31.12.15

I förbigående.

Kotka Nyheter 19, 8.6.1918

I förbigående har jag just nu skäl att i tankarna genomgå den märkliga tilldragelse, då vår stolta lejonfana en kulen höstdag 1905 liksom av sig själv flög upp pä de offentliga byggnaderna i Helsingfors. Jag var med den gången och  räknar den till ett av mina mest upplyftande fosterländska minnen. Vilka känslor av vördnad och aktning, av fosterländsk entusiasm och ungdomlig stämning bemäktigade sig icke de tusenhövdade skarorna, dä vår egen vackra fana i rött och guld, "sliten av strider sen en grånad forntids dar“, vecklades ut för vära förtjusta blickar, fladdrade segervisst och stok för den gryende frihetens friska fläktar. Vi hade aldrig trott oss få uppleva ett sådant ögonblick, efter den förgångna ofärdens länga natt, då Finlands rena färger dragits i stoftet icke blott av österns barbarer utan även av deras äreförgätna, finländska hantlangare. Nu svajade Finlands fana likväl, om ock blott för några dagar, fritt för vinden, inljutande förhoppning, mod och förtröstan. Här föddes vårt begär till fullt politiskt oberoende. Komma Vad som helst skulle detta begär icke utplånas ur vårt bröst. Med varje ny motgång skulle det blott ytterligare utvecklas. Våra färger skulle bevaras, i deras tecken skulle vi leva eller dö, falla eller segra. Vad mer om de i det offentliga efter några dagar måste vika för det utländska förtryckets symbol. "En flik av Finlands gamla färger" skulle vi dock ha kvar, för att nägongäng i en obestämd framtid åter veckla ut. Den fanan skulle bliva vår frihets, vår segers och vår äras symbol, då bojorna brusto och vi åter kunde andas fritt. Ingen hand skulle dämera förmätet sträckas upp för att taga ned denna symbol. Finlands lejonfana, dess vackra rödgula färger skulle för beständigt svaja över det fria Finland. För utlandet bleve de det yttre tecknet på att vi äntligen efter hundraårigt nesligt förmynderskap nått mogen ålder, tagit värt öde i egna händer.

Efter en hrd och blodig kamp ha vi nu vunnit vår längtans mål. Finland är fritt, men "ej finns en flik av Finlands gamla färger kvar" - -

Vår stolta lejonfana är kastad på sophögen, de gulröda färgerna ha gått samma väg. I dess ställe ha vi gjort fiendens matta färger till våra. Fiendens och förtryckarens färger ha antagits till symbol för det fria Finland —.

Sådant kan ske endast i Finland. Jag säger icke mera. Reflexionerna göra sig själva.

Man fordrar lojalitet för den blävita duken. Nåväl, vi skola vara lojala, så långt vi förmå. Våra sjömän, som bekant till övervägande del svensktalande, skola för utlandet presentera det ryska Andreaskorset, splittringens och förtryckets flagga. Huru motvilligt de än göra det, måste de ju foga sig. Likaså skola vi här hemma bemöta de blåvita färgerna med ail den aktning de förtjäna såsom Finlands officiella färger. Såsom nyligen å K. S. S:s möte yttrades har ju den ryska klubbflaggan redan inom våra segelsällskap under mångårigt användande vunnit hävd och tillvunnit sig ett visst mått av sportmännens kärlek. Vi skola bevara denna andra kärlek.

Men den första kärleken, vår ungdomskärlek, den rostar därför icke. Aldrig skola vi glömma den stolta lejonduken och dess glada, friska färger, kärlekens och livets färger, inför de bleka vita och blå. De förra skola vara tecknet pä  vår trohet mot det förgångna, pä vår aktning för gångna släktled och deras ansträngningar, strider och mödor för oss, den sena tidens barn.

Finlands historiska färger äro gula och röda. Detta sakförhållande kan icke ändras genom ett under inflytande av tillfälliga stämningar och purfinsk envishet fattat iantdagsbeslut, tillkommet genom tillskyndan av cirka fjärdedelen av lantdagens ledamöter. Såsom privatpersoner hissa vi därför vår vackra rödgula flagga som förut. Och vill den finska nationaliteten icke mera kännas vid denna duk, må den fanan i dess ställe bliva de förtryckta svenskarnas, det enande och sammanhållande bandet mellan dem, var de än bygga och bo. Ty intet kan hos oss rubba aktningen för Finlands historiska och heraldiska färger. Gammal kärlek rostar aldrig.

Luffare.

30.12.15

Städernas polisinrättningar.

