa valokuvausaiheissa esiintyy kuitenkin monia eri värejä, joten on käytettävä kaikille aiheesta heijastuville värisäteille herkkää negatiiviainesta, jos haluaa kuvaan oikeaa sävyjäljennöstä.

Me olemme tottuneet pitämään muutamia värejä kirkkaina ja toisia tummina. Esim. punaiset ja keltaiset kukat ovat meistä kirkkaita ja valoisia, siniset taas tummia. Tavallinen levy tai filmi esittää kuitenkin ensinmainitut melkeinpä mustina ja siniset kukat taas kokonaan tai Kameristi melkein valkoisina, joten jäljennöksen sävysuhteet ovat aivan päinvastaiset luonnon värikirkkaudelle.

Luonnonvärejä tutkittaessa voidaan havaita, että valkoinen valo on sekoitus punasinistä, sinistä, viheriää, keltasta, punakeltasta ja punasta, mutta valkosen synnyttää myös sama määrä sinisiä, viheriöitä ja punaisia valonsäteitä ja näitä kolmea — tai kahta niistä — sekoittamalla sopivassa suhteessa saadaan jäljitellyksi mikä luonnon väri hyvänsä.

Mutta miksi näyttävät eri esineet määrätynvärisiltä? Päivänvalohan näyttää valkoiselta, ja valkoinen esine on siinä valkoinen siitä syystä, että se heijastaa takaisin hyvin suuren määrän tätä valoa, ja vaikuttaa siis valkoiselta. Harmaa esine taas heijastaa takaisin pienemmän määrän tätä valoa, mutta samassa kokoonpanossa, ja musta taas aivan pienen määrän. Näihin nähden siis heijastuneen valkoisen valon määrä antaa valkoisen, harmaan ja mustan värivaikutuksen. Värillisiin väreihin nähden on asia toinen. Valkoisessa valossa oleva sininen esine imee itseensä pääasiassa viheriät ja punaiset säteet ja heijastaa takaisin etupäässä valkoiseen sisältyvät siniset säteet, joten se vaikuttaa siniseltä. Samoin heijastavat viheriät ja punaiset esineet niille lankeavasta valkoisesta valosta oman värinsä ja imevät itseensä toiset yhdysosat. Keltainen väri taas on yhdistelmä punaista ja viheriää valoa; se heijastaa sille lankeavasta valkoisesta valosta näitä ja imee itseensä vain sinisen. Jo tästä selviää, ettei etupäässä siniherkällä levyllä voi todenmukaisesti jäljentää eriväristen aiheiden sävyasteikkoa. Ja keltaisen värin esiintyessä yhdessä muiden värien kanssa tulee sen jäljentämiseen tarvittavan levyn olla myös punaherkän, siis pankromaattisen.

Värillisen esineen kirkkaus riippuu ensinnäkin silmän herkkyydestä kyseenalaiselle valolle ja toiseksi heijastuneen valon määrästä. Sininen esine on tummasävyinen siitä syystä, että silmä on tälle värille suhteellisen tunnoton ja toiseksi sininen esine heijastaa takaisin vain n. 1/4 sille lankeavasta valosta ja hävittää loput. Punainen esine taas heijastaa takaisin n. 3/4 sille lankeavan valon punaisista säteistä, joille silmä on herkempi kuin sinisille. Viheriä on kirkkaudessa edellisten välillä; silmä on sille kyllä kaikista herkin, mutta sitä heijastuu vain 1/3, joten valkoisen valon muut säteet ja 2/3 viheriääkin menee valona hukkaan. Kuvassa tulisi ylläolevan johdosta punasen näkyä vaaleana, viheriän harmaana ja sinisen tummimpana sävynä. Keltainen on kirkkain kaikista väreistä, sillä sehän muodostuu punaisista ja vihreistä säteistä, joille silmä on hyvin herkkä, ja — mikä on merkillistä — keltaiset esineet heijastavat yhtä paljon punaista kuin punaiset esineet sekä vielä enemmän viheriää kuin viheriät esineet. Keltaisen tulisi siis olla kuvan vaaleimpana sävynä. Heikosti väriherkkä levy ei kuitenkaan varsinaisesti erota punaista, viheriää ja keltaista; ne ovat kaikki sille tummia sävyjä synnyttäviä ja sininen on kirkas. — Ylläolevan kaavamaisen esityksen lisäksi on huomattava, että luonnossa on voimakkaita, kirkkaita sinisiä värejä silmällekin ja samoin myös tummasävyisiä punaisia värejä. Mutta on tärkeätä havaita ja tietää, mikä on tummaa ja mikä kirkasta. Etupäässä siniherkkien levyjen pitkäaikainen käyttö on totuttanut ihmiset hyväksymään väärän sävyjäljentämisen valokuvassa, niin että taivaan pitää olla aivan kirkkaan, mutta ilahduttavaa on todeta, että mitä enemmän valokuvaajalle kokemusta karttuu, sitä enemmän hän antaa arvoa oikealle sävyjäljentämiselle ja tuomitsee vääräsävyiset kokonaan.

