30.6.16

Teknokemiallisen teollisuuden tärkeimmät raakanneet eli perustuotteet ja niiden käytäntö.

Techno-chemica 3, 1928

Jo yksistänsä teknokemiallisen teollisuuden tarkoituksesta saattaa tai valmistaa kaikenlaisia jokapäiväisessä ihmiselämässä tarvittavia hyödykkeitä heti käytettäviin vieläpä helposti käsiteltäviin muotoihin, selvinnee muitta mutkitta, että teknokemiallisessa teollisuudessa käytettyjen perustuotteiden eli aineitten lukumäärä voidaan ajatella melkeinpä rajattomaksi. Monet näistä perustuotteista voivat olla todellisia raaka-aineita esimerkiksi varsinaisia kemiallisia teollisuuksia tai muita tehdastuotantoaloja varten, mutta suurin osa teknokemiallisen teollisuuden perusaineista ovat joko varsinaisen kemiallisen teollisuuden tai muitten teollisuusalojen tuotteita tai puolivalmisteita. Sitäpaitsi muodostavat lukuisat luonnon tuotteet, niin elimettömästä kuin elimellisestäkin luonnosta, joko sellaisinaan tai jalostettuina, varsin tärkeitä raaka-aineita monilla teknokemiallisenteolsuuden aloilla. Vasta sanotun perusteella voidaan siis teknokemiallisen teollisuuden perustuotteet jakaa kahteen suureen pääryhmään, nimittäin suoranaisiin luonnon tuotteisiin ja tehdastuotteisiin.

Suoranaiset luonnon tuotteet voivat olla peräisin joko kivi-, kasvi- tai eläinkunnasta. Tällaisia luonnontuotteita ovat: vesi, santa, kaolini, piimuta, liitu, värimaat j.n.e.; kaikenlaiset viljalajit, siemenet, hedelmät, marjat, sienet, ryydit y.m. mausteruohot, väripuut, -kasvit, sikurijuuri, kahvi, tee, lääkekasvit j.n.e.; myski, eläinten rasvat, kuten naudan, lampaan ja karhun tali, sianihra y.m. y.m. Kaikilla yllämainituilla tuotteilla sellaisenaan on merkityksensä teknokemiallisessa teollisuudessa raakaaineena. Kaikenlaisia eri minerali jauheita käytetään esimerkiksi monissa saippuoissa, puhdistus- ja kiilloituspreparateissa rinnan muitten aineitten kanssa. Kasvikunnasta saaduilla tuotteilla on pääasiallinen merkityksensä kaikenlaisten säilykkeitten, mausteitten (pippurijauhe, kanelijauhe, vaniljasokeri y.m.) ja yleensä ravintoainepreparatien valmistuksessa, samalla kuin toisilla voi olla merkitys kaikenlaisten kosmeettisten tai lääkctarkoituksiin käytettyjen n.k. patentti lääkkeiden ja rohdosten valmistuksessa. Sikurijuuresta valmistetaan paitsi kahvin sijakkeena käytettyä sikuria myöskin hedelmäsokeria. Kahvia ja teetä käytetään määrättyjen likööriessenssien valmistukseen monia muita käyttömahdollisuuksia mainitsematta. Myskillä on parfymien y.m. kosmeettisten tavarain valmistuksessa merkityksensä, samoin talilla y.m. eläin rasvoilla. Suurin käytäntönsä on viime mainituilla raaka-aineilla saippuan valmistuksessa yhdessä kokosrasvan kanssa teknokemiallisia saippualajeja varsinkin kylmiltään, saippuoitettaessa j.n.e. Tehdaslaitokset joissa saippuan valmistus tapahtuu suuremmassa mittakaavassa luetaan jo varsinaisen kemian teollisuuteen kuuluviksi. Tästä näemme, että teknokemiallinen teollisuustuotanto monilla aloilla suurpiirteisimmäksi paisuessaan voi tulla luetuksi varsinaiseen kemialliseen teollisuuteen kuuluvaksi. Toisin on esimerkiksi monien parkitusainetuotteita valmistavien teollisuuksien laita. Niin kauan kuin tehdas valmistaa tällaisia, lähettäen niitä kauppaan petsiväreinä tai muina erikoispreparateina käytettäväksi, kuuluu se teknokemialliseen teollisuuteen, mutta jos tuotanto käsittää yksinomaan parkitusaine-uutteiden valmistusta nahka- y.m. teollisuuksien tarpeitten tyydyttämiseksi, luetaan tällainen tehdaslaitos kemiallis-mekaniseen teollisuuteen kuuluvaksi. Tärkeimpiä teknokemiallisessa teollisuudessa käytettyjä parkitusaineita ovat quebracho-, myrobalan-, mimosa-, katechu-uutteet, tannini ja pyrogallushappo.

Paljon suurempi ja monipuolisempi merkitys kuin suoranaisilla luonnontuotteilla on kaikenlaisten tehdasteollisuuksien suurtuotannollisesti produsoiduilla valmisteilla teknokemiallisen teollisuuden raaka-aineina ja tarvikkeina, tulivatpa nämä joko varsinaiseen kemian teollisuuteen, kemiallis-mekaniseen, mekaniseen tai muihin erikoisteollisuuksiin kuuluvista tuotantolaitoksista. Kaikilla vastamainituillakin teollisuusaloilla käytetään tarkoitukseensa soveltuvia luonnon tuotteita raaka-aineina. Mutta kun näitten jalostaminen vastaaviksi perustuotteiksi, joitten edelleen muokkailu käytännöllisiksi valmisteiksi voi haarautua moniksi eri tuotantoaloiksi, voidaan luonnon moninaisten rikkauksien jalostaminen, mikäli nämä tuotteet teknokemiallisen teollisuuden perustuotteina tulee kysymykseen, jakaa seuraaviin teollisuus ryhmiin: Varsinainen kemiallinen teollisuus, niin anorganinenkuin organinen, kemiallis-metallurginen, mukaanluettuna elektro-metallurginen ja hydrometallurginen teollisuus, kemiallis-mekaninen teollisuus ja puhtaasti mekaniset teollisuusalat.

On selvää että varsinaisen kemialliseen suurteollisuuteen kuuluvien eri teollisuusalojen moninaiset melkeinpä lukemattomat tuotteet ensisijalla muodostavat teknokemiallisen teollisuuden tärkeimmät perusaineet. Alan metallurgisilla tuotteilla ei sinänsä ole teknokemiallisessa teollisuudessa mainittavampaa muunlaista merkitystä kuin erikoistarvikkeina, kuten metallikoteloina, rasioina y.m., valmisteissa ehkä tarvittavina tosin välttämättöminä sivutarvikkeina. Aivan erikoisen teknokemiallismetallurgisen alan muodostaa kaikenlaisten metallijätteiden jalostus. Tällaisia on tinan regeneroiminen läkkipelti leikkeleistä, konservipurkeista y.m.s. joka sitten lyijyn, kuparin, sinkin y.m. metallijätteiden kanssa voidaan edelleen sulattaa laakerimetalleiksi, messingiksi, pronssiksi j.n.e. Myöskin hopeaesinehiomojen sliippi- eli hiomis-jätteet, kultaseppien työpajoissa syntyneet jaloja metalleja sisältävät kaikenlaiset rikat ja roskat sekä pesuvedet eli kretsi nimityksellä tunnetut lakaisuroskat ja pöly, muodostavat teknokemiallis- metallurgisteknillisen erikoisalan, jonka tehtävänä yksinomaan on mainittujen jalojen metallien talteenottaminen joko sellaisinaan tai osittain vastaavina suoloina. Meidän maahamme olisi tällaisen jalostamon perustaminen välttämätöntä, sillä yksin tinapellin kulutuksemme nousee 4 à 5 miljonaan markkaan, puhumattakaan muista jo mainituista metallien jätteistä, joista jalojen metallien s.o. kullan ja hopean ovat arvokkaimmat.

Kemiallis-mekanisen suurteollisuuden tuotteilla on rinnan varsinaisen kemiallisen teollisuuden tuotteiden kanssa tärkein merkitys teknokemiallisen teollisuuden perustuotteina eli raakaaineina s.o. tarvikkeina, joista teknokemialliset valmisteet eli artikkelit tehdään. Nyt kysymyksessä olevaan tarkoitukseen ovat puhtaasti mekanisten teollisuusalojen tuotteet pienimmästä merkityksestä. Sen sijaan on viimemainituillasuuri merkitysteknokemiallisten valmisteiden paketoimisissa j.n.e. mitä erilaatuisimpiin muotoihin aina tarkoitusperien mukaisesti, lopullisesti tavarain markkinoille lähettämistä varten tarvittavat erilaatuiset pakkaukset huomioonotettuina.

Siihen nähden että varsinaisen kemiallisen, niin anorganisen kuin varsinkin organisen, sekä kemiallis-mekanisen suurteollisuudenmoninaiset tuotteet, muodostavat pääasiallisimman raakaaine- eli tarvike-ryhmän teknokemiallisia tuotantoaloja varten, on niitten seikkaperäisemmällä ryhmäkäsittelyllä tässä yhteydessä erikoinen mielenkiintonsa ja tärkeytensä.


A. Varsinaisen elimettömän eli anorganiskemiallisen suurteollisuuden tuotteet, sikäli kuin ne tulevat kysymykseen teknokemiallisten tarvikkeiden valmistuksessa, voimme jakaa seuraaviin ryhmiin:

1. Rikki ja rikkiyhdistykset.
Näistä on luonnon tai pyriteistä valmistetulla rikillä eri muodoissaan huomattava merkitys monella teknokemian alalla. Rikkiä käytetään lisäkkeenä monenlaisissa teknokemiallisissa tuotteissa ja kosmeettisissakin preparateissa. Pieni rikkilisäys monien tervojen, pikien, asvalttien y.m.s. tuotteiden preparoimisessa erinäisiksi teknokemiallisiksi tuotteiksi, kohottaa mainittujen raakaaineitten ominaisuuksia paremmin tarkoitustansa vastaaviksi. Rikkiä käytetään naftalinin kera sulatettuna erittäin kauniskiteisenä jauheena hyönteisten ja syöpäläisien tuhopreparaattina ja rikillä preparoiduilla paperiarkeilla on samaa tarkoittava käytäntö. Rikkihiili, ollen nestemäinen rikin ja hiilen yhdistys, on erinäisten rasvain, hartsien, kautsun y.m.s. erinomaisena liuottimena osittain teknokemiallisissa preparaateissa saanut käytännön. Erittäin suuren tulenarkuutensa ja myrkyllisyytensä vuoksi ei rikkihiiltä nykyisin enään saa käyttää liuottimena esimerkiksi kenkä- ja kumiteollisuudessa käytetyissä kumiliimoissa y.m. tämänkaltaisissa tuotteissa. Rikkihapokkeella sellaisenaan ei teknokemiallisessa teollisuudessa ole niin suurta merkitystä kuin sen suoloilla, joista natriumhyposulfiti eli natriumtiosulfati, natriumsulfiti ja natriumbisulfiti, tärkeimmät. Natriumtiosulfatia kutsutaan myös antikloriksi, koska se sitoo valkaisussa, musteen poistonesteissä y.m., klorkalkista kehittyneen ylimääräisen kloorin, tehden sen vaarattomaksi, Kaasusodassa kloorikaasua vastaan käytetään sitä kaasunaamareissa ilmasuotimen preparoimiseen, eli kyllästyttämiseen. Rikkiyhdistyksistä on rikkihappo epäilemättä tärkein. Vaikkakin rikkihappo on yleensä kemiallisessa suurteollisuudessa mitä suurimmasta merkityksestä, olipa kysymys anorganisen tai organisen kemian teollisuusaloista, on sillä teknokemiallisessa teollisuudessa sellaisenaan suhteellisesti rajoitettu käytäntö. Rikkihappoa käytetään, paitsi määrättyjen reaktioitten aikaansaamiseksi, milloin sellaiset sattuvat tulemaan kysymykseen, myöskin lisäkkeenä monien teknokemiallisten preparatien valmistuksessa ainoastaan määrättyjen tekojen kohottamiseksi, jotka monasti ilman rikkihapon käyttämistäkin voidaan saada esille toisenlaisia keinoja käyttämällä. Myös erinäisten rasvain, öljyjen y.m. raffinoimisessa käytetään rikkihappoa milloin tällaiset työt syystä tai toisesta on teknokemiallisessa tehtaassa suoritettavat.


2. Halogeneista ja niitten yhdistyksistä käytetään jodia ja sen suoloja, eritotenkin farmaseuttis- teknokemiallisten tuotteiden valmistuksessa. Klori-yhdistyksistä on luonnon tuotteena esiintyvä keittosuola epäilemättä tärkein. Sen puhdistaminen pöytäsuolaksi on varsin tärkeä teknokemiallinen ala samalla kuin puhdistetulla keittosuolalla hyvin monien ravintopreparatien y.m.s. valmistuksessa on tärkeä aineosallinen merkityksensä. Sitäpaitsi käytetään keittosuolaa monien teknokemiallisten valmisteitten käsittelyssä eri tuotantoasteillaan määrättyjen tarkoitusten saavuttamiseksi. M.m. klorin valmistusta silmällä pitäen on keittosuola varsinaisen kemiallisen suurteollisuuden tärkein raakaaine, samoin natriumkloratin ja perkloratien valmistuksessa. Kaliumklorati valmistetaan ruokasuolan eli natriumkloridin vastaavasta kalisuolasta eli kaliumkloridista sähkökemiallisesti s.o. elektrolyyttisesti. .Suoranaisesti tai sivutuloksena saatu klori käytetään joko klorikalkin tai hypoklorittien valmistukseen. Molemmilla nyt mainituilla tuotteilla on valkaisevat ominaisuudet jakäytetään niitä teknokemiallisessa teollisuudessa m.m. tahrojen poistamisvesien, musteen poistamisnesteitten y.m.s. valmistukseen. Klooria saadaansivutuotteena ruokasuolasta elektrolytisesti natronlipeää taikaliumkloridista kalilipeää valmistettaessa. Natronlipeällä eli lipeäkivellä on myöskin teknokemiallisessa teollisuudessa hyvin suuri ja monipuolinen käytäntö kaikenlaisten saippuani, taloussuopain, saippua-jauheitten, vesilasin, emolsioituvien öljyjen, tervojen, lysoolien j.n.e. valmistuksessa. Suorastaan tönkköihin pakattuna lähettävät monet tehtaat lipeäkiveä kauppaan taloustarpeita varten. Kalilipeää käytetään suovan, nestemäisten saippuani y.m.s, valmistukseen.

Paitsi edellä kerrottuihin tarkoituksiin käytetään keittosuolaa varsinaisessa kemian suurteollisuudessa myöskin rikkihappoisen natriumin eli natriumsulfatin s.o. glaubersuolan valmistukseen jolloin suolahappoa saadaan sivutuotteena. Molemmilla vastamainituilla tuotteilla on osittain merkityksensä teknokemiallisessa teollisuudessa, vaikkakin rajoitetummassa määrin kuin monilla muilla teollisuusaloilla.

Keittosuolan eli klornatriumin ja Kaliumkloridin vastaava bromisuola on natriumbromidi ja kaliumbromidi. Näistä saadaan bromia aivan samojen menettelytapojen mukaan kuin keittosuolasta kloria, siis elektrolyyttisestikin. Bromia ja sen suoloja käytetään teknokemiallisessa teollisuudessa pääasiallisesti farmaseuttisten jalääkinnällisten preparaattien valmistukseen. Organismi kemian suurteollisuudessa on jodi- ja bromi-yhdistyksillä välillisesti hyvin suuri teknillinen merkitys synteettisiä s.o. keinotekoisesti valmistettujakaikenlaisia tuotteitatehtäessä, joista organisoi väri-, lääkeaine-, parfymeria- ja valokuvaus-teollisuuden valmisteet tärkeimmät.

