26.8.16

Kromiboksin värjääminen.

Suomen nahkalehti 3, 10.2.1926

Ehdottomasti ensiluokan nahka menettää usein arvonsa, jos sitä väärin käsittelee värjäyksessä. Kuivauksen jälkeen tulee nahat huolellisesti lajitella. Onhan selvää, että jos nahoissa on pintavikoja, kalkki- tai muita tahroja tai muita valmistusvikoja, eivät ne mitään merkitse, jos nahka värjätään mustaksi, sillä musta väri peittää kaikki tahrat.

Ennen värjäämisprosessia neutralisoidaan täten lajitellut nahat seoksella, joka sisältää 100 gr boraksia 55 litrassa vettä kutakin 50 nahkakiloa kohti. Tämä seos kaadetaan valkkausastiaan sen pyöriessä. Neutralisoidut nahat virutetaan ja liotetaan seoksessa, joka sisältää 270 gr rakeista hematinia 54 litrassa vettä kutakin 50 nahkakiloa kohti, samalla kun ne peitataan 20 min. valkkausastiassa. Lämmön tulee koko ajan olla 60 ast. Cels. Senjälkeen liotetaan 250 gr krominahkamustaa, 122 gr nigrosiinia ja ½% sumachekstraktia 15 litraan vettä ja liuos kaadetaan valkkausastiaan. Nahkojen oltua 20 min. tässä kylvyssä, lisätään siihen 124 gr kuparivihtrilliä. Sitten niiden annetaan vielä olla tässä 10 min. ja sen jälkeen alkaa rasvaus.

Tähän käytetään seuraavaa emulsiota: 50 nahkakiloa kohti otetaan ½ kg rasvasuopaa, 1 ½ % degrasta, 1 ½ % maksatraania tai myöskin 1 ½ % spermasetöljyä. Ensin sulatetaan rasvasuopaa ja tämän kiehuessa lisätään traania ja degrasta sekä 60 gr glyseriiniä. Tämän seoksen annetaan sitten pyöriä valkkausastiassa puolisen tuntia. Sen jälk&en kun nahat ovat jäähtyneet ja kuivuneet pukeilla, ryhdytään värjäykseen. Tällä tapaa saadaan kaunista mustaa väriä. Muihin väreihin nähden noudatetaan samaa menettelytapaa, mutta alkupeittauksessa käytetään ekstraktina joko sumachia, gambieria, hemlockia tai fistikkiä. Vaaleat värit vaativat alkupeittauksessa sumachia tai gambieria. 50 nahkakiloa kohti otetaan 2½  - 3 % ekstraktia, ja liuotetaan se 70 litraan vettä. Tämä seos kaadetaan pyörivään valkkausastiaan, jonka annetaan vielä pyöriä puoli tuntia ja vasta nyt voi värjäys alkaa. Tätä menettelytapaa voidaan suositella ainoastaan silloin, kun käytetään emäksisiä värejä, sillä happamia värejä käytettäessä täytyy ensin rasvata nahat, koska nahat muuten helposti tulevat epätasaisiksi. Ensiksi mainitussa tapauksessa seuraa rasvaaminen vasta värjäämisen jälkeen.

Tavallisimmat värit saadaan seuraavilla tavoilla:

Keltasta: 280 gr intiankeltasta G tai azaflimia RR sekotettuna 14 gr:aan kromiruskeata D.

Olivinruskeata: 35½ gr liukenevaa sinistä, 226 gr havannanruskeata, 57 gr anthrazenrurskeata.

Tummanruskeata: 340 gr anthrazenruskeata, 85 gr cyanolekstraktia, 283 gr quinolinia.

Hiukan poikkeamalla edellämainituista painosuhteista voidaan saada aikaan lukemattomia värivivahduksia. Jos toivottu värivivahdus on saavutettu, sekoitetaan nahkoja 40 litrassa vettä, jonka jälkeen koko seos kaadetaan valkkausastiaan ja annetaan sen siellä pyöriä 25 min. Lopuksi kaadetaan valkkausastiaan vielä 240 gr rikkihappoista natriumia, jota on liuotettuna jossakin astiassa, valkkausta jatketaan vielä 10 min. ja sitten virutetaan nahat huolellisesti. Vasta nyt seuraa rasvaaminen. Tätä tarkoitusta varten otetaan 700 gr kastiliasuopaa, 1½ gr resiiniöljyä, 250 gr tammenterhoja, jotka liuotetaan samalla tapaa kuin mustavärjäyksessä.

Värjäyksen ja rasvaamisen jälkeen ripustetaan nahat kuivumaan ja pinta rasvotaan. Mustat nahat hierotaan spermaset- ja sorkkaöljyllä molemmat puolet samalla tapaa. Muita värejä käsitellään seoksella, joka sisältää kolme osaa vettä ja yhden osan glyseriiniä ja molemmissa tapauksissa hierotaan rasva nahkaan vaalealla vaatteella. Kun nahka jossain määrin on kuivunut, ripustetaan se ja jätetään sikseen pariksi päivää. Sen jälkeen se kostutetaan ja levitetään pölkyille. Lopuksi annetaan nahan läpeensä kuivua ja silotetaan.

25.8.16

Värien säännöstely Amerikassa.

Suomen nahkalehti 3, 10.2.1926

Erään amerikalaisen ammattilehden mukaan ovat muutamat tehtailijat ryhtyneet yhdenmukaistuttamaan kenkien, hakasten ja nappien värejä päällisnahan värien kanssa, ja on heidän yrityksensä saanut tunnustusta osakseen. Tämä on käytännöllinen toimenpide, sillä se yksinkertaistuttaa ei vain tavarain ostoa ja käsittelyä, vaan tekee näiden artikkelien sopivaisuuden nahkaan nähden paremmaksi.

24.8.16

Parkitusaineiden käyttö värjäämisessä.

Suomen nahkurilehti 10, 1918

Tärkeimmät parkitusainepitoiset tuotteet ovat katechu, väriomena, sumakki, dividivi, tammenparkki, kastanjat, myrabolanit y. m. Värjäämöissä ja painoissa käytetään eniten katechua, sumakkia, ja taniinia (väriomena).

Parkitusaineksilla on kirpeä maku ja ovat luonteeltaan happamia. Kemiallisesti katsottuna ovat ne orgaanisia happoja ja vaikuttavat voimakkaasti emäksisiin väriaineisiin, liimaan, munanvalkuaiseen ja alkaalioihin. Ne liukenevat verrattain helposti veteen. Happeutumisen kautta siirtyvät helposti keltaisiin tai ruskoihin väreihin, jotka omaavat määrätyn sukulaisuuden selluloosaan nähden. Parkitusainekset ovat yleensä enemmän tai vähemmän värjättyjä ja seurauksena tästä on, että niitä ei ilman muuta värjätessä ja painaessa voi käyttää kiinnittämään emäksisiä väriaineita vaaleihin, kirkkaihiu väreihin. Kaikista parkitusaineista voidaan taniinista helpoimmin poistaa väri, mutta myöskin sumakkiextraktia on saatavana kaupassa nykyään värittömänä ja siksi voidaan tätä tuotetta useassa tapauksessa käyttää taniinin hyvänä vastikkeena. Niin valkoista kuin prima taniini ei sumakkiextrakti kuitenkaan koskaan ole.

Taniinia esiintyy useissa parkitusainepitoisissa kasveissa, mutta eniten n. k. väriomenoissa, jotka usein sisältävät sitä yli 70%. Niitä käytetään siksi taniinin valmistukseen. Väriomenat ovat sairaaloisia kasvannaisia, jotka muodostuvat erään hyönteisen pistoksista. Niitä on erilaisissa kasveissa, mutta erikoisesti nuorissa tammilajeissa. Puhkaisemattomat väriomenat sisältävät eniten taniinia; ne, joissa hyönteiset vielä oleskelevat, ovat sinertäviä tai mustanvihertäviä, jota vastoin puhkaistut väriomenat, joista hyönteiset jo ovat hävinneet, ovat väriltään kellertäviä tai punertavan ruskeita. Jälkimäiset eivät ole niin arvokkaita kuin edelliset.

Parhaat väriomenalajit ovat kiinalaiset, jaappanilaiset ja Aleppo-laji (Itä-Indiasta ja Persiasta.) Lähinnä näitä, mainittakoon Levant-laji ja turkkilaiset väriomenat, joita saadaan Smyrnasta ja Tripolista, jota vastoin saksalaiset, ranskalaiset, italialaiset ja unkarilaiset sisältävät vähemmän taniinia tai parkitusaineksia. Taniinia saadakseen uutetetaan väriomenat vesi-, alkoholi- ja eetteriliuoksessa. Täten syntyy kaksi kerrosta, vesipitoinen ja eetterinen. joista ensimäinen pääasiallisesti sisältää taniinia, joka poistetaan siitä kuivaamisen avulla. Jos taniiniseos kuivataan alköholija eetterilisän avulla, niin syntyy siitä vähitellen ensin sitkeä liuos, kuohkea massa, joka jauhennuksen jälkeen tulee kauppaan n. k. vaahtotaniinina ja liukenee erittäin helposti veteen. Tavalliset taniinilajit ovat jauhomaisia, kellertäviä tai ruskeita väriltään. Taniinia on kaupassa myös kristallimaisena n. k. "neulataniinina".

Taniini liukenee kylmässä, mutta vielä paremmin lämpimässä vedessä. Pitempiaikaisen säilyttämisen johdosta muodostuu kuitenkin ilman hapon ja bakteerien vaikutuksesta liuoksessa jakautuminen. Tämäu välttämiseksi lisätään pieniä määriä boorihappoa, karpolihappoa, salicylhappoa tai samaten vaikuttavia aineita liuokseen, jos sitä on pitemmän aikaa säilytettävä.

Parhaat sumakkilajit tulevat Siciliasta, Portugaliasta, Kreikasta ja Ameriikasta; vähempiarvoisia lajeja saadaan Tyroolista ja Unkarista. Sumakkia saadaan erään Rhus-sukuun kuuluvan pensaskasvin eri lajeista. Sitä valmistetaan lehdistä ja oksan kärkiosista. Kaupassa tavataan sumakkia oliivivihreän värisenä jauheena. Tätä tulee säilyttää kuivassa paikassa, koska se helposti imee kosteutta. Seuraus sumakissa löytyvistä kellertävistä ja punertavista väriaineksista on, että sitä voidaan käyttää ainoastaan tummiin ja väliväreihin. Tämän ohessa mainittakoon, että korjaamisen edellä käyvällä ajalla on suuri merkitys näiden väriainesten muodostumiseen. Nuoremmissa lehdissä ja oksissa on ainoastaan vähän väriainetta, vanhemmissa ja kypsyneimmissä tuntuva määrä enemmän. Nykyään poistetaan usein extraktista väri sopivalla tavalla, niin että sitä voidaan käyttää taniinin asemesta myöskin vaaleimpiin väreihin.

23.8.16

Kupari-, pronssi- ja messinkiesineitten ruskeaksi värjääminen.

Suomen Teollisuuslehti. Koneteollisuus 8, 1.4.1915

Kupari-, pronssi ja messinkiesineille halutaan toisinaan antaa omituinen ruskeahko väritys. Tämmöinen väri saadaan seuraavalla tavalla: 20 gr:aan salmiakkispriitä sekoitetaan niin paljo etikkaa, että seokseen kastettu lakmuspaperiviipale selvään värjäytyy punaiseksi. Näin saatuun etikkahappoiseen ammoniakkiin liuvotetaan 10 gr. kuparivihreää (etikkahappoista kuparioksiidia) ja 6 gr salmiakkia (klooriammoniota). Jos värjättävä esine on isompi, niin se ensin mitä tarkimmin puhdistetaan kaikesta liasta, varsinkin rasvasta, ja varotaan, ettei siihen puhdistamisen jälkeen paljain käsin kosketa. Sitte sivellään äskenmainittua nestettä värjättävän esineen pinnalle ja annetaan kuivata lämpimässä huoneessa. Kuta useampia kertoja sivellään, sitä tummemmaksi esine värjäytyy. Pienemmät esineet asetetaan soveliaimmin emaljoittuun rautaastiaan ja liuvosta kaadetaan niin paljon päälle, jotta esineet ovat noin 2—3 cm alempana nesteen pintaa; sitten seos kuumennetaan kiehuvaksi alituisesti hämmentäen messinki- tai kuparisauvalla. Pois haihtuvan veden sijaan kaadetaan aika ajalta hiukan kiehuvaa vettä lisäksi. Niin pian kun esineet ovat saaneet halutun värin, lasketaan liuvos pois ja ne huuhdotaan hyvin kuumassa vedessä ja kuivataan vihdoin perinpohjin sahajauhoissa.

22.8.16

Raudan värjääminen tummansiniseksi.

Suomen Teollisuuslehti. Koneteollisuus 8, 1.4.1915

Tummansiniseksi värjättävät rautaesineet puhdistetaan tarkoin ja kiilloitetaan sekä upotetaan sitten nesteeseen, joka on sakeutettu liuvottamalla 140 gr rikkihapokkeista natronia 1 litraan vettä, ja kaatamalla sekaan 35 gr lyijysokeria liuvotettuna yhtäsuureen määrään vettä. Neste lämmitetään vähitellen kiehuvaksi, jolloin siihen lasketut rautaosat värjäytyvät sinisiksi. Värjäyksen jälkeen otetaan esineet seoksesta, kuivataan hyvin sahajauhoissa ja pidetään vielä useampia tunteja lämpöisessä paikassa. Vihdoin ne sivellään öljylla tai vernissakerroksella ruostumisen ehkäisemiseksi.

21.8.16

Emalji ja lasitus.

Suomen Teollisuuslehti. Koneteollisuus 8, 1.4.1915

Emaljiksi sanotaan sitä helposti sulaavasta lasiaineesta valmistettua värillistä tai väritönta, läpinäkyvää tai läpinäkymätöntä kerrosta, joka kiinnitetaan metalliesineiden pinnalle joko suojelevaksi kuoreksi tahi koristukseksi.

Pohjakerroksena käytetään emaljissa tavallisesti helposti sulaavaa lyijyn tahi boorihapon sekaista lasia, jota voidaan tehdä läpinäkymättömäksi sekoittamalla siihen tinatuhkaa tahi antimoonihappoa.

