29.2.16

Ammatillisia neuvoja. Muuan hevosmies on meiltä kysynyt...

Maalarilehti 6, 1927

Muuan hevosmies on meiltä kysynyt niillä voisi vaalean hevosen karvat värittää pysyvästi mustiksi tai ruskeiksi. Emme tiedä mitään varmaa keinoa. Pyydämme häntä kääntymään jonkun helsinkiläisen parturin puoleen, sillä heillähän on kaikki keinot tehdä naisten tummat tukat mustiksi tai vaaleiksi, punaisiksi tai vielä vihreiksikin. Hyvä olisi myöskin kysäistä "Kotiliesi" lehden toimituksesta. Me puolestamme olemme sitä mieltä ettei hevosia olisi opetettava kiemailemaan karvansa värillä, sillä onhan jo kylliksi vaivaa nähdä naisten reistailevan luonnollisen päänsä verhon muuttelemisella. 

28.2.16

Ammatillisia neuvoja. Muuan henkilö...

Maalarilehti 6, 1927

Muuan henkilö on niinikään kysynyt meiltä, mitä olisi tehtävä, ettäkattoa maalatessa ei väri siveltimestä vuotaisi käsivarsiin. Siihen on kaksikin keinoa. Toinen on kääntää talo siksi aikaa 3rlösalaisin ja toinen, että antaa katon maalarin maalattavaksi. 

27.2.16

Värien sekoittamisesta.

Maalarilehti 6, 1927

Amerikkalaisten mielenkiintoinen ja tärkeä tutkielma kuinka väripönttöä oikealla tavalla on hämmennettävä - jota seikkaa maalarit eivät aina tarpeeksi ajattele. 

Pöntössä olevan värin sekoittaminen on jokaiselle maalarille enemmän tai vähemmän toisarvoinen seikka. Ainakaan ei useakaan, muutoin ehkä hyvinkin ammattiinsa valmistautunut maalari tietoisesti ole tullut järjestelmöineeksi seikkaa, millä tavoin värit on sekoitettava ja mitä vahinkoa on jos ne ovat aineeltaan epätasaiset. Arnerikkalainen värin valmistajäin liitto "American Paint and Varnish Manufacturers' Association", on seikasta tehnyt tutkimuksia jonka tulokset se on jättänyt maalarien järjestöille maalarien keskuudessa edelleen tunnetuksi tehtäväksi. Julkaisemme tässä tuon opastuksen sisällön. Ensiksi on huomautettava, että milloin väri ei ole tasaisesti sekoitettu, silloin ei myöskään värisively tule jokapaikasta yhtä paksua, josta taas johtuu, että maalipinta ei ole niin luja, kuin se samalla värimäärällä ja samalla vaivalla saattaisi olla. Toiseksi maalin värisävy ei tule yhtenäinen, sillä maalin eri väriaineista toiset ovat painavampia jatoiset kevyempiä ja jos väri ei ole tasaisesti sekoitettu ja jos se hetkeksi maalauksen aikana on jäänyt paikoilleen, on väriaineessa erivärisiä kerroksia. Väripöntössä siten saattaa olla pohjalla lyijyvalkoista ja pinnalla viheriäistä. Ihmekös sitten, jos maalarit niin usein kummeksuvat kuinka joku väri on tuoreen sivelynkin jälkeen niin vaikea "petrata". Mutta eihän se niin kovin suuri ihme todellisuudessa ole, kun maalipinta on ensin sivelty viheriällä jakorjaukseen on pöntön tähdeväristä kaivettu hiukan vihertävää lyijyvalkoista. Mutta se, mikä pysyy totena, on, että varsinkin nuorempia maalareita ja etenkin oppipoikia on mahdoton saada uskomaan, ettö väripönttöä on vähän hämmennettävä Maalarit, pohjaltaan hyvällä syyllä, ajattelevat pöntön sekoittelemisen vievän aikaa. Mutta vielä pahempaahan on, jos työ ei tule, ensiluokkaista. Ihanne tila olisi siis, jos värin perinpohjainen sekoittaminen kävisi nopeasti. Siihen on amerikkalaisten tutkimus tähtäytynytkin ja ovat he tulleet seuraaviin tuloksiin:

Ensinnäkin pienemmän väripöntön sekoittaminen.

Otaksumme että käsillämme on valmiiksi sekoitettu emaljiväri. Otamme toisen tyhjän ja hyvin puhdistetun pöntön. Katso kuvia. Täydestä pöntöstä kaadamme n. neljännen osan tähän. Kuva 1.


Sitten alamme sekoittaa täydempää pönttöä. Huomattakoon, ettei sekoitustikku saa olla rotanhännän muotoinen  puikko. Amerikkalaisten opastuksessa on kapein sekoitustikku 1&freac12; tuuman levyinen. Selväähän on, että leveä tikku peuhaa värin sekaisin nopeammin. Sillä irrotetaan pohjaan juuttunut väri irralleen. Kuva 1. Sitten aletaan väriä sekoittaa. Mutta tässä on huomattava värin sekoituksen eräs perusseikka: tikkua ei ole liikutettava vaakasuoraana pyörityksenä vaan olaalta ylöspäin, eli siis vinosuorina kehinä, kuten valkoinen, kuun sirpin muotoinen, kuvio kuvissa n:o 1 näyttää. Silloinhan väri pääsee liikkumaan alaalta ylös. Sekoitusliikettä ei tarvitse tehdä nopeaan. Sekoittamisen ohella aletaan toisesta pöntöstä kaataa ohutta päällysväriä pönttöön. Kuvio 4. Viimeiseksi lopuksi kaadetaan sekoitettu väri toiseen pönttöön, jolloin väri on tullut aivan tasaiseksi. Maalauksen ohella sekoittaissa on muistettava tuo ylös ja alas suuntautuva liikunto. Ja jos tikku vain on leveä, ei tarvitse muuta kuin pari liikautusta.


Tynnyrin tapaisen ison väripöntön sekoittamiseen opastaa toinen kuvasarjamme. Amerikkalaisten sekoituslapion tulee olla vallintaan 6 tuumaa leveän. Se pistetään pöntön laitaa myöten suoraan pohjaan. Sitten se laidan nojaan vipuamalla käännetään ylös Paksumpi pohjaväri nousee siten sen ylös. Tarpeeksi korkealla lapio käännetään syrjälleen jolloin sen päällä ollut paksumpi väriaines pääsee valloilleen. Kuvio 3. Lapio pistetään takaisin pohjaan, mutta toiselta kohtaa reunaa. Ja siten uudistamalla kohtaa josta sekoituslapio painetaan alas, käydään pöntön reuna ympäri. Siten pienemmällä melskaamisella ja muutamalla otteella väri on saatu tasaisemmin sekoitetuksi kuin umpiinahkaan peuhomalla.

E. E. 

26.2.16

Hair Specifies. Dyes.

Scientific American 20, 20.1.1858

Since we published the article on hair lotions, a few weeks since, we have received several letters from correspondents, thanking us for the information; and in some of these, requests have been made for matter as reliable regarding hair dyes, which are generally sold at high prices.

Hair can be dyed every color by the same processes and chemicals as those used in coloring wool; but these are not applicable to hair on the living animal, as in almost every case, wool requires to be boiled in hot liquors. It has been found that the salts of some metals are adabted to the coloring of hair in a cold state;  and these have been, and are, applied to change grey and red hair into brown and black. As grey hair imparts the appearance of advanced age to persons who may have become permaturely so by sickness, or other causes, it is quite natural that such should have a pardonable desire to make the color of their hair correspond with their years. In oriental countries the practice of coloring the beard has existed from time immemorial; and some of the inhabitants of Persia exercise a queer fancy in the choice of color. With us, a black beard is the grand point of "bearded beauty," but in Persia, blue beards are quite common. These colored with a preparation of indigo; but it would be of no avail to describe how, as the boldest of the masculine gender among us dare not flourish one, well knowing that if he did so - from the low estimation in which he would be held by the fair sex - he would soon "die of the blues."

All dyes only color to the root of the hair; they must, therefore, be applied as often as the natural hair grows out and shows itself. The chapest hair dyes are powders principally composed of lime and an oxyd of lead. The following is one of these: -
Take two ounces of powdered litharge, half an ounce of calcined magnesia, and half an ounce of powdered slacked lime. They are mixed intimately together, and are ready to be applied by reducing them to a cream-like consistency with soft water. When thus made into a paste, it is laid on the hair in a good caoting, and then covered up with a silk handkerchief. The best time to apply it is before going to bed. In the morning it has to be rubbed off with a hard brush, for it sticks like mortar, and is a disagreeable, although an effectual dye. The hair is rendered harsh by it, and has to be softened with grease or oil. It is too troublesome for coloring hair on the head, but may answer for dyeing the whiskers. This is the white powder sold for dyeing hair.

Another recipe of the same kind is as follows: -
Take one ounce of litharge, two ounces of carbonate of white lead, and three ounces of powdered quicklime. It is applied in the same manner as the former. Litharge and lime alone will also color the hair.