Paljon rajoitetumpi merkitys kuin muilla halogeneilla on fluorilla eli oikeammin sen yhdistyksillä, joista fluorivetyhappo ja silisiumifluorivetyhappo ja näiden suolat n.k. fluoridit ja silikofluatit tärkeimmät. Fluorivetyhappoa valmistetaan luonnossa löytyvästä kalsiumfluodista eli fluorisälvästä. Fluorivetyhappoa säilytetään lyijystä, kovasta kumista, guttaperkasta tai raudasta tehdyissä pulloissa. Sitä käytetään lasin etsaukseen. Puhtaana antaa se läpinäkyvän etsauksen, mutta jos fluorivetyhappo sisältää jonkunverran fluorammaniummia aikaansaadaan matti etsaus. Tällaisia tarkoituksia varten täytetään yllämainittuja valmisteita muutamissa teknokemiallisissa tehraissa sopivien pulloihin, lasin etsausta harjoittavien ammattilaisten y.m. tarvevaatimuksien tyydyttämiseksi. On huomattava että niiden säilyttämiseen voidaan käyttää myöskin kautsukalvalla tai ohuella pehmeällä paraffinikerroksella varustettuja lasipulloja.

Silisiumfluorivetyhappoa syntyy myöskin sivutuotteena superfosfaattia fluoripitoisista raakafosfaateista rikkihapolla valmistettaessa. Varsin suuri merkitys nyt kysymyksessä olevalla tuotteella on keinotekoisia kiviä valmistettaessa kuin myöskin sementtitöissä ja näitten korjauksissa tunneli-, pato- y.m. rakenteissa, milloin vuotoja on tiivistettävä. Silisiumfluorivetyhappo näet muodostaa keinotekoisissa kivissä ja sementissä olevien emäksisten ainesten kanssa kiinteitä ja tiiviitä kaksoissilikaatteja, tehden käsitellyt ainehistot vedenläpäisemättömiksi ja kestävimmiksi ilmastollisia vaikutuksia vastaan.

Niin fluorivety- kuin silikofluorivetyhapollakin ja niiden suoloilla on bakterioita hävittävät ominaisuudet. Tästä syystä käytetään niitä muitten esim. puuta konservoivien suolojen olleella ratapölkkyjen y.m. puutavarain impregnoimiseen. Löytyy ulkomaisia teknokemiallisia tehtaita, jotka lähettävät ylläkerrotun kaltaisia, sopivasti preparoituja, tuotteita maailman kauppamarkkinoille.


3. Alkaleilla, nimittäin sodalla ja lipeäkivellä sekä potaskalla ja kalilipeällä että ammoniakilla on kaikilla hyvin tärkeä merkitys teknokemiallisessakin teollisuudessa. Kun lipeäkiven ja kalilipeän käytännöstä jo edellä selostettiin koskettelemme seuraavassa ainoastaan sodan, potaskan ja ammoniakin merkitystä teknokemiallisina raaka-aineina. Kalsinoidusta s.o. vedettömästä sodasta valmistetaan veteen liuottamalla ja kiteyttämällä n.k. kristallisodaa, jolla kotitaloudessa pyykkisodana on hyvin laaja käytäntö, puhumattakaan muista, eri tuotanto- ja teollisuusaloilla esiintyvistä, käyttömahdollisuuksista. Tämä perustuu siihen, että kristallisoda liukenee veteen paljon helpommin kuin kalsinoitu soda. Niinpä esim. liukenee 100 osaan vettä 0°C ainoastansa 6.97 % kalsinoitua sodaa mutta 21.33 % kristallisodaa vastaten 7.8 g % kalsinoitua sodaa ja 20°C liukenee kalsinoitua sodaa 21.71 % 100 osaan vettä mutta 92.82 % kristallisodaa vastaten 34.34 % kalsinoitua sodaa. Kristallisodan käyttö tulee näin ollen mukavammaksi kuin vaikeammin liukenevan kalsiuoidun sodan käyttö m.m. siitäkin syystä että kristallisodasta. kaikki epäpuhtauttavat ainekset ovat poistetut.

Kristallisodan valmistajan hyödyksi tulee kalsinoituun sodaan kristallisodaksi kiteytyessä sitoutuva kidevesi. Kun 106 osasta kalsinoitua sodaa saadaan 286 osaa krsitallisoodaa, nousee kidevetenä sitoutunut vastaava vesimäärä 180 osaksi eli 63%ksi kristallisodan painosta. Tämän runsaan kidevesimäärän perusteella on kristallisodan helppoliukoisuus veteen selitettävissä. Kristallisooda lähetetään kauppaan sopivissa pakkauksissa.

Teknokemiallisiin tarkoituksiin tulee siis aina käyttää kalsinoitua sodaa. Sillä voidaan kaikki vapaita rasvahappoja ja hartsihappoja sisältävät ainehistot keittää saippuaksi tai suovaksi. Sitä voidaan saippuajauheen oireella käyttää pyykinpesuun käytettyjen pesupulverien valmistukseen. Keittiöastioitteu y.m.s. puhdistukseen käytetään pääasiallisesti hieman hienoa marmorijauhetta, johon on lisätty jonkun verran kalsinoitua sodaa ja nimeksi saippuajauhetta. Hienompien esineitten kuten hopean- y.m. sellaisten tavarain puhdistamiseen käytetään tavallisesti olemista tai muista öljymäisistä rasvahapoista ammoniakilla valmistettua öljymäistä neutralista saippualiuosta, johon on emulsioitu hienoa piiliitua (Kiselkreide) tai muuta tarkoitustansa vastaavaa mineralijauhetta. Kaupoissamme esiintyy hienoihin purkkeihin pantua potaskan ja saippuajauheen seosta, joka "koivutuhkan" nimellä varustettuna on tarkoitettu kotitaloudessa vaatteiden pesuun käytettäväksi. Tunnettu "havolin" preparati, jota maahamme Ruotsista tuodaan niin huomattavasti ei ole muuta kuin sopivista rasva-aineista, mahdollisesti silikagalrasvain valkaisujätteistä, keitettyä hienon hienolla sannalla sekoitettua valkoista kovaa suopaa.

Mutta paitsi puhdistus- ja pesutarkoituksiin aiottujen saippuani valmistukseen, voidaan lipeäkiveä ja sodaa käyttää rinnan kalkkimaidon kanssa kaikenlaisten teknillisten konsistenssi- rasvain, teräsköysivoiteiden, kärrirasvain, kavio voiteiden, hammasratas-rasvain y.m.s. valmistukseen. Usein käytetään tällaisten rasvain valmistukseen sodalla aluminiumisulfatiliuoksista säestämällä saatua aluminiumi-hydrati- velliä eli -pastaa. Alumimumin asemasta voidaan käyttää vastaavaa, magnesiumyhdistystä, joko sinänsä tai rinnan kalkkimaidon ja lipeäkiven kanssa.

Kaikenlaisten resinatien, linoleatien, naftenaatien, stearatien y.m.s. valmistuksessa säestetään vastaavat neutraliset, joko lipeällä tai sodalla keittämällä saadut laimennetut, saippualiuokset niillä metallisuolaliuoksilla (rauta-vihtrilli-, kuparivihtrilli-, mangnesiumsulfati- tai kloridi-, aluminiumsulfati-, manganisulfati- tai kloridi-, kromialuna j.n.e. liuoksilla) joitten vastaavat metallisaippuat s.o. resinatit (hartsista) liuoleatit (hiusöljystä tai liinaöljyhaposta) naftenatit (petrolin, solariöljyn tai koneöljyjen naftenihaposta) oleatit (öljyhaposta) j.n.e. halutaan valmistaa. Saostaessa syntyneet aiuehistot kootaan suodattamalla ja kuivataan laatunsa mukaan hyvin monilla eri tavoilla. Valmiina muodostavat nyt kysymyksessä olevat metallisaippuat erittäin tärkeitä tarvikkeita mitä moninaisempien teknokemiallisten tuotteiden valmistuksessa. Toisia niistä käytetään liinaöljy vernissan valmistuksessa sikkativeiua (mangani-resinatit, liuoleatit), toisia vernissa sijakkeiden valmistuksessa (ahmiiniumi-, kalsiumi- liuoleatit, -resinatit, kerosininaftenatit) j.n.e. Muutamat niistä kelpaavat sellaisinaan puun, lasin ja metallien värjäykseen (rautaja kupari kerosininaftenatit) toiset lasin, i"orsli- nin, puun y.m.s. liimaukseen (Kromin kerosiuinaftenatit).

Niistä voidaan valmistaa keinotekoisia kumisurrogaatteja, plastillisia massoja y.m.s.

Ammoniakilla on niinikään suuri merkitys teknokemiallisten tuotteiden valmistuksessa. Paitsi jo mainittuun tarkoitukseen käsitetään sitä monenlaisten emulsioitten eli veteen liukenevien tuotteiden valmistuksessa. Myöskin vesiasvaltin eli yleensä veteen liukenevien bitumiaineitten valmistukseen käytetään ammoniakkia. Bitumiaineista valmistetaan esimerkiksi rikkihapokkeinen yhdistys joka neutralisoidaan ammoniakilla niin, että se tulee veteen emulsioituvaksi. Kuu tällaisella tuotteella sivellään jokin esine tai jos sitä kaadetaan esim. maahan, haihtuu ammoniakki sangen pian ja höllä rikkihapokkeinen bitumiyhdistys hajaantuu ja rikkihapokekin haihtuu jolloin jälelle jää veteen, happoihin ja emäksiin liukenematon bitumiaine, jos sellaista tuotteen valmistukseen alkujansa oli käytetty.


4. Typpihapolla ja sen suoloilla eli nitrateilla on osittain merkityksensä myöskin teknokemiallisessa teollisuudessa. Aivan viime aikoihin asti muodosti natriumnitrati eli lannoitusaineenakin käytetty Chile salpietari yhden anorganisen kemiallisen suurteollisuuden tärkeimmistä raakaaineista, silmällä pitäen monilla kemian teollisUuden aloilla niin tärkeän typpihapon valmistusta. Sittemmin kun ilman typen hyväksi käyttö ammoniakin ja typpihaponkin valmistusta varten toteutettiin, on Chile-salpietari menettänyt osan merkitystänsä näin tärkeänä raaka-aineena. Verrattain halpana raaka-aineena käytetään Chilesalpietaria tarkoitukseensa sopivien teknokemiallisteu artikkelien valmistukséssa. Typpihappoa käytetään teknokemiallisessa teollisuudessa esimerkiksi jalojen metallien eroittamiseksi jätteistä, joista niitä muulla tavoin ei saada eristetyiksi. Sen sijaan on typpihapolla hyvin suuri merkitys organis-kemiallisesSa suurteollisuudessa, jonka lukemattomat tuotteet muodostavat teknokemiallisessa teollisuudessa varsin tärkeän perustuotteen eli raaka-aineen. Kun typpihappoa käytetään monilla ammattialoilla, vieläpä joskus kotitaloudessakin, voidaan sitä vedellä laimennettuna "sieveden" nimellä sopiviin pulloihin täytettynä laskea kauppamarkkinoille. Typpihapon suoloista käytetään ammoniunmitraattia räjähdysaineena m.m. kantopommien valmistukseen.

5. Cyaniyhdistyksistä ovat keltainen ja punainen verisuola sekä syankalium ja rhodanatit tärkeimmät. Näillä ei tosin suoranaisesti ole teknokemiallisessa teollisuudessa mainittavampaa merkitystä, mutta kyllä esimerkiksi keltaisesta verisuolasta valmistetulla "Berlininsini" nimisellä väriaineella. Viimemainittua valmistetaan kaasulaitosten n.k. kaasunpuhdistusmassasta. Kun viimemainittua raaka-ainetta on m.m. Helsingin Kaupungin kaasulaitoksellakin suuret määrät, voisi Berlininsinisen valmistus meilläkin teknokemiallisena tuotantoalana tulla kysymykseen. Keltaista verisuolaa voidaan valmistaa teknokemiallisinkeinoin nahka, sarvi, veri y.m.s. jätteitä potaskan ja rautajätteiden kanssa sulattamalla, vedellä uuttamalla ja kiteyttämällä. Keltaisesta verisuolasta valmistetaan punaista verisuolaa kuin myöskin syankaliumia jolla on sangen suuri käytäntö kultasepän y.m. ammattialoilla.

6. Borihapolla ja sen suoloilla eli borateilla kuten boraksilla ja perborateilla on sangen monipuolinen käytäntö lukuisien teknokemiallisten preparatien valmistuksessa kuin myöskin farmaseuttis teknokemiallisissa ja kosmeettisissa preparateissa. Borihappoa käytetään monenlaisten säilyke- ja desinfisioimis- kuin myös torakkain hävitys-preparatien valmistukseen. Boraksia käytetään vedettömäksi haihdutettuna sellaisenaan vaarattomana hyvin tepsivänä torakan myrkkynä. Kun torakat syötyään boraksia juovat, imee boraksi vettä kiteytyäkseen, paisuu ja tappaa torakan. Boraksia käytetään monien silityslaitoksissa käytettyjen tarvikkeiden valmistuksessa kuin myöskin nestemäisissä kiillotusvahoissa yhtenä aineosana. Perborateilla on valkaisevat, happea erittävät ominaisuudet. Tästä syystä käytetään niitä valkaisu ja pesupreparateissa, kuten valkaisevastaa desinfisioivasti vaikuttavissa saippuoissa. Hapen valmistukseen soveltuvat perboratit erinomaisesti koska ne vähäisellä kaliumpermanganatimäärällä käsiteltynä katalytisesti vapauttavat kaiken happensa, seikka jota happea kehittävien preparatien valmistuksessa voidaan hyväksi käyttää.

7. Metalliyhdistyksillä on monien teknokemiallisten valmisteitten tuotannossa hyvin monipuolinen ja laaja käytäntö.

Aluminiumi yhdistyksistä käytetään yleisesti tunnetun alunan s.o. kalium-aluminium sulfatiu asemesta kaikilla suurteollisuusaloilla (Paperiteollisuudessa, textiliteollisuudessa y.m.) nykyisin yksinomaan rikkihappoista ahrminiumia eli alunamutaa, jonka sulatettuna ja paloiteltuna tunnemme aluminiumsulfatin nimellä. Sillä on hyvin suuri merkitys m.m. juomaveden puhdistuslaitoksissa (esim. Helsingin vesijohtolaitoksessa).

Teknokemiallisessa teollisuudessa käytetään aluminiumsulfatia paitsi vastaavien jo mainittujen resinatien, linoleatien y.rn.s. valmistukseen m.m. monenlaisten mineralivärien valmistukseen. Laimeat värjätyistä rasvahapoista sodalla käsittelemällä valmistetut saippualiuokset voidaan alumimumsulfaatilla saostaa värillisinä linoleateina j.n.e., jotka kuivattuina ja sopiviin liuottimiin liuotettuina vernissan paksuisiksi liuoksiksi muodostavat moniin tarkoituksiin soveltuvia värillisiä lakkoja. Jos tuohon värilliseen saippualiuokseen ennen säestämistä lisätään tarpeellinen määrä saman väristä mineralivärijauhetta, seosta koko ajan hämmennettäessä, saostuu säestettäessä erittäin voimakasvärinen ainehisto joka kuivattuna ja sopiviin vernissoihin liuotettuna ja jauhettuna antaa erittäin kestäviä maalivärejä.

Saippualiuoksissa kostutetut kankaat ja kartongit y.rn.s. käsiteltynä tämän jälkeen aluminiumsulfatiliuoksella tekevät preparoidun ainehiston vedenpitäväksi. Jos aluminiumsulfatin asemesta käytetään kuparivihtrilliliuosta saadaan viheriänvärinen "impregneeraus" jollaisia maahamme tuodut presenninki kankaat kauttaaltaan ovat. Niitten valmistus kotimaassa teknokemiallisena erikoisalana voisi siis tulla kysymykseen elleivät presenninkikankaita valmistavat tehdaslaitokset ota niiden inpregnoimista työohjelmaansa.