Emalji saadaan esim. valkoiseksi tinaoksiidilla, siniseksi kobolttioksiidilla, sinipunervaksi manganioksiidilla, ruskeaksi mangani-, kromi- ja rautaoksiidilla. Seuraavassa esitämme muutamia luotettavia neuvoja eri emaljien valmistamiseksi


Emaljia valurauta-esineitä varten.
Kaunista, valkoista ja kestävää emaljia valurauta-esineitä varten valmistetaan seuraavalla tavalla. Emaljoitavat esineet kuumennetaan hiekkaan upotettuina punahehkuviksi, pidetään noin puoli tuntia tässä kuumuudessa ja annetaan hiljalleen jäähtyä; sitten ne puhdistetaan huolellisesti kuumalla, miedonnetulla rikki- tahi suolahapolla, pestään vedellä ja kuivataan. Nyt pannaan esineisiin emaljin pohjakerros alempana mainitusta seoksesta; sitten ne kuivataan korkeassa lämmössä ja jotta pohjakerros sulaisi lasiksi kuumennetaan ne suljetuissa uuneissa. Mainittu seos valmistetaan seuraavasti: 6 osaa piilasia, 3 osaa boorihappoista natronia (booraksia), 1 osa mönjää ja 1 osa sinkkioksiidia hienoksi jauhennettuina sekotetaan hyvin, seos pidetään 4 tuntia punasenhehkuvaksi kuumennettuna ja lopuksi lämpöä kohottamalla sulatetaan se puolittain juokseva[k]si; sitten kaadetaan seos joutuin kylmään veteen. 1 osa täten jäähdytettyä ainetta sekotetaan 2 osaan luujauhoja ja tehdään siitä taikina jauhamalla sitä hienoksi tarpeellisen määrän kanssa vettä. Tämän pohjakerroksen päälle pannaan peräkkäin kaksi seuraavata seosta, jotka valmistetaan samoin kuin ensimmäinenkin: 32 osaa poltettuja luita, 16 osaa porshinisavea, 14 osaa maasalpaa (feldspat), 4 osaa potaskaa hämmennetään sekaisin vedessä, kuivataan, poltetaan ja jäähdytetään pikaisesti vedellä; hienonnettu seos jauhetaan taikinaksi veden kera ja siihen lisätään vielä 16 osaa piilasia, 5½ osaa poltettuja luita ja 3 osaa poltettua ukonkiveä (kvarts). - Sittenkun esineet tämän jälkeen on hyväksi kuivattu pannaan kolmas seos: 4 osaa maasälpää, 4 osaa puhdasta hiekkaa, 4 osaa potaskaa, 6 osaa booraksia, 1 osa sinkkioksiidia, 1 osa salpietaria, 1 osa valkeaa arsenikkia ja 1 osa puhtainta liitua. Namat ainekset sekotetaan, poltetaan, jäähdytetään nopeasti vedessä ja jauhetaan sekaisin 5½ osan kanssa poltettuja luita ja 3 osan kanssa ukonkiveä.


Emaljia kellontauluja ja nimikilpiä varten:
12 osaa lyijyvalkoista, 2 osaa arsenikkihapoketta, 8 osaa kristallilasia, 3 osaa salpietaria, 6 osaa hoorihappoa, 2 osaa ukonkiveä.


Edellämainittuja emaljeja ei tietysti voi käyttää ruoka- ja juoma-astioihin, koska niissä on arsenikkia.


Emaljia valurautaisiin ruoka- ja juoma-astioihin:
6 osaa kristallilasia, 2 osaa puhdasta potaskaa, 2 osaa salpietaria, 1 osa booraksia, 9 osaa mönjää.


Emaljia kupariesineitä varten: 12 osaa valkeaa sulatinsalpaa (slusspat), 12 osaa polttamatonta kipsiä ja 1 osa booraksia jauhetaan hienoksi, sekotetaan hyvin ja sulatetaan upottimessa; sulanut aine kaadetaan pois upottimesta ja jaahdyttyaan jauhetaan se veden kera taikinanmaiseksi tahtaaksi. Kupariastian sisälle sivellään tätä tahdasta ja astia pidetään sitten kohtuullisessa lämmössä, jotta aine kuivaa tasasesti. Kuivattua kuumennetaan astiaa niin kovasti, että lasiaine täydellisesti sulaa. Jähdyttyä saadaan valkea läpinäkymäton emalji, joka on hyvin lujassa ja suojelee kuparia kasvihappojen vaikutukselta.

20.8.16

Valokuvauksessa käytettävät kemikaalit.

Suomen valokuvaaja 6, 1.7.1923

Jatkoa n:o 2.

Kaliummetabisulfiitti käytetään kehityksen säilyttävänä aineena, sila käytetään myös happamen kiinnitysliuoksen valmistamiseen.

Kaliumnatriumtartrat (Viinihapp. kalinatroni) käytetään rautapaino kehitteeseen.

Kaliumnitraatti (Salpietarihapp. kali) käytetään magnesium pulverissa.

Kaliumnitriitti (Salpietaripitoinen hapan kali) käytetään päivänvalopaperin klorihopeaan, suuremman loiston saavuttamiseksi.

Kaliumpermanganaatti (Ylimanganihappoinen kali) käytetään hopea liuoksien puhdistamiseen, samoinkuin kiinitysnatroni jäännösten poistamiseen kuvista ja levyistä. Sitä suositellaan myös heikontajana levyille ja myöskin paperille ja ruskeiden kynsien puhdistamiseen.

Kaliumpersulfaatti on saatavana kaupoista eri merkeillä varusteltuna, kiinnityssuolan haihduttajana.

Kaliumsyaniidi (Cyankalium) myrkyllinen, käytetään kollodiumlevyjen kiinnittäjänä, mustentamiskeinona hopeanitraatin kanssa sublimaatti vahvistuksessa ja levyjen sekä kuvien heikontajana.

Kadmiumjodit (Jodkadmium) käytetään eritteenä jodihopeakollodiumi menetelmässä.

Kaliumjodit (Jodkali) valkoiset kiteet värjääntyvät helposti valon ja kostean ilman vaikutuksesta keltaisiksi. Sitä käytetään jodkollodium ja elohopeajodium vahvistukseen, sekä lisäkkeenä bromihopea emulsioonissa.

Kaliumoksalaati (Neutr. oksalihap. kali) käytetään oksalaatti kehityksessä raulahopea menetelmässä ja platinapaino kehityksessä. Sitä ei ole sekoitettava happameen oksalatiin (apila suola).

Kaliumrodamiidi käytetään toisinaan ammoniumrodamiidin sijasta kultavärjäys liuoksessa.

Kaltsiumkloriidi (Klorkaltsium) käytetään klori-hopea emulsionin valmistukseen. Sila käytetään myös platinapainospaperin säilyttämiseen, poistamaan ilman kosteuden peltisestä paperin säilytysputkesta, minkä kautta paperi tulee kestävämmäksi.

Kaltsiumhypokloriitti (Klorikalkki) on osana albumini kultaliuoksessa, käytetään myös hopeapilkkujen poistamiseen.

Kaltsiumkarbonaatti (Hiilihappoinen kalkki, liitu) neutralisoimiskeino albumiinipainojen kultaliuoksia varten.

Kuparikloriidia voidaan käyttää sekä levyjen heikontajana, eltii vahvistajana muodostamalla liuoksen tämän mukaan. Sitä käytetään myöskin bromihopeapainojen värjäämiseen samoin kuin klorihopea emulsioonin lisäkkeenä.

Kuparisulfaatti (Kuparivihtrilli) vaikuttaa bromi- ja klorisuolan yhteydessä kuten kupari kloriidi ja -bromiidi.

Lyijyasetaatti (Etikkahappoinen lyijy) käytetään aina värinkiinnitysliuoksissa.

Lyijynitraatti (Salpielarihapp. lyijy) käytetään tavallisesti värinkiinnitysliuoksissa, myöskin vahvistajana sitä käytetään.

Maitohappoa käytetään fosforihapon asemasta platinaliuoksen hapettajana.

Natriumesetaatti (Etikkahapp. natroni) kahdenkertaisesti sulatettua suolaa, käytetään kulta värjäysliuokseen.

Natriumbikarbonaatti (Kahdenkertainen hiilihapp. natroni). Sitä suositellaan toisinaan hopealiuoksen neutralisoimiseen albumiini menetelmässä.

Natriumbisulfit (Kahdenkertainen rikkihapp. natroni) liukosena sitä kutsutaan sulfiittilipeäksi (sulfitlauge) käytetään kiinnitysliuoksen hapettajana, kuin myös kirkastusliuoksena levyille ja kumipainoille.

Natriumborat (Boorihappoinen natroni, boraksi) on osana kultavärjäysliuoksessa ja kumilakassa. Sitä käytetään myös sodaa vastaavana aineena kehityksessä, jolloin se antaa ruskeamman värisävyn kuvalle.

Natriumkloriidi (Klornatriumi, keittosuola) käytetään klorihopeapäivänvalopaperin valmistamiseen. Sitä käytetään myöskin hopeakuvia kasteltaessa ennen värjäystä, samoinkuin hidasluttamiskeinona klorihopealevyjä kellittäessä.

Natriumhydroksiidi (Äetsnatron) käyteläiln samaten kuin kaliumhydroksiid'a kehitysmenetelmässä. Se haihtuu, kuten tämäkin ilmaan.

Natriumkarbonaatti (hiilihapp. natroni, sooda) käytetään kehityksessä, saadaan myös merkillä "kalsinoitu sooda" kaupoista. Viimemainittu on vesivapaata ja 1 osa sitä korvaa n. 2½ osaa tavallista soodaa.

Natriumsulfiidia (Rikkihapp. natroni) käytetään bromihopeakuvien värjäämiseen.

Natriumsulfutti (rikkihappoinen natroni) on tärkeänä osana kehitysliuoksissa ja vaikuttaa sen säilymiseen. Murentuneet jauhomaiset kiteet ovat heitettävät pois, koska ne hidastuttavat kehitystä. Sitä on saatavana kiteisenä ja vedettömänä suolana. Molempia käytetään samaan tarkoitukseen. 1 osa vedetöntä vastaa 2 osaa kiteistä suolaa.

Natriumthiosulfaatti (Alarikkihappoinen natroni, kiinnityssuola) käytetään levyn ja paperin kiinnittämiseen, on osana heikonnuksessa ja muutamien kehitteiden, varsinkin rautaoksalaattikehitteen valmistamiseen.

Oksaalihappo (Sokerihappo) saadaan hienona kiteenä, käytetään platinavärjäys liuoksissa ja platinapainon välmistusliuvoksessa. Hyvin myrkyllinen.

Platinakloriidi (Kalium ja ammoniumplatinakloriidi) käytetään rajoitetusti platina painossa.

Platinaklorirkalium (Kaliumplatinakloriin) on osana platinamenetelmässä, platinakehityksessä ja platinavärjäysliuoksessa.

Rikkihappo, hyvin syövyttävää, se on puhtaana väritön neste, ruskettuu helposti. Sitä käytetään rautakehitteissä, kiinnitysliuoksen lisäkkeenä, kumi ja pigmenttipainojen kirkastamiseen, otsotypiassa y. m. Kun sitä heikennetään vedellä, seuraa siitä lämpötilan nopea kohoaminen, minkävuoksi rikkihappoa on aina hitaasti valutettava veteen, muussa tapauksessa se voi helposti rikkoa lasiastiat.

Salpietarihappo, hyvin syövyttävää, on eri vahvuisena saatavana kaupoista. Polttava salpiearihappo on väkevintä. Tätä käytetään la ilevyjen puhdistamiseen. Kemiallisesti puhdasta salpietarihappoa käytetään platinavärjäysliuokseen ja hopealiuvoksessa kollodiummenetelmässä.

Suolahappo, hyvin syövyttävää, käytetään platinapainossa painon kirkastamiseen, platinavärjäysliuvoksessa oksaalihapon yhteydessä, kun myöskin klorihopean poistamiseen hopeapitoisesta huuhteluvedestä. Säilytetään hiotulla lasikorkilla varustetussa pullossa.

Sitroonahappo käytetään klorihopeamenetelmassa prepareerattujen paperien säilyttämiseen, kehitteiden lisäkkeenä ja vahvistajana märässä kollodiumimenettelyssä, samoinkuin hopealiuvoksen hapettajana himmeässä paperissa.

Tärpättiöljy käytetään risiiniöljyllä sekoitettunapaperinegatiivin läpikuultavaksi tekemiseen ja myös mattoleinin valmistukseen.

Urannitrat (Salpietarihappoinen uraani) käytetään levyjen ja kuvien valmistamiseen ja värjäämiseen.

Viinihappo voi usein korvata sitroonahappoa.

19.8.16

Hembygdsvård.

Svenska Finland 37, 13.5.1914

Ur Karlstads Tidningen låna vi följande uppsats som i det allra mesta har sin tillämpning äfven hos oss och därför förtjänar att låsas och beaktas äfven här:

Landsvägen lör[] en lång sträcka som ett enformigt brunt band genom en enformig skogstrakt: inga gläntor, inga höjder, som den skall upp öfver, inga stugor eller gårdar. Innan den så slingrar upp mot en bergås öppnar skogen på höger hand en fyrkant för ett par små åkerlappar och efter dess ena sida en liten stuga, hvars rödfärgade väggar och tegeltak, öfver hvilket den ålderdomligt långa skorstenen höjer sig, stå vackert mot den mörka skogsfonden bakom. Midt emot slugan efter andra vägkanten finnes en källa med tak af bräder, lagda i fyrkant, omgifven af skogens utposter, några kraftiga tallar. Och så alldeles intill källan en väldig gran, hvars lopp aftecknar sig mot de hvita sommarmolnen, medan de nedre grenarna hänga länga och skuggande ut öfver brunnen.

Källan med granen är sålunda något som inte är på minsta vis märkvärdigt. Det finnes säkerligen åtskilliga tjog liknande detaljer blott i Värmland. Och dock, hvilket behag har inte denna lilla fläck förlänat hela landskapsbilden! När man en het sommardag kom vandrande den dammiga landsvägen och så helt oväntadt, sen vägen svängt, fick syn på vattenstället i skuggan af den stora granen med blå reflexer öfver den gräsbundna marken rundt om, erfor man en känsla af svalka och vederkvickelse redan innan man smakat en droppe af vattnet! Ibland syntes några kor i skuggan under granen, medan vallhjonet sysslade med vattenupphämtningen, en annan gång var det en landtman som i det stora trädets svalka hämtade upp en förfriskande dryck åt sin törstiga dragare - en trefsam idyll som på någon af de gamla Düsseldorfermålarnas taflor!