The hair dyes principally composed of nitrate of silver are the most convenient and best. This salt of silver, when applied in solution to hair, and exposed to light, converts it either into a dark brown or black, according to the strenght of the solution; but it possesses the defect of staining the skin while it colors the hair; this result, however, can be avoided if moderate care is exercised, as we shall describe: -

Take twenty grains of gallic acid, and dissolve thme in an ounce of water in an ounce vial; then take twenty grains of nitrate of silver, and dissolve them in half an ounce of soft water, to which should be added a weak solution of gum arabic or starch, and forty drops of ammonia, so as t ofill an ounce vial. The gallic acid is now applied to the hair with a sponge, and allowed to dry; the nitrate of silver solution is then applied in the same manner, and allowed to dry under exposure to bright light. Ib about ten minutes let the hair be washed, and it is found to be colored from grey to a dark brown. This is a good dye; and although it colors the fingernails and the hair, it scarcely stains the skin - the gum arabic and gallic acid preventing it from doing this. Considerable of the coloring matter is washed off loosely, but enough is taken up by the capillary tubes to dye the hair. The ammonia may be omitted, and a weak solution of the hydro-sulphuret of ammonia used as a wash upon the top of the silver, after the latter has been on about five minutes. This is called the "magic hair dye," because it is so rapid in its action. Either ammonia or hydro-sulphuret of ammonia is necessary to color grey hair black; a strong solution of galls or sumac may be substituted for the gallic acid. The sulphuret of potassium (in solution) may be substituted for gallic acid, the ammonia and the sulphuret of ammonia, by applying it to the hair first, and then allowing it to dry before the silver solution is put on. It has a disagreeable odor, however; but this may be counteracted by a perfume, such as oil of bergamot, lavender, or rose water. In applying any nitrate of silver solution to the hair, some care should be exercised to prevent it touching the skin.

One ounce of the sugar of lead dissolved and mixed with sic ounces of the sulphuret of alcohol, (alcohol in which flour of sulphur has been steeped,) darkens the color of the hair and restores it, in a measure if grey, to its natural color. Some perfume must be added to this mixture - rose water is commonly used. This lotion is called "hair color restorer." It is miserable stuff, and ought never to be used. These hair dye specifics may be greatly increased in number without an increase of useful knowledge. We have given the best that are used, so far as we know. The nitrate of silver costs one dollar per ounce; the other ingredients are cheap. For a few cents a person may color his red or grey beard by the above methods a splendid black, rivaling that of the darkest crow.

20.2.16

Titanvalkoinen

Maalarilehti 1-2, 1.3.1923

(Svensk färgeteknisk tidskrift'istä)

Kun on ilmennyt epätietoisuutta ja harhaanmeneviä käsitteitä Titanvalkoisen kokoomuksesta, on Titanvalkoisen tehdas Svenska färgteknisk tidskriftille lähettänyt näytteitä mainitusta väristä ja pyytänyt lehden lausuntoa. Lehti on antanut värin pätevän ja monipuolisen kokeilun alaiseksi ja saanut siitä seuraavat selitykset.

"Kronos" titanvalkoinen on väriaine joka on valmistettu titandioksiidin perustalla, TiO2. Aines valmistetaan kahtena lajina, "Ekstrana" ja Standartina".

"Ekstra-lajin muodostavat titandioksiidi, bariumsulfati ja vähäiset määrät kaliumyhdistelmiä. Näistä kaikista aineista esiintyy titandioksiidi hallitsevana, ja saadaan tämä aine kemiallisella menettelyllä titani-rautakivestä, ilmenitistä. Titandioksiidin valmistuksen ja tasoituksen tapahtuessa syntyy kemiallisen muodostuksen johdosta bariumsulfaattia samoin pieniä eriä kalsiumi-yhdistelmiä, käytetyistä kemikalioista. "Standard"-- laji on samaa kemiallista tulosta jasamoista aineista kuin "Ekstra", mutta esiintyy hiukan erilaisissa olosuhteissa. "Standard"-lajissa nimittäin esiintyy bariumsulfaatti, valmistumistapauksen varrella kemiallisena "Blanc fix"inä, samalla kun titandioksiidi yhdistetään siihen molekyylisenä. "Ekstra" ja "Stand- ard" eroittuvat siis toisistaan siinä että niiden titandioksiidipitoisuus on eri suuruinen jonka johdosta "Ekstra" esiintyy paremmin peittävänä. Kuumentamalla väriainekset korkeassa kuumuudessa, kehitetään niiden valontaittamiskyky korkeimmilleen.

Näitä väriaineita nimitetään sitten "Kronos"-Titanvalkois-X-väriaineiksi. Ja nämä väriaineet omistavat huomattavasti suuremman peittokyvyn kuin mitkään muut valkoiset väriainekset. Niillä on vielä ominaisuutena alhainen ominaispaino, ja hieno, notkea sitovaisuus. Tämän lisäksi on niiden värivivahdus loistavan valkoinen mutta lämmin ja ovat ne vahvoja kestämään valon ja ilman vaikutuksia vastaan. Kemiallisesti ovat Titanvalkois- X-väriainekset erittäin lujia kaasuja, happoja ja ilmanvaihdoksia vastaan.

"Kronos" Titanvalkois- X-väriaineksia annetaan m.m. kaupaksi "Kronos" Titanvalkoinen Ekstra, A. ja "Standard" A, joihin on sekoitettu 25 sadasosaa sinkkivalkoista. Näitä esiintyy kuivana ja öljyyn sekoitettuna tahtaana.

Titan-X-väriaineen tapainen väri tarjoaa väritehtailijoille sen ison edun, että he voivat valmistaa tuotteen joka sopeutuu sekoitettavaksi mihin sekoitusainemäärään tahansa. On kokeiltu erilaisia öljyyn sopeutuvia aineita. Mutta paras on tietenkin se joka värinä on itsenäinen aine. "Kronos" A ainekseen on sekoitettu sinkkiä käytännölliseksi lisäksi, eikä peittokyvyn lisäämiseksi. Sinkkivalkoisen ominaisuudet muutoin ovat tunnetut. Se on väriaines, joka öljyyn sekoittaessa ja jonkun aikaa kuivaneena seisottuaan, kemiallisten vastavaikutusten kautta muuttuu murtuvaksi. Titanvalkoisen sekoittuessa öljyyn ei tätä kemiallista suhdetta väriaineksen ja öljyn välillä synny, vaan pysyy puhtaalla titanvalkoisella sivelty pinta aina nuorteana ja murtumattomana. Väripinta tulee tästä syystä aina esiintymään tasaisena ja tasaisesti kuluvana ja tarjoaa se vuosien kuluttua hyvän pohjapinnan uudistettavalle maalaukselle.

Kysymyksen ollessa mikä väriaines olisi paras käytettäväksi, määrää usein paikka ja olosuhteet mitä väriä on käytettävä. Tällöin on laskettava onko maalaus tarkoitettu koristeelliseksi tai missä määrin väriä tahdotaan ensisijalla peittämään. Kaksi esitettyä lajia Titanvalkoista omistavat loistavimman valkoissoinnun ja isoimman peittokyvyn. Englannissa käytetään erikoisella halulla, huolimatta lajin korkeammasta hinnasta, Titanvalkoisen "Ekstra"-lajia, sillä selityksellä, että peittävin valkoinen väri jokaisessa muussa suhteessakin vastaa parhaiten tarkoituksensa. Titanvärin iso peittokyky ei muuten tule parhaisiin oikeuksiinsa jos ei siihen käytetä tarpeeksi öljyä, että sitovaisuus pysyisi ehtymättömänä. Näin käytettynä riittää sama määrä titanvalkoista enempään sekoitukseen ja laajempaan pintaan kuin sinkkivalkoista käyttäessä. Jos titanvalkoista käytetään vähään öljyyn sekoitettuna, täytyy pohjan sitten olla sileän ja hyvin kyllästetyn. 

18.2.16

Värisointujen laskelmallinen määrääminen

Maalarilehti 1-2, 1.3.1923

(Poimintoja eräästä kirjoituksesta "Arkiv für Buchgewerbe"-aikakauskirjasta)

Viimeisen vuosikymmenen aikana on erikoisella innolla ja kiihtymyksellä käännytty tutkimaan värisointujen määräämistä laskelmallisesti. Tieteilijävärikemikot ovat "varpaillaan koettaneet hiipiä koskettamaan arkaa kysymystä värimaun muuttamisesta väriopiksi". "Heitä on koetettu ahdistella kerrassaan jykevillä nuijaniskuilla luopumaan toivottomista aikeistaan. Vapaan värimaun puolustajat ovat heitä nuijineet, ja he ovat nuijineet toinen toistaankin."

"Ja paljon tyhjään ilmaan hajoavaa tieteilyä onkin ollut tuloksena käytännöllisten saavutusten asemasta. On syvennytty olemisoppeihin, syyn ja seurauksen lakeihin, ja maailman historian syvimpiin elämänkokemuksiin, samoin tutkittu silmän rakenne ja valon ominaisuudet. Mutta vastaus siitä, kuinka värien sekoittamiseen voitaisiin saattaa jonkin määrätyn vakiintuvan sääntöperäisyyden pohjalle, on usein jäänyt hyvin ohueksi."

Pisimmälle, suurin ponnistuksin, on tullut saksalainen Wilh. Ostwald. Hän on onnistunut laatimaan "väripyöriä", joihin asteettain muuttuvat värit sopeutuvat siten, että kohtisuoraan vastakkain olevat värit ovat toistensa sointu- ja täydennysvärejä, jommoista vaaditaan, jos värisoinnut käyttöä varten tahdotaan "mitata".