Kotka Nyheter 19, 8.6.1918

I senaten utarbetas för närvarande proposition till lantdagen angående organiserandet av polisinrättningarna i landets städer.

Enligt förslaget bleve polisen en statspolis, ej kommunal sådan, som avlönas av staten och resp. stadskommun. Fördelningen av avlöningen mellan kommunen och statsverket verkställes enligt grunder, som prövas kunna överensstämma med rättvisa och billighet. Om kommun ej åtnöjes med fastställd andel i polisinrättningens avlöning, kan besvär över fördelningsgrunden anföras hos högsta förvaltningsdomstolen. Samma rätt tillkommer även statsverket.

I varje stad tillsättes en ordningsnämnd bestående av tre personer, en utsedd av magistraten inom sig och tvenne av stadsfullmäktige utsedda personer, vilka utses bland fullmäktige. Denna ordningsnämnd står som rådgivande myndighet vid sidan av polismästaren och sammanträder på uppmaning av denna eller landshövdingen.

Ärendet har ännu ej slutbehandlats inom senaten.

Förslag har inom senaten uppgjorts angående uniformering av manskapet vid polisinrättningarna.

Förslaget upptager rock av mörkgrått tyg med blanka knappar av vit färg med stadens eller länets vapen. På rockens framsida fyra fickor. Benkläderna svarta. Skodonen stövlar eller snörkängor. Huvudbonaden utgöres av hjälm eller mössa av armémodell i uniformsrockens färg. Som beväpning föreslås revolver och sabel av armémodell samt gevär. Ridande polisen bär sporrar och kavallerisabel.

29.12.15

Ultram[ar]ine.

Scientific American 32, 24.4.1852

We have received a sample of beautiful ultramarine from Augustus Scheller, St. Louis, Mo., who has lately returned from Germany, where he was admitted and taught the process for making artificial ultramarine, in the celebrated manufactory of Muremberg, Bavaria. The sample is a very fine one. He says the material for making it are abundant and cheap in the United States, and that it can be made at less cost here than in Europe. This pigment is imported from Germany and France in considerable quantities and at pretty hight prices, for lithographers, printers, paper stainers, and artists. The capital to engage i the business is not required to be large, and good profits, he believes, can be made. The maufacture of this beautiful azure tpaint is kept very secret, and has not yet found its way into England. Any person desirous of engagig in such a business will obtain more information about it by addressing Mr. Scheller, who is a practical chemist.

28.12.15

Kotivärjäys kasviaineilla.

Kotimainen työ 8, 1917

Kun ennen vanhaan alettiin siirtomaiden indigoa tuoda Europaan ryhdyttiin eräissä Keski-Europan maissa kovaan sotaan sen käyttöä vastaan. Koetettiin tulla toimeen europalaisista kasveista saatavilla tuotteilla. Kun taasen kaksikymmentä vuotta sitten tuotiin markkinoille keinotekoista indigoa, luontaista paljon puhtaampaa ja parempaa, alkoi sitäkin vastaan kova taistelu — Englanti Saksaa vastaan. Mutta kaikki oli turhaa. Yksin luontaista indigoa tuottavissa siirtomaissakin käytettiin pian keinotekoista tuotetta, sillä sen edut olivat kieltämättömät. Ja yleensä voidaan nyt kaikissa maissa puhua luontaisista väreistä ja niiden merkityksestä vain vanhojen aikojen kauniina muistona.

Väriteollisuuden ja värjäysteknikan kehitystä tunteva henkilö ei voi muuta kuin ihmetellä, että nykyään vielä voidaan puhua luontaisten värien etevämmyydestä tehdasvärien rinnalla. Asian voisi painaa Villasella, jos tällaisia mielipiteitä esitettäisiin vain kahvipuheissa, mutta kun kysymys otetaan julkisuuteen, kun painetaan kirja, jossa esitetään vanhanaikaisia, harhaan viepiä mielipiteitä, ei totuuden nimessä voi vaieta.

Tämän vuoden aikana on kolmantena tarkistettuna ja lisättynä painoksena ilmestynyt Kansanvalistusseuran Käsiteollisuuskirjaston julkaisema kirjanen "Neuvoja Kotivärjäykseen Kasviaineilla, Suomen Käsityön Ystävien  toimesta laatinut Alina Hellen". Kirjasen johdosta kannattaa esittää muitakin mielipiteitä kuin sen tekijän, ja samalla arvostella, mitä hyötyä tästä julkaisusta todellisuudessa saattaa olla.