Men nu är det slut med idyllerna. För ett par år sedan gick yxan i skogen, utposterna vid källan föllo och en morgon hade äfven den stora granen vräkts öfver ända. Det blef en präktig timmerstock! Hvad gjorde det sen att det lilla vattningsstället med ens förlorade sin forna trefnad, att platsen skrek högt om brutal sköfling, att den svala skuggan och de blå reflexerna öfver gräsmattan försvunno. Att det sommartiden blef ett hett och dammigt ställe där gräsbacken brunbrändes och källtakets bräder grinade med stora sprickor l solgasset. Den stora granen som stått där så långt bygdens äldsta kunde minnas hade, om den skonats, bevarat ställets trefnad och hägnat idyllerna äfven om de andra stora träden fällts, men det blef nu en så bra timmerstock, skogsägaren var jämförelsevis ny på platsen och hade kanhända inte heller i motsatt fall brytt sig om en gammal gran strunt förresten i dylik pjoskighet.

På en åkerren låg en stor ston, ett sådant dör väldigt block som jättarna roade sig med att kasta fönr i världen. Det låg inte i åkern till hinder för plog och harf, hindrade inte heller trafiken till fältet. Och därför fick stenblocket ligga där i fred år ut och år in, för foma släkten frammanande fantasibilder med troll och jättar, för oss senare tiders folk ett vittnesbörd om de naturens väldiga krafter som för oändliga tider tillbaka skurit fåror i bärgen och burit de stora stenblocken öfver landet. Jättestenen fick som sagdt ligga där, tills en nybyggare en vacker dag skulle ha tomtsten till en stuga; då sprängdes blocket i småbitar och nu kan ingen längre se att där funnits ett jättekast. Platsen har sålunda förlorat en detalj som utgjorde en karaktäristisk punkt i landskapsbilden och som gaf vandrarens, tantasi näring äfven stenarna kunna ibland vara bröd!

På ett ställe finnes en kyrkogård, liten och landtligt enkel, omgifven af naturens primitiva skönhet. Litet på sidan om allfarvägen tigger den, litet undangömd inne i skogen. Från landsvägen leder en allé af unga björkar fram till den mossbelupna kyrkogårdsmurens två gallergrindar. Det är så vackert att stå vid vägén och genom den skuggande allén se mot de två järngrindarna, bakom hvilka det ibland strålar och gammar som  i en degel med smältande guld, då solen lyser öfver de dödas stad. Att gå här under björkarna på den mjuka marken då vinden susar sakta i löfvet och solreflexer spela på marken är som att lyssna till en underligt vacker melodi, är något som stämmer till religiositet, yttrade en ung artist som förra sommaren vandrade vid min sida genom kyrkogårdsallén. Och dock har det varit på tal alt "modernisera" praktiskt förstås flytta den gamla muren och grindarna närmare vägen, klippa af alléns perspektiv, föra de dödas stad närmare vägens damm och sorl. Ett dylikt förslag kan under nuvarande förhållanden komma upp till praktisk diskussion och måste då om något skall kunna vinnas (märk väl!) - aflifvas med argument af rent praktisk art.

Hur många tankar och intryck framkallar inte synen af en hvit kyrka ute på de vida slätterna när solen sjunker i kvällen. Och en rödfärgad kyrka uppe i skogsbygden, bland grå berg och allvarstung furuskog. Hvilket missgrepp att här mot bergens och skogens mörka färgtoner utbyta rödfärgen, bergens blod, mot hvit oljefärg. Isynnerhet om det gamla templets väggar äro täckta med träfjäll. Den hvita oljefärgen hör ju hemma på en slät vägg, en någorlunda jämn panel. Och om då de träfjällade väggarna varit rödfärgade sen sekler tillbaka, om generation efter generation sett dem så, når alltså just den färgen har århundradens tradition för sig. Hvad skall man då säga om folk som kämna såsom för lifvet för att få det gamla templets åldersröda vaggar strukna likt en hvil grosshandlarvilla?

Och hvad skulle man saga om folket i den lilla stuga, som namnes i början af denna framställning, hänfördt af den litet hvarstans florerande "villastilen" helt plötsligt byggde ut en frontespis på tegeltaket, täckte den med grönmåledt plåttak, garnerade takkanten med en "utsågad" krusedull-list och så öfverst på takåsen satte ett löfsågeriormment tunt, skört och lättsprucket dä sommarsolen börjar skina? Med andra ord förde in detaljer som faktiskt höra hemma på en byggnad i Schweiz på en gammal hederlig svensk stugal. Litet hvar börjar nog ana att det vore på tok. Eller om de efter den ena knuten klistrade till en läng, smal låda, slutande i ett torn, så ändamålslöst litet "att säkert inte egaren själt utan på sin höjd hans lilla futtiga fåfänga får rum i det". Skulle vi mte nödgas tillstå alt dylikt vore missriktadt nit och missbrukad mannakraft?

Härom kvällen stod förf. till dessa rader jämte en bekant framför en vidsträckt, panoramaartnd utsikt, i hvilken hela landskapet med berg, skog och sjö, åkrar och ängar, gårdar och hus är synnerligen väl hophållet. I ena kanten finnes ett sågverk, som infe det minsta stör det enhetliga intrycket så väl är det inkorporerad i omgifningen. Antag nu att där nere i skogskanten uppfördes en villa, låt oss gärna antaga en dyr och påkostad villa, med torn, utsprång och vindskupor och struken med hvit oljefärg, eller kanske än hellre det hvita brutet i en tunn blå, grön, skär eller senapsgul nyans eller för att tala med professor J. Gunnar Andersson i hans intressanta uppsats i turistföreningens årsskrift i en ton liknande "den obeskrifliga kulör, som är utmärkande för bl. a. råttor och gråsparfvar". Hur skulle ett dylikt bvganadsexperiment slå ut?

- Jo, det enda huset skulle totalt fördärfva hela landskapsbilden, svarade den bredvidstäende betraktaren.

Det var alldeles rätt. På många sätt åstadkommes skadegörelse här i världen. Det är inte blott den som af okynne slår sönder sittbänkar, trampar ner gräsmattor eller bryter af kvistar från parkernas träd som gör "åverkan". Sådan kan också åstadkommas i välmening oen af de bästa motiv. Såsom när den gamla skuggande granen vid källan fälles, då jättestenen spränges i trasor, när en gammal vacker allé sköflas, eiler när en gammal hvit herrgård frän 1800-talets början förses med veranda med kulörta glas, tillhörande den röriga och trasgranna "jämmerstilen" från den andliga industrialismens period. Det är i dessa fall hembygdsvården skall träda i verksamhet. Men inte blott då det gäller gamla värden som stå på spel. Ty det får aldrig förgätas en ny att tid kräfver nya former, att vi oupphörligt måste nydana och bygga nytt. Men då gäller det att se till att de nya byggnaderna, gårdarna och stugorna inte komma att stå som vittnesbörd om andlig orkeslöshet och förskämd smak.

 W. B.

18.8.16

Djurens färgsinne.

Svenska Finland 37, 13.5.1914

Föreståndaren för Münchenuniversitetets ögonklinik prof. Carl von Hess, som ägnat en grundlig uppmärksamhet åt djurens färgsinne och efter nya af honom uppfunna metoder för dettas utrönande företagit en mängd experimentella undersökningar, har i en tidningsuppsats framlagt en del af sina resultat på detta område (hvarom närmare i hans bok ”Vergleichende Psysiologie des Gesichtsinnes”).

Genom undersökning medelst ett spektrum, som kastades på ett svart underlag, hvarpå riskorn voro utströdda, konstaterade Hess, att apornas färgsinne sträcker sig lika långt som människans. Motsvarande undersökningar i fråga om dagfåglar visade, att dessa vid spektrums röda ända sågo de hvita riskornen lika långt som människan, medan de grönblått, i blått och violett liggande kornen icke voro för dem synbara: dessa fåglar se sålunda färgernas värld ungefär som vi genom ett rödgult glas. Förklaringen till detta märkvärdiga faktum är de rödt och gult färgade "oljekulor" som befinna sig på den ljuskänsliga delen af näthinnan. Den vackra blå fjäderfärgen hos en del fågelarter förefaller för sådana ögon blågrå eller färglös odh kan därför icke betraktas som prydnads- och lockfärg.

På samma vis anser sig Hess ha konstaterat, att sköldpaddornas färgsinne är höggradigt åt den violetta sidan, men på den andra icke räcker längre än till grönt; någon förklaring på detta förhållande kan man emellertid icke ge. De af honom undersökta amfibierna visa i fråga om färgsinne långtgående likheter med människan. I fråga om alla af honom undersökta fiskar och ryggradslösa djur anser han si gha fastslagit, att de förhålla sig som fullkomligt färgblinda.

Total färgblindhet hos människan är en tämligen sällsynt anomali, som kännetecknas därigenom, att de olika färgerna för ett sådant öga skiljas endast genom ljusstyrkan. En föreställning om detta slag af seende kan man få genom att under ett längre uppehåll i mörkt rum göra vårt synorgan ljuskänsligt odh därpå i ett föga upplyst rum betrakta färgade ytor vid sä ringa ljusstyrka, att de förefalla färglösa. På samma sätt ser den totalt färgblinde färgernas värld under alla ljusförhållanden. Spektrum, som synes honom som ett färglöst ljust band, är i den röda ändan förkortadt och förefaller i trakten atf gulgrönt och grönt som klarast, medan den normalt seende har denna uppfattning rörande sträckan rödgult till gult. Rödt ljus, som för den normalt seende ter sig mycket klart, förefaller den totalt färgblinde mörkgrått, nästan svart.

Genom lämpliga jämförelser mellan olika färgade och grå ytor kunde Hess rörande alla af honom undersökta ryggradslösa djur påvisa, att olika, för oss som färgadt förefallande ljus på dessa djur hade samma retningsverkan som det under samma förhållanden hade på totalt färgblinda människor.

En del fiskyngel har en tendens att i behållaren simma till det för deras ögon ljusaste stället. I spektrum simma de till gulgrönt till grönt. Bestrålas behållaren å ena sidan med rödt, å andra sidan med blått ljus, simma de till det för oss mörkare blått, som förefaller den totalt färgblinda människan ljusare än rödt. Väljer man far ett sådant försök ett för människan mycket ljust rödt och ett mycket mörkt blått, hvilka nyanser för den totalt färgblinde te sig lika ljusa, ha dessa båda färger samma verkan på fiskarna.

Ännu under senaste tid har man velat göra gällande, att fiskar ha färgsinne, därför att de ta en färg anpassad efter den botten, på hvilka de lefva. Dessa uppgifter bero enligt Hess’ mening på felaktiga iakttagelser. Vidare har man trott sig kunna konstatera färgsinne hos fiskarna, därigenom att en del af dem vid lekliden färgas gulröda eller röda under buken; man har trott sig kunna uppfatta detta som en för honans öga afsedd prydnad. Denna åsikt anser emellertid Hess ohållbar redan af den grund, att ifrågavarande fiskar delvis leka på ett djup af 20—80 meter, medan gulrödt och rödt redan på 6—8 meters djup på grund af absorption genom det blågröna vattnet icke längre kan iakttagas.

Äfven många ryggradslösa djur ha i likhet med fiskyngel tendensen att simma, resp. flyga mot ljuset, medan andra arter söka mörkret. Genom lämplig bestrålning med färgadt ljus anser sig Hess ha visat, att alla mot ljuset, resp. mörkret gående ryggradslösa djur städse uppsöka de fläckar, som för det totalt färgblinda människoögat förefaller som den ljusaste, resp. mörkaste. Han gör sålunda bestämdt gällande, att blommornas färgprakt icke har någon lockelse exempelvis för bin.

Af sina undersökningar drar Hess den bestämda slutsatsen, att färgsinnet endast kommit till utveckling hos de i luften lefvande ryggradsdjuren.

17.8.16

Säsongens modenyheter.

Tammerfors Aftonblad 165, 22.10.1920

Den, som inbillar sig, skrives i ett modebrev frän London till en rikssvensk tidning, att på Londons gator bara traska omkring långa, platta, sportklädda misser, bedrar sig storligen. Dessa utgöra sannerligen ett försvinnande fåtal, medan majoriteten gott kunde tänkas direkt importerad från Paris. Del vill säga för att behålla denna illusion bör man helst ej se på Londonmissernas ben och fotter; ty de förra erinra en mest om våra hederliga, svenska gärdsgårdsstörar, tädda i tarvliga bomulls-! eller silkesstrumpor, de senare rätt och slätt om stora, söderamerikanska "bla’n", trampande i konstant nergädda och slafsiga skor. Men dessa ben och fotter uppbära i allmänhet en ganska elegant, men som sagt föga ladylike företeelse, rör övrigt skulle det vara svårt att i detta sammanhang på några korta rader definiera Londongatornas misspublik, därtill är den alltför blandad. Därmed skulle jag för resten också gå utanför mitt ämne, som vill behandla säsongens modeepidemier, säsongens favoritartiklar här i denna nästan skrämmande stora stad.

Säsongens stora kapitel hör färgerna till. Vart man vänder sin konservativa, svenska blick möter färgernas orientaliska hetsiga prakt; man är ovan vid denna anblick, man börjar med att förkasta den och slutar med att intensivt njuta av färgspelet, den återvändande fredens glädjetecken. Ty det vill synas som om detta färgmod voro den naturliga reaktionen efter krigets fältgrå tristess. Butikernas skyltfönster glittra och skimra, som ville de tävla med en orientalisk marknad, teatrarnas dekorationer, belysningar och dräkter fira fullständiga orgier i smekande färgeffekter - allt från den minsta till den största sak lägger bara an på färger. Och man väjer inte tillhaka för de mest djärva sammansättningar, ej heller för de grellaste och mest skrikande färger. Ej så sällan ger färgprakten därför intryck av maskerad och ganska billig och tarvlig sådan, ett intryck som inte enbart kan skrivas pä konservatismens och ovanans konto.

Alla vinterns toaletter, som vilja göra anspråk pä att vara en vogue, skola alltså skatta åt färgernas och de skimrande metallernas brokiga mod. Skarpa, klara färger i tusen och en variationer; grönt, citrongult, mellan eller högblått samt först och sist terracotta äro de mest moderna. För att nu inte glömma de praktfulla guld och silverinvävda brokaderna, vilka dock i anseende till sin dyrbarhet mest synas i mer eller mindre ibreda band, arrangerade som släp, skärp eller stora knutar på klädningarna. Som foder och garneringar användas vidare de blommiga libertytygerna mycket.

En epidemi av odelat angenämt slag här i London ha vi att notera i jumpern, den stickade blusen. Dessa jumpers äro sällsynt läckra, därtill behagliga och ytterst praktiska att hära; lätta att handskas med, skrynklas inte, tarva ingen tvättning och värma som en liten kamin. De äro arbetade av ett glänsande och särskilt tjockt silke ibland även i ylle och finnas i alla färger. Många händiga ungfa damer här förfärdiga sina jumpers själva, men arbetet är oss emellan sagt både tidsödande och besvärligt.