Mielenkiintoinen ja selvä on hänen päätelmänsä tämmöisen väripyörän laskelmallisuudesta. Koska nim. vastakkaisvärien luonteeseen kuuluu, että niiden sekoittaminen toisiinsa synnyttää harmaan, on helposti kokeiltavissa täyttävätkö hänen järjestämänsä vastakkaisvärit tämän vaatimuksen. Ja hän on onnistunut muodostamaan värien rivittämisen sukulaisuutensa perustalla kiekkoon, jossa vastakkaisilla puolilla olevat värit joutuvat tällaiseen suhteeseen ja siis, keskitettyyn mitattavaan tilaan.

Toinen mielenkiintoinen seikka on hänen otteensa värilaatujen alkutekijöistä. Hän määrittelee olevan kolme pääainetta, joita jokaisessa värisoinnussa on: musta, valkoinen ja "kirjava" (bunte) väri. "Kirjavaa" väriä, joka sana Suomessa sopisi kolkolle "kuloori"-sanalle, on pelkkänä vain spektrillä otetussa värissä. Valkoista on vahvemmin keltaisessa, mustaa enimmän sinipunervassa, ajateltuna, että puhe on "kirjavista" väreistä eikä mustasta ja valkoisesta pelkkänään. Wilhelm Ostwaldin värioppi, johon itseensä emme tässä ole puuttuneet, on saanut laajaa kannatusta ja hyväksymistä ja perustuvat Suomen kielelläkin olevat harvat teokset siihen. Mutta saksalaiset tutkijat W. O. etunenässä, eivät vielä ole tyytyneet jättämään asiaa, vaan kehittävät sitä edelleen. Mutta nyt jo voidaan sanoa, että käytännöllistä väriteollisuutta, kudostehtaita, värjäyslaitoksia ja maalareita varten on hyödyllisiä ja käyttökuntoisia tieteellisesti päteviä värisointuoppeja olemassa. 

16.2.16

Väriloiston katoominen taiteesta ja koristelusta.

Maalarilehti 1-2, 1.3.1923

Kukkaniittyjen, sinisen taivaan, laskevan punertavan auringon, loistavahöyhenisten lintujen, juurissa liestettyjen nesteiden ja kiviainesten ja monien muiden ilmiöiden silmäämme hohtava väri on valoa ja sen heijastelua. Me pidämme siitä, sillä se virkistää, reipastuttaa, innostaa mieltämme. Väri on yksi eräitä hyvin tärkeitä henkisen elämämme ylläpitäjiä, vaikka sitä ei aina tahdota huomata.

Jo luonnonkansat rientävät itselleen kaikissa muodoissa, luoliinsa, pukukappaleisiinsa ja aseisiinsa omistamaan auringon kylvämää väriloistoa, erilaisten väriaineiden muodossa. Ja läpi ihmiskunnan kehityksen näemme värien ihailun, kehittelyn ja viljelyn kulkevan ehtymättömänä. Mitä pitemmälle ihminen tulee kehityksessään, sitä hienoimmin sovitettuina ja rikkaampivaihteisina esiintyvät hänen ympäristönsä ja rakenteluidensa värisoinnut. Silmätkäämme esim. rokokoo- tai empiirityylin huonesisustoja, jolloin eteenpäin kulkenut kehitys on ollut huippukohdassaan ja josta kehityksen kulku on osoittanut alaspäin kulkua: me näemme loistavaa punaista, purppuraa ja tulipunaista, me näemme näiden värien rinnakkaisväreinä kultaa ja hohtavaa valkoista. Näiden voimakkaiden värien, jotka esim. esiintyvät huonekalujen värinä, näemme vilpoisen viileää sinistä, siniviheriää, tai sinipunaista, voimakkaiden päävärien vastineena, antamassa niille hienosti harkitun vastavaikutuksen. Katsokaamme kehitysaikojen pukuja tai esim. kirjoja. Puvut loistelevat pääväreille niihin sopiville hienoille vastavaikutuksille. Ja raamatun kannet hohtavat purppuralle, lehtien reunat kullalle ja kuvitus siniselle, vihreälle, mustalle ja punaiselle. Me näemme kaikkialla väriä ja kimaltelua, kuten katsoisimme nousevan auringon valossa rusoittavaa aamumaisemaa. Egyptiläisestä tyylistä roomalaiseen väritetään rakennusten veistoksetkin ja muutoin täytetään jokainen vapaa pinta mikali vain varat suinkin sallivat, rikkaalla väriloistolla. Varhaiskristillinen ja byzanttilainen tyyli käyttivät pelkkää kultausta maalausten pohjavärinä, jolla muut värit kylläisen loistavina hohtavat. Puvut ovat yhtä värikkäitä. Romanilainen tyyli siroittaa kirkkojen seinät täyteen voimakkain värein maalattuja koristekuvioita ja maalauksia. Goottilainen tyyli suosii huimaavan syvä- ja loistavavärisiä akkunoita, joista väri sitten heijastuu rakennuksen koko sisustaan ja siellä oleviin esineisiin ja ihmisiin. Iso osa tämän tyylin veistoksia ovat väritettyjä. Renesanssityylin maalaus etsii loistavia värivaikutelmia, samoin sen koristetaide. Vain veistokuvien väri, mikäli ne ovat puuta tai kiveä vähenee. Mutta sensijaan syntyy fajanssitaide, jonka pienet ja isot kuvamuovaukset ovat loistavilla väreillä kaunistettuja. Barokkityyli ja jo mainitsemamme rokokoo- ja empiirityylit ovat voimakkaiden ja loistavien värien aikakautta.

Mutta me voimme helposti tehdä sen havainnon, että meidän aikamme ei suosi värejä. Viimeiset aikamme ovat olleet aivan suoraa tuhkanvärissä tuhertelemista! Mistä tämä ihmeellinen poikkeus maailman pitkästä yhtäjaksoisesta historian kulusta johtuisi?

Joku voisi sanoa, että nykyinen värisynkkyytemme ja köyhyytemme johtuu suuresta Euroopan sodasta ja sen tuottamasta kurjuudesta ja surusta. Mutta tämä otaksuma ei ollenkaan pidä paikkaansa, vaan on tässä melkein päinvastainen tulos olemassa vallalla: ne jotka surevat ja kärsivät orjuutta, koettavat ilostaa mieltänsä väreillä ja ne jotka elävät voittajina ja kylläisyydessä, elävät mustassa ja tuhkanharmaassa! Tästä seikasta voimme helposti vakuuttautua, vertaamalla esim. saksalaisen ja ranskalaisen taiteen ja silmän nykyaikaista värimakua. Saksalaiset keksivät esim. taideteollisuudessaan huimaavia värileikkejä ja loistoa. Ranskalainen väritys elää ruskean, harmaan, kovan terässinisen ja mustan nojassa. Ja toinen vertaus: alhainen luokka on vallannut omaksi varikseen tulipunaisen ja purppuran ja tunnustettava lienee, että heillä jokatapauksessa on vähemmän mahdollisuuksia kylläisyyteen ja iloon elämän mukavuudesta, kuin monilla miljoonien omistajilla tai sivistyksen johtopiireillä.

Näistä esimerkeistä päättäen voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että elämän kylläisyys, kaikkeen kyllästyminen, henkinen väsyminen, tekee silmän araksi auringollekin ja sen lainaamalle värien säkenöinnille. Kuten ruumiillinen sairaus heikontaa silmän väreille, siten tekee henkinenkin pahoinvointi ja lamautuminen. Ja ihminen, jolla on elämä edessään, eikä vielä edes saavutettuna katselee nautinnolla värien moninaisuutta ja loistoa sen vertauskuvana. Mutta joka on elämän nähnyt, tahtoo nähdä tyhjyyttä ja harmautta, koska "kaikki on turhuutta".

Väriloiston laskeutumisen alkujuuren voimme tietystikin löytää Ranskasta, joka kiivaana ja aistillisena maailman kansoista ensinnä on ennättänyt rientää elämän ilot lävitse. Tämä taantuminen alkaa n. v. 1860—70 aikoina.

Senaikuisten ranskalaisten maalarien muotokuviin ja muihinkin maalauksiin alkaa musta, ruskea ja harmaa ilmestyä ainoiksi väreiksi. Kuvaava on senaikuinen muotokuvamaalari Carriere. Hänen taulunsa muuttuvat melkein kokonaan ruskean, harmaan ja valkoisen sekoitteluksi. Häntä seuraavat muut n.k. impressionistit kuten Manet y.m. taiteensa alkuaikoina.

Ranskalaisessa taiteessa tietysti on muodeilla ja yllätyksillä suuri sijansa. On tätä ajatellen huomattava, että hetkinen näitä aikoja ennen keksittiin valokuvaus. Ruskean harmaat valokuvat tulivat nyt ihmeellisiksi ja halutuiksi, niiden ruskea yksivärisyys kuvasteli herrojen ja palvelijoiden mielessä. Olihan kerrassaan ihmeellistä nähdä piirteensä niin näköisinä ja tarkkaan kuvattuna ettei mikään pienoiskuvamaalari voinut niiden kanssa lähteä kilpailemaan. Tuo ruskea pieni kuva oli nyt kaiken kuvaamataiteen herrana. Vaistomaisesti siirtyi sitten ruskea valokuvan kanssa kilpailevien taiteilijoiden mieleen ja suunta oli silloin määrätty.