Oikeasävyisen kuvan saavuttaminen edellyttää: 1) oikeata valotusta; 2) oikean vastakohta-asteen aikaansaamista kehitettäessä ja 3) pankromaattisen negatiiviaineksen käyttöä sopivan suodattimen kanssa. Näillä edellytyksillä voidaan aiheen sävyarvot jäljentää ihmeellisen kauniisti ja todenmukaisesti. Valokuvausteollisuuden nykyisellä asteella ei voida valmistaa negatiiviainesta, joka olisi yhtä herkkää kaikille spektrin väreille. Hyvänkin pankromaattisen levyn tai filmin herkkyydestä tulee n. 80% ultravioletille ja siniselle värille sekä vain 10% viheriälle ja, 10% punaselle, joten yksinään ei sekään anna oikeasävyistä kuvaa valkoisessa valossa. Sentähden on esim. yllämainitunlaiseen levyyn nähden estettävä 7/8 sinisestä valosta pääsemästä levylle, jotta se olisi ikäänkuin tasaisen herkkä kaikille väreille. Tähän tarkoitukseen käytetään suodattimia ja edelläolevasta selviää, että ne pidentävät valotusaikaa, koska ne estävät levylle voimakasta sinistä valoa pääsemästä vaikuttamaan.

Jos ajatellaan ylläedellytettyä tapausta, että levyn herkkyydestä 80% tulee siniselle, 10% viheriälle ja 10% punaselle, ja edellytetään, että oikeaan valotukseen tarvitaan 100 yksikön valotus ilman suodatinta; ja sitten valotetaan suodattimella, joka päästää levylle vain [] sinisestä valosta, niin levylle pääsee vain 10 sinistä, 10 punaista ja 10 viheriää valoyksikköä. Valotusaikaa on sentähden pidennettävä 3 1/3-kertaa, jotta valotus on oikea. Ylläolevasta käy selville, että suodattimen tulee tarkoin sopia levylle, sillä se ei saa "leikata pois" liian paljon eikä liian vähän sinistä valoa. Ja lisäksi riippuu suodattimen laatu levyn viheriä- ja punaherkkyydestä. Jos levyn herkkyys jakaantuu siten, että 90% tulee siniselle sekä 5% viheriälle ja 5% punaselle, ja valotetaan yllämainitun suodattimen läpi, saa levy ainoastaan 21 valoyksikköä, joten tälle levylle suodattimen pidennyskertoin on n. 5, edellyttäen riittävää valotusta. Selvää on, että suodatin ei saa leikata pois viheriää ja punaista valoa, onpa sen tasoitettava tarvittaessa niitäkin. Suodattimen laatu riippuu siis levyn väriherkkyyden jakaantumisesta eri värien osalle.

Varustettuna ensiluokkaisella pankromaattisella negatiiviaineksella ja sille sopivalla suodattimella valokuvaaja voi jäljentää erilaisten aiheiden väririkkauden yksivärisen kuvan luonnolliseksi sävyasteikoksi. Tällainen negativiaineshan on kyllä kallista ja sen pimeähuonekäsittely vähän hankalaa, mutta viimemainitusta vaivasta pääsee, kun kehittää ajan mukaan tai vaimentaa levyn herkkyyden. Vakavampaa huomiota on kiinnitettävä siihen huomautukseen, että sävyoikean suodattimen käyttö pankromaattisen negatiiviaineksen kanssa johtaa sävyarvojen ylikorjaukseen, jossa sininen on liian tumma ja viheriä ja punanen liian vaaleita. Edellyttäen, että tämä arvostelu ei johdu väärän sävyjäljentämisen harhaannuttamasta käsityksestä, on myönnettävä, että sellaista esiintyy aivan samoin kuin ortokromaattisia levyjä käytettäessä alikorjausta, jolloin siis sininen on liian vaalea suhteessa toisiin väreihin. Sinisen jäljentäminen liian tummana sekä viheriän, punaisen ja keltaisen liian vaaleana voi johtua: 1) suodattimesta, joka heikontaa sinistä valoa liian paljon toisenvärisiin säteihin verrattuna; 2) runsaasta alivalotuksesta ja 3) negatiivin ylikehityksestä, niin että se on liian voimakas käytetylle paperille.