Som överskrift till en tredje epidemi sätta vi capen. Vi ha hemma länge håde hört talas om och i några enstaka fall sett den. Här snavar man över den i varje gathörn; alla hära capes frän den finaste lady till den lilla springflickan. Capen är ett förtjusande plagg, men iden fordrar elegans. Går man några gator upp och ner i London har man emellertid snart sett sig både trött och led på den, tack vare dess många här ofta tarvliga och slarviga variationer. Detta till trots skulle man dock vilja rekommendera den.

15.8.16

Tysklads kemiska industri.

Teknikern 498, 9.1.1907

"Vi stå inför en af den tyska rikedomens källor. En miljard 600  millioner i årsproduktion, nästan 700 miljoner i årsexport, 9 000  fabriker, 200 000 arbetare, 260 millioner i arbetslön, det är ungefär  bilansen för den tyska kemiska industrin år 1906. Om man betänker, att begynnelsen till dennas utveckling knappt ligger 30 år tillbaka i  tiden, så står man förbluffad inför dessa siffror. För 30 år sedan behärskade England salt- och alkalimarknaden. På anilinfärgfabrikationens område hade det ett betydande försprång  framför Tyskland. År 1856 vann Perkins för första gången anilin ur tjära, och Tyskland, som då egde endast få gasanstalter, måste taga sitt behof af tjära från England. Trettio år senare, 1886, hade Tyskland redan 4 000 fabriker, sysselsatte 58 000 arbetare och betalade åt dessa 64 miljoner i arbetslön. För närvarande har Tyskland försteget icke blott på färgfabrikationens utan också på de andra kemikaliernas och läkemedlens område och det trots dess fattigdom på råmaterialer..." Med dessa ord inleder Jules Huret sina betraktelser öfver Tysklands kemiska industri, hvilka han publicerar i "Figaro" i sina fortsatta skildringar af det nya Tyskland.

Han beskrifver, sedan han nämnt de viktigaste fabrikerna, noggrannare ett besök uti en fabrik i Höchst Särskildt intressant är därvid följande episod: "På en gård observerade jag oerhörda stycken blått tyg utspändt i solgasset. Jag frågar, hvad det skulle betyda, och får svaret: 'Det betyder femton år af en ödeläggande, men nu nästan ändad kamp emot indigo. För tio år sedan importerade vi ännu för 26 millioner indigo i året. Nu exportera vi för 30 millioner konstgjord indigo till alla länder i Europa, till Asien och Amerika. Och det är först början, ty det, hvilket Ni ser, är ett experiment. Vi utsätta dessa bomullstygsstycken, hvarje af 20 meters längd, under några veckor för regn och sol och iakttaga hvilka som bäst bestå profvet, ty hvart och ett af dessa stycken är färgadt med en skild komposition, några af dem äfven med naturlig indigo.’ Denna upptäckt har ruinerat en gren af den indiska handeln; därifrån exporterades årligen indigo för 30 millioner. Hos alla orientaliska folkslag, i Egypten, Kina och Japan är den blå färgen förhärskande.

Uppfinningen af indigo har förty icke just försatt engelsmännen på godt humör. De ha kämpat och kämpa ännu, men de äro besegrade... Slutligen talar Huret ingående om de välfärdsanstalter, som bolaget träffat för sina arbetare, för att tillförsäkra sig en stam af väl utbildade män. En af fabriken underhållen restaurant förser dem med billiga måltider, i en konsumtionsförening kunna de göra billiga inköp och äro delaktiga i vinsten, billiga velocipeder levereras åt dem, ett bibliotek med 9000 band står till deras förfogande. Fabriken underhåller en hushållsskola för arbetaredöttrar, ett hem för invalider, enkor och föräldralösa barn, understöder arbetarenas sjukkassa o. s. v. 500 hytter med duschsapparater stå till arbetarenas förfogande, där dessa strängt åtskilda efter färgerna kunna bada. "Att arbetarena," skrifver Huret, "strängt måste åtskiljas efter de skilda färger, med hvilkas tillverkning de äro sysselsatta,  gifver uppslaget till månget litet lustspelsmotiv. En blåarbetare upptäcker en vacker dag hos sin hustru spår af rödt hans ögon öppnas, och han låter skilja sig. En annan gång tror en arbetare i indigoblått, att han upptäckt spår af anilinblått å  linnekläderna i hemmet; han rådfrågar en af fabrikens kemister och erfar af denne sakkännare sin olycka. Emellertid säges han hafva förlåtit sin hustru det var ju endast en annan nyans. ..."

13.8.16

Kalkgrund till pergament.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

4 skålp. engelsk blyhwitt, och 1 skålp. bränd pulv. kalk utrifwas med watten och blondas sedan med en stark limlösning af 2 3/4 skålp. färglöst godt lim. Till simpelt pergament kan bränd gips tagas i stället för blyhwitten.

12.8.16

Nafta fernissor.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Naftan eller bergoljan löser de flesta hartzer och detta  wid wanlig temperatur. 2 lod pulv. kopal och 2 lod nafta blandade och omskakade i en flaska, och sedan blandningen efter någon tid försättes med 6 lod nafta eller något mer till full lösning ger en wacker fernissa. 1 del pulv. dammarhartz försatt med 2—3 del. nafta ger omskakade wid wanlig temperatur en ytterst wacker och klar fernissa. Alla dammarhartzets förereningar hafwa utfällts och ligga på kärlets btten. Nafta fernissarno är mycket flygtiga och böra således påstrykes med en bred pensel och af en rask och öfwad hand. Föremålen böra alltid förut wara grundade med en gummi- eller limlösning. Det är en god sak att naftafernissan med dammarhartz löses i de flesta andra feta och spirituosa lackfernissor, hwarigenom desamma wid tillsats deraf erhålla större klarhet och en mer torkande förmåga. Skulle i början uppstå någon oklarhet, betyber det intet ty följande dag är blandningen redan åter klar.

11.8.16

Fernissa till skytt för herbarier etc. för insekter.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Föremålen bestrykas med en lösning af 20 grön kamfer, 1 qwintin, renad terpentin 15 droppar neglikolja uti 3 qwintin terpentinolja och 2 lod bergolja. Denna blandning kan man ständigt ha färdig och förwara i en korkad flaska.

10.8.16

Kopalfernissa med terpentinolja...

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Kopalfernissa med terpentinolja erhålles helt enkelt om endast kopalen, grofstött, smältes i en glaskol och sedan warm terpertinolja tillslås. Fernissor med terpentin som lösningsmedel passa ej för koppar och messingsföremål emedan fernissan i detta  fall blir grön. Skall fernissan ej bli för hård bör dock någon wened. terpentin tillsättas.

9.8.16

Fernissa för oljemålningar...

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Fernissa för oljemålningar bekommes genom en upplösning af 12 lod dammarhartz, 1½ lod wened. terpentin, ½ lod kamfer i 2½ skålp. ren terpentinolja.

8.8.16

En klar fernissa för kartor etc.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

En klar fernissa för kartor etc. erhålles af 12 lod mastix, 1½ lod wened. terpentin, ½ lod kamfert och 1½ skålp, rektificerad terpentinolja. För att hartzen under digereringen ej skall klibba i hop, tillsättes litet sönderstött glas.

7.8.16

Guldfernissor.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

4 lod kornlack, 4 lod sandrak, 4 lod mastix, 4 lod elemi, 1 lod drakblod och 6 skålp. sprit. Denna fernissa är röd men blir guldgul om så mycket af en lika beskaffad fernissa, men hwari drakblodet bliftvit utbytt mot 1¼ lod gummi gutta tillsattes, som för ben rätta färgens åstadkommonde erfordras. Messing som skall bestrykas med denna fernissa bör förut wara wäl rengjord, som sker genom deß behandling någro sekunder med en blandning  af 6 del. saltsyra och 2 del. salpetersyra ytans straxt derefter skeende afsköljning med en warm lösning af 1 del winsten i 3 del. watten; och messingens derefter skeende afgnidning med torr, ren sågspån. En annan guldfernissa bekommes af 8 lod kornlack, 8 lod sandarak, 1 lod gurkmeja, 1 lod gummigutta upplöste i 2 skålp. rektificerad terpentinolja.

6.8.16

Fransk bokbindarfernissa.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

8 lod gummilacka, 2 lod sandarak, 4 lod mastix, 4 lod elemi, 6 lod lavendelolja, 24 lod sprit och 1 lod wenedisk terpentin. Beredes på wanligt sätt. Allt papper som skall fernissas bör förut få en anstrykning af ett swag klar limlösning (t. ex. husbloßlösning), som lemnas att torka, emedan eljest fernissan slår igenom.

5.8.16

Alkalisk fernissa till att göra hattar wattentäta.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

14½ skålp. schellack och 1 ¼ skålp. renad potaska kokas under beständig omrörning med 6 kannor och 6 qwarter watten tills schellacken löst sig som finnes derpå otl blandningen ej skummar och är nära på färglös. Efter wätskans afswalning finner man ofta ett hwit skorpa, som aftages. Hattarne genomarbetas i den kalla wätskan mycket wäl, hwarefter de torkas och borstas med en styf borste. Efter benna föregående operation neddoppas de i swafwelsyra som är mycket utspädd, eller i förhållande till volym af 16 watten till 1/5 swafwelsyra, och lemnas i den sura wätskan 5 minuter. Slutligen utsköljas de i rent watten.

4.8.16

Oljefernissa till bronzering

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Oljefernissa till bronzering bekommes om förfares på följande sätt: i en lösning af 4 del. kopparvitriol och 1 del jernvitriol i 5—6  del. watten slås en lösning af grön såpa så länge fällning sker. Fällningen afsköljes och torkas, 16 del. deraf blandas och smältes sagta med 30 del. linoljefernissa och 10 del. war. Gipsfigurerna uppwärmas till 60—70° R. bestrykas med denna fernissa och torkas öfwer swag koleld, under det de ännu halftorra ingnides med bronz. Så behandlade motstå de wäderlekens inwerkan och stodas ej af fukt.

3.8.16

Färgning af ben och elfenben.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Benen kokas först i en lut af kalk och sedan i alunvatten, afsköljas och torkas i skuggan, då de bli hwita. Äftven endast en utkokning i kalkwatten kan göra tillfyllest. Elfenben kokas i en alunupplösning försatt med utspädd swafwelsyra. Elfenbenet eller de hwita benen erhålla en röd färg genom kokning i starkt alunwatten och sedan i 3 qwarter kalkwatten och ½ skålp. bresilja. Skulle färgen härwid bli för mörk sker en afsköljning med alunwatten, kokas föremålet med fernbock och alun. Blå färg erhålles af indigo löst i swafwelsyra, och syrans mättning förut med kalk. Grön färg af 3 del. spanskgröna och 1 del salmiak löste i 6 del. sprit. Betas först med en lösning af koppar i skedwatten och sedan färgning i ett warmt bad af blåholtz och jernvitriol erhålles en swart färg.

2.8.16

Algieriskt Cement.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Det så benänmda cementet beredes genom sammanblandning of 2 del. aska, 3 del. lera och 1 del sand, hwilka ingrediensier före blandningen böra wara ytterst fina. Denna blandning försattes med linoljefernissa till lagom stadga, då cementet är färdigt.

1.8.16

Förfalskning af grönt thée.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

För att profwa om grönt thé innehåller berlinerblått rekommenderar Mohr att aftwätta bladen för att affpola färgämnet, slå twättwattnet uti ett cylindriskt glas, låta det afsätta sig och klarna, decaselera ben klara wättskan och försätta bottensattsen med 2 à 3 delar små krystaller af oxalsyra jemte tillräckligt watten, samt omröra alltsamman så att syron må lösa sig och följaktligen inwerka på berlinerblå, med tháe färgadt med 5000 del af sin wigt af en blandning  af 3 delar gips och 1 del berlinerblått och för satt med oxalsyra  och 100 delar watten lyckades försöket förträffligt. Wättskan färgades tillika något grönblå, men denna gröna färg härledde sig från thée bladens gula färg, hwilken löst sig i twättwattnet. Likwäl bör bemärkas, att dessa prof ännu icke blifwit försökta på alla färgade théesorter samt fordra ett ytterligare konstatering.

31.7.16

Att färga allehanda pelswerk så att de likna Zobel, eller mörkare mårdskinn.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Skinnena utbredas på ett bord och hårena öfwerborstas med en omrörd lösning af 4 lod osläckt kalk i 3 skålp. watten, men så att endast hårspetsarne befuktas. Efter 1 timmas tid, när de igen blifwit torra rensas och afborstas desamma. På denna betsning anbringas en anstrykning af följande komposition: 16 lod jernvitriol, 2 lod salmiak, 2 lod spetsglases, 142 lod silfwerglitt, 1 lod spanskgröna, 1/4 lod auripigment, 2 lod koksalt och 16 lod ren ofta utrörde med 6 qwarter kokande watten. Öfwerborstningen härmed förnyas i 6 timmar sedan håren för hwarie gång fått wäl torka i fria luften. Är wäderleken fugtig påströs träaska för att påskynda torkningen. Derefter öfwerborstas håren med en wättska beredd af 3 skålp. bästa galläpplen (som förut blifwit fugtade med linolja och rostade öfwer elden i ett lergods kärl, samt efter afkviningen pulveriserade) och 8 lod jernvitriol ulrörde med 18 qwarter warmt watten. Efter 12 timmars förlopp torkas och renas skinnen hwarefter de slutligen bestrykas med skarp afklut försatt med litet kalk. Fuktade härmed 4 timmas tid, torkas de, ingnidas med hwetekli, utklappas och borstas.

30.7.16

Ungt och nytt mahogny

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 26, 6.7.1849

Ungt och nytt mahogny blir mörkt och får utseende af gammalt om det, sedan bet blifwit af slipadt med skafgräs, ingnides med winstenßoljo (kolsyradt kali som friwilligt fått delesqueiscera i luften) och poleras med en yllelapp.

29.7.16

Suruvärit.

Toveritar 20, 1.10.1925

Eräs saksalainen naisten lehti kirjoittaa eri kansojen surunväreistä m.m. seuraavaa:

Eurooppa, Amerikka ja Japani surevat mustalla värillä. Muutamilla kansoilla on taas toiset värit, joilla ne ilmaisevat surunsa. Niinpä Syyriassa on taivaansininen, Egyptissä kellahtava, kuivan lehden väri. Abessiniassa harmaa tahi tuhkanharmaa. Intiaaneilla on punainen. Kiinassa valkoinen väri. Jokaisessa maassa uskotaan parhaimmin valituksi juuri se väri, jota he käyttävät. Sinisen värin arvellaan parhaiden osoittavan taivasta, jonne yksinäinen sielu astuu. Keltainen, kuivan lehden väri, taas kuvastaa elämän tarkoituksen. (Elämähän on kuin lehti, joka puhkee, kukoistaa ja sitten kuihtuu). Harmaa osoittaa taas, miten ruumis muuttuu harmaaksi mullaksi. Punainen, joka on tulen väri, osoittaa kaiken maailmallisen palamista. Valkoinen elämän puhtautta. Mustalla värillä osoitetaan jälkeenjääneiden syvä suru kadotetun omaisen menetyksen johdosta.