Ranska on niihin aikoihin taiteen johdossa ja muu maailma lainaa valokuvan ja sen antaman kauniin ruskean ja harmaan, pysyäkseen mukana.

Myöntäkäämme tämä päätelmä otaksumaksi. Totta on sensijaan, että henkinen taantuminen kaupunkilaispiireissä, etenkin Pariisissa oli laajalti alkanut ja silmä tullut araksi.

Impressionistit, valomaalarit, kyllästyvät kuitenkin tähän harmauteen ja kukistavat sen ensimmäisen hyökkäyksen loistavien värien pitkää hallituskautta vastaan. He menevät luontoon, virkistyvät ja alkavat taas ihailla aurinkoa ja elämää. Siten elämme vielä pienen hetken kauniiden värien aikaa, ja niihin aikoihin elää huomattavia värimestareita, meillä sekä muualla.

Mutta sitten nousee nuoresta kaupunkilaissivistyneistöstä, joka kaiken ikänsä on elänyt öisin ja kahviloissa, eikä koskaan nähnyt aurinkoa, väkeä, jotka väittävät että värin ihailu on pintapuolisuutta ja raakalaisuutta. Heidän mielestään ei sivistyneen ihmisen silmä siedä tulipunaista, taivaansinistä, sitruunankeltaista eikä kultausta. Sivistyneen värejä ovat ainoastaan ruskea, harmaa ja valkoinen, ehkäpä jossakin lomassa hento sinipunainen. Siis tupakansavuisen kahvilan, tai laitakaupungin rakennusten ja katujen väri. Tähän taidesuuntaan liittyy joukko niitä, joilla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia tulla värimestareiksi, puuttuvan värisilmänsä takia. Ja heistä, omanedun kannalta, tuleekin suunnan ankarimpia puolustajia ja profeetoita.

Tämä värittömyys leviää muotina ympäri Euroopan. Kaikki tahtovat pysyä sivistykseltään johtavien maiden mukana ja suosiossa. Siten on meilläkin, joilla ei suinkaan, laskematta joitakin väsähtäneitä ja hermonsa pilanneita kaupunkilaisnuorukaisia ja neitosia, elämä ja historia vielä ole takana, vaan edessä, harmaus ja ruskeus silmien ainoana ihanteena. Mutta huomattava on, että laajin yleisö aina on ollutkin tätä, osaksi teeskenneltyä elämään ja väriin kyllästymistä vastaan.

On olemassa merkkejä, että väritaide johtavissa maissa on suuntautumassa terveille, iloisemmille poluille. Aikaisemmin on jo huomautettu esim. uudemman saksalaisen taideteollisuuden värikkyydestä. Mutta ruotsalaisenkin taide-elämän viimeisimpiä tuotteita katsellessamme, näemme samaa suuntautumista. Toivottavaa olisi, että suomalaisenkin terve luontoj kääntyisi ihailemaan itselleen sopivia värejä.  

14.2.16

To Dye Ivory a Red Color.

Scientific American 12, 29.11.1856

A correspondent requests information respecting the method of coloring ivory billiard balls red. As the information may be useful to others as well as him, we give it as follows:

First wash the balls in strong cold soapsuds, to remove all grease from their surface, then rinse them in cold water. Then place on the fire a tin or copper ladle containing ground cochineal, a little cream of tartar, and about a thimble full of the muriate of tin to four quarts of water in the ladle, and boil the balls in this for about five minutes; then take them out, dip them in cold water, and boil them in the coloring liquor for about five minutes longer, and they will be colored. Now take them out, wash them in cold water, and they are finished. Half an ounce of good cochineal boiled in three quarts of soft water, with one-fourth of an ounce of cream of tartar and a small thimblefull of the muriate of tin; or, as a substitute, alum, will color six ivory balls in good full red. This method of coloring ivory was given in our columns about five years ago, but the new subscriber, who has requested this information cannot refer to the previous receipt.

13.2.16

Color Phenomena of Certain Solutions.

Scientific American 12, 29.11.1856

Sir John Herschel first brought publicly into notice the fact that certain solutions appear of a different color according to the quantity seen through. The water of the ocean, for example, when lifted in a common tumbler, is clear and transparent - colorless; but looking down into a great body of it, as in the Gulf stream, it appears of a deep indigo color.

There are also certain varnishes, one coat of which is of a light brown color, but successive coats laid on the top of one another assume a black appearance. Dr. Gladstone read a paper on this subject before the late meeting of the British Scientific Association, of which the following is an abstract:

"A dichromatic solution was examined by placing it in a wedge-shaped glass trough, held in such a position that a slit in the window shutter was seen traversing the varying thickness of the liquid. The diversely colored line of light thus produced was analyzed by a prism; and the resulting spectrum was represented in a diagram by means of colored chalks on black paper, the true position of the apparent colors being determined by the fixed lines of the spectrum. In this way the citrate and cornenamate of iron, sulphate of indigo, litmus in various conditions, cochineal and chromium, and cobalt salts were examined and represented. Among the more notable results were the following: - A base, such as chromic oxyd, produces very nearly the same spectral image with whatever acid it may be combined, although the salts may appear very different in color to the unaided ete. Citrate of iron appear green, brown, or red, according to the quantity seen through. It transmits the red ray most easily, then the orange, then the green, which covers the space usually occupied by the yellow; it cut off entirely the more refrangible half of the spectrum. Neutral litmus appears blue or red, according to the strength or depth of the solution. Alkalies cause a great development of the blue ray; acids cause a like increase of the orange, while the minimum of luminosity is altered to a position much nearer the blue. Boracic acid causes a development of the violet. Alkaline litmus was exhibited so strong that it appeared red, and slightly acid litmus so dilute that it looked bluish purple; indeed, on account of the easy transmissibility of the orange ray through an acid solution, the apparent paradox was maintained that a large amount of alkaline litmus is of a purer red than acid litmus itself."

12.2.16

Useful Receipts. Bronze Dips.

Scientific American 11, 10.9.1864

Brown Bronze Dip.
Iron scales, 1 lb.;
arsenic, 1 oz.;
muriatic acid, 1 lb.;
zinc (solid) 1 oz.
Let the zinc be kept in only while it is in use.

Green Bronze Dip.
Wine vinegar, 2 qts.;
verditer green, 2 ozs.;
sal-ammoniac, 1 oz.;
salt, 2 ozs.;
alum, ½ oz.;
French berries, 8 ozs.;
boil the ingredients together.

Olive Bronze Dip, for Brass
Nitric acid, 3 ozs.;
muriatic acid, 2 ozs.;
add titanium or palladium;
when the metal is dissolved add 2 galls pure soft water to each pint of the solution.

11.2.16

Useful Receipts. Good Lacquer for Brass. Pale Lacquer for tin plate. Lacquer for Philosophical Instruments.

Scientific American11, 10.9.1864


Good Lacquer for Brass.
Seed lac, 6 ozs.;
amber of copal, 2 ozs.;
best alcohol, 4 galls.;
pulverized glass, 4 ozs.;
dragon's blood, 40 grs.;
extract of red sandal wood, obtained by water, 30 grs.


Pale Lacquer for tin plate.
Best alcohol, 8 ozs.;
turmeric, 4 drs.;
hay saffron 2scsM
dragon blood, 4 scs.;
red sanders, 1 sc.;
shell lac, 1 oz.;
gum sanderach, 2 drs.;
gum mastic, 2 drs.;
Canada balsam, 2drs.;
when dissolved add spirits of turpentine, 80 drops.


Lacquer for Philosophical Instruments.
Alcohol, 80 ozs.;
gum gutta, 3 ozs.;
gum elemi, 8 ozs.;
dragon's blood, 4 ozs.;
seed lac 4 ozs.;
terra meria, 3 ozs.;
saffron, 8grs.;
pulverized glass, 12 ozs.

10.2.16

Useful Receipts. Staining Wood and Ivory.

Scientific American 11, 10.9.1864

Yellow.
Dilute nitric acid will produce it on wood.

Red.
An infusion of Brazil wood in stale urine, in the proportion of a pound to a gallon for wood; to be laid on when boiling hot, and should be laid over with alum water before it dries. Or, a solution of dragon's blood, in spirits of wine, may be used.

Black.
Strong solution of nitric acid, for wood or ivory.

Mahogany.
Brazil, madder and logwood, dissolved in water and put on hot.

Blue.
Ivory may be stained thus: - Soak it in a solution of verdigris in nitric acid, which will turn it green; then dip it into solution of pearlash boiling hot.

Purple.
Soak ivory in a solution of sal-ammoniac into four times its weight of nitrous acid.

Mahogany.
Plane the surface smooth and rub with a solution of nitrous acid. Then apply with a soft brish one ounce of dragon's blood, dissolved in about a pint of alcohol, and with a third of an ounce of carbonate of soda, mixed and filtered. When the brilliancy of the polish diminishes, it may be restored by the use of a little cold drawn linseed oil.