Aluminiumsulfatiliuoksista sodalla saostettua ja suodattamalla pastan muotoon saatua alurniniumhydraattia voidaan käyttää hartsin, mäntyöljyn y.m. rasvahappojen saippuoittamiseen vastaaviksi aluminiumiyhdistyksiksi joilla hyvin monien teknokemiallisten tuotteiden valmis tuksessa on erittäin suuri merkitys. Monia niistä voidaan verrattain halpoina raaka-aineina käyttää posti- ja sinettilakkain valmistukseen, öljylakkain ja vernissasijakkeiden valmistukseen (I’mprex vernissa) j.n.e.

Monien voitelurasvain y.m. senluontoisten tuotteiden valmistuksessa on aluminium hydratin käytöllä rinnan kalkkimaidon (kalsium hydratin ja lipeän) kanssa monasti ratkaiseva merkitys, erittäinkin silloin, milloin korkealla sulamispisteellä varustettavia konsistenssirasvoja y.m.s. on valmistettava.

Muista metalliyhdisteistä on rauta-, kupari- ja manganisulfateilla sekä kromialunalla paitsi jo kerrottuihin tarkoituksiin erittäin suuri merkitys peittana n.k. petsivärjäyksissä. Peitta-petsivärit toimitetaan pulloissa tai astioittain; tarvittavat metallisuolat sellaisinaan sopivasti pakattuina kauppaan. Edellä mainittujen lisäksi on kaliumbikromati erittäin tärkeä peitta ja rautavihtrillin sijasta käytetään paljon ferrikloridia, joka antaa voimakkaamman värityksen. Rautavihtrilliä käytetään desinfisioimisaineena, kirjoitusmusteen valmistuksessa j.n.e. Rautakloruriliuoksista ilmalla puhaltamalla ja ammoniakilla saostamalla saadaan hyvin hienojakoista rautaoksidulioksidia, jota hyvin paljon käytetään kalliin lamppunoen (kimrökin) asemesta painomustan valmistukseen.

Manganisuoloista on kaliumpermanganati monenlaisiin tarkoituksiin hyvin tärkeä. Sitä käytetään menestyksellisesti kaikkien organisten värien tuhoamiseksi esim. valkoisissa kankaissa olevien väripilkkujen poistamiseen, minkä jälkeen käsitelty kohta pestään oksalihappoliuoksella valkoiseksi ja huuhdotaan vedellä. Myöskin sormista, värjäyksissä syntynyt väri, saadaan tällä tavalla poistetuksi.

Erittäin hienojen kosmeettisten artikkelien valmistukseen käytettyjä, usein sellaisinaan kelpaamattomia, raaka-aineita kaliumpermanganatilla käsiteltäessä, nämä kokonansa muuttuvat toisenlaisiksi. Monien terva-aineitten, öljyjen y.m. sellaisten tuotteiden sulfinihapot kaliumpermanganatilla käsiteltäessä hapettuvat vastaaviksi sulfonihapoiksi kaliumsuoloiksi, jotka syntyneestä manganisabasta suodatettuina ja liuoksesta natriumsulfatilla saostettuua, muodostavat vaaleamman erittäin hienon terva- tai öljyaine suovan. Tällä on erittäin suuri puhdistus ja kuohumiskyky sekä mikä tärkeintä, se on tavallisista rasvoista alkaleillatehdyistä hienoimmistakin saippuoista siinä suhteessa eroava, ettei se hydrolysoituessa synnytä alkalia eikä näinollen mitenkään voi vahingoittaa hienointakaan hipiää eikä arimpiakaan kankaita. Nämä tällaisten tuotteiden valmistustavat ovat alansa johtavimpien teknokemiallisten kemistien mitä suurimpia salaisuuksia, joten niistä ei tieteellisessä eikä käytännöllisessäkään kirjallisuudessa löydy mitään mainittuna.

Muilla metallisuoloilla kuten lyijy- ja sinkkiyhdistyksillä on niinikään käytäntönsä teknokemiallisten preparatien valmistuksessa. Paitsi lääkintätarkoituksiin käytettyä lyijyasetatia ja sinkkisulfatia, käytetään niitä monenlaisiin eri tarkoituksiin tarvittavien laastarien y.m. senkaltaisten patenttilääkepreparaattien valmistukseen. Sinkkisuoloilla yhdessä kupari- ja rautasuolojen kanssa, on bakterioita tappava merkitys monissa puun impregnoimispreparateissa, joissa näiden ohella sitäpaitsi käytetään tervavesiä y.m, tämänkaltaisia aineita. Tina- ja antimonisuoloilla sekä arsenikki-yhdistyksillä on myöskin käyttömahdollisuutensa teknokemiallisissa tuotteissa. Niinpä käytetään auripigmentin (arsentrisulfidin) kalkin ja veden seosta karvojen poistamisaineena. Monilla vismuttipreparaateilla on farmaseuttispreparatisessa teollisuudessa huomattava merkitys. Jalojen metallien suoloista on hopeanitratilla joko sellaisenaan etsauspuikkoina tai muissa muodoissa merkityksensä nyt kysymyksessä olevalla tuotantoalalla.

Monilla joko luontaisilla tai kemiallisessa suurteollisuudessa valmistetuilla värillisillä metalliyhdistyksillä on mineraliväreinä hyvin suuri merkitys teknokemiallisessa teollisuudessa, eritotenkin öljy- ja lakkavärien valmistusalalla. kuonnon tuotteista puhdistamalla ja muuten käsittelemällä saatuja tärkeimpiä mineralivärejä ovat punamullat, keltamullat, ruskomullat (okrat); vuorivihreä ja permanenttivalkoinen tärkeimmät.

Kemiallisesti valmistettuja mineralivärejä ovat: valkoisia, lyijy-, sinkki- ja titanivalkoinen, lithopan, antimon- ja vismutvalkoinen; keltaisia Kasselerkeltainen, Kromi- ja kadmiumkeltainen sekä kullankeltainen tinasulfidi n.k. "musivkulta"; punaisia sinnoberi ja antimonsinnoberi; sinisiä Berlinin- ja Pariisin- tai Preussinsini. Puhtain on kaupassa esiintyvä Parisinsini, muut sisältävät tärkkelystä tai valkoista savea, liitua tai raskassälpää. Viimemainittujen valmistus Parisinsinistä on sangen yksinkertainen teknokemiallinen tuotantoala tällä erikoisalalla. Parisinsiniä arvokkaampi ja kalliimpi on Turnbull’in-sini jonka valmistus kuuluu teknokemian aloihin. Muita sinisiä mineralivärejä ovat Bremer-sini ja Kobalt-sini, Thenardin sini ja Kobolt-ultramarini ja ultramarini. Viimemainittujen värien valmistus kuuluu varsinaisen kemian teollisuuden aloihin ja pidetään varsinkin ultramarinin valmistusta yksityiskohtiinsa nähden ammattisalaisuutena. Vihreistä mineraliväreistä ovat Scheelen- eli ruotsinvihreä, Schweinfurstervihreä, "grünspan" eli kupariasetati, kromivihreä, Guignet'in vihreä, smaragdinvihreä, Arnaudin ja Plessyn vihreä sekä kobaltivihreä mainittavimmat. Sinipunervia eli violettiamineralivärejä ovat kromikloridi ja mangani- eli Nürnberger violetti. Ruskeita ja mustia mineralivärejä ovat lyijysuperoksidi, manganioksidi, Hatchet-ruskea, kromi- ja kobaltruskea.

Mustia varsinaisia mineralivärejä ei esiinny kaupassa tavallisia maalaustarkoituksia varten. Kromi-kuparimusta ja kromimusta tulevat kysymykseen ainoastaan poslinimaalauksessa. Tavallisten mustien maalivärien valmistukseen käytetään yleisesti eri kimröki-lajeja, joista hienoimman n.k. lamppumustan valmistus voisi meilläkin tulla kysymykseen. Rautateitten kaasulaitosten tervatisleistä asianmukaisella tavalla polttamalla. Kuten tunnettua on meillä useampiakin kimrökitehtaita, jotka valmistavat sitä puuhiilistä jauhamalla.

Kun otamme huomioon, että hyvin monet edellä luetelluista mineraliväreistä voidaan valmistaa yksinkertaisesti säestämällä niitä vastaavista metallisuolaliuoksista, pesemällä ja kuivaamalla,voi tällaistenvärien valmistus tulla kysymykseen varsinsinkin sellaisissa teknokemiallisissa tai muissa tehtaissa joissa niiden kulutus omiksi tarpeiksi on huomattavampi, kuten esim. maaliväri- ja tapettitehtaissa y.m.


B. Elimellisen eli organisen kemian suurteollisuuden monenlaiset tuotteet muodostavat epäilemättä teknokemiallisen teollisuudenkaikkein suurpiirteisimmän ja monipuolisimman perusaineinston eli raaka-aineet.

Kaikki nyt kysymyksessä olevat teollisuusalat voimme jakaa kahteen pääryhmään, nimittäin; I) eri luonnon tuotteitten jalostusta käsittäviin suurteollisuusaloihin sekä II) monien luonnontuotteiden keinotekoista valmistusta kuin myöskin puhtaasti keinotekoisten eli synteettisten tuotteiden tuotantoa käsittäviin suurteollisuusaloihin.


I. Eri luonnontuotteiden jalostukseen perustuvat organis-kemialliset suurteollisuusalat.

Nämä saavat raaka-aineensa vuoritoiminnan, metsänhoidon, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kalastuksen eri aloilta.

a) Vuoritoimintaan perustuvat organiskemialliset suurteollisuusalat.

Näistä ovat tärkeimmät kivennäishiilten s.o. kivihiilten, ruskohiilten ja turpeen sekä naftan eli vuori- s.o. maaöljyn, maavahan eli ozokeritin y.m. bitumien varaan perustuvat suurteollisuusalat.

i) Kivennäishiilten varaan perustuvista teollisuuksista on kivihiilten kuivatislauksessa saadun n.k. kivihiilitervan jakotisleillä, erittäinkin bensolilla, toluolilla, ksiloleilla, naftalinilla ja antrasenilla sellaisenaan merkityksensä teknokemiallisessa teollisuudessa, mutta monin verroin suurempi käytäntö raaka-aineena varsinaisessa synteettisen kemian suurteollisuudessa, jonka monilukuiset tuotteet kuuluvat teknokemiallisen teollisuuden eniten käytettyihin tarvikkeisiin.

Paitsi kivihiilitervan käytäntöä sellaisenaan kaikenlaisten kattotervojen, asfalttitervain, tervapaperien, kattohuopien j.n.e. valmistukseen, käytetään sen tisleistä erittäinkin bentsolia ja ksiloleja sisältävää n.k. solventnaftaa liuottijahartsiy. m.s. preparatien valmituksessa. Naftalinia käytetään sellaisenaankin pusseihin tai rasioihin pakattuna koi- y.m. tuhohyönteisten hävittämiseksi tai samoihin tarkoituksiin muitten aineitten kanssa eri muotoihin preparoituna, niin kiinteissä kuin nestemäisissäkin muodoissa.

Kivihiilitervapiellä on merkityksensä monien mustien lakkapreparatien, kuten rautalakan y.m.s. valmistuksessa kuin myöskin lisäkkeenä monissa jo mainituissa kivihiiliterva preparateissa määrättyjen tehojen aikaansaamiseksi.

2) Ruskohiilistä ja turpeesta saadaan kuivatislaamalla vastaavia tervalajeja, joista edelleen jakotislaamalla saadaan bensiniä, paloöljyä, solaariöljyä, pehmeätä parafinia ja pikeä. Näillä on kauttaaltaan samat käyttömahdollisuudet kuin naftatuotteillakin, mutta ovat, ainakin öljymäiset, laatunsa puolesta vastaavia naftatuotteita huonommat.

3) Naftateollisuuden kaikenlaisilla tuotteilla kuten bentsinillä, paloöljyllä, solariöljyllä, vaselini- ja valkoöijyillä, spindeli-, kone- ja sylinteri öljyillä, masutilla, gudronilla ja naftapiellä sekä parafinipitoisista vuoriöljyistä saaduilla luonnon vaselineilla ja parafineilla on teknokemiallisen teollisuuden eri aloilla sangen monipuolinen ja laaja käytäntö.

Paitsi n.k. pilkkujen poisto neisteiden valmistuksessa on varsinkin lakkabentsinillä erinomaisena liuottimena laaja käytäntö kaikenlaisten lakka- y.m. öljyvärien ja lakkojen valmistuksessa. Erikoisella n.k. varmuus petrolilla, määrätyistä amerikalaisistanaftalajeista,on täydellisen haihtuvaisuutensa perusteella laaja käytäntö hyönteistuhonesteitten ("Flit" y.m.) valmistuksessa. Paitsi petrolia sisältävät viimemainitut 8 à 10% hyönteisiä tappavaa, ihmisille ja eläimille aivan vaaratonta ainetta. Tällaisten preparatien valmistus teknokemiallisena tuotteena soveltuisi meikäläisissäkin oloissa. Solariöljyjä voidaan sangen edullisesti käyttää poraöljyjen, emulsioituvien öljyjen, vaaleitten saapas-, kärry- ja konsistenssirasvain, köysi-, kavio- y.m.s. voiteiden valmistukseen, samoin kuin masuttia käytetään mainitunlaisten mustien tuotteiden tuotannossa. Vaseliniöljyä tä}rttävät monet teknokemialliset tehtaan pulloihin tennisrakettiöljynä, ompelukoneöljynä, polkupyöräöljynä y.m.s. käytettäväksi. Toisaalta käytetään vaseliniöl jyä kokosöljyllä y.m. kasvisöljyillä sekoitettuna yölamppuöljyjen ja tuijujen kuin myöskin pyhimiskuvalamppuöljyjen valmistukseen. Varsinkin meidän kreikankatolisten viimeksimainitun öljyn tarpeen tyydyttämiseksi sopisi jonkun teknokemiallisista tehtaistamme ottaa tämä artikkeli tuotanto-ohjelmaansa. Parmaseuttis-teknokemiallisessa teollisuudessa käytetään vaseliniöljyä rinnan valkoöljyjen kanssa keinotekoisen vaselinin y.m.s. kaltaisten preparatien valmistukseen. Valkoöljyistä käytetään paksumpijuoksuisia (paraffinum liquidum) sisällisestikiu ("Nujol") miellyttävästi vaikuttavana purgeettisena preparatina epämiellyttävältä maistuvan ja vulgärisesti vaikuttavan risiniöljyn asemesta j.n.e. Monia varsinaisia voiteluöljyjä käytetään m.m. konsistenssirasvain y.m.s. valmistukseen, paperinöljyämis preparateihin j.n.e. Euonnon vaselineilla on suuri käytäntö farmaseuttis-teknokemiallisessa tuotannossa kaikenlaisten voiteiden'ja pomadain valmistuksessa j.n.e. Parafinia käytetään m.m. kiilloitusvahojen, niin kiinteitten kuin nestemäisten valmistukseen kuin myöskin lisäkkeenä n.k. keinotekoisten vahojen valmistuksessa. Myöskin n.k. lakka- ja maalivärien syövytysnesteet sisältävätparafinia, joka pidättää helposti haihtuvien liuottimien liian nopeata haihtumista syövytettäväksi sivellyiltä pinnoilta. Betonirakenteitten pääliyspinnan impregnoimisnesteissä kuten "Browns sointien". y.m.s. on parafinia, joka pinnan sisushuokoisiin tultua ja liuottimen poishaihduttua täjdtää huokoiset, tehden ne ilmastollisia vaikutuksia kestävämmäksi. Kuten vasta esitetystä selviää, on nyt kysymyksessä olevilla tuotteilla erittäin monipuolinen ja laajat käyttömahdollisuudet teknokemiallisen teollisuuden eri tuotantoaloilla, puhumattakaan aina vaan lisääntyvistä käyttömahdollisuuksista.