Omituista kylläkin, on vuosisatojen tapa painunut niin veriin, että oudolta tuntuisi, jos haudan reunalla leski tai muut omaiset meillä esiintyisivät esim. punaisissa puvuissa.

S.

28.7.16

Wärjättyjä appelsiineja.

Tyrvää 13, 23.7.1914

Äskettäin ilmoitti eräs hedelmäkauppias myywänsä hywiä weriappelsiineja ja liitti ilmoitukseensa otteen kaupungin tatkastuslaboratorion antamasta todistuksesta, että appelsiinit eiwät olleet keinotekoisesti wärjättyjä. Mainitulta kauppiaalta saadaan näinollen taatusti oikeita weriappelsiineja, mutta muilta mahdollisesti wärjättyjä.

Kun luulo, että appelsiineja woidaan todella wärjätä, on melko yleinen, lienee syytä lähemmin tarkastaa tuota mahdollisuutta.

Appelsiinia werhoo kuori, jonka ulkopinta on kowa ja wäriltään joko keltainen tai punainen, sisäpinta on pehmeä ja walkoinen. Sisuksen  woi helposti jakaa kymmeneen, toisistaan tarkasti erotettuun osaan.  Näitten osien wälissä on pehmeä, walkonen ydin, josta jokainen osa hedelmän kaswaessa saa  rawintonsa. Jos näitä osia taas tarkemmin katsoo, huomaa niiden olewan muodostuneita pienistä soikeista soluista, jotka owat hedelmän mehukkaan nesteen säilytyspaikkoja. Jokainen näistä soluista on tarkasti erotettu toisista ja niitä saattaa olla satoja yhdessä osassa.

Kun nyt tunnemme appelsiinin rakenteen, niin koettakaamme wärjätä se punaiseksi pistämällä se esim. likoomaan punaiseen wänliuokseen. Jos wäri tunkeutuisi hedelmään, wärjäisi se tietenkin myös kuoren ja ytimen walkoiset osat. Mutta nämä eiwät milloinkaan ole wärillisiä, oli appelsiini kuinka punainen tahansa. Tämä menettely ei siis tepsi. Yleisemmin luullaankin, että wäriaine pannaan appelsiineihin ruiskuttamalla. Tämäkin menettely on huono, sillä koettaessamme hywin hienokärkisellä ruiskulla ruiskuttaa wäriainetta appelsiiniin, joutuu wäri waan yhteen kohtaan eikä pääse lewiämään niin tasaisesti kaikkiin 10 osan soluihin kuin luonnon wäri on lewinnyt, ja jos se lewiäisikin, wärjäisi se ehdottomasti myöskin ympärillä olewat walkoiset kudokset. Mutta sitä emme milloinkaan huomaa. Jos siis joku  löytää appelsiinin walkoiset kudokset: kuoren sisäpinnan ja osien wälisen ytimen punaisina, saa olla warma, että appelsiini on wärjätty.

Itse appelsiinin rakenne tekee siis kaiken wärjäyksen mahdottomaksi ja saamme näin ollen ilman pelkoa syödä weriappelsiinia, olipa ne ostetut mistä kaupasta tahansa. Niitten wäri on luonnonwäriä, ja tulee se hedelmään wasta kypsyessä. Niinkuin wiinimarjapensaista toiset tekewät walkoisia, toiset punaisia, toiset mustia marjoja, samaten tekewät appelsiinipuutkin toiset keltaisia, toiset punaisia hedelmiä, ja ainoastaan kehittynyt wiljelystaito woi näitä wärimuunnotsia saada aikaan.

27.7.16

Värjäyskirje emännille ja muutenkin toimeliaille naisille!

Urjalan Sanomat 18, 6.5.1922

Allekirjoittanut sai Yhteishyvästä hauskan ja mielenkiintoisen tehtävän. Lähetettiin kotiin koko laatikollinen uusia pussivärejä, joita S. O. K:n väripakkaamo nämä päivinä toimittaa kauppaan sekä pyyntö kokeilla ja sitten kirjoittaa Kodinosaston lukijoille minkälaisia tuloksia uudet värit antoivat.

Ala oli minulle jotenkin outo, en ollut seissyt väripadan ääressä sitten kun koulutyttönä, jolloin touhusin mummon apuna, kun hän värjäili parsin lankoja ja maton kuteita. Sain siis kokonaan turvautua väripussissa olevaan erittäin selvään ja tarkkaan ohjeeseen ja toimia sen mukaan.

Sain siis ensin värjättävia vaate- ja kangaskappaleita, kaikki valkoisia mutta kokeen vuoksi mitä erilaatuisimpia kankaita. Siinä oli vanha pusero, jossa loimi on silkkiä, ja kude villaa ja joka monen pesun tähden on pahasti kellastunut, samoin vanha pesusilkkinen vaate, siinä täysi- ja puolivillaista kangasta, pellavaa ja palttinaa sekä paksua että ohutta ja vielä pumpulista kudelankaa. Kaikkiin niihin pitäisi käyttämäni "puolivillavärin" tarttua. Vaatetta oli yhteensä yksi neljäsosa kiloa, jolle määrälle yhdessä pussissa olevan värin pitäisi riittää. Ohjeen mukaan panin pataan 3 litraa vettä ja kun se alkoi kiehua, sekotin siihen värijauhon sekä runsaan kourallisen tavallista ruokasuolaa sekä lisäsin vettä niin että sitä kaikkiaan oli 12 litraa. Kun ruokasuola tarkoin oli sulanut panin pataan likomäriksi kastetut vaatteet ja aloin niitä ahkerasti kepillä hämmentää siihen asti, kunnes koko keitos rupesi kiehumaan.

Käyttämäni väri oli "punainen oranssi" ja kauniin punaisilta paitavat vaatteet nyt siellä väriliemessä kiehuessaan. Sillä aikaa kun Mari kyökissä vartioi ettei pata kiehu ylitse sekä silloin tällöin sitä hämmentää, kerron tässä kuinka nämä uudet suomalaiset pussi- värit ovat syntyneet.

S. O. K:n laboratoriossa on tutkittu useita ennen kaupassa olleita pussivärejä ja tultu siihen tulokseen, että niissä on paljon huonoja. Ne eivät värjää kaikkia niitä kankaita joita ohjeessa mainitaan, väri ei riitä niin suurelle määrälle vaatetta kun ohjeessa on sanottu, kun jauheen sekaan on sekoitettu hienoa hiekkaa j.n.e. Hyvien tarkoitustaan vastaavien pussivärien puute oli siis ilmeinen ja sentähden on S. O. K ryhtynyt valmistamaan sellaisia suuren yleisön tarpeeksi.

Värit on jaettukahteen ryhmään, villaväreihin ja puolivillaväreihin. Sillä onhan tunnettua etteivät kaikki värit tartu kaikkiin kankaihin samanlaisesti. Toiset tarttuvat hyvin kankaihin, jotta ovat kotoisin eläinmaailmalta, kuten esim. villa ja silkki, toiset taas paremmin kasvimaailman tuotteisiin esim. puuvillaan, pellavaan ja tekosilkkiin.

Puheenaolevista uusista väreistä kelpaavat siis villavärit ainoastaan villa- ja silkkikankaiden värjäykseen, puolivillavärit taasen soveltuvat kaikkien kankaiden, kuten villan, silkin, puolivillan, puuvillan, pellavan, tekosilkin ym. värjäykjeen. Jos myöhemminerikoisia puuvillavärejä lasketaan kauppaan kelpaavat ne ainoastaan pumpuli-, pellava-, ja tekosilkkikankaille. Tällainen värien ryhmittely helpoittaa suuresti kotivärjäystä, kun säästyy kaikilta kokeiluilta jo epäonnistumisilta juuri senkautta, että pussin kyljessä oleva nimi jo ilmoittaa minkälaatuisiin kankaisiin mikin väri kelpaa.

Sitäpaitsi tullaan vielä osuuskaupoille lähettämään värikartat, jotka helpoittavat värien valintaa. Siinä on kaikkia kauppaan laskettavia värejä mastaavat näytteet, jotka on värjätty juuri S. O. K:n pussiväreillä valkoiselle kankaalle. Siis näitä värejä käyttämällä ja toimien pussin sisässä olevan ohjeen mukaisesti saa valkoisen kankaan värjätyä juuri samanlaiseksi kuin värikkankaan entinen väri sekä käytetty pussiväri antaa.

Niitä varten, jotka eivät ole tällaista taulukkoa käyttäneet, mainitsen tässä miten sen avulla pääsee selvyyteen. Taulukossa on ylhäällä vasemmalla otsikko Värjättäessä sekä sen alla värien nimet. Ylhäällä oikealla on otsikko Kankaan entinen väri ja sen alla suuri luettelo eri värejä. Jos nyt jollakin on kiehumassa sinistä väriä ja jos hänellä sitten on jokin keltainen vaate, jota ei enää  tahtoisi keltaisena pitää, niin mitäs muuta kuin värjätä. Mutta tuleekohan tuosta sinistään jos sen nyt tuohon väripataan pistää! Parasta silloin katsoa värjäystaulukosta. Silloin panee vasemman etusormensa siihen missä luetaan värjättäessä sinisellä ja oikean etusormen siihen missä on: kankaan entinen väri keltainen. Sitten kuljettaa vasenta sormea suoraan alaspäin. Siinä ruudussa missä molemmat sormet yhtymät luetaan minkälaiseksi tuo keltainen vaate tulee sinisessä värissä keittämllä, s. o. vihreäksi. Samalla tavalla löytää kaikki muutkin yhdistetyt värit. Kuten jo edellä mainitsin, on värjäysohie niin selvä, että sitä on mahdollisimman helppo noudattaa.

Jos sitten käymme katsomaan minkälaisia tuloksia antoi minun ensimämen väripatani, joka tämän jutun alussa jäi kiehumaan. - Niin se kiehui tunnin ja  senjälkeen seisoi se toisen tunnin jäähtymässä.

Väri oli vaatteisiin tarttunut erinomaisen tasaisesti, joten vanha puseroni nyt on kuin uusi, upeillen kirkkaan hohtavassa muotivärissä. Näyttää siltä kuin pehmeä silkki- ja villakangas olisi kyennyt ikäänkuin enemmän vetämään puoleensa värihiukkasia, joten puuvilla- ja pellavanäytteet ovat kuin vähäsen valjumpia. Mutta ovathan kaikki värit villassa ja silkissä ikäänkuin pehmeämpiä ja täyteliäisimpiä kuin muissa kankaissa.

Tämän jälkeen olen vielä kokeillut taivaansinisellä värillä, mikä antoi yhtä hyvät tulokset, samoin ruohonvihreä, kaikki "puolivillavärejä". "Villaväreistä" kokeilin vain yhdellä, karpalonpunaisella, ja sain sekä villa- että silkkipuseron, jotka siinä kiehuivat kauniin tummanpunaisiksi.

Kokeilujeni perusteella voin siis sanoa, S. O. K:n uudet pussivärit ovat erinomaisia ja suosittelen niitä kaikille, jotka kotivärjäystä harrastavat. Ja nyt kun kerran hyviä värejä on saatavana, voivat nekin, jotka ennen ostivat lankansa värillisinä, ryhtyä niitä itse värjäämään, silloin saa mieleisiänsä ja varmasti pitämiä värejä. Itse puolestani olen erinomaisen tyytyväinen että olen saanut tutustua värjäyksen hauskaan taitoon ja olen varma, etten tästä lähtien tule lähettämään mitään vaatekappaleita kemiallisiin värjäyslaitoksiin, vaan panen ne vain muitta mutkitta omaan väripataani, missä näkyy niin villanen kuin silkki- ja pumpulipukukin tulevan yhtä kauniiksi. Onpa siis S. O. K:n pussiväreistä näin ollen paljon hyötyä sekä maalaisemännille että kaupunkilaisnaisillekin.

Yht. Hyv. Reportteri

26.7.16

Lähetettyjä kirjoituksia. Missä ovat sinivalkoiset liput?

Uusi Suometar 38, 23.4.1918

Kaikkialla kaupungissamme liehuvat nyt liput. Me iloitsemme vapaudesta ja tervehdimme saksalaisia aseveljiämme.

Mutta missä ovat Suomen suomalaisten kauniit värit? Miksi ei kohoteta sinivalkoisia lippuja? Syynä lienee taas tuo suomalaisten hitaus ja vaatimattomuus, heidän nöyrä ja alistuvainen mielensä. Suomalainen tietenkin tuumii: Ei nyt sovi riidellä väreistä; nyt tulee elää sovussa, kun nuo saksalaisetkin ovat täällä. Siellä näkyy olevan jo niin paljon punakeltaisia ja leijona-lippuja, että näyttäisi niin kovin ristiriitaisella ja omituiselta, etenkin vierasmaalaisesta, jos
minäkin nyt vielä vetäisin esiin oman sinivalkoiseni. Kyllähän se lippuasia sitten järjestetään. Näin näkyvät ajattelevan suomalaiset, sinivalkoisen puoltajat, samalla kun toiset kiireimmän kaupalla ja kuin käskystä kohottavat omat värinsä, punaisen ja keltaisen.

Ottakaamme huomioon, että lippumme värejä ei ole vielä määrätty. Ei meidän sinivalkoisten siis tule olla liian hienotunteisia, kun eivät  punakeltaisenkaan kannattajat sitä ale. Emme me loukkaa heidän tunteitaan enemmän kuin hekään meidän, vaikka näytämmekin, mistä väreistä pidämme. Ne jotka vetävät esiin punakeltaiset liput, tahtovat ikäänkuin huomaamatta työntää sinivalkoiset syrjään ja sanoa: kuten näitte, tunnustavat kaikki yksimielisesti Suomen lipuksi punakeltaisen. - Ei, meidän, sinivalkoisten tulee pyrkiä samaan! Meidän tulee näyttää, että enemmistö sittenkin kannattaa sinivalkoista. Emme saa antaa tilaisuuden toisensa jälkeen luisua käsistämme. Meidän tulee kerrankin ottaa alote.