Esipuheessaan tekijä huomauttaa, kuinka kasviaineilla värjääminen on joutunut unhotuksiin senjälkeen kun "helposti saatavat, koreat ja räikeät aniliinivärit övat tulleet käytäntöön". Niinikään huomautetaan, että Suomen Käsityön  Ystävät ovat vuodesta 1902 alkaneet käyttää kaikkiin töihinsä kasviväreillä värjättyjä lankoja. Taiteilijat ja  mallipiirustajat ovat olleet niihin mieltyneitä, ja "suurempi kauneus ja pehmeys, kestävyys sekä vaarattomuus terveydelle (myrkyttömyys) ovat näiden kasvivärien ominaisia etuja". Huomautetaan lisäksi isoäitien perinnöstä, joiden kutomatöiden "lämmin, kaunis sävy turmeltumattoman arvostelun mukaan voittaa uudenaikaiset, koreat värit".

Pysykäämme ensiksi esipuheessa. Kasvivärit ovat tosiaan joutuneet syrjään ja kaikista ponnistuksista huolimatta joutuvat yhä enemmän pois käytännöstä. Syynä tähän on juuri se seikka, johon kirjasen esipuheessa viitataan: tehdasvärit ovat "helposti saatavia". Mutta on väärin sanoa, että aniliinivärejä — jos tätä vanhanaikaista nimitystä vielä tahdomme käyttää — voidaan lyhyesti määritellä "koreiksi ja räikeiksi". Tehdasvärejä on aivan yhtä pehmeitä ja kauneita kuin kasvivärejäkin. Tämä kaikki sivumennen sanoen, sillä asiantuntijat eivät voi olla siitä eri mieltä. Niinikään on syytä oikaista sanat, joilla puhutaan kasvivärien suuremmasta kestävyydestä ja vaarattomuudesta terveydelle. Kasvivärit eivät ole sen kestävämpiä kuin tehdasväritkään; tehdasvärit kestävät yhtä hyvin kuin luontaisetkin, jos ostetaan sellaista väriä, joka on tarkoitettu pitemmän aikaa käytettävään kankaaseen (miksi esim. värjättäisiin kaulanauha sellaisella värillä, joka pitää 100 vuotta, kun itse nauhaa käytetään vain kolme kuukautta?) ja värjätään oikein. Kasvivärien myrkyttömyydestä puhuminen on tarpeetonta, sillä niistä saattaa aiheutua aivan yhtä suuria vaaroja kuin tehdasväreistäkin; ken taasen puhuu tehdasvärien myrkyllisyydestä, elää kokonaisen miespolven ajastaan jälellä. Asia on itsestään selvä ilman sen enempiä selityksiä, sillä väritehtaat, jotka samalla valmistavat maailman paraimpia lääkeaineita, osaavat tietysti valmistaa terveydelle vaarattomia värejäkin.

Mikään kasviväri ei yleensä voi voittaa sävyn kauneudessa, pehmeydessä ja kestävyydessä tehdasvärejä, ja onpa tiede keksinyt väriaineluokkia, joilla värjätessä langat eivät syövy läheskään niin paljon kuin kasviväreillä purettamalla värjätessä. Jos kasvivärit tosiaan olisivat kestävämpiä, niin tuskinpa tarkka ja säästäväinen Preussin hallitus olisi aikoinaan suvainnut tehdasvärien käytäntöön ottamista esim. sotilasvaatetuksessa, jossa kestävyys on tietenkin pääasia ja taloudellisesti sangen paljon merkitsevä. Ja miksi väritehtaat valmistavat muita värejä, eikä samoja, joita on luonnossa, vaikka ne osaavatkin usein valmistaa noita luonnon värejä halvemmalla kuin muita? Johan tämäkin todistanee jotakin.

Tämän kirjoittaja muistaa vallan hyvin, kuinka toistakymmentä vuotta sitten anottiin valtiolta matka-apurahaa kasvivärjäykseen tutustumista varten Skandinaviassa, ja kuinka eräs pätevämpiä suomalaisia värjäysmiehiä jo silloin selitti meillä elettävän vanhan ajan mahdottomissa muodoissa. Allekirjoittanut tietää myöskin vallan hyvin, että monet taiteilijat suosivat kotivärjäystä. Mutta tämä johtuu siitä, etteivät he tiedä, kuinka monia satoja yhtä kauneita ja pehmeitä tehdasvärejä nykyään jo saadaan, eivätkä myöskään tiedä, miten luotettavia, kehittyneitä ja suurenmoisia laitoksia nykyaikaiset väritehtaat ovat. Asiasta voidaan kiistellä ja seikkaperäisesti keskustella vasta sitten, kun toinenkin asianomainen tuntee edes osan eittämättömistä tosiasioista.