4) Ozokeritilla eli maavahalla on sellaisenaan ja seresiniksi puhdistettuna monipuolinen käytäntö kaikenlaisten kiilto- y.m. vähäin valmistuksessa, joko mustien tai värillisten. Rautaesineet ozokeritilla siveltyinä ja sopivasti poltettuina jättävät esineen pinnalle kiiltävän kovan mutta sitkeän suojakerroksen. Seresini. niin valkoinen kuin keltainenkin, soveltuvat vaaleitten tai värjättyjen vahapreparaattien y.m.s. valmistukseen.

(Jatkoa seuraavassa numerossa).

28.6.16

Sodan vaikutus kemiaan

Säkeniä 9, 1916

Nykyinen sota on aikaansaanut suuren harppauksen kemian kehityksessä. Sodan tärkeimmät välineet, räjähdysaineet, näet valmistetaan kemiallisen prosessin kautta. Räjähdysaineiden kysyntä on hirvittävän suurta. Kaikkia mahdollisia nopeistavia keinoja oli keksittävä tuotannon enentämiseksi. Muitakin kiihottavia tekijöitä ilmaantui. Esimerkiksi Saksa, joutuessaan eristetyksi muista maista, ei saanut kaikkia tarveaineita. Räjähdysaineiden valmistamisessa välttämätön tarveaine on salpietari. Sitä tuodaan Chilestä. Englanti katkasi sen Saksaan viennin. Nytpä joutuivat saksalaiset kemistit lujille. Salpietaria oli osattava valmistaa kemiallisesti. Suurien ponnistuksien perästä kemistit keksivätkin menettelyn, jonka avulla salpietari osataan valmistaa ilmasta. Samaten muittenkin räjähdysaineiden valmistamiseen tarvittavien kemiallisten aineitten valmistaminen joutui parannusten alaiseksi. M. m. erästä räjähdysaineissa tarvittavaa ainetta, "toluol'ia", ryhdyttiin entistään tarkemmin valmistamaan koksista. Uusia n. s. koksiuunia rakennetaan yhtenään. Kokseista eristetään ihmeteltävän tarkasti kaikki aineet mitään ei panna hukkaan. Paitsi räjähdysaineitten valmistamiseen tarvittavien kemiallisten aineitten kehityksessä tapahtunutta harppausta, huomaamme sitä vielä väriaineteollisuuden alalla. Ja erikoisesti Amerikassa.

Amerikassa on tähän saakka pantu pääpaino yleensä vain käytännölle. Teoria on syrjäytetty. Niinpä Amerika on ollutkin riippuvainen esim. hyviin väriaineisiin nähden Saksasta. Saksassa on väriainekemiaan uhrattu vuosikymeniä. Turhalta näyttävää teoriaa on perusteellisesti kehitetty. Sieltäpä saatiinkin myös parhaat väriaineet. Kun sota syttyi, ei Saksasta enää saatukaan Yhdysvaltoihin väriaineita. Täällä pula. Samalla oltiin pakotettuja turvaantumaan omiin valmisteihin. Väriaineteollisuudessa tapahtuu vilkastus. Nyt ymmärrettiin, miten paljon oli laiminlyöty, Kun ei perusteellisesti oltu tutkittu kemian teoreettistakin puolta. Nyt ryhdyttiin kiireimmiten kehittämään kemiaa.

Amerikan väriaineteollisuudessa huomaammekin suurta edistystä. Kemiallisia tehtaita on syntynyt toinen toisensa perään. Koneitten, valmistuksen, y. m. alalla on tapahtunut sellaista edistystä, jota muutama vuosi sitten ei olisi uskaltanut uneksiakaan.

Kemian kehitykseen täällä on toiselta puolen vaikuttanut myös se, että täällä jouduttiin suunnattomassa määrässä valmistamaan räjähdysaineita. Liittolaismaat eivät itse kyenneet riittävästi valmistamaan itselleen räjähdysaineita. Senvuoksi tilattiin Yhdysvalloista. Alussa täyllä oltiin ymmällä tilausten suhteen. Vain noin viisi prosenttia tilauksista kyettiin valmistamaan. Kun voitto ja kysyntä oli suurta, tapahtui tälläkin alalla nopea kehitys. Nykyään jo voidaan täyttää yli 20 prosenttia niistä räjähdysainetilauksista, mitä liittolaisvallat antavat.

Sota saa hirveitä aikaan. Se kukistaa kansoja, työntäää miljoonia kuolemaan ja kurjuuteen. Mutta toiselta puolen, joskin hirvittävän kalliista hinnasta, nopeistuttaa se kehitystä. Se luo pakon. Koneteollisuudessa ja kemian alalla tämä pakotus on niin suuri, että muutamassa vuodessa näemme kehityksen harppaavan jättiläisaskelin eteenpam.

Tämän kirjotuksen yhteydessä olevat kuvat näyttävät meille sodan kohottaman kemian edistymistä Amerikassa. Useat kemialliset tehtaat, jotka ennen sotaa olivat puoli nukuksissa, käyvät nyt "täydellä höyryllä" ja vievät kehitystä eteenpäin.




Väriaineitten valmistus Yhdysvalloissa.

Näillä sivuilla olevat kuvat osottavat erään väriainetehtaan sisustaa. Tehtaassa on suurella kiireellä alettu kehittää väriaineteollisuutta, kun Saksasta ei sodan takia voida tuoda väriä. Kuvat vasemmalta oikealle: keittoammeet mustaa ja punasta hiilitervaa varten; värin raavuttaminen väripuristimesta, jonka jälkeen se menee kuivausuuneihin; väri otetaan myllyistä: aniliiniöljyn erittelijä. Alakuvat, vasemmalta oikealle: väri-"leipomo"; hiilitervatuote otetaan siivilästä, ennenkuin se pannaan värlpuristimeen; rohdosvalmistuslaitoksen sisäkuva; bensiinin valmistus. Keskikuvat, vasemmalla: väriammeet puhdistetaan vieraista aineista; oikealla kuivattuja värivalmistusaineita.






27.6.16

Kasveilla värjäämisestä.

Suur-Savo 66, 15.6.1917

Ne väriensaantivaikeudet, jotka nykyisin tuottavat päänvaivaa ammattiaan harjoittavilla värjäreille samoinkuin kotitarpeiksi lankoja ja kankaita värjääville kotiteollisuuden harjoittajille ovat olleet omansa herättämään kysymyksen kasvivärien käytäntöön ottamisesta. Siksi eri puolilla maatamme juuri tähän aikaan toimeenpannaan kursseja entisaikaisen kasvivärjäystaidon jälleen oppimiseksi. Myöskin Mikkelin 1. Kotiteollisuusyhdistyksen alueella lähimpänä aikana järjestetään tämäntapaiset kurssit Heinävedelle, Juvalle ja Otavaan, mahdollisesti vielä Anttolaankin. Aikaisemmin toimeenpannuilla värjäyskursseilla saadut kokemukset ovat osottaneet kotoisilla värjäysaineilla saatavan värjäyksiin kaikki käytännölliset pää-, eli perusvärit, nim.: punasta, (sinob; karmin) keltasta ja sinistä, sekä niiden ympärille liittyvät täydennys- ja sukulaisvärit 360° etäisyydelle kustakin väristä, siis kaikkia värivivahduksiakin ja tummentamalla, vaalentamalla ja taittamalla so. lisäämällä väriin mustaa, valkosta tahi harmaata voidaan saada hillittyjä rauhallisia värejä syntymään, kuten vuosikymmenien takaiset kasviaineilla värjätyt entisajan kotiteollisuustuotteet lankoina, kankaina, mattoina ym. teoksina meille selvästi osoittavat, niissähän esiintyy kansanomaisten väritaiturien värileikki sangen viehättävänä ja mikä miellyttävintä niiden oikea sovitteleminen, äsken mainittuja seikkoja silmälläpitäen, joissa oikeassa suhteessa on saatu vielä värien lämmin ja kylmä sävy on saatu houkutelluksi värisoinnun tasapainoa hallitsemaan.

Kasviaineet, jotka etusijassa tulevat kysymykseen tavallisimmassa koti värjäyksessä, löydetään joka maalaistalon lähettyviltä: pellonpientareilta, soilta, niityiltä ja metsistä ja ovat näistä tärkeimmät kasvien lehdet, kuoret, varvut, naavat, jäkälät, marjat ja kävyt, sekä kokonaiset kasvitkin.

Kasvien lehdet kerätään silloin kun ne ovat täysin kasvaneet Juhannuksen tienoilla, kuoret kootaan eri puulajeista siilien aikaan vuodesta, jolloin kuori irtaantuu parhaiten. Nämä, samoinkuin muutkin värjäystä varten kerätyt säilytettävät kasviaineet, pitää kuivata kuivassa auringottomassa paikassa jotta niiden veripitoisuus ei haihtuisi.

Siitä mitkä kasvit etupäässä tulevat värjäystä varten kerättäväksi ja säilytettäväksi sekä muista välttämättömistä tarveaineista ja välineistä, jotka ovat tarpeelliset ennakolta tietää niiden, jotka saapuvat läänissämme toimeenpantaville värjäyskursseille tehdään seuraavassa kirjoituksessa lähemmin selkoa.

J. Voutilainen.

26.6.16

Vieläkin bromiöljypainosta.

Suomen valokuvaaja 2, 1926

Kirj. Friedrich Fischer Allgemeine Photographische Zeitungissa.

Kansainvälisen valokuvauksen korkeimpana saavutuksena on ehdottomasti pidettävä bromiöljypainomenetelmää. Monet näyttelyt, joita viime aikoina on järjestetty, toistaiseksi harvemmin mannermaalla, vaan pääasiassa englantilaisilla alueilla, ovat todistuksena tämän positiivimenetelmän suurenmoisesta kehityksestä. Ja kuitenkin on se bromipainotaide, jota on oltu tilaisuudessa näkemään näyttelyissä, ainoastaan pieni murto-osa siitä, mitä tämän menetelmän avulla todellisuudessa on saavutettu. Tunnen joukon valokuvaajia, jotka ovat menetelmää käyttäneet ja useimmat heistä ovat sen johdonmukaisia ihailijoita. Osa valokuvaajista ei kuitenkaan vielä ole ottanut ratkaisevaa kantaa ja näiden piirissä kuulee väitettävän, että yksinkertaiset positiivimenetelmät sittenkin olisivat edullisemmat.

Jos asiaa lähemmin seuraa huomaa että tämä mielipide on seurauksena erehdyksistä ja pettymyksistä, joita kokeilijat ovat yrityksissään kärsineet.

Olen ollut tilaisuudessa keskustelemaan tuollaisten pettyneiden bromiöljypainajien kanssa ja kun useimmissa tapauksissa silloin olen pitänyt tärkeänä, ettei menetelmää mustattaisi, olen katsonut velvollisuudekseni opastaa pettyneitä neuvoilla. Useimmissa tapauksissa, ja varsinkin kun on ollut kysymyksessä tunnollisemmat henkilöt, ovat he muuttaneet kantaansa. Vieläpä löytyy muutamia, jotka eivät hinnasta eikä mistään vaihtaisi menetelmää toiseen.

Seuraavassa pyydän antaa muutamia neuvoja ja uskallan toivoa voivani voittaa epäilijöitä takaisin menetelmälle sekä hankkia uusiakin kannattajia sille.

Hyvä negatiivi on paras ehto hyvälle bromiöljypainolle. Sellaisen bromiöljypainon värjääminen käy helposti ja nopeasti. Monet valokuvaajat pitävät bromiöljypainoa tai sen uusintapainoa puutteellisten negatiivien pelastamismenetelmänä, koska se tarjoo tilaisuuden yksilölliselle muovailulle. Myönnän löytyvän tapauksia, jolloin tämän mahdollisuuden avulla on syntynyt hyviä bromiöljypainoja, painoja jotka verrattuna tavallisiin hopeakopioihin ovat olleet edullisia. Kuitenkin tahtoisin painostaa varsinkin vasta-alkaville että "hyvä negatiivi on jo puoleksi bromiöljypainoa".

Toiseksi on bromihopeakuvan valmistaminen suuresta merkityksestä. Työkojeihin nähden tulee tässäkin kohden puhtauden vallita. Itse kopio on valmistettava huolellisesti. Alivalotettuja kuvia ei ylipäänsä voida käyttää. Helpommin voidaan käyttää ylivalotettuja, vaikkakaan ylivalotus ei saa olla liiallinen. Kopion tulee olla normaalikuva ja bromihopeakuvanakin silmää miellyttävä, puolivarjojen ja väliasteiden täytyy ehdottomasti hyvin esiintyä.

Valkasemiseen on kiinnitettävä erikoista huomiota. Liuoksiin on tärkeätä käytttää puhtaimpia kemikaalioita. Valkaisua varten virutettavien kopioiden pitää olla puhtaat fikseerausnaatronista. Valkaisun tulee tapahtua ruosteettomissa puhtaissa astioissa, ilmakuplia on vältettävä kuvien pinnalla.

Kuvaa värjättäessä on väri sovitettava kuvan luonteeseen. Paraskin bromiöljykuva voi hyvinkin valmistettuna epäonnistua ellei väri ole oikein valittu. Niinpä esimerkiksi ei lumiosia käsittävä vuoristomaisema varmaankaan vaikuttaisi edulliselta lämpöisenruskeaksi väritettynä. Räikeitä, kirjavia värejä on ylipäänsä vältettävä ja tulee niihin mieluummin aina yhdistää mustia ja harmaita värejä, koska vaikutus on silloin aina arvokkaampi. Bromiöljypainon liuottaminen on tärkeä asianhaara. Jos kuva on liian vähän liuotettu, voidaan se suuremmalla vedenlämmöllä heti korjata. Päinvastoin jos se on liikaa liuotettu saattaa sen korjata vaan uusiintuvalla kuvaamisella. Sen vuoksi tulee olla varovainen liuottamisessa, tulee alkaa vedellä, jolla on huoneen lämpö ja senjälkeen värittää. Jos värjääminen tuntuu käyvän hyvin ei sitä tarvitse sen enempää liuottaa. Huomautettakoon tässä että lämpömittarin käyttäminen jossakin alimmassa lämpömäärässä pysyttelemiseksi on turha apuneuvo. Jos on liuotettu liikaa, on käytettävä ohennetumpaa väriä, mutta jos taas käyttää liian paljon värinohennusaineita on siitä se ikävä puoli että kuvat tulevat tahraisiksi ja rumiksi. Usein jää myöskin tämän vuoksi värivivahdus rajoitetuksi, koska ohentamisaineilla aina on kellahko vivahdus.

Värjääminen on aina alotettava sillä kohdalla, jossa kuvan suurimmat vastakohdat löytyvät tai tulisi löytyä. Maisemakuvissa on edullista värjätä taivas, varsinkin silloin kun se tehdään värikkääksi tai kun sillä on keveitä pilvenhattaroita, vasta sen jälkeen kun maisemaosat ovat värjätyt. Bromiöljykuvien liian tiheää liuottamista on vältettävä, koska liuottamiset alhaisessakin veden lämmössä lisäävät kuvan vastakohtia.