9.2.16

The Art of Dyeing. No. 21. (Part 2, reply to McCafferty)

Scientific American 36, 19.5.1855

We have received a letter from Robt. McCafferty, of Lancaster, Pa., in which he states that nitric acid destroys quercitron, and that the nitro muriatic spirits described in article No. 2, for dyeing yellow, are not the proper kind. The acids are entirely changed in their nature by tin. The best spirit for dyeing bark yellow on cotton, is the sulpho-muriate of tin, and this spirit as a mordant, is mentioned in the article to which he refers. He also objects to the expression, used in one of the articles: "some dyers use a great variety of spirits, but it is all nonsense." He says "no man can dye a purple with red spirits, for the aquafortis has a tendency to brown all colors; spirits of different proportions are used to dye different shades according to patterns." In one of the articles on dyeing, it is stated that the muriate of tin is the best universal kind of spirits to use. A skillful dyer can match different patterns by his dye stuffs and alternants (raisings,) independent of using a great variety of spirits. In the article describing purple, it is stated that many dyers use muriate of tin alone as a mordant. Some also use muriatic acid, saturated with the salts of tin. Different dyers employ different means to match the same patterns. He says he has to dye peach wood reds for 4 cts. per pound, and if he were to give 6 lbs. to the ten of cotton, it would cost him six cents per pound. In these articles, it is stated in a number of places that the exact amount of stuffs cannot be given, because there is such a difference in their quality. The object of each receipt is to produce a rich full color, and not to give the lowest priced shades. Here in New York Market are red colors on cloth differing in price five cents per yard. He also states the receipt for dyeing Royal Blue on page 160, is too dear; that it will cost $1,50 to dye 10 lbs. of cotton by it, whereas he can dye 10 lbs. for 25 cents, and use no logwood, but one pound of pearlash.

There is a great difference of opinion among dyers respecting the quality of colors. If he can dye a good dark royal blue for 25 cents per 10 lbs., using 1 lb. of pearlash, he certainly is in possession of a grand secret, for pearlash at wholesale is over $6 per barrel. He must therefore use but a few ounces of tin and prussiate. Smith, in his "Dyer's Instructor," a recent London work, gives 1½ lbs. of the prussiate of potash and 1 lb. of the crystals of tin to 10 lbs. of cotton, or half a pound more prussiate than in the receipt on page 170.

In raising prussian blues (deepening and blooming the shade) silk dyers have been accustomed to use urine and salammoniac, in milk-warm water, after the goods were dyed in the prussiate. It is an old plan with dyers of prussian blues to run the goods through a potash lye, after dipping in the iron.

Mr. McCafferty did not intend his letter for publication; but we have given the substance of it, because of its straightforwardness. He cannot but admit that all the receipts given will dye the specific colors, and good colors too; this is their principal object.

8.2.16

The Art of Dyeing. No. 21. Buff color on wool. Madder Buff. Salmon on wool. Buff on silk. Salmon on silk.

Scientific American 36, 19.5.1855

Buff color on wool.
The goods, whether wool, silk, or cotton, must be perfectly white to receive this color. The most simple method to dye it on wool, is with quercitron bark and cochineal. The dye kettle being perfectly clean, and the water boiling, a very small quantity of the clear liquor of scalde bark (quercitron) is added, and then a snuff - a mere snuff - of ground cochineal; these are suffered to boil for five minutes, when a littlhe chloride of tin and cream of tartar are added, the goods entered, smartly handled, and boiled for twenty minutes, when the color will be complete. The peculiar shade is produced by the quantity of dye stuffs used. It is not possible to give the particular quantity, because there is such a difference in the quality of them. But is is a color that is easily dyed; only be sure to put in such a minute quantity of stuffs as will not be beyond the shade, and all will be well, for it is easy to give two or three dips - adding the stuff in driblets, until the shade is obtained. A good dyer, therefore, is always master of his dye kettle; he never allows it to master him. This is the secret of success in dyeing. Fustic may be used in place of quercitron bark, but it does not make such a clear color.

Madder Buff.
A fast buff can be produced on clear white wool, by dyeing it in a very weak solution of madder liquor, without any mordant. The madder (crop madder) is scalded in a small vessel, the grounds allowed to settle, and the clear used. The goods are carefully handled and boiled in the liquor for about twenty minutes.
A buff can also be dyed on wool with fustic and cam wood - a small quantity of each, no mordant is required.

Salmon on wool.
This color is just dyed exactly like a buff; the only difference lies in the salmon having more red in its composition, it therefore receives more cochineal and that is all. The best way to dye this color is with quercitron bark and cochineal, because it can be toned so easily to any shade with these dye stuffs. Four ounces of barn and a quarter of an ounce of cochineal will dye about 10 lbs. of wool a light buff.

Buff on silk.
This color is generally dyed on silk with annotta, and is named "cream color." By handling clean white silk in a weak liquor of annotta, a beautiful buff will be the result. No mordant is rewuired; it is an exceedingly easy color to dye.

Salmon on silk.
By giving the silk a little stronger liquor of annotta than for the buff, a common salmon color will be the result. If it is required to throw it on a still redder shade than the common color called salmon, wash the silk, and run it, after it gets annotta, through a tub of cold water, made slightly sour to the taste with sulphuric acid; then wash the goods well before drying them. Annotta colors are usually dyed in strong soap suds.

A peculiar kind of buff can be dyed on silk with nitric acid. A clean kettle is filled with water and brought up to a scalding heat, a little nitric acid is then added - about enough to give the water a sharp acidulous taste - the n the goods are entered, and handled at this heat, for about twenty minutes. This is also an easy method of dyeing buff on silk.

7.2.16

Light and Color.

Scientific American 15, 23.12.1854

The great Author of the Universe . He who said, "Let there be light, and the light was," has empoyed colors adorning the various productions of his power and wisdom, and for giving pleasure to his more intelligent creatures. Earth and man were expressly created for one another, and a benificent God has caused the general aspect of the world around us to be in harmony with our physical and mental constitution. The heart swells with emotion in gazing upon the crimson sky of sunset, and the blue vault above, when the sentinel stars come out at night and look down upon us from their nightly watchtowers. The colors of field and forest are imprinted with the siget mark of their Author, and the soul of man made in that Maker's image, drinks in pleasure in beholding them. The red bird, dancing from bush to bush, and the butterfly from flower to flower, charm us with the beauty of their plumage; and the flowers themselves, from the modest daisy to the stately dahlia, thrill us with delight, How pungent the truth "Man shall not live by bread alone." Music charms the soul through the sense of ear; sweet perfumes through the sense of smell, and clors through the sense of sight. In all ages, man in every rank and condition of life has endeavored to imitate nature in her profusion of beauty, and from this passion the art of dyeing originated. Strange as it may appear, however, (and this shows the peculiar relationship of the immaterial within, with the universe without,) colors have no material existence; "What," one may say, "has the rose no color, and is the purple of the violet a delusion?" It is even so; color does not exist in these objects, but in the light which is reflected from them.

By examining any object through a glass prism, it will be found that it appears apparreled in the most gorgeous colors. Every leaf of a tree or shrub, green though it may be to the naked eye, then appears clothed in azure, scarlet, and gold. Color exists (if quality may be said to have an existence) in light. A beam of light is composed of three differently colored rays, red, blue and yellow. According to Newton, a beam of light contained seven colors, and this theory was entertained by philosophers until about 1823, but not by practical dyers, who knew better. Red, blue, and yellow are now called "the primary colors," and all others are a mixture of these three, or any two of them, in different proportions. The celebrated Euler is the author of the true theory of colors.

Rejecting Newton's views, he conceived light to be propagate like sound, by a vibratory notion, and that "the different degree of velocity with which those vibrations successively reached the organs of vision, occasioned the sensations or perceptions  of the different colors." We have quoted these words from a volume of Dr. Bancroft, published in London in 1794, sixty years ago. Bancroft is the earliest English writer on dyeing with which we are acquainted; he rejected Euler's theory for Newton's, as did all subsequent writers until within a very few years. The great discoveries which have recently been made in light confirm the deductions of Euler, and his theory is now embraced by the most scientific men of the day. It is not known to men of science, that every part of nature is in a state of molecular motion, so subtle as in most cases to defy itself by its effects. It is only when those vibrations (like sound) grow strong and frequent, that they become perceptible to the senses in the form of light and heat. The spectrum (the colors of a ray of light decomposed by a prism of glass) appears, on a casual examination, to be merely a series of hues, beginning with red, brightening into yellow, and fading away from violet into darkness. But when examined scientifically, it is found that those hues are produced by a series of vibrations of the broken beams of light, the strongest and slowest of which are least refracted, and form red; and  the feeblest and most refracted the deep blue.

The human eye must be so constructed as to appreciate these vibrations of light, or it will be color-blind, as was the famous Dr. Dalton, author of the atomic theory, who could not, by its color, distinguish a cherry from the green leaf of the tree. It is the same with some persons respecting music, their ears cannot appreciate either tune or harmony. A ray of light has different properties. The red ray is termed the calorific, the yellow the luminous, and the blue the chemical or actinic. The red ray developes heat, the blue chemical, and the yellow neutral qualities, of which the daguerreotypist takes advantage, by employing yellow drapery in his room when he wants a very dark back ground for his picture, and uses blue glass when he wishes his plate to be acted upon rapidly. The rays of light also exhibit electric properties, both positive and negative, and Sir Jas. Ross, at the late meeting of the British Association for the Advancement of Science, asserted, that he had seen a beam of light in the Arctic regions make the magnet oscillate five degreet. The calorific and chemical rays of light explain the phenomena of fish and flesh meat decomposing so rapidly under the  influence of moonlight, The heat rays of the sun are absorbed by the moon, while the feebler but more rapidly vibrating rays of blue are reflected, and bring to the earth a certain amount of illumination, combined with a strong chemical influence, which, in tropical eliminates especially, exert such an active decomposing force upon fish exposed to their influence.