Ensinmainittu syy johtaa siihen ylikorjaukseen, josta edellä mainittiin, mutta se on hyvin harvinainen tapaus. Ortokromaattisiin levyihin nähden, joilla on keskimäärin 95% sini- ja 5% viheriäherkkyys, se esiintyisi vasta 40-kertaa valotusaikaa pidentävän suodattimen kanssa, mutta sellaisia ei, kuten tunnettua, käytetä. Pankromaattisiinkaan levyihin nähden se ei esiinny, jos käytetään keltaväristä suodatinta, vaikka se olisi syväkin väriltään. Sensijaan 2) ja 3) syy ovat erittäin yleisiä ja aiheuttavat useimmissa tapauksissa kuvan vääräsävyisyyden.

Alivalotuksen vaikutus aiheen sävyarvojen väärään jäljentämiseen on helppo selittää. Siniset sävyt on varjoja synnyttäviä, sillä, kuten edellä näimme, sininen heijastaa takaisin vain pienen osan sille lankeavasta valosta. Sensijaan ovat viheriä, punainen ja keltainen valokohtia ja huippuvaloja luovia, sillä nämä värit heijastuvat voimakkaasti. Selvää on, että alivalotus jättää varjokohdat negatiivissa ohuiksi ellei aivan mustumatta, ja jäljennöksessä sininen siten esiintyy liian tummana, vaikkapa valokohdat sinänsä olisivatkin oikein jäljennettyjä (valotushan on voinut olla niille riittävä).

Negatiivin liian pitkäaikainen kehitys johtaa vastakohtaisuuden kasvamiseen yli paperien jäljentämiskyvyn. Tällöinkin tulevat varjot ja valot, siis toiselta puolen sininen ja toiselta puolen muut värit, erotetuksi liian kauas toisistaan, ja tuloksena on vääräsävyisyys. Kun lisäksi alivalotus ja ylikehitys tavallisesti esiintyvät rinnakkain, on tuloksena oleva jäljennöskin vääräsävyisyydessä yhtä äärimmäinen kuin yksistään siniherkällä levyllä saatu, vaikkakin toisella tavalla. Mutta jos pankromaattisen levyn kanssa käytetään sille suositeltua suodatinta ja kehitys on jäljennöspaperin sävyjäljentämiskykyyn nähden olla oikea, mieluimmin runsaanpuoleinen valotus jäljennöksiä, jota ei voi syyttää, vääräsäyydestä ja ylikorjauksesta.

Toinen vika, jonka pankromaattisen levyn sanotaan synnyttävän suodattimen ssa käytettynä, on sumun ja autereen hävittäminen ja syvyysvaikutuksen vähentäminen. Valokuvassa on kuitenkin tärkeätä voida käyttää kaikkia keinoja syvyyden esillesaamiseksi. Vaillinainen tarkennus, joka johtaa tarkkuuden vähenemiseen etualalta taustaan päin, on yksi sellainen keino. Mutta sitä auttaa suuresti kaukaisempia esineitä, aiheen osia, ympäröivän autereen esillesaaminen. Kirkkaana päivänä otetussa kuvassa antaa kaukaisempien esineiden pienempi koko käsitystä niiden etäisyydestä, mutta ne ovat kuitenkin selviä, joten etu- ja taka-ala tulevat ikäänkuin lähemmäs toisiaan. Autereisena tai sumuisena päivänä — ja usein myös iltapäivällä lämpimän päivän jälkeen — auer tai sumu taas antavat erin- omaisen etäisyystunnun, joten niiden esillesaaminen kuvassa on tärkeä.