Myöskin uusintapainossa löytyy varteenotettavia neuvoja. Matriisi on ensimmäisen liuottamisen jälkeen (välttämättä huoneen lämpöisessä vedessä) kuivattava ja värjäämättömänä vedettävä muutamia kertoja painoprässin läpi. Tämän menettelyn avulla venyy matriisin paperi, jolloin voidaan myöhemmin seuraavissa painoissa, varsinkin silloin kun painetaan useampia värikerroksia, helpommin välttää epätarkkuuksia ja kaksoiskuvioita. On edullista valmistaa uusintapainos useammissa erissä. Tulos on paljon tyydyttävämpi kuin jos paino tehtäisi yhtaikaa. Työ voidaan tietysti tehdä yhdellä matriisilla. Bromihopeakopio on tässä tapauksessa tehtävä hiukan pehmeämpi, koska vastakohdat osittainvärittäessä helposti kärjistyvät. Ensimmäisen väripainon on oltava ohut ja harsomainen. Seuraavissa osapainoissa lisätään kontrasteja lämpöisellä vedellä, tarvittaessa lisäämällä ammoniakkia, taikka vahvemmalla pensselieli valssikäsittelyllä. Koneen läpi vedettäessä on vältettävä liian suurta painoa. Jos painoväri ei matriisilla ole käynyt liian kuivaksi, syntyy kuva heikollakin paineella sangen hyvin. Mutta matriisin tulee sisältää myöskin jonkunverran liuotusnesteestä johtuvaa kosteutta. Suurissa formaateissa esiintyy usein varjopuolena se, että kauankestävän värjäämisen takia väri kadottaa painoherkkyytensä samoin kuin matriisi vesikosteutensa. Painettaessa syntyy silloin usein vahvankin painon kautta sokea kuva, väri ei ole hyvin tarttunut ja jää kuivaneena matriisin gelatiinipinnalle. Tämän varjopuolen olen mielihyväkseni huomannut välttyvän minun väritysvalssiani käytettäessä. Mutta minun täytyy melkein joka kerta valssilla nopeaan toimitetun värjäämisen jälkeen odottaa muutamia minuutteja kunnes matriisi on hiukan kuivanut. Liiallinen kosteus synnyttää nimittäin painossa vähemmän kauniin jyvityksen. Yllämainittua odotusaikaa ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarvitse pitää varjopuolena.

Epäpuhtaudet, kuten pensselikarvat j. n. e., ovat aina poistettavat ennen painamista sopivimmin pesemällä kuvaa kostealla puuvillatukolla. Tämän voi tehdä ilman muuta työalustalla tarvitsematta kuvaa asettaa liuotusastiaan. Pestyn kuvan voi puuvillatukolla saada aivan kuivaksi pusertamalla tukon aina kuivaksi ja käsittelemällä sillä kevyesti kuvan pintaa.

Painopaperin valinnan tulee tapahtua huolella. Lämpöiset ruskeat ja mustaa väritykset tekevät sangen hyvän vaikutuksen liimaamattomalla valkoisella tai keltaisella kuparipainopaperilla tai kartongilla. Siniset, viheriäiset tai moniväriset kuvat tulevat enemmän oikeuksiinsa hieman liimatulla piirustuspaperilla, jolla ei ole liian tasasta pintaa. Kun liuotusveteen lisätään formaliinia ei matriisi tartu lii— maamattomaan paperiin. Jos kuitenkin lisää liian paljon formaliinia tulee bromiöljykuvan värjäys yksitoikkoiseksi, heikoksi ja lyijynharmaaksi. (Formaliinilisä enintäin kolme ;irosenttia). Liian lämmintä liuotusvettä on myöskin vältettävä, koska se tekee gelatiinin niljakaksi ja voi helposti tarttua kiinni valopaikoissa. Liuotuksen edistämiseksi on edullista lisätä kylmään liuotusveteen aina tarpeen mukaan 2—6 pros. amoniakkia.

Hyvää matriisia, joka ei ole sikäli painettaessa viottunut että se olisi saanut rakkuloita, voi kuivattuna uudestaan käyttää värjäämiseen ja painamiseen. Vähäiset värijätteet, jotka ovat tarttuneet matriisille, voidaan poistaa painamalla sitä ennen kuivamista tavallista liimattua paperia vastaan. Tämä menetelmä on varmempi ja halvempi kuin tavallisesti käytetty, jolloin matriisi virutetaan väriäliuottavalla aineella.

25.6.16

Välkkyviä värejä messinkiin ja kupariin.

Suomen Teollisuuslehti, Koneteollisuus 4, 1.2.1914

Messinkiin ja kupariin voidaan saada välkkyviä värejä samoin kuin kiiltävään teräkseenkarkaisuvärejä. Tässä tarkotuksessa messinki ja kupari upotetaan kylpyyn, jossa on 3 osaa alarikkihappoista natriumia, 1 osa lyijyasetaattia ja 48 osaa vettä. Osien annetaan jonkun aikaa olla tässä liuoksessa ja silloin tällöin tarkastetaan, joko väri on tarpeeksi tumma. Kun kappaleella on haluttu väri, niin se huuhdellaan vedellä ja kuivatetaan. Kappaleita kylpyyn pantaessa on oltava varovainen, jos mieli saada suuriinkin pintoihin sama tasainen väri kuin pieniin pintoihin.

24.6.16

Hienon siannahan valmistuksesta.

Suomen nahkurilehti 8, 1914

On olemassa nahkalajeja, joiden valmistuksessa ei saa säästää mitään parkitsemisaineen valintaan ja määrään nähden eikä parkitsemisessa ja valmistuksessa kysymykseen tuleviin töihin nähden, vaan joiden suhteen tulee käyttää kaikkia tarjona olevia keinoja hyvän tuloksen saavuttamiseksi. Tällaisia ovat ne nahkalajit, joissa paitsi nahan varsinaista laatua myös sen ulkomuoto ja ennen kaikkea vaalea, ja puhdas väri tulevat kysymykseen. Näihin nahkalajeihin kuuluu myös parempi siannahka. Tämä nahka näyttää erikoisen ulkomuotonsa, mutta myös suuren tensä kestävyy- vuoksi jo muinaisina aikoina olleen hyvin suosittua; niiltä ajoilta säilyneet, siannahasta valmistetut pergamenttitaulut, vanhojen kirjojen siannahkakannet ja useat muut, tuosta nahasta valmistetut, nykyaikaan, säilyneet esineet todistavat siitä selvästi. Mutta vielä meidän päivinämmekin 60 pidetään hienoa siannahkaa erittäin tärkeänä ja mieltäkiinnittävänä tuotteena uudemmassa nahkateollisuudessa. Hienoimmat satulat ja muut siiat, siroimmat, nahasta tehdyt jahti- ja urheilutarpeet, kiväärivyöt, säärystimet y. m. valmistetaan siannahasta. Viime aikoina ovat nahkurit uudelleen kiinnittäneet huomiota tämän nahan valmistamiseen. Tämän johdosta olisi kenties usean mielestä hauskaa tietää jotain hienon siannahan valmistuksesta ja mitä sen suhteen nykyään vaaditaan, s. o. oppia tuntemaan niitä etuja, joita tämän nahkalajin valmistelu tarjoo. Seuraavassa erotetaan nämät edut toisistaan: siannahka eroaa muista nahkateollisuudessa käytetyistä eläinten nahoista muutamien erikoisten omituisuuksien kautta. Näitä omituisuuksia on runsas rasvakerrostuma nahan sisä- ja ulkopuolella, sen kankea, kamarainen laatu ja pintapuolen omituinen muoto. Runsas rasvakerrostuma tietenkin on esteenä parkitsemisessa. Hienoa siannahkaa valmistettaessa täytyy siis ensinnä mahdollisimman tarkkaan poistaa rasva nahasta; sitten täytyy poistaa liian suuri kiinteys ja yllämainittu kamarainen luonne toisin sanoin tehdä nahkasäikeet vastaavalla tavalla kuohkeiksi ja lopuksi täytyy tarkasti säilyttää pintapuolen omituinen muoto ja jos mahdollista saattaa se vielä selvemmin esiintyväksi. Hyvin tärkeää hienon siannahan valmistelussa on myöskin moitteettoman vaalean ja tasaisen värin saavuttaminen. Molemmat ensimainitut tarkoitukset saavutetaan, edellytettynä, että nahkaa on koneellisesti perinpohjin valmistettu, oikean ja ja tarkoituksenmukaisen, erityisen väkevän kalkinnan sekä perinpohjaisen parkitsemisen kautta, jälkimäiset samoin sekä perinpohjaisen puhdistuksen, värien tarkoituksenmukaisen käsittelyn, sopivien parkitsemisaineiden ja parkitsemisen lopulla valkaisuaineiden käyttämisen kautta. Siannahkoja parkitsemiseen valmistettaessa ei riitä, että ne yllämainitulla tavalla kunnollisesti pehmitetään, että rasva mahdollisimman tarkasti poistetaan ja että kudos sopivalla tavalla tehdään kuohkeaksi, vaan nahkaa täytyy myös paisuttaa, jotta se tulisi kyllin täyteliääksi ja mikä on pääasia jotta pinta tulisi selväksi. Siitä syystä on suositeltavaa toimittaa yllämainittu väkevä kalkinta, jo edeltäkäsin hyvin pehmitettyjen ja huuhdottujen siannahkojen suhteen pääasiallisesti tuoreella kalkilla. Käytetään ensin 2—3 päivää vanhempaa kalkkia ja muutetaan sitten nahat tuoreeseen kalkkiin, jossa ne riippuen kalkin voimasta y. m. saavat olla 14—16 päivää. Tämä aika riittää myös tekemään harjaksen kuohkeaksi, niin että sen vaivatta voi poistaa, mikä on sangen tärkeätä, syystä että parkitsemattoman siannahan pinta on hyvin herkkää eikä ainakaan siinä tilassa, jossa nahat heti kalkinnan jälkeen ovat, kestä käsittelyä terävällä raudalla. Karvan poistamisen voi paraiten toimittaa siloituskivellä. Kiillotukseen käytetään kyyhkys- tai koiranlantakiiltoo. Puhdistuksessa käytetään myös siloituskiveä ja sitäpaitsi koetetaan vanuttamalla tai hieromalla haaleassa vedessä kaikin voimin poistaa nahkoihin jäänyt kalseus. On itsestään selvää, että lihapuolia myös täytyy hyvin perinpohjin puhdistaa syystä, että siinä usein on sangen paljon rasvaa. On hyvä jo venytyksessä ottaa huomioon tämä seikka; kiilloituksen ja siloituksen jälkeen on edullista uudelleen karvia vuodat, sen kautta poistetaan vielä jälellä olevat rasvajäännökset ja samalla häviää myös suuri määrä kalkki nahoista. Siannahkojen parkitsemisessa on paras käyttää vanhaa väriparkitsemismenettelytapaa myöhemmällä upotuksella. Alkuväreiksi sopivat kuusenkuorivärit paraiten, koska nahka näiden johdosta hiukan paisuu ja pinta kohoaa yllämainitulla suotavalla tavalla. Edelleen ovat tammenkuorivärit sopivia aikaansaamaan haluttua vienoa pehmeyttä ja tarpeellista vaaleaa väriä. Mahdollisesti voidaan myös käyttää jotain niistä tunnetuista parkitsemisaineyhdistelmistä, joiden pitäisi vastata tammesta vahvistettua parkitsemisainetta. Mutta tämä on ehdottomasti siannahkaan nähden parasta. Upotuksen jälkeen valsataan nahat perinpohjin, senjälkeen ne jälkiparkitaan sumakilla, jomta kautta niiden laatu ja väri paranevat. Siannahkaparkitsemisen tulee olla niin paljon paremman, koska tämä nahka saa sisältää ainoastaan hyvin vähän rasvaa ja koskei tarpeellista pehmeyttä ja joustavaisuutta saavuteta voitelemalla. Huuhtelun jälkeen nahka valmistetaan samoin kuin hienommat, satulasepän työhön käytetyt nahat. Tavallisesti nahka ennen lopullista valmistelua uudelleen valkaistaan, joko siten että se vuorotellen kastetaan heikkoon lyijysokeri - ja rikkihappoliuokseen tai siten että sitä harjataan jälkimäisellä liuoksella ja sitten huuhdotaan. Senjälkeen öljytään nahan pinta- ja lihapuoli kevyesti ja nahka ripustetaan kuivamaan. Hidas, jos mahdollista ulkoilmassa tapahtuva kuivaminen on päävaikuttimia. Valmistelu lopetetaan nahan venyttämisellä sekä pinnan silittämisellä Lopuksi voidaan myös antaa nahalle vielä suurempi kiilto joko käyttämällä niinkutsuttua vahakiiltoa tai sivelemällä pintapuolta maitovedellä ja sitten pusertan nahka koneella.

(Nordisk Garfveri och Lädertidning.)

23.6.16

Nahka teollisuuden historiaa.

Suomen nahkurilehti 8, 1914

Muiden kirjoitusten ohella lienee myöskin paikallaan tässä lehdessä luoda lyhyt silmäys nahkateollisuuden kehitykseen e. n. s. historiaan, kautta aikojen. Onhan nyt juuri aika, jolloin maahamme hommataan ensimmäistä yleistä nahka- ja nahkurikoneiden näyttelyä, jolla ikäänkuin tahdotaan näyttää, mitä sillä teollisuuden alalla nykyään jo aikaan saadaan.

Epäilemättäkin on nahan valmistus, siis nahkuriammatti, kaikkein vanhempia niistä ammateista, joita ihmiskunta on harjoittanut ja siis sen tuloksia hyväksensä käyttänyt, mainitsen nyt vaan esimerkin vuoksi kutoma-ammatin paljon nuorempana, puhumattakaan joistakin muista. Onhan eläinten metsästys ollut ihmisten kaikkein ensimäinen toimi ja työ, jota ei hän suinkaan tehnyt yksinomaan lihan vuoksi, vaan käyttäen tarkoituksiinsa kaikkia muitakin näiden pyydystämiensä eläinten ruumiinosia, kuten luita, sarvia jänteitä, jouhia y. m., mutta ensisijassa näistä kumminkin nahkaa ja sillä verhotaksensa ruumistansa, niinkuin vanhat aikakirjat meille kertovat. Nyt kumminkin ei tämä eläimen nahka sinänsä ollut sopivaa käytettäväksi, mätänemisensä, tai taas toisessa tapauksessa kuivumisensa ja siitä johtuvan kovettumisensa kautta ja niin, rupesi ihminen jo aikaisin, etsimään keinoja ja aineita muodostellaksensa sitä. Täten on siis saanut alkunsa se ammatti jota me nimitämme nahkuriammatiksi ja itse kukin tavallamme tiedämme millaisia tuloksia siinä on jo saavutettu, miten se on yhä kehittynyt ja kehittymässä, muiden alojen rinnalla. Mutta palatkaamme takaisin vanhan testamentin ihmisten pariin tuumiaksemme heidän kanssansa aineista, tehdä nahka sopivammaksi käyttää. Tällaisiksi ensinnäkin ajatella eläimen-rasvan, savun, maidon y. m. s. ja tämän siksi, että ne vielä nykyäänkin tavataan joidenkin luonnon kansojen keskuudessa, joilla nahan valmistus aivan alkeellisella kannalla on. Ottakaamme tässä yhteydessä myös huomioon että yhtä näistä savustamista, käyttävät vielä meidän päivinämme kulttuuri ihmisetkin hyväkseen, nimittäin nahan suojelemiseksi siksi kunnes se joutuu nykyaikaisilla tavoilla muodosteltavaksi. Kumminkin voimme olettaa nahan valmistuksen olleen jo vähän ylemmälläkin tasolla hyvin vanhaan aikaan, päättäen niistä jätteistä joita aina meidän päiviimme asti on säilynyt vanhoissa ylöskaivetuissa paalurakennuksissa y. m. joiden ikä on ehkä kymmenissä tuhansissa vuosissa laskettava.