Mitä hyötyä on sitten kotivärjäyksestä? Erityisesti näinä aikoina kyllä jossain määrin, sillä tehdasvärien saantihan on nyt sodan aikana vaikeanlaista. Ja vaikka suomalaisilla kasviväreillä saadaankin vain sangen rajoitettu värivivahtelu, kehittää kotivärjäys rahvaan kauneusaistia. Niin kauan kun liikumme yksinomaan kotimaisia kasveja käyttävissä värjäysmenetelmissä, on asian takana jotakin sellaista, josta kannattaa puhua ja kirjoittaa. Mutta kun värjäysohjeisiin otetaan ulkolaiset tuotteet, kuten kurkuma, luontainen indigo, keltapuu, kokenilli, krappi y. m., y. m., joista kirjasessa on luettelo, ja vaivaloinen, muistaaksemme yli tuhat vuotta vanha sekä epäsiisti indigovärjäysmenetelmä, ollaan harhateillä. Taka-askel on ainakin yhtä suuri kuin jos suurtilallisemme luopuisivat niittokoneesta ja rupeisivat käyttämään viikatetta.

On luultavaa, että tässä suppeassa kirjoituksessani esitettyjä mielipiteitä ei useissa piireissä lainkaan hyväksytä. Jos niin on asianlaita, ei ole syytä muuhun kuin ihmettelyyn. Mutta onhan hyvin tavallista, että puoskareihin useinkin uskotaan rajattomalla innostuksella, ja eikä harhaluuloista päästä. Kaikesta huolimatta on kuitenkin parasta uskoa, että ulkolaisiin kasveihin turvautuvalla kasvivärjäyksellä sangen vähän kehitämme kotimaan tuotantoa ja kotimaista työtä. Se on menehtymään tuomittu vanhoillisuus: ainoastaan kotimaisen väritehtaan perustamisella viemme kehityksen terveeseen ja hyötyä tuottavaan suuntaan. Tehdasvärien halveksuminen ja hylkiminen on oikeastaan synnin tekoa; se on tietämättömyyden aiheuttamaa. Ei ole mitään syytä asettua itsepintaisen vanhoilliselle kannalle tuloksiin nähden, jotka ovat kauneimpia ja kauimmaksi kantavia, mitä nerolla ja älyllä yleensä koko ihmiskunnan aikana on saatu suoritetuksi.

Tässä esitetyn kirjasen tapaista julkaisua laadittaessa olisi ollut sopivien asiantuntijoiden käyttäminen välttämätöntä. Mukailemalla ja muuttelemalla olisi Kansanvalistusseura mainitusta teoksesta saanut käytännön kirjastensa sarjaan sangen sopivan lisän. Nykyisessä muodossa se ei vastaa tarkoitustaan, sillä teos on suureksi osaksi vanhanaikainen, ja vain vähäinen osa esittää tosiaan kotimaisia värejä.

U. S:ressa S. V. H.

27.12.15

Whitewashing.

Scientific American 32, 26.4.1851

As the time is now at hand for whitewashing on a large scale, we will give a receipt which is the best nown for out-houses. Take half a bushel of good unslacked lime, slack it with boiling water and keep it covered during the slacking process. Strain the liquid through a sieve, ad add a peck of clean salt dissolved in warm water, add three pounds of boiled rice or wheat paste and half a pound of dissolved glue. Add five gallons of water to this mixture, and it is best to put it on hot, but in that case use only old brushes, or make allowance for spoiling of them.

It has been found that our dry winds bite off, as it were, more of the whitewash than do rains. The salt is to obciate this evil. For whitewashing the interior of dwellings, do not use any salt, as it absorbs moisture, and to the above lime, add about two pounds of Spanish whiting. It makes the white more clear looking if a little indigo is squeezed through a cloth amongst it. Amongst the lime, Spanish brown or ochre may be stirred to make a colored lime paint. The sulphate of iron (copperas) makes a buff color; the sulphate of copper (blue vitriol) a blueish color.

26.12.15

Kysymyksiä ja vastauksia. 1753. Nahkatakin värjääminen. 1756. Vihkipuvun värjääminen.

Kotiliesi 9, 1.5.1929


1753. Nahkatakin värjääminen.
— Kuinka saisin värjättyä lasten valkoisen ja harmajan lammasnahkalakin vaaleanruskeaksi? Kävisikö päinsä pussiväreillä, vai onko olemassa turkiksien värjäyslaitosta?
V. L.

Vastaus. Emme usko onnistuvan kotivärjäämössä. Suurempien kaupunkien kemiallisissa värjäämöissä turkistyötä suoritetaan.