Mitä muuten tulee punakeitaisseen lippuun, niin luulisi jokaisen ainakin nyt näkevän ettei se sovellu vapaalle Suomelle. Se muistuttaa liiaksi punaisesta hirmuvallasta, - Kapinallisten aikana liehui Senaatin katolla punainen lippu. Punainen on siellä yhä vieläkin, - leijonaa ei kauemmaksi juuri eroita.

Mutta kuvitelkaapa, että siellä liehuisi komea sinivalkoraitainen, jonka värit ovat puhtaat ja kirkkaat. Niin, kuten sanottu, leijonalippua ei ole vielä päätetty Suomen lipuksi. - Miksei siis Senaatinkin katolle voisi vaihteen vuoksi kohottaa Suomen kansan enemmistönkin lippua sinivalkoista.

Suomalaiset, älkäämme viivytelkö. Pois punaiset, pois leijonat! Vetäkäämme näkyviin omat sinivalkoiset lippumme!

P. F. W.

25.7.16

Tähtien lukumäärä, kirkkaus ja väri.

Uusi Suomi 50, 1.3.1922

Helsingissä on viime syksynä perustettu tähtitieteen harrastajain yhdistys "Ursa", joka tahtoo pitää vireillä harrastusta tähtitieteeseen. Meillä on toivo saada silloin tällöin julaisla uuden yhdistyksen toimesta valmistettuja yleistajuisia kirjoituksia tähtitieteen uusista saavutuksista. Seuraavansa painatamme näistä ensimäisen.
Tähtien lukumäärä, kirkkaus ja väri.

Kiintotähdet, sellaisina kuin ne ovat ryhmittyneet taivaanpallolle, kiinnittävät enimmän huomiotamme; puhumme joskus myöhemmin maapallosta, kuusta, auringosta, kiertotähdistä ja pyrstötähdistä.

Onko tuo taivaalla kimmeltävien tähkin joukko monine kuvioineen yhtenäinen järjestelmä, ja mitä lakeja tämä mahdollinen järjestelmä noudattaa, sekä miten sen yksityiset jäsenet ovat rakennetut, siinä on kolme kysymystä, joihin vastaaminen on tähtitieteen viimeinen tehtävä. Kun tätä tehtävää emme arvostele sen tuottaman hyödyn kannalta, vaan otamme huomioon sen suurisuuntaisuuden, niin meidän täytyy sitä pitää jaloimpana ja suurimpana tehtävänä, mitä ihmisnero on koskaan käsitellyt. Menettelytavat tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat sangen erilaiset, ja kunkin tiedemiehen työ, niin vähäiseltä kuin se monasti näyttäneetkin, vie lähemmäksi tätä ratkaisua, ja tietoisuus siitä kannustaa tiedemiestä työssään eteenpäin. Ja vaikkei nykyinen eikä ehkä lulevakaan polvi vielä kykenisi tätä tehtävää ratkaisemaan, niin jo sitä seikkaa, että ihminen uskaltaa täydellä todella tuollaiset kysymykset ratkaistavakseen asettaa, on katsottava erittäin suurisuuntaiseksi.

Sellaisena kuin tähtitaivas paljain silmin katsottuna esiintyy, on se verrattain löyhä. Me näemme siellä joukon kirkkaampia ja himmeämpiä tähtiä erimuotoisiksi tähtikuvioiksi ryhmittyneinä ja vinosti yli taivaan kulkevan himmeästi loistavan, paikoin leveämmän, paikoin kapeamman valonauhan, linnunradan. Ellemme ota huomioon kuuta, joka milloin kapeana sirppinä, milloin täyteläisenä on näkyvissämme, niin onkin yllä sanottu kaikki, mitä me taivaalta huomaamme. Vaikutuksena on tähtien kauniin kimmellyksen aikaansaama esteettinen tunnelma ja omituinen kaipuu tuon tähtien vilinän selvillesaamisesla. Vasta kaukoputki tarjoaa meille sen ioitsuesineen, jonka avulla tähtien lukumäärä suurenee ja taivaalle ilmestyy tähtisumuja, kaksoistähtiä ja tähtijoukkoja, sekä linnunradan arvoituksellinen himmeä loiste saa selityksensä.

Paljain silmin nähtävien tähtien lukumäärä on sangen erilainen, riippuen ilman läpinäkyväisyydestä ja silmän näkökelpoisuudesta ja harjoituksesta. Normaalinen silmä näkee koko taivaanpallolla n. 5,500 tähteä, joten siis samalla kertaa taivaanrannan yläpuolella ei ole 3,000:kaan paljain silmin nähtävää tähteä. Tämä lukumäärä kasvaa nopeasti, kun silmän avuksi otamme kaukoputken, ja sitä enemmän kuta suurempi kaukoputki on. Parhaimmilla uudenaikaisilla kaukoputkilla nähtänee muutamia satoja miljoonia tähtiä, ja valokuvauksen avulla selville saatavien tähtien lukumäärä ylittää miljardin.

Jotta tähtiä voitaisiin paremmin käyttää hyväksi moniin tutkimuksiin, on ne jaettu kirkkautensa eli valovoimakkuutensa mukaan eri suuruusluokkiin. Kirkkaimmat tähdet ovat ensimäistä ja juuri vielä paljain silmin havaittavat kuudelta suuruusluokkaan. Tämä nimitys, suuruusluokka, juontaa juurensa jo vanhalla ajalta ja on myöhempinä aikoina saanut tieteellisen, tarkan määrityksen, jonka mukaan kahden tähden suuruusluokan ero on yksi, jos niiden valovoimakkuuksien suhde on 2,512 (tämän luvun logaritmi on 0,400). Jos merkitsemme kuudennen suuruusluokan tähtien valovoimakkuutta luvulla 1, niin on ensimäisen suuruusluokan tähtien valovoimakkuus 100 ja esim. yhdennentoista suuruusluokan tähden 0,01. Himmeimmät suurimmilla peilikaukoputkilla valokuvattavat tähdet ovat 21:stä suuruusluokkaa, ja on niiden valovoimakkuus sata miljoonaa kertaa pienempi kuin ensimäisen suuruusluokan tähtien valovoimakkuus. Jos tähden suuruusluokka on kahden peräkkäisen luokan, esim. neljännen ja viidennen suuruusluokan välillä, niin merkitään sen suuruusluokkaa kymmenysluvulla, ja jos joku poikkeuksellisen kirkas tähti, kuten Sirius, on kirkkaampi kuin ensimäisen luokan tähti, niin sen suuruusluokkaa merkitään nollalla tai negatiivisilla luvuilla. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että auringon valovoimakkuus on n. 150,000 milj. kertaa niin suuri kuin ensimäisen suuruusluokan tähden ja sen suuruusluokka on —26,7.

Paljaalla silmällä tai suoranaisesti kaukoputken läpi katsoen tähtien suuruusluokkien määrääminen on enemmän tai vähemmän epävarmaa. Parempien tulosten saavuttamiseksi kiinnitetään senvuoksi kaukoputken havaitsijanpuoleiseen päähän erikoinen apukone, n.s. fotometri. Tämän aparaatin avulla saatua tähden suuruusluokkaa sanotaan fotometriseksi suuruusluokaksi. Useihin tähtiluetteloihin on merkitty myös tähtien suuruusluokat. Tällaisista luetteloista on saavuttanut klassillisen arvon Suomessakin työskennelleen Argcianderin tekemä ja v. 1862 valmistunut n.s. "Bonner Durchmusterung", joka sisältää 324,194 tähteä laivaan pohjoisnavalta kaksi astetta ekvaattorin eteläpuolelle. Tästä löydämme kaikkien tähtien ilman fotometria määrätyt suuruusluokat yhdeksänteen suuruusluokkaan asti ja useita kymmenennen suuruusluokan tähtiä, ja on tätä luetteloa myöhemmin jatkettu eteläisen pallopnoliskon tähtiin nähden.

Paitsi paljaan kaukoputken ja siihen liitetyn fotometrin avulla voidaan tähtien suuruusluokka määrätä myös valokuvauksella. Kun asetamme valokuvauslevyn kaukoputken polttotasoon, ja tähtäämme kaukoputken taivaalle, niin syntyy levylle tähtien pistemäisiä kuvia. Nämä kuvapisteet ovat sitä suurempia, kuta kirkkaampi tähti on, ja päinvastoin voidaan tähtien kuvapisteen suuruutta pitää niiden suuruusluokan mittana. Jonkun verran harjoiteltuaan oppii tätä tietä tähtien suuruusluokat sangen tarkkaan määräämään. Täten saatua tähden suuruusluokkaa sanotaan fotografiseksi. Mutta nyt on huomattava, että silmä ja valokuvauslevy reageeraavat valovaikutusta eri tavalla. Kun silmä on herkin keltaiselle valolle (aaltopituus 566 μ μ), on tavallinen valokuvauslevy herkin violetille valolle (aaltopituus 440 μ μ). Tämän takia näyttää keltainen ja punertava tähti silmällä mitattuna valovoimakkaammalta kuin valokuvattuna ja sinertävä tähti heikompivaloiselta. Näinollen sattuu aniharvoin, että tähden fotometrinen ja folografinen suuruusluokka on sama. Kun tähden väri tunnetaan, niin kokeellisen kaavan avulla voidaan määrätä sen fotometrisen ja folograafisen suuruusluokan erotus, ja päinvastoin, jos tämä erotus tunnetaan, niin voidaan vetää johtopäätöksiä tähden väriin nähden. Tämän takia sanotaan mainittua erotusta tähden väri-indeksiksi.

Tässä yhteydessä mainittakoon siitä kansainvälisestä suuryrityksestä, jonka tarkoituksena on tähtitaivaan valokuvaaminen ja siten tähtien paikan ja suuruusluokan määrääminen. Kaikkiaan otetaan tähtitaivaasta kaksi sarjaa valokuvia, toinen 3—5 minutin ja toinen 40 minutin valotusajalla (kaikkiaan yli 4,400 valokuvaa). Edellinen sarja sisältää vielä kaikki yhdennentoista suuruusluokan tähdet ja jälkimäinen suuren joukon neljännentoista suuruusluokan tähtiä, eli kaikkiaan n. 2—3 ja n. 30 milj. tähteä. Tähän yritykseen ottaa osaa 18 tähtitornia, niiden joukossa Helsingin tähtitorni, ja on tällä haavaa koko työ melkein loppuunsuoritettu. Suurin hyöty tästä työstä on vedettävissä vasta sillen, kun sama lyö n. 50 tai 100 vuoden perästä tehdään uudestaan. Tästä seikasta saamme puhua myöhemmin.

Kun tähtien suuruusluokka tahdotaan erittäin tarkkaan mitata, niin tulee ensi sijassa kysymykseen valosähköinen fotometri. Tämä perustuu siihen, että alkalimetallien. kuten kaliumin ja natriumin pinnalta eroaa eleklrooneja, kun silmin nähtävä tai valokuvauksellisesli vaikuttava valo sattuu metalliin. Eronneiden eloktroonien lukumäärä on suhteellinen vaikuttavan valolähteen valovoimakkuuteen. Valosähköisessä fotometrissä vaikuttaa elektroonien eroaminen sopivalla tavalla järjesteltyyn elektrometriin ja saa sen langan heilahtelemaan nopeudella, joka on suhteellinen eronneiden elektroonien lukumäärään ja siis myöskin valolähteen valovoimakkuuteen. Langan heilahdusnopeus mitataan erikoisen registeroimislailleen avulla, ja siitä lasketaan valolähteen, tähden valovoimakkuus. Menettelytapa on erittäin tarkka ja sopiva varsinkin muuttuvien tähtien havaitsemiseen. Muista tämänsuuntaisista mittausmenetelmistä mainittakoon vain nimeltä selenifotometrinen, radiomikrofotometrinen ja lämpösähköinen menettelytapa.

Kysymys siitä, kuinka monta tähteä kuhunkin suuruusluokkaan kuuluu on epäilemättä mielenkiintoinen ja tähtitilaslotieteen kannalta sangen tärkeä, Kuten myöhemmin tulemme näkemään. Senvuoksi ovatkin monet tiedemiehet aina W. Herschelin ajoista saakka kiinnittäneet huomionsa tähän seikkaan. Nykyaikana toimitetaan tämä tähtien "luetteleminen" valokuvauslevyn avulla, ja otetaan yksinkertaisesti selville, kuinka monta eri suuruusluokkiin kuuluvaa tähteä on kullakin levyllä. Kun mennään himmeämpiin tähtiin, niin on tämä luetteleminen äärimmäisen vaikeata, sillä jo yhdellä levyllä olevien tähtien lukumäärä nousee satoihin tuhansiin. Tarkimmat tulokset tässä suhteessa ovat saavuttaneet hollantilaiset Kapteyn ja van Rhijn. He ovat kirkkaimpien tähtien lukumäärän muokanneet useiden havaintoaineistojen perusteella, ja himmeämpiä tähtiä varten on Kapteynin ehdotuksesta eri tähtitorneilla valokuvattu tasaisesti ympäri taivaankannen jaettuja pienempiä taivaanosia, n.s. "valittuja valokuvauskenttiä". Näissä taivaanosissa on himmeimpienkin tähtien lukumäärä tarkkaan määrätty, ja täten saatujen lukujen avulla voidaan vetää johtopäätöksiä näiden tähtien kokonaislukumäärään nähden. Seuraava taulukko osoittaa, kuinka monta tähteä on Kapteynin uusimman tutkimuksen mukaan suuruusluokkiin 0,1, 2, 3, 4, j.n.e. mennessä.

Suuruusluokka | Tähtien lukumäärä
0,0 | 2
1,0 |  12
2.0 |  39
3.0  | 105
4.0  | 445
5.0  | 1,460
6.0 | 4.720
7.0 |  15,000
8.0  | 46,100
9.0  |  139,000
10.0  |  379,000
11.0  | 1,020,000
12.0  | 2,580,000
13.0  | 5,970,000
14.0  | 13,100,000
15.0  | 27,500,000
16.0  | 57,000,000
     
Tästä näemme, että tähtien lukumäärä erääseen suuruusluokkaan asti on kirkkaimmilla tähdillä n. 3 kertaa ja tnmmeämmillä tähdillä n. 2 kertaa niin suuri kuin edelliseen suuruusluokkaan asti.

Mitä tähtien väriin tulee, niin eivät eri tähdet tässä suhteessa sanottavasti eroa toisistaan. Useimmat tähdet ovat valkeita, ja vain muutamien, kuten Arcturuksen, Aldebaranin ja Beleigeuzen väri on huomattavammin punertava ja esim. Capellan kellertävä. Keltaiset ja punertavat tähdet ovat sentakia mielenkiintoisia, että niihin kuuluvat melkein kaikki muuttuvaiset tähdet.