Kun ilmassa olevat vesihiukkaset saattavat valonsäteet taittumaan ja synnyttävät samalla ilman väreilyn, tai autereen, ja sumun, taittuvat ultra-violetit ja siniset säteet enimmän ja pitempiaaltoiset viheviheriät ja punaset aivan vähän, joten kuvassa on saatava näkyviin tämä sinisen valon vaikutus. Siniherkkä levy esittää sen, siis autereen ja sumun, korostettuna, mutta pankromaattinen sopivasti suodatettuna oikein. Varsinkin horisontin sinertävään autereeseen nähden ja myös yleensä sellaisissa maisema-aiheissa, joissa väriarvot eivät ole tärkeitä, tuo korostaminen voi olla paikallaan kuvavaikutuksen luojana, mutta silloinkin on pankromaattinen levy tai filmi parempi, sillä sitä voi käyttää ilman suodatinta tai sen kanssa; viimemainitussa tapauksessa — edellyttäen että valotus ja kehitys ovat oikeat —kuva esittää autereen ja sumun sellaisena kuin me sen näemme.

Värillisen aiheen jäljentäminen yksiväriseksi kuvaksi ei ole mikään yksinkertainen tehtävä, sillä luonnossa värit ovat hyvin sekoitettuja ja niiden voima ja kirkkaus voivat aiheuttaa sen, ettei esim. vaaleansinisen taivaan, valkean talon ja aurinkoisen viljapellon välillä ole suurtakaan sävyeroa, joten täytyy esittää joko taivas tai viljapelto tummana, siis ylikorjattuna, jotta sävyeroitus syntyy ja kuvavaikutus tulee pelastetuksi. Siniherkkä levy esittäisi taivaan aivan valkeana ja keltaisen viljapellon tummana: esitys, jota aiheesta silmä ei saa. Voimakas suodatin pankromaattisen levyn kanssa antaisi miellyttävän sävyjäljennöksen, tumman taivaan ja vaalean viljavainion.

Pankromaattisen negatiiviaineksen edut tulevat ehkä parhaiten näkyviin muoto- ja henkilökuvauksessa, sillä kasvojen ja ihon värihän on punertava. Hyvä muotokuva taas syntyy nimenomaan n. s. ihosävyjen esillesaamisen avulla eikä vain piirteiden nojalla.

Tavalliset siniherkät levyt ja filmit eivät ole ajan vaatimusten tasalla, ja kirjoittaja toivoo, että ylläoleva auttaa niitä valokuvaajia, jotka eivät tunne pankromaattista negatiiviainesta, yrittämään sen käyttöä.

6.7.16

Ainutlaatuinen värjäämö.

Uusi Suomi 60, 2.3.1929

(Artikkelissa "Nyt astuvat Littoisten kankaat ulkomaisten tilalle")
Littoisten tehtaassa on täysin uudenaikainen värjäämö, jollaista ei  liene muualla maassamme, ja joka ilmavuuteen ja valoisuuteen nähden  ei vähintäkään eroa tehtaan muista työsaleista. Höyryä, jota värjäämöissä yleensä on erittäin paljon, jopa niinkin, ettei esineitä voi toisistaan eroittaa, ei täällä ole laisinkaan, vaan poistuu se heti synnyttyään katossa olevista aukoista saliin puhalletun lämpöisen ilman vaikutuksesta. Etenkin kylmänä vuodenaikana muodostuu vanhanaikaisissa värjäämöissä vesihöyryä erittäin runsaasti,  jotavastoin täällä ei 24° pakkasessa ole höyryä juuri nimeksikään. Värjäyskoneet ovat myöskin aivan uudenaikaiset.

5.7.16

Lippuasia.

Uusi Suometar 67, 25.5.1918

Ensimmäiseen kästtelyyn esiteltiin ehdotus laiksi Suomen lipusta.

Ed. Estlander (rp.) suositteli suuren valiokunnan hyväksyttäväksi perustuslakivaliokunnan mietintöön liittämäänsä vastelausetta, jossa hän ehdottaa leijonaltppiua valtio- ja sotalipuksi ja että asia muuten palautettaisiin perustus1akivaliokuntaan, jonka tehtäväksi jäisi laatia uusi ehdotus, minkä perustana olisi punapohjainen ja keltaristinen ristilippu sekä mahdollisesti siniset ja valkoiset värit sopivasti ryhdistettyinä.

Ed:t Colliander, Hedberg y.m. ruotsalaisen ryhmän jäsenet kannattivat ed. Estlanderin ehdotusta ja huomauttivat m.m., että samalla kannalla ovat useat laivanvarustajamme käytännöllisistä syistä.