Vihkipuvun värjääminen.
 — Minulla on valkoinen villakankainen vihkipuku, jonka edusta on kokonaan silkkipitsiä. Voisiko sen värjätä ottamatta pois edustaa? Ja minkälaiseksi se olisi kaunein värjätä? Mitkä ovat kevään muotivärejä?
Nuori rouva.

Vastaus. Puvun voitte kyllä värjätä siten, ettei edustaa poisteta. Silkki värjäytyy mahdollisesti hieman eriväriseksi kuin villa, mutta kuitenkin niin, että värit hyvin sopivat toisiinsa. Kevään muotiväreiksi mainitaan sinisiä ja keltaisia värejä, mutta pukunne uusi väri täytyy Teidän valita itse siten, että se Teitä kaunistaa ja sopii siihen käyttöön, johon puvun tästedes aiotte.
Pirkko.

25.12.15

To Prepare Canvas for Oil Painting.

Scientific American 32, 26.4.1851

1st Process - After the canvas is stretched in the common way, apply with a brush the following size and rub in well: 4 oz. good glue, 1/4 oz. alum, and cut 1/4 of an inch of white soda soap from off the end of a bar, then add 1½ pints of water, and melt  the whole over a slow fire, and strain it through a fine cloth.

2nd Process. - Take 1 part of alum, 2 parts white soap, and 3 parts of glue, with water enough to make it of consistency of the first size, melt and strain as above, then mix whiting with it so as to make it considerably thick, not so thick however but that it can be applied with a coarse brush to the canvass. If any person should like a ground less absorbent, they can pass a thin coating of oil over the canvas after it is perfectly dry.

24.12.15

Wärien maastawienti.

Kokkola 3, 11.1.1916

(S.H.) Tullihallitukselle saapuneen tiedon mukaan on aniliiniwärien ja kaikenlaatuisten wäriaineden, lukuunottamatta kiwennäis- ja maawärejä sekä rautamönjää, wienti kielletty kaikkien keisarikunnan rajojen yli.

23.12.15

On Tanning Leather. - Preparation of hides.

Scientific American 21, 9.2.1850

For the Scientific American.

(Continued from page 160.)

Tawing, currying, and Leather Dressing.


Currying Leather.

The common mode of currying leather for shoes, booths, &c., consists in first softeing the hides, as they come from the tan-pit, by soaking them thoroughly in water; they are then placed on a polished beam with the flesh side outwards, and pared with a broad sharp knife, till all the inequalities are removed and it is reduced to the required thinness. They are then again rubbed and washed with a polished stone and, while still wet, are besmeared with currier's oil, generally fish oil, or a mixture of this with tallow, which renders them much more impervious to moisture, and proper to protect the feet against the inclemency of the weather. - They are afterwads hung up to dry, by which the moisture is evaporated, but the oil, which cannot be dissipated by more exposure, gradually takes the place of the miusture, and penetrates deeply into the pores of the leather. It is then dried either in the sun or in a stoved room.

Blackening the leather is also a part of the currier's business, which is done on the grain side simply y rubbing it with an iron liquor, but on the flesh side with a mixture of lampblack and oil.

Common boot leather, as usually prepared, is, however, still, in some degree, pervious to water, by long exposure towet, and for this reason fishermen, wild-fowl shooters, and those whose employment or amusement leads them to be long on wet ground, usually preare their boots with an additional dressing of some oily or viscous matter.


Shammoyed Leather.

This is generallly prepared from sheep or does' skin prepared in the way already mentioned, by dressing, liming, &c., and dyed if necessary, and then finished with oil. This forms the common wash leather, breeches leather, &c., and is the only kind which, when dyed, will bear washing without the coloring being materially injured.

We add the following particulars relative to the manufacture of some of the most remarkable kinds of leather prepared in foreign countries, which although in mostr respects closey resembling ours, have distinct points of difference.


Real Morocco Leather.

The process for the reparation of this leather from the goat-skins at Fez and Tetuan, is thus described by M. Broussonet: - The skins are first cleansed, the hair is taken off, limed, and reduced with bran, nearly in the way already described for the English Morocco leather. - After coming from the bran they are thrown into a second bath, made of white figs, mices with water, which is thereby rendered fermentable, in which they remain four or five days, and they are then thoroughly salted with salgum (or rock salt) alone, in lieu of the salt and alum; after which they are fit to receive the dye, which, for the red, is cochineal and alum, and for the yellow pomegranate-bark and alum; the skins are then tanned, supplied with a little oil, and dressed.


Russia Leather.