Kun puhumme esim. punertavasta tai keltaisesta tähdestä, niin emme suinkaan tarkoita sitä, että näiden tähtien lähettämässä valossa olisi ainoastaan punertavia tai keltaisia säteitä, vaan sitä, että näiden tähtien valossa ovat punertavat tai keltaiset säleet voimakkaimpia ja siten antavat leimansa koko tähden värille.

Tähtien värin määrääminen pelkkien silmähavaintojen perusteella on sangen vaikeata, sillä eri silmät arvioivat värit aivan eritavalla ja värisokeilta puuttuu värien tajuamiskyky kokonaan. Tarkempi tähtien värin määräys tapahtuu parhaiten siten, että tähdestä tulevan valon annamme spektroskoopissa jakautua väreihinsä ja syntynyttä spektriä tutkimalla määrätään, minkä väriset säteet ovat voimakkaimpia, ja sitä tietä tähden värin. Tämän menettelytavan pahana varjopuolena on kuitenkin se seikka, että ainoastaan kirkkaimmat tähdet kykenevät synnyttämään sellaisen spektrin, jonka avulla tähden väri tarkkaan voidaan määrätä. Tämän korvaukseksi on saksalainen Wilsing Potsdamissa kehittänyt aivan äskettäin uuden menettelytavan, jossa Planckin säteilylakia ja eräiden lasilajien sopivaa valon imemiskykyä hyväkseen käyttäen verrataan tähteä värinsä ja valovoimakkuutensa puolesta maanpäälliseen valolähteeseen ja verrattain yksinkertaisesti määrätään ei ainoastaan tähden väri, vaan myöskin sen valovoimakkuus, lämpötila ja halkaisija, tämä viimeinen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että tähden etäisyys tunnetaan.

Olemme jo nähneet, että tähtien väriindeksin avulla myös voidaan tähtien väri määrätä. Tämä menettelytapa on erittäin hyödyllinen himmeämpien tähtien värimääräyksissä, joihin nähden molemmat edellämainitut menettelytavat ovat voimattomia. Erikoisesti on syytä viitata niihin mielenkiintoisiin tuloksiin, joihin amerikalainen Shapley on tullut väri-indeksin avulla tutkiessaan eriväristen tähtien ryhmittymistä pallonmuotoisissa tähtisikermissä, ja joista lähemmin selostamme myöhemmin.

Vielä on mainittava se menettelytapa tähtien värin selvillesaamiseksi, joka perustuu valon säteen suunnan muutokseen (taipumiseen) sen kulkiessa ahtaan raon läpi. Tätä valosäteen ominaisuutta käytetään hyväksi siten, että kaukoputken objektiivin eteen pannaan yhdensuuntaisista rauta- tai messinkilangoista tehty hila. Kun tähdestä tuleva valo kulkee hilan rakojen läpi, niin kaukoputken polttotasoon syntyy keskelle tähden suoranainen kuva ja sen molemmin puolin rivi taipumisspektrejä. Näistä spektreistä ovat lähinnä keskuskuvaa olevat pistemäisiä, kun vain hilan lankojen väli on valittu tarpeellisen suureksi (n. pari kolme mm.). Tällaisen hilan läpi kulkiessaan taipuvat punaiset säteet enemmän kuin violetit (päinvastoin kuin särmiön läpi kulkiessaan), joten siis niiden tähtien synnyttämä spektripiste, joiden spektrissä punaiset säteet ovat voimakkaimmat, siirtyy etemmäksi keskuskuvasta kuin pääasiallisesti violetteja säteitä lähettävän tähden spektripiste. Kun siis jonkun tähden synnyttämän spektripisleen etäisyys keskuskuvasta tunnetaan, niin saadaan kiinnekohta tähden värin määräämiseksi.

 Tätä menettelytapaa on tanskalainen Hertzsprung paljon käyttänyt tähtien värin ja voimakkainvaloisen valoaallon aaltopituuden, n.s. effektiivisen aaltopituuden määräämiseksi. Tähtien värimääräyksillä ei ole suurta suoranaista merkitystä, mutta sitä suurempi välillinen merkitys sen yhteyden takia, mikä tähden värillä on sen spektrin, tiheyden, koon ja kehityksen kanssa.

 - V. A. Heiskanen.

24.7.16

Meidän lippumme - sinivalkoinen.

Vaasa 29, 9.3.1918

Nyt kun lippukysymyskin on ollut monen kovan pohdinnan alainen, pyydämme mekin, pohjois-pohjanmaan maalaisnaiset, sanoa siinä asiassa sanottavamme. Meidän veressä ja hengessä on sinivalkoinen. Sitä perustelemme seuraavasti:

1) Sinivalkoinen lippu on vihitty kansallisuushengen heräämisen aikana Suosalliuushengen [Suomalaisuushengen?] heräämisen aikana Suomessa.

2) Sen lipun on esittänyt viime vuosisadan Suomen kuuluisa kirjailija Sakari Topelius, ja kohta omaksuivat sen omakseen tuhannet kansalaiset, kokoontuen sen ymrärille juhlimaan, innostumaan ja kehittymään.

3) Sen lipun suojaamina ja sitä teroittaen ovat työskennelleet viime vuosisadan Suomen suurmiehet, Suomen kansallisuushengen herättäjät.

4) Sinivalkoinen sopii niin erinomaisesti vertauskuvaksi maallemme. Tämmöistä järvimaata ei löydy toista maapallolla. Kun kutsumme maatamme tuhatjärvien maaksi, voisimme yhtähyvin nimittää sitä "kymmentuhatjärvien" maaksi. Kesäisin on siis sinijärviemme väri valtava maassamme. Sitä ihailemme lukemattomassa järvissä ja kaareutuvassa taivaanlaessa. Talvisin kattaa maamme puhdas, valkoinen lumi. Siksi valkoinen väri on toisena erinomaisen sopiva lipussamme.

5) Nyt ovat poikamme, nuo uljaat, uhrautuvaiset, ottaneet valkonauhat käsivarteensa. Miksi eivät he seuraisi vanhaa kansallista sinivalkoista lippua, joka on ilmestynyt silloisten henkisten taistelujen luonnoksena, taistelun, jonka tunnussana oli: Suomi suomalaisille. Ja nythän on sama tunnussana: Suomi suomalaisille.

6) Tämä sinivalkoinen oli kytkettynä kahleisiin routavuodet, sen me kaikki muistamme. Millä riemulla me sen vedimme jälleen tankoon suuren lakkoviikon jälkeen, sekä mailla että kaupungeissa, niin taloissa kuin torpissakin! Se oli "sinivalkoisen" tulikoetus. Ja sen kai me kaikki muistamme myöskin.

7) Värit ovat käytännössä erittäin sopivat. Kesällä erottautuu valkoinen selvästi ja talvella taas lumen aikana sininen.

8) Sinivalkoinen lippu on helppo valmistaa.

9) Sinivalkoista lippua ei liene muilla kansallisuuksilla ja sitäpaitsi on se kaunis ja vaatimaton.

Leijonalippua, niin kaunis kuin se joidenkin mielestä on, emme voi hyväksyä seuraavista syistä:

l) Siinä oleva leijona on kokonaan vieras meidän oloille. Olisi edes karhu tai joku muu kotoinen peto.

2) Sen tulipunainen pohjaväri, tänä aikana varsinkin, kun on  taisteltava vieraita ja kotoisia roistoja vastaan, jotka ovat omaksuneet tunnusvärikseen tulipunaisen, tuntuu meistä maalaisnaisista kerrassaan vastenmieliseltä, melkeinpä inhottavalta. Se väri kertakaikkiaan sanottuna on nyt hyvin läheisessä yhteydessä vastustajaamme verenhimon kanssa. Siksi emme hyväksy punaista lippua.

3) Leijonalipun on määrännyt Juhana III yksityisen  makunsa mukaan, hän kun ihaili etelämaiden eläimiä ja loistavia värejä. Hän sen määräsi silloiselle suuriruhtinaskunnalle, kysymättä muiden mielipiteitä. Sitävastoin on sinivalkoinen joukkepäätöksen perusteella omaksuttu suomalaisten kansallislipuksi.

4) Leijonalippu on epäkäytännöllinen, kuten on jo sanomalehtitietojenkin mukaan todettu.

5) Leijonalippu on varsin vaikea vaimistaa. Sillä siitä uljaasta leijonasta saattaa tavallisella tekijällä tulla laiha koira, jota ei suinkaan saata ihailla vaikka se olisikin tulipunaisella pohjalla.

Siis lopuksi -  me maalaisnaiset täällä Pohjais-Pohjanmaalla  toivoisimme Suomen tasavallan lipuksi meidän kansallislippumme, sinivalkoisen.

- Joukko maalaisnaisia.

23.7.16

Aloittelijoille. Valokuvaus ja nautintoaineet.

Valokuvaus 12, 1927

Valokuvaajan työ on siksi vaivaloista ja pettymyksistä rikasta, että ei ole ihme jos hänkin kaipaa nautintoaineita. Ihminen kun on luonnostaan turmeltunut, niin se tarttuu siihen, mikä lähinnä on, ajattelematta onko se jalostavaa vai ei. Oikeastaan ei tässä ollutkaan tarkoitus puhua siitä, missä määrin valokuvaaja käyttää nautintoaineita, vaan siitä, minkä verran niistä on hyötyä valokuvaukselle (pieni v!). Niistä on nimittäin niin paljon apua, että kannattaa siitä hyvin huomauttaa niitäkin, jotka eivät ole tulleet tehneeksi rinnastusta "nautintoaineet ja valokuvaus".

Tee ei Suomessa ole ollut niin suuressa suosiossa kuin muutamissa muissa maissa, mutta viime vuosina se on saanut kannatusta. Heikko tee on ainakin kauniin väristä — mausta en puhu. kun en ole teen ystävä — ja tätä ominaisuutta voi valokuvauksessakin hyväksi käyttää. Teen avulla voi nimittäin värittää valkoisen paperin teenväriseksi. Sattuuhan joskus, että tulee jäljentäneeksi jonkun negatiivin valkoiselle paperille ja huomaa sitten kellahkon pohjan olevan sopivamman. Heikko, lämpimänpuoleinen tee on tällöin hyvä värite, sillä se tekee hienon, ruskeankeltaisen värin. Sopiva väkevyys on saatava selville kokeilemalla, sillä siitä on vaikea antaa ohjetta. Naisväki sen voi jo kokemuksestaan tietää, sillä hehän värjäävät teellä pitsejä y. m.

Kahvista meillä Suomessa pidetään enemmän kuin teestä, ja tällaisena paperin värittäjänäkin se ehkä on parempi. Mutta sitäkin tulee käyttää heikkona, jos haluaa saada miellyttävän värin. Tämä menettelytapa, paperipohjan värittäminen, on hyvin kiitollinen keino valokuvaajalle, ja siinä voi myös katsoa nautintoaineiden tulevan käytetyksi jalompiin tarkoituksiin. Valokuvaajan on siis annettava kahviväritteelle se kunnia, mikä sille tulee, varsinkin kun se teeväritteen ja parin muun liuoksen kanssa on niitä harvoja valokuvauksessa käytettyjä, joita haluttaa maistaa ja jotka vaikuttavat edullisesti valokuvaajan mielentilaan. Voi olla, että tämä kahviväritteen ominaisuus sittenkin on tärkein, mutta senpä itse kukin ratkaiskoon.

Todennäköisesti eroavat mielipiteet enemmän kun ryhdytään puhumaan tupakasta, sillä nykyäänhän voidaan asettaa kyseenalaiseksi hyvinkin hyödyllisten nautintoaineiden käyttö. Tupakka on sitä paitsi vanha nautintoaine, jolla valokuvauksessakin on vanha, joskaan ei vakaantunut käytäntö. Valokuvauksen tekniikka on ollut niin suurten muutosten alainen, että tupakkaa on käytetty eri tarkoituksiin. Mutta tämähän oikeastaan osoittaa, että tupakalla on ollut valokuvauksessa pysyväinen arvo.

Valokuvauksen alkuaikoina, jolloin märät kollodiumilevyt ja valoheikot objektiivit aiheuttivat pitkän valotusajan, käytettiin tupakkaa valotusmittarina, kuten valokuvauksen historiastakin hyvin perillä oleva päätoimittajamme tietää. Kun valokuvaaja oli saanut valmistetuksi levyn juuri ennen kuvan ottoa ja mallin asetetuksi varmaan asentoon tukien varaan, avasi hän kameran sulkijan ja sytytti piippunsa sekä istui kaikessa rauhassa veteleinään savuja. Ehkäpä se toisinaan oli vähän kiihkeämpääkin, joten piippu paloi pikemmin loppuun, mutta tämä oli joka tapauksessa merkki, että valotus on riittävä. Jokainen kuva olikin niin suuren työn takana, että alivalotus ei saanut tulla kysymykseen, vaikka tavallinen muotokuvan valotusaika ulkona saattoi olla 15 à 30 minuuttia. Kyllä se taisi sen ajan valokuvaaja tietää valotusajan ilman tupakkaakin, mutta en epäile, että se monelle antoi pitkän valotusajan kestäessä sellaisen levon ja rauhan, joka soi tyynesti harkita onko valotusaikaa määrättäessä otettu kaikki seikat huomioon. Ainakin sellaisessa mielessä on tupakka saattanut olla valotusmittarina, sillä käyttäähän tupakkamies tupakkaa apuneuvi na monia muitakin hankalia asioita harkittaessa.

 Nykyaikaisessa valokuvauksessa on tupakka saanut paljon suoranaisemman merkityksen. Ihan viime aikoin on nimittäin savuketta suositeltu parhaana pimeän huoneen lamppuna pankromaattisia ja värilevyjä kehitettäessä. Niinpä selitti etevä valokuvaajamme Iffland Helsingin Amatööri-Valokuvaajain lokakuun kokouksessa, että hän on havainnut palavan savukkeen antaman valon hyvin mukavaksi pankromaattisia levyjä kehitettäessä; sen avulla voi vaaratta tarkastaa onko levy loppuunkehitettv, kunhan ei vain pudota kuumaa tuhkaa levyn päälle. Iffland on tehnyt tämän keksinnön Suomessa itsenäisesti ja meillä on syy iloita siitä. Mutta ilmeisesti ennen häntä tekivät englantilaiset saman havainnon, ja sikäläisissä aikakauskirjoissa on siitä parin viime vuoden aikana huomautettu useita kertoja. Kun kuninkaallisen valokuvausseuran eräässä kokouksessa hiljattain selostettiin Lignose-värifilmien käyttöä, sammutettiinkehittämisen ajaksi tietysti kaikki valot, mutta sittenkin nähtiin kehityspöydän yläpuolella kirkastuva ja vuoroin himmenevä piste: selostajan palava savuke.