By mixing the different rays - red, blue, and yellow - (Which constitutes the art of coloring) as much diversity of shade is produced to the eye, as by blending the vibrations of the atmosphere in producing every variety of musical tunes. Red and blue mixed togerher make crimson, purple, violet, lilac and maroon, according to the proportions of the mixture. Blue and yellow form every variety of green shades. Red and yellow form scarlet, orange, salmon, buff. Black is a combination of all the three colors, and so is white; the former nullifies the vibrations of the sunbeam, the latter exhibits those vibrations unbroken in number and velocity. As light is produced by vibrations, (about which there can be no question now,) and also all the colors of the spectrum, and as these colors are electric, the conclusion is that there is a subtle medium pervading all space, according to the theory of Descartes - for to produce vibrations there must be something to vibrate.

Some of these views will be new to the most of our readers, and are intended to form a necessary introduction to a series of articles on the Art of Dyeing. We intended to have commenced these four weeks ago, but owing to some articles on another subject having been continued from week to week, until the last, we have delayed until now; after this they will be continued regularly, and be of a thorough practical character, useful for the workshop and family.

6.2.16

Pure Copper Paint.

Scientific American 15, 9.4.1864

A new pigment, calculated at the same time to increase the resources of the decorative painter, and to affor a ready means of preserving iron and other metals, has recently been introduced at Paris by M. L. Oudry of the Antenil Electro-Metallurgic Works. He first obtains a pure copper by throwing down the metal by the galvanic process; he then reduces the rpecipitate to an impalpable powder by stamping. This powder is then combined with a particular preparation of benzine, and used in the same way as ordinary paint; the beautiful bronzed effects are produced upon it by means of dressing with acidified solutions and pure copper powder. The articles painted with the new material have all the appearance of electrobronze, whilst its cost is less than one sixth; it will last from eight to ten years. Mr. Oudry also proposes to substitute benzine oil for linseed and other oils, over which he states it posses great advantages.


5.2.16

Onni Ollila: Revontulista.

Luonnon ystävä 12, 1904

Tuskinpa moni tavallisista luonnonilmiöistämme on tieteen kannalta katsoen pysynyt niin kauan salaperäisyyden verhossa, kuin revontulet. Tarkoitan sitä että vasta aivan viime vuosina on voitu esittää teoria, joka pystyy yksinkertaisesti ja luontevasti selittämään kaikki revontulten syntyä ja ilmenemistä koskevat seikat. Vaan ennenkuin ryhdymme tämän teorian esittämiseen, lienee paikallaan muutamin sanoin tehdä selkoa revontulten luonnetta ja esiintymistä koskevista yleisistä havainnoista.

Jo revontulten vieraskieliset nimitykset (Polarljus, Polarlicht) ilmaisevat niiden esiintyvän pääasiallisesti napaseuduilla. Tehdyt havainnot näyttävät korkeimmilla leveysasteilla revontulten lukumäärän ja voimakkuuden kasvavan aina vissiin maksimaalivyöhykkeeseen saakka, joka kulkee maantieteellisen ja magneetisen navan sisäänsä sulkien 60°—80° leveydellä. Tästä vyöhykkeestä pohjoiseen on revontulten esiintyminen vähemmin tunnettu, vaan etelään ekvaatoria kohti vähenevät ne, alussa nopeammin, kunnes noin 25° leveydellä ovat ylen harvinaisia. Sama on revontulten esiintymisen laita eteläisellä pallonpuoliskolla.

Meidän leveysasteillamme ovat revontulet siis verrattain tavallisia ja niinpä olemmekin kai jokainen niitä nähneet. Komeana kaarena pohjoisella taivaalla ne talvi-illoin sädehtivät. Alituiseen vaihtuu niiden muoto. Väliin suuremmat sädesoihdut suurella nopeudella kaaresti ylös taivaalle väreillen kohoutuvat ja taas sammuvat. Kaari kätkee paikoin samalla, kun valoisempia kohtia siinä esiintyy siellä täällä. Pohjoisemmissa seuduin ovat kaaret usein kaksin kolmin kerroin samankeskeisesti. Kaaren yläosa häipyy huomaamatta avaruuteen, vaan alapuolinen reuna on jyrkempi, tavallista tummempi taivas taustanaan. Vaikea olisi kaikkien revontulten esiintymismuotojen kertoileminen. Mainittakoon vaan edellisen lisäksi että ne joskus näyttävät loistavalta verholta, joka taivaalla valtavissa laskoksissa häilyy. Väliin näemme vaan yksityisiä valojuovia ja silloin tällöin muistuttavat ne komeata kruunua, josta lukemattomat säteet kaikille tahoille lähtevät. Ja kun revontulet sammuvat, jää taivaalle jälelle himmeä epämääräinen loiste, joka sekään ei ole muuta kuin yksi revontulten monista esiintymismuodoista.

Komeat ovat revontulet katsella ja ken ne täydessä loistossa on :nähnyt, ei hevillä tätä suuremmoista ilotulitusta unohda. Onko kumma siis että kansa niissä samoinkuin pyrstötähdissä ja muissa tavattomissa taivaan ilmiöissä näkee ennustuksia sodista ja muista kauhuista. Samoinkuin muoto, on revontulten värikin ja valovoimakkuus vallan vaihteleva. Tavallisimmin näyttävät revontulet' meistä kellanvihreiltä, vaan voimmepa toisinaan nähdä punasiakin ja erottaa violettisia värivivahduksia. Valovoimakkuus on tietysti suuresti riippuva siitä vuoden tai vuorokauden ajasta milloin revotulet esiintyvät. Päivisin emme niitä voi huomata ja valoisat kesäyömme tekevät niinikään vaikeaksi niiden havaitsemisen. Kirkkaassa kuutamossa näyttävät ne heikoilta, kun taas pimeinä öinä voivat valaista melkein kuin täysikuu. Vasta v. 1892 onnistui ensi kerran revontulten valokuvaaminen. Niiden valo on siksi himmeä, että tavallisilla levyillä ei valokuvaaminen onnistu, vaan täytyy erityisesti revontulissa esiintyville säteille erittäin herkkiä levyjä valmistaa. Erikoisissa suotuisissa tapauksissa riittää tällaisilla levyillä jo noin 7 sek. valotusaika. — Tärkeä kysymys revontulten tutkijoille on niiden korkeuden selville saaminen. Tähän korkeusmääräykseen käytetään tuota tavallista parallaksimetodia, s. o. mitataan kahdesta tietyllä välimatkalla olevasta paikasta revontulten korkeuskulma, joten kolmiomitannollisesti laskemalla saamme tietää korkeuden. — Vaan revontulten epämääräiseen muotoon nähden on mittausten tuloksetkin verrattain epävarmoja ja erilaisia. Tuloksista saamme kuitenkin tietää etelämpänä revontulten olevan yleensä korkeammalla samalla kun ne taas polaariseuduissa voivat esiintyä aivanpa maan tasalla. Keski-Europassa toimitetut mittaukset antavat revontulikaarten alareunalle 23—200 km. välillä vaihtelevan korkeuden, ja yläreunalle yli 1,000 km. Onpa vastaavat korkeudet kerran mitattu 1,945 ja 3,654 kilometriksi, ei kuitenkaan Keski-Europassa.

Jos vähänkin pitemmän ajan olemme olleet tilaisuudessa tekemään revontulihavaintoja, tulemme pian huomaamaan että revontulet esiintyvät paraasta päästä iltasella, tuossa kl. 8-10 välillä. Ja napaseutujen pitkässä yössä voisimme tehdä sen huomion että ne harvimmin esiintyvät aamupäivällä kl. 11 tienoilla. Nämä maksimi- ja minimiajat ovat eri seuduilla kyllä vähäsen vaihtelevat, — pohjoisempana on maksimiaika myöhäisempi, - vaan pitävät siksi paljo yhtä että saatamme päättää auringon säteilyn olevan jossain yhteydessä revontulten synnyn kanssa. — Jos tarkastamme pitempiä, vuosikausia käsittäviä havaantosarjoja, näemme niistä revontulten toisin ajoin esiityvän lukuisampina ja jotenkin säännöllisissä periodeissa. Me voimme huomata vuotuisen periodin, kahdella maksimilla: syksyin ja keväin, sekä kahdella minimillä: Joulu —Tammikuussa ja Kesä—Heinäkuussa. Nämä maksimi- ja minimiajat ovat samat koko maapallollamme ja vastaavat maamagnetismin vuotuisia variationia jotenkin tarkkaan. Toisen yhtäläisen ja myös maamagnetismille yhteisen periodin voimme huomata II vuoden ajassa. Revontuliin nähden ei tämä periodi ole kuitenkaan niin selvästi huomattavissa kuin juuri maamagnetismissä. Tämän ohessa tulemme muistaneeksi että sama 11 vuotinen periodi on myöskin auringonpilkkuin esiintymisessä. Että kiertolaisellamme kuulla myös on jotain vaikutusta revontulten syntymisessä, sen osottaa revontulten kuukautinen, 29-päiväinen periodi. Tämän voisi kyllä väittää yksinkertaisesti johtuvan kuun synoodisen kiertoaikansa kuluessa vaihtelevasta valomäärästä, joka aiheuttaisi revontulten himmeämmin tai voimakkaammin esiintymisen. Vaan vaikkapa tämän haitallisen valoseikan elimineeraammekin, niin pohjoisella pallonpuoliskolla on maksimi huomattavissa kuun ollessa eteläisessä seisauksessaan ja minimi pohjoisen seisauksen aikana. — Paitsi jo mainittuja periodeja on meillä vielä 26-päiväinen (oikeammin 25,03 päiväinen) periodi, joka kyllä on paikottain epämääräinen, vaan toisilla seuduilla siltä selvästi huomattavissa. Tämä periodin aika taas muistuttaa meitä auringon pyörähtämisestä akselinsa ympäri, johon kuluu sama aika.