Ed. Alkio (ml.) (huomautti, että punakeltaiset värit lippuni ovat peräisin vasta routavuosilta, joskin ne vaakunan väreinä ovat vanhemmat. Ei ole punakeltaisella lipulla siis vanhemmuuden oikeutta, sillä sinivalkoinen liehui täällä tiettävästi ensi kerran jo silloin, kun Maamme-laulu ensi kerran esitettiin. Koska kuitenkin on olemassa siksi paljon punakeltaisten värien kannattajia, niin on tämä seikka järjestetty tyydyttävästi sillä, että lippuun on sijoitettu vaakuna. Viimeksi eletyt kuukaudet ovat ainaiseksi vieroittaneet varsinaisen Suomen kansan punaisesta lippuväristä.

Ed. Ingman (sp.) huomautti, että tämän kysymyksen ratkaisussa ovat suurena tekijänä tunnesyyt, sitä ei voida auttaa. Eikä ole voitu järkisyitäkään esittää perustuslakivaliokunnan ehdotusta vastaan, jota voi sanoa melkein yksimieliseksi. Ei olisi nyt enää syytä ruveta repimään rikki ehdotettua sovittelujen tulosta, vaan olisi kaikkien yhdyttävä sen ympärille. Sitä paitsi vaatii asian ratkaisu kiireellisyyttä.

Ed. Estlander (np.) huomautti, että asialla ei ole erikoista kiirettä, koska hallitus on väliaikaisesti asian järjestänyt. Ja mitä taas valiokunnan ehdotukseen tulee, ei se kaikilta kohdillaan ole sovittelujen tulos.

Ed. Hornborg (rp.) oli omasta kohdastaan ollut sitä mieltä, että punakeltainen väri on parempi sinivalkoisia, multa koska maan väestön suuri väestö vaatii tunnesyisiä sinivalkoista lippua, on siihen mukaannuttava. Puhuja toivoi, että sitä päätöstä, jonka eduskunta nyt tässä asiassa tekee, myöskin lojaalisesti noudatettaisiin.

Ed. Hahl (ml.) kannatti kaikin puolin valiokunnan ehdotusta.

Ed. Hultin (ns.) sanoi alkuaan olleensa leijonalipun kannalla, mutta koska kansan suurelle enemmistölle sinivalkoiset värit ovat rakkaammat, on tähän taivuttava.

Ed. Schybergson (rp.) huomautti siitä, että asiaa ajetaan liiallisella kiireellisyydellä.

Ed. Ingman (sp.) muistutti hallituksen sesityksen olevan jo tammikuun puolivälin ajoilta, joten kullakin on ollut tarpeeksi aikaa se kypsäksi pohtia. Näin ollen ei mistään lykkäyksestä ole enää hyötyä.

Ed. Yrjö Koskinen (sp.) piti valiokunnan ehdotusta erittäin onnistuneena.

Asia lähetettiin suureen valiokuntaan.

Oy Frisenborgin Tehtaat Ab.

Uusi Aura 86, 29.3.1925

Tehdas perustettiin v. 1919 Köpenhaminassa olevien "A/S Frisenborg Fabriker” haaraosastona ja tarkoituksessa alullepanna ja kehittää Suomessa Frisenborgin kalcium-kattotervan valmistus yhtiön patentin mukaisesti ja emäyhtiön monivuotisiin kokemuksiin perustuen. Tehdassikermä rakennettiin tätä tarkoitusta varten yhtiön hankkimalle tontille Helsingin Malmilla ja jo samana vuonna yhtiö lähetti kauppaan Frisenborgin kalcium-kattotervaa kotimaisena valmisteena.

Kun kuitenkin viime vuosina erikoisesti halvempien asfalttilakkojen kysyntä on ollut suuri, on yhtiö tänä vuonna laskenut kauppaan Frisenborgin asfalttilakkaa tuote, joka erikoisten jatkettujen kokeilujen kautta saavutettujen ominaisuuksiensa ja hintansa halpuuden takia jo nyt on saavuttanut hyvän menekin.

Rinnan yllämainitun tuotannon kanssa aloitettiin jo v. 1919 värien ja lakkojen valmistus, jota tarkoitusta varten tehdasrakennuksia laajennettiin huomattavasti ja varustettiin uusimman-aikaisilla koneilla ja tehdaslaitteilla.