Korkeammalla asteella tapaamme ensikerran nahan valmistuksen vanhojen Egyptiläisten keskuudessa, joilleka nykyinenkin ihmiskunta vielä kiitollisuuden velassa on, joidenkin muidenkin teollisuuden alojen kehityksestä. Katsellessamme kuvia ja kuvakirjoitukisia vanhojen Obeliskien, hautakammioiden y. m. rakennusten seinillä, voimme niistä luoda itsellemme kuvan heidän silloisesta elämästänsä. Niinpä voimme katsellessamme yhden tällaisen muistopatsaan (Pyramiidin) seiniä, nähdä siinä täydellisen esityksen silloisesta satulasepän verstaasta. Näemme remmejä, kaikenlaisia hevosajokaluja, nahalla päälystettyjä vaunuja j. n. p. ja työkaluissakin samanlaisia esim. kaikennäköisiä vääriä veitsiä, joita vielä nykyäänkin käytetään nahan leikkaukseen. Eräässä toisessa kuvituksessa voimme taaseen nähdä täydellisen suutarin verstaan ja kuten näkemästä voi päättää jäljittelevät nykyiset käsityösuutarit vielä heitä, sillä kuvissa voi nähdä jo kaikki sellaiset päätyökalut kuten: neula, rihma, läpinaskali, suoria ja taivutettuja raspia y. m. Kumminkin ovat silloiset suutarit ja kenkänahanvalmistus tietysti samassa suhteessa, olleet jälessä silloisiin satulaseppiin ja nahan valmistukseen hevosajokaluihin ja sotatarkoituksiin verraten. Yksi kapine kumminkin puuttuu, näistä silloisten Egyptin satulaseppien käsistä lähteneistä, nimittäin se, minkä mukaan sittemmin on koko ammattikuntakin nimensä saanut, itse satula. Tämä johtuu tietenkin siitä etteivät silloiset Egyptin ihmiset lainkaan ratsastaneet hevosillansa vaan valjastaen ne erityisten ajopeliensä, sotavaunujensa eteen, ajoivat niillä. Yksi erikoisala mainittakoon näillä satulasepillä vielä olleen, taiteellisesti leikatut ja koristetut nahkalaukut, niin veden kantoa kuin varastossa säilyttämistäkin varten ja nahkaletkuja veden johtamiseksi. Näistä ovatkin muutamat säilyneet nähtävänä aina meidän päiviimme asti.

Egyptiläisiltä siirtyi tämä nahan ja nahkakapineiden valmistustaito ensin juutalaisille, joiden valmisteista valjaskaluista, kengistä vaatetuskappaleista y. m. raamatussa useimmassakin paikassa on mainittuna. Minkä laajuuden tämä teollisuus sittemmin heidän keskuudessaan saavutti voi parhaiten arvata siitä että heille ruvettiin tekemään ammatti asetuksia. Heidän verstaistaan lähtevän pahan hajun vuoksi, eivät he saaneet enää kaupungeissa asua ja niinpä Jerusalemiakin rakennettaessa viidennellä vuosisadalla e. Kr. säädettiin nahkureille erityinen alue kaupungin muurien ulkopuolella. Tämän jälkeen alkaa sanottu taito hiljalleen levitä muidenkin silloisten sivistyskansojen keskuuteen ja niinpä harjoittivat silloiset Persialaiset, Samarialaiset, Babylonialaiset ja Estruskit tätä työtä aivan samaan tapaan kuin Egyptiläiset ja Juutalaisetkin. Mutta myöskin Europan puolelle siirty se samoihin aikoihin silloisille kreikkalaisille ja roomalaisille ja näiden käsissä rupee hiljaksensa eteenpäin kehittymään. Niin alkaakin sittemmin varsinkin viimeksimainittu maa, käydä vilkasta kauppaa hienommilla nahkatuotteilla itämaiden, tietysti etenkin Juutalaisten kanssa. Kaivettaessa ylös näitä sen aikuisia Romalaisia kaupunkeja taloja ja hautoja, saatetaan niissä säilyneistä ja löydettävistä nahkavalmisteista nähdä, miten korkealla on heillä tämä teollisuus jo ollut, miten suurella taidolla ovat valmistetut ne kaikenlaiset tarve, koriste ja loistoesineet, joita niistä on löydetty. Näin ollen ovatkin nämä nahka työläiset jo silloin tulleet hyvin tärkeiksi ammattilaisiksi, joita rikkaat roomalaiset kilvan palvellukseensa halusivat saada.

Melkein samaan tapaan kuin Roomalaiset, harjoittivat sittemmin nahkateollisuuden eri muotoja keskiajan alussa eläneet, kristityiksi tulleet kansat Europassa. Heidän keskuudessansa muodostuivat nämä ammattilaiset, nahkurit, suutarit ja satulasepät kuitenkin vapaiksi ammattikunniksi, olematta enää orjia niinkuin Kreikkalaisten ja Romalaisten luona. Eroituksena heidän työtapojensa välillä mainittakoon se, että kun Roomalaiset melkein yksinomaan parkitsivat Gallomenalla ja Granaattipuunkuorella, muodostivat nämä keskiajan alussa eläneet nahkurit kaikenlaisia kuoriparkituksia, joista ensimmäisenä on mainittava pajunkuori parkitus, koska se sitten näiltä ajoilta alkaen on vuosisatoja nahkateollisuutta hallinnut. Itämaiset kansat jäivät tälläaikaa jälelle, kuin menivät edelle kehityksessä. He parkitsivat yhä Gallamenalla, mutta tähän aikaan keksivät heistä Arabialaiset alunaparkituksen, jonka myöskin Europalaisilta visusti salasivat, alkaen sensijaan siitä tehdyillä moninaisilla tuotteilla käydä kauppaa levittäen niitä ympäri Eurooppaa. Paitsi kenkiä, ja vaatetuskappaleita valmistivatkin he tästä keksimästään nahasta kaikenlaisia* laukkuja, kirjankansia, seinätapetteja, patjoja, asesuojustimia y. m. Mutta myöskin pääasiallisempiin satulasepän artikkeleihin, osoittautui se varsin sopivaksi ja niin kohosikin tämä ammattikunta, silloisten itämais kansojen keskuudessa, korkeaan kukoistukseen, myöskin moninaisten ja erinomaisten valmisteidensa kautta ajokaluiksi, vaunuihin ja sotatarkoituksiin.

Jatket.

22.6.16

Ohjeita turkisten värjäykseen furroli-väreillä.*

Suomen nahkalehti 1, 1924

*) Ohjeet ovat pääasiassa tarkoitetut värjäystä varten Leopold Cassella & Co:n väreillä.Turkisvärjäys on maassamme ala, jota verrattain vähän on harrastettu, huolimatta siitä, että turkiksia on ammoisista ajoista runsaasti täällä käytetty. Viime aikoina on kuitenkin alettu yhä enemmän kiinnittää huomiota tähänkin alaan, joka onkin varsin ilahduttavaa, sillä paljon rahaa virtaa maastamme ulkolaisille turkiskauppiaille. vaikka useita lajeja turkiksia voitaisi hyvin valmistaa ja värjätä kotimaassa. Annamme seuraavassa lyhykäisesti muutamia perusohjeita, joiden mukaan voi ryhtyä kokeilemaan tällä mielenkiintoisella alalla.


Turkisten valmistava käsittely.
Suola- ja jauhokypsytyksellä, rasvavanutuksella tai muulla tavalla parkituille turkiksille toimitetaan ensin kuollettaminen, jossa seuraavat eri tavat voivat tulla kysymykseen:

I. Ammeessa kuollettaminen soodaliuoksella.
Turkikset asetetaan kylmään, 10 gr. kalsineerattua soodaa 1 litraa kohti vettä sisältävään liuokseen kolmen tunnin ajaksi. Tämän jälkeen pestään, tehdään hiukan happameksi etikkahapolla ja pestään uudestaan perusteellisesti.

II. Ammeessa kuollettaminen kalkkimaidolla.
10 gr. juuri sammutettua kalkkia sekoitetaan I litraa kohti vettä. Tässä kylmässä liuoksessa käsitellään turkikset, tehdään happameksi ja pestään kuten l:ssä esitetään.

III. Ammeessa kuollettaminen natronlipeällä.
Aina turkisten laadun mukaan käytetään 4—25 gr. 40 asteista natronlipeää 1 litraa kohti vettä ja käsitellään jo edeltäkäsin lihapuolelta liisteröityjä nahkoja tässä liuoksessa huoneen lämmössä tavallisesti kolmen tunnin ajan. Aivan karkeakarvaisten nahkojen, kuten pesukarhun nahkojen, annetaan tarpeen tullen olla kauemminkin natronlipeässä. Sitten tehdään etikkahapolla heikosti happameksi ja huuhdotaan kuten l:ssä.

IV. Sivelemällä kuollettaminen natronlipeällä.
Turkiksen laadun mukaan valmistetaan 1-8° Bé natronlipeää ja sivellään sillä karvoja. Erikoisissa turkislajeissa kuten ketuissa, käytetään kylkiä varten väkevämpää, selkään miedompaa lipeää. Sivellyt nahat pannaan karva karvaa vastaan makaamaan 3-8 tunniksi, jonka jälkeen kuivataan, harjataan tai puhdistetaan. Tämän jälkeen toimitetaan säännöllisesti vielä ammeessa kuollettaminen joko I, II tai 111:n mukaan.

V. Sivelemällä kuollettaminen krominatronilla.
Valmistetaan liuos, jossa on 2—3 gr. kromikalia 1 litraa kohti vettä ja lisätään siihen 2—3 cm3 natronlipeätä 40° Bé. Tällä liuoksella sivellään hyvin karkeat harjakset, jotta ne värjäytyvät helpommin. Väliin on tarpeen käyttää kaksi kertaa voimakkaampaa liuosta. Sivellyt turkikset jäävät karvapuoli yhteen lyötyinä yli yön makaamaan ja toimitetaan niissä sen jälkeen ammeessa kuollettaminen.

VI. Sivelemällä kuollettaminen vetysuperoksiidilla.
Liuos sisältää 400—500 cm3 vetysuperoksiidia (12 tilav. %) ja 50—60 cm3 ammoniakkia (0,92 omin.paino) miedonnettuna yhteen litraan. Sivellyt turkikset jätetään yli yön makaamaan ja kuivataan ne sitten 40° lämmössä ennenkuin niitä edelleen kuolletetaan ammeessa. Tämä kuollettaminen etupäässä vaalentaa tummempia, karkeampia karvoja, ja tekee samalla karvat värille vastaanottavaisemmiksi.


Turkisten peittaaminen.

Kuolletetut ja sitten hyvin pestyt turkikset joutuvat useimmiten peittaan; ainoastaan muutamaa vaaleampaa värivivahdusta varten, kuten vähemmän värjättävää pohjavärjäystä varten sekä peittovärjäystä varten voidaan peittaaminen useasti jättää tekemättä.
Peittana tulevat seuraavat liuokset kysymykseen:
I. Alunaliuos, 10 gr. saakka 1 litraa kohti vettä,
II. Kuparivihtrilliliuos, 5 gr. saakka 1 litraa kohti vettä,
III. Kromikaali (Kaliumbikromaatti), aina 3 gr. saakka 1 litraa kohti vettä,

IV. Kromialuna 10 gr. saakka 1 litraa kohti vettä.

V. Rautavihtrilli 3 gr. saakka 1 litraa kohti vettä.

Näitä peittoja käytetään joko ilman mitään lisäaineita tai lisäämällä 2 gr. viinikiveä tai 1—2 cm3 30 % etikkahappoa.

Peittaliuokset käytetään parhaiten 20—25° C lämpöisinä. Vähemmän arkoja turkiksia varten voidaan liuoksia käyttää jopa 35° C lämpöisinä, jolloin ne vaikuttavat nopeimmin.

Peittaaminen kestää turkisten laadun ja toivottujen tulosten mukaan eri kauan. Käyttäessä 20—25°C lämpöisiä liuoksia, riittää tavallisesti 6—12 tuntia, korkeammassa lämmössä tapahtuu peittautuminen suhteellisesti lyhyemmässä ajassa.

Peitatut turkikset huuhdotaan, käytettäessä happamia peittaliuoksia lisätään vähän soodaa ja pestään sitten hyvin. Tämän jälkeen voidaan ne värjätä.


Värjäys furroli-väreillä.

Kysymykseen tulevat etupäässä seuraavat värit:
Furroli keltaisenruskea G keltaisia ja keltaisenruskeita värejä varten
Furroli B ruskeita ja tummanruskeita värejä varten
Furroli harmaa G harmaita värejä varten
Furroli harmaa R -"-
Furroli S musti -"-
Diaminipulveri (CS) mustia ja harmaita värivivahduksia varten

Nämä aineet aikaansaavat värjäyksen lisättäessä liuokseen vetysuperoksiidia tai natriumperboraattia. Saavutetut värivivahdukset ovat erilaisia riippuen käytetystä peitasta ja siitä onko käytetty hapanta, neutraalista tai emäksistä väriliuosta. Niinpä saadan valkoiselle raaka-aineelle seuraavia värejä.


Aluna peitalla.
Happamessa liuoksessa / emäksisessä liuoksessa:
Furroli-keltaisen-ruskea G samea keltaisenruskea / kirkas keltainen
Furroli B vaaleanharmaanruskea / kastanjanruskea
Furroli S harmaanruskea / musta, vähän violettiin vivahtava
Furroli harmaa G vaaleahharmaa / harmaanvioletti
Furroli harmaa R keskisinisenharmaa / tummanvioletinharmaa


Kromialunapeitalla.
Samat värivivahdukset täyteläisempinä.

Kuparipeitalla.
Happamessa liuoksessa / emäksisessä liuoksessa:
Furroli-keltaisen-ruskea G samea keltaisen ruskea / täyteläinen keskiruskea
Furroli B harmaanruskea / pähkinänruskean-kellertävä
Furroli S tummanharmaanruskea / tummanmusta
Furroli harmaa G vaaleanvihreänharmaa / tumma harmaanvihreä
Furroli harmaa R tummanharmaa / täyteläinen ruskean harmaa

Kromikalipeitalla.
Happamessa liuoksessa / emäksisessä liuoksessa:
Furroli-keltaisen-ruskea G samea keltaisen ruskea / melkein kirkas keltaisenruskea
Furroli B likaisen harmaanruskea / tumma kastanjanruskea
Furroli S harmaanruskea / musta, punavivahteinen
Furroli harmaa G vaaleanruskea / samea violetinharmaa
Furroli harmaa R keskilikasenharmaa / tummanvioletinharmaa

Rautavihtrillipeitalla.
Happamessa liuoksessa / emäksisessä liuoksessa:
Furroli-keltaisen-ruskea G likasen keltasenharmaa / samea keltasenruskea
Furroli B tumma harmaanruskea / tumma harmaanruskea
Furroli S vaaleaharmaanruskea / mustanruskea
Furroli harmaa G vaaleanharmaa, vähän punertava / samea sinisenharmaa
Furroli harmaa R keskitummanharmaa / punertava mustanharmaa

Käyttämällä sekoitettuja peittoja voidaan aikaansaada erilaisia värivivahduksia. Seuraavia peittoja voidaan mielinmäärin sekoittaa: alunaa, kromialunaa, kuparivihtrilliä ja rautavihtrilliä, samoinkuin alunaa ja kuparivihtrilliä kromikalin kanssa; sitävastoin ei voida sekoittaa kromikalia kromialunan tai rautavihtrillin kanssa.

Edelleen voidaan saada eri värivivahduksia sekoittamalla yllämainittuja värejä keskenään. Kaikkia värjäyksiä varten, joiden tulee saada sinertävä värivivahdus (sinertävä myyrä, sininen alaska, sinikettu, seelipohja, soopelipohja j.n.e.) samoinkuin sinisenmustaa varten suositellaan lisättäväksi Diamiinipulveria (CS) värjättäköönpä sitten neutraalisessa tai emäksisessä liuoksessa. (Jatk.)

20.6.16

Kirjojen sisällys ja selkä.

Suomen kirjakauppa 1, 15.1.1916

Selaillessani näkyväisiä muistojanikirjateollisuusnäyttelystä Leipzigissä v. 1914 sattui käteeni lehtinen, jossa selostetaan uutta tapaa merkitä kirjoja niin, että jo niiden ulkoasusta huomaa, mihin aineryhmään sisällys kuuluu. Koska oletan asian tarjoavan lehden lukijoille mielenkiintoa ja koska siitä minun tietääkseni ei ole meillä yleisemmin puhuttu eikä kirjoitettu, uskallan tehdä siitä vähän selkoa.