Tähän saakka olemme tehneet selkoa, niin sanoaksemme revontulten yleisistä havainnoista. Tutkikaamme nyt revontulia fysikaalisesti. Paras keino, mihin alussa voimme ryhtyä, on revontulivalon spektroskooppinen tutkiminen. Revontulet antavat viivaspektrin, siis ne eivät voi olla heijastuneen auringonvalon synnyttämiä; sitäpaitsi ei revontulten valo ole polariseerattua. Se on siis hehkuva kaasu, joka synnyttää revotuli-ilmiöt. Huomattavimmat viivat revontulten spektrissä on spektrin kellanvihreässä osassa oleva n. k. revontuliviiva (aallonpituus 556,7) sekä toinen ultraviolettisessä osassa oleva viiva (aallonpituus 391,7 ). Tanskalainen Paulsen on vv. 1899—1900 Islantiin tehdyllä revoiitiilitutkimusretkellä ollut tilaisuudessa tekemään arvokkaita spektroskoopisia tutkimuksia ja tarkkaan määrännyt useiden uusien sekä jo ennen tunnettujen viivain aseman. Jos vertaamme revontulispektriä ilmaa sisältävän Geisslerin putken antamaan spektriin, niin huomaamme niissä niin suuren yhtäläisyyden, joskin eri viivojen intensiteetti on hiukan erilainen, että voimme varmuudella sanoa että juuri ilma on se hehkuva kaasu, joka aiheuttaa revontulten synnyn. Useat eri tutkijat ovat kokeillaan osottaneet että ilmassa löytyvät alkuaineet, esim. argon, krypton, xenon ja neon aiheuttavat revontulisprektin karakteristisimpain viivain synnyn. Tämä revontulispektrin ja sähkön vaikutuksesta hehkuvan, ohennetun ilman spektrin yhtäläisyys, sekä edellä osotettu yhteys maamagnetismin ja revontulten välillä ynnä suoranaiset sähkön avulla luonnossa keinotekoisesti synnytetyt revontulentapaiset ilmiöt todistavat revontulten olevan sähkö-ilmiöitä. Mistä sitte johtuu tämä revontulia synnyttävän ilman sähköisyys? Tähän kysymykseen ovat eri tutkijat vastanneet eri tavalla ja siten on syntynyt eri revontuliteorioita. Meidän revontulitutkijamme prof. Lemström selittää ilman sähköisyyden veden haihtumisen ja unipolaarisen induktionin synnyttämäksi ja arvelee sähköisyyden navoilla olevan suuremman sen takia että unipolaarisen induktionin vaakasuora komponentti on yhä vetämässä sähköä tänne ja että ilmakerros navoilla on maan muodon ja liikunnon takia ohuempi. Kun ilmalla on paras sähkön johtamiskykynsä noin 5 mm. paineessa, on siis tämä johtava ilmakerros navoilla maan pintaa likimpänä, joten sähkön purkautuminen maahan siellä tapahtuu helpoimmin ja näin syntyy sähkön läpäisemässä ylemmässä ja ohuemmassa ilmakerroksessa valo-ilmiöt, revontulet. Tahtomatta laajemmin esittää, miten prof. Lemström selittää teoriansa perusteella erityiset revontulten ilmenemistä, levenemistä y. m. koskevat seikat, käymme seuraavassa selittämään tanskalaisen Paulsenin esittämää revontuliteoriaa, jota Arrhenius on osaksi täydentänyt.

*) Vert. Luonnon Ystävä s. 294 v. 1904.Edellä olemme viitanneet revontulten eri periodeista puhuessamme siihen läheiseen yhteyteen, mikä auringolla on revontulten samoinkuin maamagnetismin kanssa. Se voima mikä tätä yhteyttä niin sanoakseni välittää, on säteilypaine, jonka Arrhenius selittää syntyvän seuraavasti *). Auringossa tapahtuvissa purkauksissa syntyy auringonkoroonan ulommaisessa kaasukerroksessa tiivistymisen kautta pieniä kiinteitä tai juoksevia hiukkasia. Näihin hiukkasiin vaikuttaa auringon vetovoima sekä auringon säteiden työntävä voima, säteilypaine. Riippuen hiukkasten suuruudesta ja osaksi laadustakin on näiden voimain vaikutus, resultantti joko aurinkoon päin tai siitä poispäin kääntynyt. Suurimmat hiukkaset palajavat takaisin aurinkoon ja pienimmät työntyvät yhä etemmäksi auringosta avaruuteen. Toisiin hiukkasiin nähden on resultantti nolla, ja tällöin jäävät ne leijailemaan auringon ympärille muodostaen sen koroonan. Nuo auringosta poistuvat pienimmät hiukkaset leviävät siis auringosta avaruuteen kaikille suunnille. Niiden alussa monesta seikasta vaihteleva nopeus puuttuu vähitellen pysyviksi. Yhä edeten saapuu noita hiukkasia myöskin maamme ilmakehään. Lähteneinä auringosta, jossa valtaavia sähkömääriä syntyy ja purkautuu, ovat nämä hiukkaset samalla sähköisiä, negatiivisesti sähköisiä. Sillä auringon ohuimmissa ilmapiireissä synnyttävät nämä hiukkaset katoodisäteitä, joilla on se ominaisuus, että ne jakavat kaasun molekyylit jooneihin; jooneilla, ja varsinkin negatiivisesti ladatuilla, on taas kyky kondenseerata, tiivistää kaasuja. Auringosta purkautuvat kaasut kondenseerautuvat siis pääasiallisesti negatiivisiksi pisaroiksi, hitusiksi. Suurimmat saattavat aurinkoon palatessaan sen negatiivisesti sähköiseksi, samalla kuin auringon ulommainen ilmapiiri pienimpien negatiivisesti ladattuin hiukkasten avaruuteen poistuttua, jää positiivisesti sähköiseksi. — Maan ilmapiiriin saapuvat nämä negatiivisesti sähköiset hiukkaset luonnollisesti suurimmassa määrässä päiväntasaajan seudulla. Ohuimmassa ilmapiirissä syntyy taasen katoodisäteitä. Nämä ovat herkkiä magneetiselle vaikutukselle pyrkien yhäti mukautumaan magneetisten voimaviivani suuntaan. Jos siis magneetisessa kentässä tapahtuu muutoksia, huomaamme katoodisäteitten synnyttämässä valoilmiössä todisteen siitä. — Nyt kulkevat päiväntasaajan seuduilla maamagnetismin voimaviivat korkeissa ilmakerroksissa yhdensuuntaisesti magneetisen meridianin kanssa. Katoodisäteet muuttavat suuntaansa voimaviivain mukaan, kulkien siis napoja kohti, alussa tietenkin ylhäällä ohuimmissa ilmakerroksissa ja lopuksi läheten maata ja sen magneetisia napoja. Kaikkein ohuimmissa ilmakerroksissa on katoodisäteiden aikaansaamat valoilmiöt vaikeasti huomattavissa ja sen takia eivät revontuli-ilmiöt esiinnykään päiväntasaajan seuduilla. Yhä alemmaksi ja samalla siis tiiviimpiin ilmakerroksiin tullessaan synnyttävät katoodisäteet huomattavia valoilmiöitä, revontulia, kunnes alimmissa ilmakerroksissa niiden eteneminen valoksi kulutetun energian häviämisen ja suuremman vastustuksen takia taukoo. Kun samalla muistamme katoodisäteiden ilman joniseeraamisen takia johtuvan kondenseeraavan vaikutuksen, saa selityksensä myös tuo revontulikaaren sisäänsä sulkema tummempi, pilvinen taivas. Ja havainnothan ovat sitäpaitsi näyttäneet sateen usein olevan revontulten seuraajana.

Tämän revontulten syntyteorian avulla on helposti ja yksinkertaisesti selitettävissä revontulten maantieteellinen leviäminen, niiden korkeus ja vaihteleva muoto. Meidän tarvitsee vaan ajatella magneetisten voimaviivojen asemaa maapallomme eri osissa ja niiden maan magneetisessa tilassa tapahtuvien häiriöiden aikaansaamaa mnuttumista.

Ekvaatorin seuduille yhä säteilevät sähköiset hiukkaset ajavat negatiivista ilmasähköä niihin paikkoihin maapalloa, missä ei tällaista säteilyä tapahdu. Ilmasähkön negatiivinen lataus on siis suurempi yöllä kuin päivällä, suurempi talvella kuin kesällä. Tämän perusteella voimme taas selittää revontulten päiväisen ja vuotuisen periodin. Ja sitäpaitsi säteilypaineen ajamat hiukkaset öisin ja talvella sattuvat maahan niin etta kulma maan magneetisten voimaviivain ja hiukkasten tulosuunnan välillä on pieni. — Auringonpilkkujen vaikutus revontulten 11-vuotisen ja 26-päiväisen periodin synnyttäjinä on niinikään selvä. Sillä kun auringon vaikutusvoima ja sähköisyys on riippuva pilkkujen lukumäärästä, on samalla myös auringon säteilypaine ja siis revontulta synnyttävät katoodisäteet riippuvia auringonpilkuista. Kun siis auringonpilkktiin lukumäärä on 11-vuotisen periodin käsittävä, seuraa tästä vastaava revontuliperiodi. Kun taas auringon synoodisen kierroksen johdosta eri aikoina tulevat maata kohti olemaan eri osat auringon erilailla pilkullisesta pinnasta, niin on seurauksena vastaava 26-päiväinen periodi revontuliinkin nähden.