Much excellent leather of every kind is prepared in different parts of the Russian Empire. The preparation of the fine Russian leather, so well known for its quality and for its peculiar smel, is described at large in Mr. Tooke's "View of the Russian Empire," to which we must refer the reader for the minutiæ of the processes. The hides are first put into a weak alkaline ley to loosen the hair, and then scraped on a beam; then (if calves) are reduced by dog's dung and a sour oatmeal drench, and tanned with great care and frequent handling; the bark used here is seldom oak, that of the black willow breing preferred; but if this cannot be obtained they use birch bark. They are then either dyed red or black, these being the two colors most esteemed. For the red the hide is first soaked in alum, and then dyed with Brazil wood, and the black is given as usual with an iron liquor. The leather is then smeared with birch bark, which gives the peculiar smell so much prized, and which, when used for book-binding, has the valuable property of protecting the book from worms. The streaked or barred surface is given to the leather by a very eavy steel cylinder wound round the wires.

22.12.15

Muinaissuomalaisten väriaisti.

Kodin kuvasto 11, 12.3.1916

Muutamia päätelmiä vanhojen kansanrunojen ja kansanpukujen perusteella.

Kansojen väriaistin kehittyminen on kulttuurihistorioitsijain mielenkiintoisimpia tutkimusaloja. Senkin nojalla voidaan  näet tehdä monia havaintoja, jotka valaisevat muuten unohduksiin joutuneita oloja ja elämänilmiöitä, siitäkin  saatetaan tehdä johtopäätöksiä, jotka muuten olisivat saavuttamattomissa.

Tärkein perusta, jolle tällainen väriaistin aikaisimpia kehityskausia kosketteleva tutkimus voi nojautua, on kansanrunous. Siinä ilmenevistä värinimityksistä voidaan helposti päätellä, mitä värejä sen syntymisaikana on tunnettu.

Niiden laajaperäisten tutkimusten perusteella, joita tällä alalla on suoritettu, voidaan jo historiallisena tosiseikkana pitää, että alhaisemmilla kehitysasteilla olevien muinaisten kansojen runoudessa ei tavata niin monta väriä mainittuna kuin nykyisten sivistyskansojen henkisissä tuotteissa.

Tämän merkillisen ilmiön ovat eräät tutkijat sovittaneet Darwinin kehitysteoriaan arvellen, että ihmisen silmä ei noilla muinaisilla kansoilla vielä ollut niin kehittynyt kuin nykyajan sivistyneillä. Tämän mielipiteen pääedustajia on ollut englantilainen valtiomies Gladstone, joka siitä on useita teoksia kirjoittanut. Toiset taas ovat selittäneet sen johtuvan muista fysioloogisista seikoista. On arveltu, että ihminen ensiksi on huomannut ne värit, joiden värähdysluku on suurin.

Monet tutkijat ovat taas sitä mieltä, että päätekijänä värien määrittelemisessä on esteettinen aisti. Tämän suunnan etevin edustaja lienee Edm. Weckenstedt.

Kummallakin teorialla on suuri joukko kannattajia eikä tällä alalla ole vielä yksimielisyyteen päästy. Molemmilla mielipiteillä on oikeutettuja perusteita ja kummankin suunnan kannattajat siis tavallaan valaisevat tätä pulmallista kysymystä.

Suurimmassa määrässä on Homeros ollut tällaisen tutkimustyön esineenä. Siinä ilmeneviä värinimityksiä  haettaessa on näet m. m. tultu huomaamaan, että tässä laajassa eepoksessa ei lainkaan mainita vihreää väriä. Eikä sitä ole löydetty muistakaan vanhoista kreikkalaisista rimoista. Gladstone ja hänen kannattajansa lausuvat tämän johdosta, että Homeron aikaiset kreikkalaiset eivät lainkaan vihreää väriä nähneet, ne olivat siis toisin sanoen siinä suhteessa värisokeita. Weckenstedt taas selittää, että Homeron runoissa, vaikka niissä ei suorastaan puhuta vihreästä, kerrotaan kuitenkin sillä tavalla luonnosta, että voi päättää niiden tekijän huomanneen vihreän värin.

Myöskin muitten kansojen vanhassa runoudessa on eräitä värejä hyvin harvoin mainittu. Ranskalaisten "Chanson de Rolandissa" ovat sininen ja vihreä hyvin harvinaisia. Vanhimmassa germaanilaisessa ja skandinaavialaisessa runoudessa mainitaan sinistä ja keltaista vain muutaman kerran. "Niebelungenliedissä" ei näitä viimeksi mainittuja värinimityksiä tavata ainoatakaan kertaa.