Lehtisessä kerrotaan ensin että monessa amerikkalaisessa kirjastossa sekä bibliograafisessa laitoksessa Brüsselissä on otettu käytäntöön n. s. Deweyn rekisteröimisjärjestelmä ja otaksutaan, että tämä järjestelmä tulee aikaa myöten yleisesti käytäntöön. Niitä varten, joille Deweyn rekisterijärjestelmän käsite on outo, esitetään
allaolevia tietoja:

Ihmisten koko tietämys jaetaan kymmeneen ryhmään, jotka merkitään numeroilla 0-9. Näiden numeroiden merkitys käy selville seuraavasta taulukosta:
0 Yleiset aineet
1 Filosofia
2 Uskonto
3 Kansantalous ja lakitiede
4 Kielitiede
5 Luonnontiede ja matematiikka
6 Sovellutettu tiede ja taide
7 Kaunotaiteet
8 Kirjallisuus
9 Historia ja maantiede

Jokainen näistä pääryhmistä jaoitetaan taas korkeintaan kymmeneen toisen asteen ryhmään, joiden numerot liitetään ensinmainittuihin numeroihin. Tämä jaoitus on varsin hyvin mahdollinen, jos 0:sta alkaen 8:aan asti menetellään loogillisesti ja sitte 9:n alle yhdistetään kaikki muut alaryhmät; erinäisissä tapauksissa jää alaryhmien luku vähemmäksikin kuin kymmenen, joka seikka ei järjestelmään vaikuta mitään Jaoittelua jatketaan niin kauan, kuin tarve sitä vaatii. Perussääntönä on, että jokainen jäsentely käsittää korkeintaan kymmenen ryhmää, joilla kullakin on vain yksi numeromerkki (0-9). Tämän perusteella voidaan eri ryhmien numerot kirjoittaa aivan yksinkertaisesti vieretysten, koska niiden järjestys sitte selviää siitä paikasta, joka niillä on kokonaisluvussa, aivan kuin kymmenysluvussa.

Näin syntyneiden numeroiden selvitykseksi esitetään seuraavat esimerkit:
5 Luonnontiede ja matematiikka
51 Matematiikka
52 Tähtitiede
521 Teoreettinen tahtitiede
522 Käytännöll.
523 Selostava
5233 Kuu
52334 Kuun pinta, vuoret, tasangot
52338 Kuunpimennykset

Joka haluaa näistä asioista tarkempia tietoja, voi saada niitä kirjasta Bührer & Saager "Die Weltregistratur", jonka on kustantanut "Brüeke" München'issä.

Edellä mainitut numerot on tarkoitus painattaa kirjojen nimilehtiin. Nyt nousee kysymys siitä,
miten nämä Deweyn numeroluvut voitaisiin havainnollisesti esittää ulkonaisestikin, kirjan selässä, niin että, kirjan ollessa esim. hyllyllä, voisi jo etäältä nähdä, mihin aineryhmään se kuuluu. Numeroiden yksinkertaisesta painattamisesta kirjan selkään ei olisi suurta hyötyä, koska niitä ei voisi kaukaa eroittaa toisistaan. Sitä vastoin saamme heti silmäänpistävän numerokuvan, jos valitsemme kymmenen erilaista, keinotekoisessakin valossa hyvin toisistaan eroavaa väriä, annamme jokaiselle värille määrätyn numeron o:sta 9:ään ja teemme Deweyn numeroluvut havainnollisiksi sillä tapaa, että asetamme kirjanselkään vastaavan värisiä nahkakilpiä, joista kirjanselän yläosaan pantu nahkakilpi vastaa luvun ensimäistä numeroa ja alaosaan pannut eriväriset kilvet vastaavat luvun muita numeroita samassa järjestyksessä. Kirjanselän perusvärin tulee tietysti olla sellainen, että kaikki kymmenen väriä siitä hyvin eroavat.

On selvää, että tällä tavoin ulkonaisesti merkityt kirjat tuottaisivat monessa suhteessa helpotusta esim. kirjastoissa ja kirjakaupoissakin.

Pitkän etsiskelyn ja kokeilun perusteella on myös löydetty ne kymmenen väriä, jotka ovat osoittautuneet sopiviksi tarkoitukseen. Nämä värit vastaavat numeroita 0-9 seuraavalla tavalla:

Valkea = 0 (Yleiset aineet)
Ruusun väri = 1 (Filosofia)
Punainen = 2 (Uskonto)
Vaaleanruskea = 3 (Kansantalous ja lakitiede)
Tummanruskea = 4 (Kielitiede)
Vaaleanvihreä = 5 (Luonnontiede ja matematiikka)
Tummanvihreä = 6 (Sovellut. tiedeja taide)
Sininen = 7 (Kaunotaiteet)
Harmaa = 8 (Kirjallisuus)
Musta = 9 (Historia ja maantiede)

Ylempänä mainitussa näyttelyssä oli nähtävänä kirjoja, joiden selässä Deweyn numerojärjestelmä sanotulla tavalla kirjansitojan avulla oli tehty havoinnolliseksi. Jos asia katsotaan tarkoituksen mukaiseksi, saanemme kai ennen pitkää siitä tietoa. Silloin kai annetaan jonkun kansainvälisen laitoksen toimeksi tehdyn ehdotuksen kehittäminen ja sen yleisesti käytettäväksi saattaminen, ennen kaikkea lopullisesti määräämällä käytettävät värivivahdukset.

J. V. B.

19.6.16

Uusia väripapereita paperin revintä- ja leikkelytehtäviä varten.

Stylus 12, 1923

Viime kesänä ilmestyivät meillä kauppaan Wilh. Ostwaldin väripaperivihkot, jotka ovat tarkotetut piirustuksen opetuksessa paperinleikkaus- ja revintätöissä käytettäviksi. Ne poikkeavat ratkaisevasti ennen tällaisiin tarkoituksiin käytetyistä siinä, että värit näissä ovat kireän teoretisesti valikoidut ja vihkottain niin järjestetyt, että värit käyvät yhteen. Kukin vihko — lukuunottamatta yhtä (merkki ap), jonka värit vaihtuvat valkeasta alkaen harmaiden värien kautta mustaan — alkaa keltaista edustavalla värillä, joka seuraavilla lehdillä asteettain muuttuu oranssiksi, sitten punaiseksi, violetiksi, siniseksi ja vihreäksi, päättyen kellanvihreään varsin lähellä keltaisen värin ensimmäistä edustajaa, ja käsittää 24 erilaista värilehteä. Mainitsin edellä "keltaisen värin edustajan" enkä keltaista väriä sinänsä. Tämä johtuu siitä, että eri vihkot, joilla kullakin on eri merkkinsä, ovat soinnutetut erilaisen yleisleiman antavan värisävyn perustalle, jotenka esim. keltainen väri saattaa olla aivan murretun (sammal-) vihreä. Tämä soinnuttaminen käykin selvimmin ilmi keltaisissa ja punaisissa väreissä.

Perusvihko, jossa värit ovat erittäin voimakkaat ja puhtaat, on merkitty kirjaimilla na. Sitä lähinnä on toisella puolen merkki ia, jonka värit ovat kauttaaltaan vaaleampia, hennompia ja samalla sinertävään vivahtavia, niin että keltaisen edustaja on käynyt hieman vihertäväksi, punaisen hennon violetiksi, — ja edelleen ea, jonka värit ovat vieläkin vaaleampia, laimeampia ja sinertävämpiä. Toisellapuolen on taasen vihko merkki ne, jonka värit ovat perusvihkon värejä tummemmat, syvemmät ja siniharmaammat, niin että keltaista edustaa murrettu kellanvihreä, punaista punaruskea j. n. e. — ja edelleen merkki ni, yhä tummempaa ja syvempää, keltaisen paikalla harmaan kellanvihreä, punaisen paikalla tumma, harmahtava violetinruskea, ja väriasteikko yleensä kuin alimman sävälkerran täytelän jymeää kosketusta. Merkki ie sisältää väriasteikon, joka ilmeisesti on edellisen vaalennus, ja jossa m. m. punaisen edustaja jo on saanut huomattavasti kirkkaamman punavioletin sävyn kuin sillä edellämainitussa on.

Kuten yllä esitetystä käy ilmi, on valikoima varsin rikas. Valitettavaa vaan, ettei jokaisen oppilaan käteen voi antaa koko sarjaa (6 vihkoa à 3:75 ja lisäksi oikeastaan vielä samanhintainen valkean — harmaan — mustan vihko), vaan on ainakin monessa tapauksessa tyydyttävä vähempään. Tärkein on kieltämättä perusvihko na. Mutta kun siitä kokonaan puuttuu m. m. niin tarpeellinen väri kuin ruskea, ja kun olisi tärkeätä, että oppilaat kehitettäisiin'näkemään hillittyihin väreihin kätkeytynyttä kauneutta, olisi ainakin vihko ni sen täydennyksenä välttämätön. Varsinkin sommittelutehtävissä tuntuisi mahdottomalta tulla toimeen ilman sitä. Valkeaa, mustaa ja eri tummia harmaita värejä ei näissä vielä ole, mutta siihen nähden, että näitä värejä tarvitaan paljon harvemmin kuin muita, ei vihkoa ap tarvitsisi olla kullakin oppilaalla, vaan tultaisiin hyvin toimeen, jos muutamia tällaisia vihkoja hankkittaisiin yhteisesti käytettäviksi. Suotavaa tietenkin olisi, että muutkin vihkot, joita tässä yhteydessä en ole maininnut, olisivat samoin tarpeen tullen piirustustunneilla käytettävinä.

Paperi on kiillotonta, tasaisesti väritettyä, verraten ohutta, mutta riittävän sitkeää. Se on sanalla sanoen mahdollisimman sopivaa revintä- ja leikkelytöihin. Mitään näihin väripaperivihkoihin verrattavaa en ole tätä ennen kaupassa nähnyt. Kun paperi on pehmeää ja sitkeää, on liisterinä paperin kiinnittämiseksi pohjapaperille edullisin ja mukavin keitetty peruna; oppilaat tuovat perunan kuorimattomana kouluun, ja kuorivat ennen käyttöä vain sen paikan, millä aikovat paperia sivellä. Vihkoja on saatavana Koulutarpeiden keskusliikkeeltä, Valistukselta, y. m.

Toivo Salervo.

18.6.16

Oikeita ja vääriä jalokiviä.

Semina 2, 1928

Kun ensimäiset oikein onnistuneet keinotekoiset rubiinit ilmestyivät kauppaan, syntyi kysymys, miten ne voi eroittaa oikeista jalokivistä. Muuan tämän alan taitavimpia ammattimiehiä vastasi: silmien avulla.

Tämä vastaus on kuvaava. Ihmissilmä on erittäin hienosti tunteva kone, kun se vaan on harjoitettu johonkin erikoistehtävään. Jalokivien ja helmien varsinaiset tuntijat, joita ei milloinkaan voi pettää, omaavat kyllä tieteellisiä tutkimusmenetelmiä ja koneita, mutta niitä käytetään miltei yksinomaan tarkistukseen. Silmä aina ensimäiseksi päättää, onko jalokivi oikea vai väärä.

Tieteelliseltä kannalta ei se ole mikään pätevä tutkimusmenettely. Silmällä ei voida arvioida kovuusmäärää, ominaisuuspainoa, taittumislukua eikä imeytymisspektriä — mutta käytännössä riittää se kyllä. Nim. silloin kun on monivuotisella ammattitoiminnalla saavuttanut suuren kokemuksen jaloista kivennäisistä ja niiden ominaisuuksista. Aivan toisin on harrastajan laita. Vaikka hänellä olisikin kokoelma ja hän olisi innokas kokoilija, ei hänen katseensa harjaannu niin paljon kuin sen, joka on joka päivä tekemisissä jalojen kivennäisten kanssa ja jonka ammattinsa puolesta alituisesti tulee olla varuillaan ansoja ja petoksia vastaan. Ehdottoman virheetön ei silmän arviointi milloinkaan ole. Ja se, jolla on vain tilapäisesti saatuja tietoja ja kokemuksia, älköön luottako siihen, että silmillään erottaa oikean jalokiven väärästä.

Juuri kysymys oikeasta ja värästä herättää enimmän mielenkiintoa ja levottomuutta yleisössä. Ylimalkaisesti voinevat useimmat eroittaa koristekivien päämuodot toisistaan, mutta hyvin vaikeata on päättäminen, onko kivi oikea vai väärä. Tämä ongelma on monimutkaisempi kuin ensi katsannolla luuleekaan.

Ottakaamme esimerkiksi rubiini. Se on hyvin suosittu ja arvossa pidetty jalokivi, tarpeeksi harvinainen pysyäksensä kallishintaisena ja siis jäljittelyihin houkutteleva. Sen voikin helposti jäljentää, väärentää. Meidän aikamme kemistit ovat ainakin yhdessä kohdassa noudattaneet alkemistien tuhatvuotisia pyrkimyksiä ja nähneet niiden toteutuvan — he osaavat tehdä rubiineja. Sellaisia rubiineja, jotka tekevät kauppansa ja joita on nähty useammin kuin aavistetaankaan. Ovatko ne vääriä?

Hieman maltitonta on sen väittäminen. Nuo keinotekoiset rubiinit, laboratorirubiinit, ovat kieltämättä tavallaan oikeita rubiineja. Niillä on käytännöllisesti katsoen samat ominaisuudet kuin luonnonrubiineillakin. Ne eivät ole arvottomia, mutta ne eivät ole luonnonrubiineista käypiä — tai eivät ainakaan saisi olla.

Löytyy toisenlaisia "vääriä rubiineja", jotka ainakin lähes puoliksi ovat oikeita, niin sanotut kaksittaiset. Niitäkin on oikeita ja vääriä. Oikeassa on lähes puoliksi, vyöhön, hiotun kiven laajimmalle syrjälle, oikeata luonnonrubiinia, alapuoli on punaista lasia. Sellainen kivi on kylläkin surullinen ilmiö, jos siitä on maksettu kuin jos kivi olisi oikea, mutta arvoton ei se silti ole. Väärien kaksittaisten arvo on enemmän kysymyksenalainen. Niissä on ainoastaan ohut levy oikeata jalokiveä hionnan yläsyrjässä, kaikki muu on lasia. Väärissä rubiinikaksittaisissa on usein vain ohut granaattilevy ylimmällä puolella; ne ovat siis kahdenkertaisesti vääriä. Kaksittaiset tunnetaan tavallisesti siitä, että niillä on tummempi, hajanainen reuna vyön syrjää vastaan. Alkoholissa tai eetterissä ne usein rikkuvat kun sitova kitti liukenee. Nykyään niin suositut ranskalaiset korut suurine kivineen sisältävät useimmiten kaksittaisia.

Vielä löytyy muita rubiineja, jotka eivät ensinkään ole rubiineja. Jos ne ovat vain lasia — tavallista tai kovennettua — voi niitä vain halveksia. Tai oikeastaan tehtiin siten ennen, mutta nyt ovat lasirubiinit olleet hyvin yleisiä jonkun vuoden ja niitä ovat pitäneet sellaisetkin henkilöt, jotka eivät uneksisikaan kantavansa vääriä jalokiviä. Mutta "Amerikan rubiini", "Kalifornian rubiini", "Kapin rubiini" — mitä ne ovat? Eivät ainakaan rubiineja. Jos ne ovat oikeita, niin ovat ne punaisia pyrogranaatteja. "Balasrubiini" on punasta spinelliä, "Böömin rubiini" vain punasta kvartsia. Vaaleanpunainen topaasi käy joskus kaupassa "Brasilian rubiinin" nimisenä, ja punaista turmaliinia sanotaan toisinaan Siperian rubiiniksi. Joskus voi sattua, että nuo kiusoittavat määrittelynimet jäävät pois, löytyy vähemmän omantunnontarkkoja jalokivikauppiaita, jotka pitävät niitä epämukavina ja käyttävät "rubiinia" hyväilynimenä kivilleen.