Troopillisen kuukauden 1. 29 päiväisen periodin alkusyynä on negatiivisesti sähköisen kuun elektrostaatinen vaikutus negatiiviseen ilmasähköön, joka siis on vähäisempi kuun puoleisella osalla maan pintaa.

Tahtomatta yksityiskohtaisesti sovelluttaa tätä uutta teoriaa kaikkiin eri kohtiin revontulien ilmenemisessä, huomautan vaan, että jo edelläkerrotusta näemme miten yksinkertaisesti ja selvästi Paulsenin ja Arrheniuksen esittämä teoria tehtävänsä täyttää.

4.2.16

Elis Nordling: Hieman lintujen värimuunnoksista.

Luonnon ystävä 12, 1904

Biolooginen tutkimus on osoittanut, että eläimet yleensä aikojen vieriessä ovat sovittaneet pukunsa niiden värien  mukaan, mitkä vallitsevat niiden ympäristössä ja mitkä niin muodoin paraiten ovat omiansa suojelemaan niitä  vihollisilta. Tämän mukautumisen otaksutaan jatkuneen vuosituhansia ja yhä vielä jatkuvan siten, että niillä yksilöillä, joiden puku tavallista enemmän poikkeaa ympäristön väreistä, ei ole ollut samaa mahdollisuutta säilyä olemassaolon taistelussa, kuin niillä, joiden puku on ollut enemmän suojeleva, jonka takia ne ennen aikaansa ovat joutuneet vihollistensa saaliiksi. Lopuksi on enimmän suojaa antava puku tullut lajille säännöksi ja menee perintönä jälkeläisille. — Esimerkkinä siitä, kuinka täydelliseksi tällainen suojeleva puku voi tulla, mainittakoon metsäkana, jonka värit sekä kesällä että talvella ovat kaikin puolin sopusoinnussa ympäristön kanssa.

Kuitenkin on yleensä tunnettua, että useat sekä imettäväis- että lintulajit voivat esiytyä värinsä suhteen enemmän tai vähemmän vaihtelevina. Varsinkin voi sellaisten lajien puku vaihdella suuresti, joille suojeleva puku syystä tai toisesta ei enää ole elinehtona. Tarvitsee vaan ajatella kesyjä kanojamme ja kyyhkysiämme, joiden joukossa tuskin tapaa kahta yksilöä, joiden puku olisi aivan samanlainen; kuitenkin lienevät näiden kumpaistenkin villien kantamuotojen joukossa pukumuunnokset harvinaisia. Yleensä on myöskin tunnettu, että vankina pidettyjen lintujen väri voi muuttua, johon kuitenkin lajille sopimaton ravinto lienee tehokkaana syynä. Niinpä satuin kerran näkemään punatulkun (Pyrrhula rubicilla), joka monivuotisen häkkivanketiden jälkeen oli tullut mustaksi, — sen selkäpuoli oli yksivärisen musta, hieman metallihohtoinen, vatsapuoli oli tumman harmaa.

Villinä elävien eläinten joukossa ovat värimuunnokset kuitenkin paljon harvinaisempia, vaikka niitä muutamilla lajeilla sentään sangen usein esiytyy. Kesällä 1903 näin Haukiputaan kirkonkylässä matalalla katolla melkein puhtaan valkean muunnoksen (albinos) västäräkistä (Motactlla alba). Kun lintu ei ollut arka, ja katto, jolla se istui, oli tuskin miehen korkeudella maasta, voin hyvin tarkkaan tutkia sen omituista pukua. Pää, kaula, selkä, pyrstön peitinhöyhenet ja kaikki siipisulkien peitinhöyhenet olivat aivan valkeat. Sisemmät pyrstösulat olivat himmeän harmaat, uloimmat valkeat, käsisulat — ainoat siipisulat, joita voin nähdä — vaalean harmaat. Alapuoli aivan valkea. Jonkun matkan päästä katsottuna näytti lintu aivan valkealta.

*) Useammalta taholta on toimitukselle tullut ilmoituksia Helsingissä tänä syksynä esiytyneestä valkeasta varpusesta. Pro Fauna et Flora fennica-seuran joulukuun kokouksessa näytettiin taasen aivan valkea varis, mikä oli ammuttu Baron salmella viime kesänä.Tänä syksynä näin eräässä varpusparvessa Aleksanterinkadulla Helsingissä yksilön, joka tavattoman vaalean pukunsa takia jo matkan päässä herätti huomiotani*). Pääsin sangen lähelle lintua, mutta sain sentään vaan hetkisen tarkastaa sitä, sillä ohi ajavan ajurin peloittamana lensi varpusparvi erään nelikerroksisen talon räystään alle. Koetan kuitenkin selittää tämän yksilön pukua, niin tarkkaan kuin voin. Pää, kaula ja selkä aina pyrstösulkiin asti valkeat — hieman tummemman värin sekaiset. Kulkku ja etukaula tummat, kuitenkin tavallista vaaleammat; alapuoli muuten valkea. Pyrstö- ja siipisulat tummanruskeat, niiden reunat vaaleanruskeat. Varpuselle muuten niin ominainen ruskea vyö silmien takana puuttui kokonaan.

Edellisen yhteydessä mainittakoon, että aikakauslehden "Ornithologische Monatsschrift" tämän vuoden ensi numerossa on selityksiä ja kuvia tavattoman värisestä punasiipirastaasta (Turdus iliacus), kaalirastaasta (Turdus merula) ja keltasirkusta (Emberiza cltrinella). Saman aikakauslehden 6:nnessa numerossa tältä vuodelta taas on selitys ja kuva toisesta värimuunnoksesta kaalirastasta.

Olisi sangen tärkeää, että näitä lintujemme pukumuunnoksia selitettäisiin kirjallisuudessa niin useita kuin mahdollista.   

3.2.16

Recent Foreign Inventions. Hardening and Colouring Artificial Stone and Cements.

Scientific American 13, 10.12.1853

B. Barrett, of Ipswich, Eng., patentee.

The inventor introduces the liquid indurating substance into an exhausted chamber containing the stone to be indurated, the liquid substance being previously heated to a temperature of about 50° or 60° Fah. When the stone requires to be colored the color si laid on with a brush and allowed to dry, bedore the induating process is commenced. The mixture emloyed by the inventor for indurating stone is composed of 56 parts, by weight, of sulphur, dissolved by the aid of steam or dry heat, and 44 parts of diluted vinegar, or acetic acid, containing 17 parts of acid to 8 of water.

In preparing indurating mixtures to be applied to the exteriors and interiors of buildings, whether the surface be of brick, stone, cement, or plaster, he employs -

Mixture 1.
14 parts by weight of shellac, 14 parts of seed lac, 1 part of coarse turpentine, and 14 parts of pyroligneous spirit.

Mixture 2.
Gutta percha dissolved in coal tar, naphtha, or other suitable solvent, in the proportion of 3 parts by weight, of gutta percha, and 8 parts of the solvent.

Mixture 3.
One bushel of limestone or chalk, 12 gallons of water, 12 lbs. of alum, half a gallon of beer grounds, and half a gallon of gall, well mixed together.

These solutions, when heated, are to be laid on with a brush until the surface will absorb no more.

2.2.16

(A Substitute for paint over plaster)

Scientific American 13, 10.12.1853

A Frenchman has discovered a substitute for paint over plaster. A coat of oxide of zinc mixed with size, and made up like a wash, is first laid on the wall, ceiling or wainscot; and over that a coating of chloride of zinc, prepared in the same manner as the first wash, is applied. The oxide and chloride immediately effect a sort of combination, forming a cement, smooth and polished as glass, and possessing the advantage of oil paint without its disagreeable odor.

1.2.16

Improved Magenta Color.

Scientific American 13, 10.12.1853

Intense activity is manifested by European chemists, at present, in the production of improved aniline colors. Dr. Dawson, of Huddersfield, England, has obtained a patent for producing magenta, or aniline purple, as follows: - Equal parts of aniline and arsenic acid are mixed together, with about 28 per cent of boiling water. This is placed in a strong iron cylinder capable of withstanding a pressure of 200 pounds on the inch. The lid of the cylinder is now bolted on and the temperature of its contents raised to 850° Fah. [voi olla 350°; kirjasin kulunut]; and maintained at this heat for twelve hours, when the desired color is obtained. The product is then taken out, washed with water, and is ready to be dissolved in alcohol, in which state it is fit for dyeing.

The production  of a pure black on silk and wool, with aniline, is much desirated. It is stated in some of our foreign exhanges, that J. Lightfoot, of Acrington, England, has produced such a black dye, but the partionlars of the procss have bot been published in full. It is only stated, that a salt of aniline is mixed with certain oxides (probably the oxides of iron) as a mordant.