 Englantilaisten esimerkki sai allekirjoittaneen kokeilemaan savukkeen antamalla pimeänhuoneen valaistuksella, ja aivan vakavasti puhuen täytyy tälle "keksinnölle" antaa merkitystä. Hehkuvan savukkeen valo ei vahingoita minkäänlaista levyä, mutta antaa kyllä riittävän valon levyn tarkastamiseen ainakin jos noudattaa sellaista täydennettyä tarkastuskehitysmenetelmää, jota eräs kirjoittaja näkyi suosittelevan tämän lehden o. numerossa. Savukkeetkin valaisevat eri tavalla, mutta sellainen englantilaismallinen, jota minä käytän, on ollut tähän tarkoitukseen hyvä. Lisäksi kestää savuke hartaasti polttaen jokseenkin sen ajan, minkä minun yleensä tulee kehittää pankromaattisia levyjä miedossa pyrokehitteessä, joten savuke ilman tarkastustakin ilmoittaa kehitysajan.

 Tupakkamiehelle tämä keksintö on hyvä. mutta muut siitä tuskin pääsevät osallisiksi. Toisekseen: täytyyhän tupakoitsijoillakin olla jotain iloa n. s. orjuudestaan.

 En tiedä missä määrin lukija on tullut vakuutetuksi nautintoaineiden välttämättömyydestä valokuvauksessa, mutta se ainakin on varmaa, että niitä voidaan sen apuna käyttää. Ja sille, joka on kameran, kahvin ja tupakan ystävä, tai miksei orja, on verraton ilo tässä totuudessa. Se viittaa pysymään nautintojen tiellä, sillä vähällähän pahaa puolustetaan!

- Kameristi.

22.7.16

Näyttelykuvan valmistaminen.

Valokuvaus 12, 1927

Kun meilläkin on nyt ollut ensimmäinen suurempi valokuvausnäyttely on ehkä syytä tämänkin lehden lukijoille selostaa  näyttelykuvan valmistamisesta eräitä ohjeita, joita kuuluisa englantilainen valokuvaaja F. J. Mortimer esitti v. 1925 "Amateur Photographer"-lehdessä. Ne sisälsivät pääasiassa seuraavaa.

Ei ole epäilystäkään, että näyttelytyössäkin kuvan antaa todella hyvä negatiivi, jota ei voi korvata muilla keinoilla. Mutta moitteeton ja samalla kuva-arvoltaan loistava negatiivi ei suinkaan yleinen. Käytettävän ihanteellisen negatiivin — olipa se kokonaan tai vain joltain osaltaan kuvan pohjana — tulee olla hyvin valotettu, yksityiskohdiltaan terävä, ei liian tiheä, mutta rikas hienoista sävyistä. Milloin negatiivi poikkeaa tästä, on ryhdyttävä käsityöllä korvaamaan sitä, mitä siitä puuttuu.

Voi huoleta päätellä, että hyvin suuri osa näyttelykuvista on enemmän tai vähemmän "kontrolloitu" ja että tämä on kohdistettu useimmiten kuvaan itseensä. Erittäin hauska ja yleisesti käyttökelpoinen tapa käsitellä "suoraa" bromihopeasuurennusta, jonka aihe on hyvä, mutta sävyarvot huonot, on korostaa kuvassa valo- tai varjokohtia ja yksinkertaistuttaa aihetta kokonaisuudessaan. Siinä on kaksi yksinkertaista ja tehokasta keinoa, käsitellä kuvan pintaa mustalla lyijyllä tai liidulla taikka panna siihen öljyväriä. Kahta ensinmainittua hangataan kuvan pintaan nahkahiertimellä tai pumpulitukolia valokohtiin, kun niiden silmiinpistävyyttä halutaan vähentää, ja varjoihin, kun niitä tahdotaan vahvistaa. Jos tumma väri tällöin leviääkin ylimenokohtien yli laajemmallekin, niin ei se haittaa, sillä varsinainen puhdistustyö tehdään tämän jälkeen pyyhekumilla vetämällä sillä esiin joku viiva tai huippuvalo. Tämä käsittely saadaan pysyväksi, kun kuva höyrytetään kiehuvan veden päällä. Kuuma höyry pehmittää kuvan shelatiinipinnan, joten lyijy- tai liituhiukkaset tarttuvat siihen kiinni. Tämä menettely antaa kuvalle täysin tasaisen ja yhtäläisen pinnan, joten käsityön jäljet eivät näy, jos työ on tehty taidolla. Höyrytettäessä on varottava, että yksi paikka kuvasta ei ole liian kauan sulamiselle alttiina, ja kuvaa on sentähden jatkuvasti liikuteltava.

Öljyväriä käytettäessä on tietysti valittava sellainen väri, joka täysin vastaa kuvan sävyä; sama on laita luonnollisesti muissakin kontrollimenettelytavoissa. Ennen värikäsittelyä pyyhitään kuva yleensä tärpättispriihin kostetulla pumpulilla. Väreiksi sopivat parhaiten tavalliset, putkissa myytävät taiteilijavärit, joiden kanssa on käytettävä, jotain kuivatusainetta esim. pellavaöljyä, jos on kyllin aikaa kuvan kuivattamiseen, mutta jos aikaa on vähän, on paras ottaa tärpättiä. Tavallisille musta-valkeille kuville on käyttökelpoisin sinisenmusta, mutta jos kuva on lämpimämmän sävyinen, tulee käyttää n. s. lamppumustaa. Putkesta otetaan vähän väriä paletille ja pumpulitukolla, jota käytettiin tärpättikäsittelyyn, hierotaan vähän väriä paletilla ja sitten kuvan päällä, yli koko pinnan. Tällöin se ei suinkaan ole aivan ilahduttavan näköinen, mutta varsinainen käsittely alkaakin nyt vasta. Suuremmalla pumpulitukolla tasoitetaan väri yli koko kuvan ja sitten pienillä, puhtailla pumpulitukoilla otetaan väriä pois valokohdista, tarvittaessa heikonnetaan varjokohtienkin väriä ja vetäistään huippuvaloja sinne, missä niiden pitäisi olla. Tällöin voi käyttää joko pehmeää, pyyhkivää liikettä tai voimakkaampaa kiertävää liikettä, jolloin väri lähtee kokonaan; pumpulia on tässä tapauksessa kasteltava "mediumiin". Varjoihin voi myös panna lisää väriä, mutta värin poisottamisessa on oltava äärimmäisen varovainen, jottei synny rumia jälkiä. Hyvä on pitää vieressä korjaamaton kopio kuvasta, jotta työn eri asteilla voi tarkoin verrata sen edistymistä. Tämä menettelytapa on taitavissa käsissä jokseenkin täydellinen korjailutapa eikä sen jälkeä silloin voi nähdä. Tietysti on pysyttävä vain sävyjen muuttamisessa eikä koetettava maalailla pois aiheen osia.

Käytettäessä tärpättiä mediumina kuva kuivaa parissa tunnissa, mutta pellavaöljy vaatii useita päiviä. Viimemainittu samalla antaa myös pitempiaikaisen käsittelymahdollisuuden, kun se ei kuivu liian nopeasti. Kun pinta on kuiva, voi kovalla kumilla kirkastaa huippuvaloja. Tällöin toimitetaan myös loppukorjailu ottamalla veitsen avulla pois mustat pisteet ja peittämällä vesivärillä vaaleat kohdat. Jos pinta näyttää epätasaiselta, voi sen tasoittaa hieromalla täysin kuivaa kuvaa kämmenellä.

20.7.16

Finland i utlandets press.

Vasabladet 101, 22.8.1912

I Daily Telegraph för den 12 dennes ingår ett bref från Helsingfors:

Spänningen mellan befolkningen och den lokala ryska styrelsen,
heter det, växer och synes konflikten blifva snart mera skärpt än under Bobrikoffs tid. I tref vet relateras så händelsen i Koria samt nämnes, att det vid undersökningen framgått, att den nedskjutna finnen icke hade förolämpat någon. Ett typiskt exempel på den rådande sinnesstämningen äro de ständiga flaggtrasslen. Guvernören i Åbo har utgifvit en sträng order till polisen att hålla ett vaksamt öga på flaggor af alla slag och "färgkombinationer" af annan sammansättning än de ryska färgerna. I Vasa inträngde [?] polis i ett hus och fordrade, att ett par röda och gula gardiner skulle nedtagas. De finska färgerna äro hvitt och blått. Naturligtvis äga dessa färger intet erkänande någonstädes. Finnar af svensk extraktion hålla på rödt och gult, men finnarna på hvitt och blått.

Utlänningen är nästan lika illa ute. Han måste ofta energiskt protestera emot påträngande poliser för att få använda sitt lands färger.

Helt nyligen kunde man se den ryska flaggan öfverallt; den hissades gärna. Efter införande af den nya polisregimen ha de ryska färgerna försvunnit.

19.7.16

Ett urgammalt mode. Bruket att bära färgat hår och dess ursprung.

Wiborgs Nyheter 204, 8.9.1919


Hur häpen blev ej den stora massan, när man kort före krigs utbrottet fick se en del eleganta damer uppträda med hår, som lyste i de mest otroliga färger. Allas ögon riktades med förvåning mot den nya modenycken, mot dessa frisyrer i violblått, smaragdgrönt och purpurrött.

Man skrattade, man var förskräckt, men ändå tänkte nog mången ung och vacker kvinna: "Vem vet kanske är delta mode alls inte så rysligt, det är originellt, kanske misskläder det mig inte!"

Mormödrarna suckade: "Ack, dessa moderna kvinnor! Tänk, hur mycket förnuftigare voro vi inte förr!"

Men de gamla damerna begingo ett stort misstag, när de trodde, att behagsjukan var av modernt ursprung, och säkerligen mindes de icke sin egen ungdom. De glömde, att just för århundraden sedan, när kvinnan var mannens slavinna, försökte hon i ännu högre grad att dölja sina skavanker och framhäva sina behag.

Redan från äldsta tider hade kvinnan i sin skönhet funnit det bästa vapnet i kampen lör tillvaron. Sin skönhet sökte hon ytterligare höja genom konstlade medel, sökte idealisera sin gestalt genom att pryda sig med färgrika stenar, genom att tatuera sig, genom att måla sin hud och genom att färga sitt hår tör att riktigt göra sin personlighet gällande. Kvinnan ville med konst överbjuda naturen tör att bli ännu vackrare, ännu mera tilltalande. Särskilt voro lysande färger henne behjälpliga därvidlag, och färgat hår var tör henne ett förträfiligt medel att draga uppmärksamheten till sig samt att bli lik en lavande, färgrik blomma.

För den skull anställde kvinnorna redan tör tjugutem århundraden sedan, besjälade av en åstundan att behaga sin herre och husbonde, försök med att bära löst och färgat hår. Man har sålunda tunnit egyptiska mumier från Sesostris’ tid, som burit mycket konstrikt gjorda peruker av blå eller svart färg. Dessa färger erhöll man av färgämnen ur växtriket, vilka blandades med någon metallisk vätska. Några mycket intressanta recept på hårfärger återfinnas i egyptologeu Ebers’ papyrussaraling, som härstammar från år 1550 f. Kr. Det är en egyptisk läkares anteckninningar, vilka upptäcktes och översattes av Ebers. Bland dessa recept törekommer också detta: "Blodet av en svart kalv kokas i oljs, varefter håret gnides in därmed". Ett annat recept rekommenderar sköldpaddskal samt halsen av Gabutågeln, vilka saker böra få ett avkok i olja.

Den tidens modedockor gnedo in sitt hår med fett, färgade det blått och läto det falla ned över hals och axlar i mycket små flätor, vilka avslutades med lerkulor. För att ordna dessa frisyrer behövdes flera timmar, och därför kammade damerna sig endast mycket sällan, ungefär var tionde eller tolfte dag, otta nog endast en gång i månaden. För att förenkla arbetet vredo de upp sitt eget hår i nacken och buro däröver peruker, som voro lättare att hantera.

Egypterna läto sina barberare totalt slätraka sig. När de gingo ut satte de på sig peruker av flätade växtfibrer eller tagel för att skydda sig mot solstrålarna.

Samma sedvänja synes ha varit rådande hos meder och kaldéer.

Och dock äro icke dessa, som man kanske skulle kunna tro, de första peruker, som burits. Modet att bära peruker sträcker sig långt tillbaka i forntiden. Urprungligen gjordes de av djurhudar och liknade pälsmössor. Deras uppgitt var att skydda åldringarnas kala huvuden mot kölden, och blott så småningom utvecklade sig peruken till ett prydnads och lyxtöremål.

Hos hebréerca ansågs den kala hjässan som en skam och ett stratt. I tredje kapitlet hos Jesaja återfinner man följande hotelse: "Den Evige skall låta Zions döttrars huvuden bli kala". Man ansåg håret som kraftens källa, vilket éxempelvis framgår av berättelsen om Simson och Delia.

I Höga visan heter det: "Ds finaste håren på ditt huvud äro som scharlakan", ett tecken till att man uppskattade hår med denna färg.

Gifta fruar måste betäcka sitt hår med en peruk tör att skydda det tör männens blickar, Endast för de äkta makarna var det tilllåtet att skåda och beundra deras hustrurs mörka lockar. Innan, denna sed uppstod, nedlade emellertid kvinnorna den största omsorg på vården av sitt hår och betäckte det med siden eller nät med gyllene maskor. Den berömde Absalons hår var blont och vägde ungetär fem skålpund. Han lät klippa sitt hår var åttonde månad.

Perserna brukade färga sitt hår svart. De använde därvid henna, pulvret av Lawsonia inermis, samt ett blått pulver, härstammande tråna indigoplantan. När den unge Cyrus tillsammans med sin moder Mandane begivit sig till Medien och för första gången såg Astyages, som bar en peruk och hade färgade ögonbryn, utbrast han: "O, moder, viiken vacker morfar, jag har!"

Indogermsnernas fantasi utrustade till och med deras gudar med färgat hår, och från vår barndom torde vi litet var erinra oss sagogetalten "Blåskägg". Men "Blåskägg" är symbolen för solen, som med sin glöd förtär sina sju hustrur, de sju morgonrodnaderna. Blåskägg är ingen annan än det sista spåret av guden Indra med det blåa skägget, med skägget av samma färg som himlen.

Idén till att bära färgat hår tyckes alltså ha framsprungit ur önskan att likna gudomligheten och att därigenom verka magisk och övernaturlig.

Färgat hår ansågs hos grekerna som ett tecken på stor skönhet, och i Homeros’ Iliad talar man ju om Jupiters vackra, mörkblå ögonbryn och om Neptunus’ blåa bår.