Suomalaisten vanhassa kansanrunoudessa on vihreä eli "ruohonpäinen" harvinaisin värinimitys. Tohtori O. Relander, joka yliopistollisessa väitöskirjassaan "Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa" sivumennen koskettelee tätäkin tutkimusalaa, mainitsee tavanneensa vihreä-nimityksen vain kolme kertaa todella vihreistä puhuttaessa. Jokseenkin harvinainen  on myös keltainen väri. Varmaankin on tätäkin väriä hyvin vähän käytetty ja huomattu. Tavallisimmin käytetyt värinimitykset ovat sininen, punainen, valkea ja musta.

Sinisellä värillä tarkoitetaan kansanrunoudessamme harvoin heleää sinistä, ainoastaan muutamissa tapauksissa, kuten puhuttaessa pellavan sinikukasta, sinisistä silmistä ja sinisistä heinistä voidaan sen katsoa määrittelevän kirkasta sinistä. Siniväriä osattiin kyllä valmistaa, mutta lienevät sillä värjätyt vaatteet olleet kuitenkin laimeampaa vivahdusta.

Tavallisimmin määriteltiin sinisellä vanhan, kuoritun puun ja kaukaa nähdyn, "siintävän" metsän väriä. Kuorittu ja veistetty puu muuttuu sateen ja ilman vaikutuksesta ajan pitkään harmaansiniseksi ja senvuoksi puhutaan  kansarunoudessamme useasti sinisestä sillasta, sinisestä seinästä, sinisestä satulasta j. n. e. Sama, luonnon antama väri on välistä myös sinisellä villalla, sinisellä langalla, välistä myös sinisellä vaatteellakin. Metsä taas esiintyy kansan silmissä aina sinisenä. Se on nähty senvärisenä katsottaessa korkeilta vaaroilta ja siten on sininen siirtynyt metsän vakinaiseksi määräsanaksi. Ovatpa metsän hengetkin kuviteltu sinisiksi, puhutaanhan näet sinipiioista. Ja metsän emäntäkin käyttää sinilankaa metsiin eläimiä ohjatessaan. Huomattava seikka on, että taivasta ei koskaan mainita siniseksi. Sen sijaan puhutaan kyllä punaisesta ilta- ja aamutaivaasta ja talvenkarvallisesta taivaasta. Tässä yhteydessä sopii myös huomauttaa, että sinisestä taivaasta ei puhuta myöskään kreikkalaisessa, vanhassa germaanilaisessa eikä arabialaisessakaan runoudessa.

Punainen on hyvin usein käytetty värinimitys. Punainen on ensinnäkin veri ja vuotavaa verta nimitetään punaiseksi lähteeksi tai joeksi. Punaisia ovat myöskin nuoren neidon posket, tuli sekä metsän punaiset marjat ja kukat.  Hevonen mainitaan useasti punaiseksi. Vaatteiden koristeina käytettiin punaisia kutomuksia tai neulomuksia. Punaisesta nahkasta puhuttaessa tarkoittanee keltaisen punaista parkittua nahkaa. Venettä nimitetään tavallisesti punaiseksi, jolla tietysti tarkoitetaan vastatervatun veneen väriä. Punaisia olivat silloisen käsityksen mukaan myöskin saviastiat.

Valkeata väriä käytetään kansanrunoudessamme merkitsemään ensiksikin kaikkea sellaista, mikä on puhdasta ja miellyttävää. Sen esikuvina mainitaan lumi, vaahto ja joutsen. Valkea-nimitystä käytetään usein ylistävässä merkityksessä ihmisten ulkomuodosta puhuttaessa. Yleisesti nimitetään tulta valkeaksi. Sitäpaitsi puhutaan valkeasta maidosta, valkeasta seinästä, valkeista vaatteista, valkeasta hevosesta, valkeasta jäniksestä, valkeasta hanhesta y. m.

Musta taas on murheen, likaisuuden ja kehnouden väri. Ihmisen huolet ovat mustia ja mustaveristä pidetään rumana. Mustakulma on kuitenkin ylistävä määritelmä: mustakulma ja korea. Varjoisat saaret, metsät, joet ja järvet ovat mustia. Mustuuden vertauskuvina käytetään pataa ja kattilaa. Mustia saattavat olla myös parta, silmät, multa, savu, hevonen, koira, lintu, mato, torakka, tupa, kintaat, rukkaset, kengät y. m.

Harmaata mainitaan verrattain harvoin. Sen toisiintonimityksiä ovat halli ja halja. Säännöllisesti merkitsemään jonkun esineen väriä sitä ei käytetä. Puhutaan kyllä harmaasta tukasta, harmaasta kivestä, halliharjasta hevosesta, haljasta haapapuusta, harmaasta hameesta y. m., mutta sittenkin näyttää tämä väri harvoin esiintyneen ihmisten tietoisuudessa.