Tässä saattaa huomauttaa, että toisinaan vallitsee jonkun verran epäselvyyttä nimityksissä laboratorikivet ja yhtenäiset kivet. Kaikki laboratorikivet eivät ole yhtenäisiä tai toisen sanonnan mukaan uudistettuja kiviä.

Näitä sanontoja käytetään ilmaisemaan, että kivet ovat valmistetut Michaudin menetelmän mukaan, joissa luonnollisten kivien — melkein yksinomaan rubiinien — suuria palasia asetettiin pyörivään platinasulattimeen ja kuumennettiin noin 1,800 asteeseen. Lisättiin pienempiä palasia ja hiomisjätteitä ja valettiin ne yhteen suurempien palasten kanssa kunnes toivottu koko saatiin.

Nyt ei enää tehtäne tällaisia uudistettuja kiviä, eikä niitä löytyne kaupassakaan. Michaudin menetelmä on jäänyt syrjään Verneriel-menetelmän tähden, jota nyt käytetään keinotekoisten valmistukseen.

Alkemian egyptiläiset edeltäjät kokeilivat jalokivien valmistuksessa siinä onnistumatta. Vasta 1830-luvulla kääntyivät kemistit sille tielle, jolla yli puolen vuosisadan kokeilujen jälkeen saavutettiin käyttökelpoisia tuloksia. Rubiinia valmistettiin ensin Vernerielin nerokkaissa koneissa. Mutta raaka-aineena eivät olleet enää luonnonkivien palaset, vaan luonnonkivien kemialliset aineosat, jotka määrättyjä fysikaalisia menetelmiä noudattamalla saatiin kiteytymään todellisiksi jalokiviksi.

Jo v. 1910 arvioitiin sellaisten keinotekoisten kivien tuotanto Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä lähes 15,000 karaatiksi. Halukkaimpia ostajia olivat useana vuonna ne maat, joista runsaimmin saadaan luonnollisia jalokiviä. Muutamat henkilöt luulivat huomanneensa, että itse luontokin on oppinut valmistamaan keinotekoisia jalokiviä ja että tällaisia laboratorikiviä löydettiin m. m. Indian timanttikaivoksista.

Kemialliselta kokoomukseltaan, ominaispainoltaan ja valoominaisuuksiltaan ei ole luonnollisten ja keinotekoisten jalokivien välillä suurempaa eroa kuin eri löytöpaikoilta saatujen jalokivien välillä. Kemiallisesti ovat nämä keinotekoiset kivet puhtaampiakin.

Eroa on vain useimmin suurennuslasin avulla havaittavissa pienissä puutteellisuuksissa — hienoissa juovissa, yhdensuuntaisissa säröissä, jonkinlaisessa epäselvyydessä, värien jakautumisessa ja pienissä ilmarakoissa. Kivenhioja havaitsee myös eron, sillä keinotekoisella kivellä ei ole määrättyä kiteytymisakselia.

Rubiinia ja safiiria — ne ovatkin samaa alkuperää, väri vain eroittaa — voidaan valmistaa keinotekoisella tavalla, mutta timanttia ja smaragdia ei näin voi tehdä. On kyllä valmistettu mikroskoopisen pieniä timantteja, mutta ei ole toivoakaan, että suurempia voitaisiin valmistaa. Ainoatakaan keinotekoista smaragdia ei löydy.

Tästä seuraa, eitä ne ovat pysyneet jalompina, ylhäisempinä. Mutta kaikki timantit ja smaragdit eivät ole yhtä jaloja. Timantti on vesikirkas ja ainoastaan hyvin heikkoja sinisiä tai keltaisia vivahduksia suvaitaan. Keltainen vivahdus on hyvin vaarallinen kiven jaloudelle, jos se on liian vahva tai vähemmän kaunis, alenee kiven arvo melkoisesti. Eikä saa antaa timanttinimen johtaa yliarviointiin. "Mustat timantit" ovat romanttisia, mutta ne ovat hyvin halpa-arvoisia samoinkuin ruskeatkin.

Smaragdi on ylhäisin jäsen suuressa berylliperheessä ja sen kaunis, täyteläinen "smaragdinvihreä" väri tekee sen smaragdiksi. Jos tässä värissä on jotain vajavaisuutta, alenee sen arvo. Jos väri on ohut, vivahtaa meren vihreään tai siniseen, on sen nimenä akvamariini ja se muuttuu puolijalokiveksi. Jos se on keltainen, on sen nimenä vain berylli, värittömänä on se gosheniitti, punaisena morganiitti.

Jalokiviin luettiin ennen opaalikin. Sen vähäinen kovuus ja kestävyys vaikuttavat, että sitä nyt pidetään puolijalokivenä. Se on muuten kauneimpia koristekiviä. Ja sitä ei voi mitenkään jäljentää. Vääriä opaaleita ei löydy. Sitävastoin tehdään ero jalojen ja tavallisten opaalien välillä — edellisillä on erittäin kauniit värivivahdukset.

Se särkyy helposti kehykseen pantaessa. Mutta vielä arveuttavampaa on, että useimmilla opaaleilla on hyvin rajoitettu elinikä. Niiden väriloisto sammuu, ne ikäänkuin kuolevat. Se riippuu siitä, että vesi perin vitkallisesti kuivuu kivestä.

Topaasi oli aikoinaan jonkunlainen kaikkien keltaisten kivien yhteisnimi, eivätkä nytkään kaikki sitä nimeä kantavat ole topaaseja. Itämaiseksi topaasiksi sonotaan joskus keltaista safiiria. Savutopaasi on petollisempi nimi — se tuntuu arvokkaamman puolijalokiven muunnokselta, mutta on itse asiassa kvartsia.

Helpoimmin saadaan selko, onko kivi todellakin se, miksi sitä nimitetään, ominaispainon mittaamalla. Kehystetyille kiville käy tämä kylläkin vaikeaksi, mutta tärkeätä on suurennuslasilla tutkiminen, onko kivi naarmuinen ja kulunut syrjistään — arvokkaimmissa ja kovemmissa kivissä ei ole kulumisen merkkejä, ja onko pieniä siruja irtautunut kivestä sitä kehystettäessä. Lasikivet tunnetaan useimmiten tästä.

Turkoosia pidettiin ennen arvokkaana kivenä ja oli se suuresti suosittu. Nyt se ei ole muodissa ja sen taipumus muuttamaan värinsä vaikuttaa, ettei sitä enää pidetä niin arvokkaana. Se ei kestä auringonvaloa eikä liian suurta lämpöä. Hieno turkoosi on kirkkaan sininen ja sen arvo alenee, kun väri vaalenee tai muuttuu vihreäksi. Värinsä menettäneitä turkoosia uudistetaan pitämällä niitä pitkä aika sinivärikylvyssä — se parantaa niiden myyntimahdollisuuksia, mutta ei todellista arvoa.

Kvartsi on tavallinen ja tiesorassa vähäarvoinen kivi, mutta siinä tavataan monta sucsittua puolijalokiveä. Nimeltään hienoin on "Alaskan timantti", jolla on muitakin lisänimiä anastamaansa timantti-nimeen. Se on vain vuorikristalli samoinkuin ametysti, savutopaasi, citriini ja "kissan silmä". Kvartseihin kuuluvat vielä sellaiset kivet kuin karneoli, krysofras, heliotrooppi, onyks, jaspis ja muut agaatit. Niitä värjätään paljon keinotekoisesti ja tulevat siten kauniimmiksi.

Timantin nimellä kulkee myös eräs hyasintin läheinen heimolainen, väritön tai erityisellä tavalla värjätty zirkooni, kaunis kivi, jota ei oikealla nimellään pidetä suuressa arvossa. Kivien värjäämistä kuumentamalla tai radiumkäsittelyllä käytetään paljon kivien kauppa-arvon kohottamiseksi. Sitä ei juuri voi sanoa väärennykseksi, mutta saattaa huomauttaa, ettei menettely aina tuota kestävää tulosta, vanha väri palaa jonkun ajan kuluttua.

Meripihkasta sanotaan usein, että se muuttaa värinsä ja näkönsä vuosien kuluessa — kirkkaan, keltaisen Itämeren pihkan, succinitin sanotaan tulevan sekaiseksi ja ruskeahkoksi. Tavallisin vika on, ettei se milloinkaan ole ollut oikein kirkas ja ettei se olekaan succiniitti, vaan kotoisin etelämpää. Sama on helmienkin taudin ja kuoleman laita. Tosin kyllä helmiä tulee kantaa ja hoitaa huolellisesti, jotta eivät menettäisi hyviä ominaisuuksiansa, mutta useimmat helmikoristeet, joita sanotaan sairaiksi, ovat aina kituneet sitä tatuia, etteivät ole olleet ensiluokkaisia. Ne eivät ole vuosien varrella muuttuneet. Todella vahingoittuneita helmiä voidaan silottaa, jolloin ne menettävät painoansa, mutta luonnostaan huonoja helmiä ei voida parantaa. Ne jäävät huonoiksi.

Oikeat jalokivet, oikeat helmet — se kuulostaa niin komealta, mutta tällä nimellä usein nimitetään sellaisiakin, jotka eivät todellisen oikean nimeä ansaitse.

17.6.16

Maatalouden alalta. Maan kalkkitarve ja tapa sen selville saamiseksi.

Satakunnan Sanomat 104, 14.9.1910


Nykyaikaisessa maanviljelykiessämme, jossa tulee kysymykseen — sen jälkeen kun metsät ovat yhä vähenemässä — yksinomaan tulot viljellystä maasta, täytyy viljeliän käyttää kaikkia tarjolla olevia keinoja kohottaakseen peltojensa tuotantoa, hankkia rikkaita satoja ja taloudellisesti edullisia viljelyskasveja. Yksi apukeino tässä suhteessä on kalkin järkiperäinen käyttäminen maanviljelyksen palveluksessa.

Meidän savimaamme ovat, kuten kaikki maanviljelijät tietämät, erittäin jäykkää ja yhteen liettyvää, josta seuraa että veden ja ilman on vaikea tunkeutua siihen. Rapaantuminen ja lahoaminen pienenee ja kasvien juurien syvemmälle tunkeutuminen ja leveneminen estyy. Tämä haitallinen epäkohta voidaan perusteellisella syyskynnöllä jossain määrin ehkäistä, mutta jos maa, kuten viime talvena ei jäädy, saamme uhrata paljon työtä muokkaukseen ennen kylvöä. Kalkki sitä vastoin vaikuttaa aina, tekemällä maan kuohkeammaksi. Maa tulee rakeiseksi ja alttiiksi ilman edulliselle vaikutukselle. Toisin sanoin: maan fysikaaliset ominaisuudet paranevat.

Sitä paitsi lisääntyy kalkitsemisen kautta maan ravintovarasto. Ei tosin siten, että se itsessään olisi suurempiarvoinen ravintoaine, sillä sen verran kuin kasvit kalkkia ravinnokseen ottavat löytyy kyllä tavallisesti maassa, mutta kalkki edistää muiden, maasta löytyvien ravintoaineiden liukenemista.

Kali, yksi kasvien tärkeimmistä raivintoaineista on maassa usein vaikeasti liukenevissa yhdistytsissä, joista kalkki sen liuottaa. Kalilannoituksella ei ole myöskään niin tehokasta vaikutusta, jos maa on kalkin puutteessa. Fosforihapon kanssa muodostaa kalkki helposti liukenemia yhdistyksiä, jonka lisäksi kalkki muuttaa vaikeasti liukenevat yhdistykset vedessä liukenemaan muotoon. Typpi, kolmas tärkeä ravintoaine, on myöskin riippumainen kalkista. Tämä edistää nimittäin kasvi- ja eläinjätteiden lahoamista, joista muodostuu semmoisia typpiyhdistyksiä, joita kasvit voivat hyväkseen käyttää. Typpihappomuodostus, jossa erikoiset bakterit muuttavat ammoniakkia ja muita typpipitoisia aineita typpihappoisiksi suoloiksi, ei voi tapahtua jos maa on hapan, jos se kärsii kalkin pu tetta. Sitävastoin nämä pienet oliot, bakterit, menestyvät hyvin ja lisääntyvät heikosti alkaalisessa (emäksisessä) liuoksessa jollaiseksi kalkki sen muuttaa. Samasta syystä ei voida myöskään menestyksellä viljellä palkokasveja happamella, s. o. kalkin puutetta kärsivällä maalla, koska bakterit, jotta elävät muiden kasvien juurissa ja kokoavat typpeä, omat kalkin tarpeessa. Voidaan siis lyhyesti sanoa, että maan kalkitseminen on perusteena kaikella muulle lannoitukselle.

Nyt on maanviljelijällä usein vaikea saada selluille milloin maa olisi kalkittava. Tosin voidaan se kemiallisesti tutkituttaa, mutta se taas tulee kalliiksi, eikä ole kaikissa suhteissa täydellinen, lannoituskokeilla voidaan saada asia ratkaistuksi. Toinen vako kalkitaan, toinen jätetään ilman, ja seurataan sitten, kummassako kasvu on rehemämpi ja sato suurempi. Mutta vielä yksinkertaisempaa menettelytapaa on Taksassa ja Ruotsissa alettu käyttää, nimittäin lakmus paperia.

Tätä paperia, jota muutamalla peunillä saa lähimmästä apteekista, löytyy kahta lajia: punasta ja sinistä. Jos pistetään sininen paperi liuokseen ja se siitä tulee punaiseksi on liuos hapan. Jos menetellään samoin punaisella ja se värjääntyy siniseksi on liuos alkalinen (emäksinen) tai mieto. Jos paperit eivät muuta väriään, sanotaan liuoksen olevan neutraalisen, s. o. sen ominaisuuden omat happamen ja alkalisen välillä.

Ylempänä on mainittu, että kalkkipuutteinen maa on hapan ja kalkkipitoinen taas antaa alkalisen reaktionin. Saksalainen Meyer ja tohtori Weibull Ruotsissa omat kiinnittäneet tähän menettelyyn suurta huomiota ja huomanneet, että lakmuspaperilla voidaan käytännössä saavuttaa tyydyttäviä tuloksia määritellessä kiinteiden maiden kalkkitarvetta. Leveäteräisellä veitsellä leikataan rako maahan, johon pistetään liuska sekä punasta että sinistä paperia. Liuskat tarkastetaan 5:n— 10:n miuuutiu kuluttua ja jos sininen on tullut punaseksi tiedetään, että maa on hapan ja kalkin puutteessa. Jos taas punainen liuska on tullut siniseksi on maa alkalinen ja sisältää tarpeeksi kalkkia. Jos molemmat paperit omat säilyneet muuttumattomina, on maa neutralinen tai mieto, eikä tavallisesti kaipaa kalkkia.

Jos maa on aivan kuiva otetaan siitä porsliinimaljaan pienempi näyte, valellaan siihen pehmeää vettä s. o. sadevettä tai tislattua vettä, hämmennellään veitsen terällä — ei sormilla — jonka jälkeen pidetään paperiliuskat kolme minuuttia liuoksessa. — Huomattava on, että kokeita on tehtävä useammasta kohdasta peltoa, sillä mitään läpikäytävää yhdenmukaisuutta maan kalkkitarpeessa ei ole.

Kun maanviljelijällä on käytettävänään näin yksinkertainen menettelytapa saadakseen käytännössä maan kalkkitarpeen selville on heidän myös sitä käytettävä. Ja jos maa on kalkituksen tarpeessa, on se myös toimitettava. Sen ohessa annetaan pellolle kaikinpuolinen lannoitus, sillä muuten voisi vanha sananlasku käydä toteen, joka sanoo, että kalkinta tekee vanhemmat rikkaiksi, mutta lapset köyhiksi. Sillä tapaa voimme kohottaa peltojemme satoja ja edistää maanviijelystä — itsemme ja jälkiläistemme hyödyksi.