Myöskin viimeksimainitut alat ovat menestyneet ja voivat Frisenborgin värit ja lakat kaikissa suhteissa kilpailla kallishintaisempien ulkolaisten valmisteiden kanssa. Tehtaan erikoistuotteita ovat m.m. emaljilakkavärit Frisolin 1 ulkomaalauksiin ja Frisolin 2 sisämaalauksiin, huonekaluja varten y.m.s., jotka nykyään lienevät yhtä tunnettuja kuin Ripolin ja muut ulkomaiset johtavat merkit. Edelleen Ferrolin, lakkaväri lämpöpattereita varten, Ferro, ruosteensuojaväri. Frisenborgin lattialakka, universaalilakka, penkkilakka, paklausväri, y.m. kuin myöskin venelakka ja laivanpohjaväri kuuluvat tehtaan erikoistuotteisiin.

Erikoista huomiota on kohdistettu teollisuuden eri värien ja lakkojen tarpeeseen. Tällaisia tarkoituksia varten valmistetaan konelakkaväriä maanviljelyskoneita, separaattoreja y.m. varten, mallilakkaa, flattinkia, kopaalilakkaa, armatuurilakkaa rautasänkyjä y.m. varten, eristyslakkaa j.n.e. huonekaluteollisuutta varten, hiomolakkaa, puuntäytettä, spriilakkaa ja polituria y.m. sekä erikoistilauksesta värejä ja lakkoja eri tarkoituksia varten.

3.7.16

Tietoja eri aloilta. Vaarallinen timantti upposi Titanic laiwan mukana

Työväenliitto 186, 14.8.1912

Titanic laiwan mukana upposi kuuluisa "sininen timantti", jonka historia on merkillinen. Se jalokiwi on kotoisin Indiasta ja eräs mies nimeltä Wiwighea toi sen 16 wuosisadan puoliwälissä Venetiaan. Eräs doge Morosini osti kiwen jonka ihanuus tuli runojen esineeksi. Mutta sen mukana tuli myös paiserutto Indiasta, joka puhkesi oitis kun kiwi oli saapunut Venetiaan. Morosini pakeni timanttinsa kanssa Florenziin, mitta tauti seurasi häntä sinne ja rutto lyhyessä ajassa oli tehdä lopun koko kaupungin asukkaista. Morosini itse myös joutui taudin uhriksi. Nyt jäi kiwi erään italialaisen kenraalin omaisuudeksi, mutta hän kaatui pian kaksintaistelussa. Sen jälkeen timantti waihtoi omistajia, jotka kaikki saiwat tapaturmaisen kuoleman.

Wiime wuosisadan alussa oli kiwi Italian luostarin San Cosimon aarrearkussa. Sieltä se joutui ensimäisen Ranskan tasawallan sotamiehille, jotka ryöstiwät luostarin. Kenraali Lasalle osti sen halwalla eräältä sotamieheltä, joka oli sen ryöstänyt. Kaksi päiwää sen jälkeen kaatui kenraali Lodin taistelussa.

Monen wuoden perästä tämä sininen timantti ilmestyi Spanjassa. Eräs nuori waltiomies Non Jose Ruiz von Margal oli saanut sen. Virkamatkallaan Kataloniassa hänen murhasiwat ja ryöstiwät juopuneet merimiehet. Nämä pian joutuiwat kiinni ja mestattiin. Mutta yksi heistä pääsi pakenemaan Länsi Intiaan. Matkalla nousiwat merimiehet kapinaan, mutta kapteeni pääsi woitolle ja wangitsi kapinalliset. Yhden näistä sormessa oli sormus, jossa oli tämä sininen timantti. Kapteeni otti sen, mutta ei saanut kauan siitä iloita, sillä jo seuraawana päiwänä, kun hän pääsi maihin, ammuttiin hänet eräässä pelihuoneessa. Hänen ruumiinsa löydettiin tuopasta, mutta sormus, jossa sininen timantti oli, oli poissa. Sitte joutui kiwi erään englantilaisen haltuun, mutta hän sai surmansa eläinnäyttelyssä tapaturmaisesti.

Matkustajien joukossa "Seyne"-laiwalla oli eräs rikas spanjalainen nimeltä Habib, joka omisti sinisen timantin. Laiwa upposi, ja nyt näytti timantti tulleen wahingoittamattomaksi, mutta sukeltajat saiwat sen ylös.

Wiimeinen tämän kalliin kiwen omistaja oli amerikkalainen miljoneri Mac Lean, joka osti sen yli miljoonan kruunun hinnalta. MacLean upposi Titanic laiwalla ja samasta laiwassa meni sininen timantti toistakymmentä tuhattaa jalkaa sywälle meren pohjaan, jossa se nyt toiwottawasti pysyy ikuisesti.