Ruskea-nimitys mainitaan vain muutaman kerran. Ruskeita saattoivat olla hevonen, koira, repo, ruoho, tuli ynnä muutamat muut.

Keltainen on myös, kuten mainittu, harvinaisimpia värinimityksiä kansanrunoudessamme. Keltainen on taudin väri: "Taitaa olla tauin syömä, kun on keltainen kesällä, talven karva talvellakin". Keltaisiksi mainitaan myös seuraavia:  keltakukka (matara), petäjän ja kuusen kerkät, koivut syksyllä, kana, veden kuohu kovasti soudettaessa, hius, silmät, hame, lanka, kenkä, purjeet y. m.

Vihreä-nimityksen harvinaisuuden selittää tohtori Relander johtuvan seuraavista seikoista. Ensiksikin sitä ei käytännöllisistä syistä ole tarvinnut mainita eikä sitä luultavasti ole myöskään osattu valmistaa. Muutamat muut kansat puhuvat paljonkin luonnon vihreästä väristä. Mutta se kai osoittaa erilaista suhdetta luontoon ja eriävää kansan luonnetta. Onhan Suomen kansa tosin elänyt keskellä suuria metsiä ja monella tavalla ollut läheisessä suhteessa luontoon ja metsään ja löytänyt metsästä vastaavia kuvia monenmoisiin tunnelmiin. Mutta se ei ole itse luontoa hakenut eikä tarkastanut. Luonnon kauneutta esimerkiksi kansa ei ylimalkaan kuvaa. Luonto on ikäänkuin kansan tietämättä siihen vaikuttanut, se on soinnuttanut kansan luonteen itsensä kaltaiseksi. Vielä on huomattava se suomalainen kansanrunouden yleinen ominaisuus, että se ei ole hakenut ulkoapäin aihetta kuvauksilleen, vaan on etusijassa kääntynyt itseensä, kuvannut omaa sielunelämäänsä tai ollut sen ilmoille saattajana. Eikä myöskään refleksiooni ole tätä runoil.ua ohjannut, kansanlaulaja ei ole miettinyt runoiltavaansa, se ei ole tahallisesti koettanut sitä täydentää tai mitenkään sitä punninnut tai arvostellut. Pohjoismaisen luonnon ominaisuuksia sitäpaitsi on, etteivät yksityisseikat siinä suuremmassa määrässä herätä huomiota, vaan voimakkaimmin siinä vaikuttaa yleinen tunnelma. Tästä johtuu, ettei puhuta yksityisten puiden vihreästä väristä, vaan koko metsän, kaukaisen suuren salon siintävästä väristä. Kansa ei ole tarkastanut metsän väriä, vaan on se kokonaisuudessaan ikäänkuin kansan mieleen tunkeutunut. Pohjoinen havumetsä on myös tumma, siinä on vähän heitätä, iloista mehevyyttä.

Muista kansanrunoudessamme tavattavista värinimityksistä mainittakoon vielä seuraavat: puuro, kaaro, paatti, hiirenkarvainen, olkinen, hernevartinen, kurenkarvainen (kaikki nämä hevosista puhuttaessa), sitäpaitsi mullankarvainen, raudankarvainen, maksankarvallinen, termollinen tie, muronnäköinen, talmankarvallinen taivas.

Mitkä seikat muinaisten suomalaisten väriaistin laatua ovat olleet määräämässä, on vaikea ratkaista. Luultavaa kuitenkin on, että sitä ovat kehittäneet ja muodostaneet heidän suhteensa ympäröivään luontoon, käytäntö ja jokapäiväisen elämän tarpeet. Tavallisesti väitetään, että luonto jo sellaisenaan opettaa ihmistä havaitsemaan värejä. Tämä luonnon vaikutus ei kuitenkaan ole niin välitön kuin luullaan. Luonto vaikuttaa tietämättä, suurissa piirteissä, kansan itsensä huomaamatta. Ihmisen huomiokyky teroittuu ja vahvistuu sen sijaan enemmän, melkeinpä pääasiallisesti käytännön ja toiminnan kautta. Mitä ihminen useasti tarvitsee, sille hän nimityksen antaa. Ja siten hän johtuu myöskin värejä määrittelemään.

Tätä todistaa myöskin se havainto, joka on tehty tutkittaessa eräiden []heimojen kieltä samaa näkökohtaa silmälläpitäen. Muutamilla heimoilla näet, jotka pitävät suuria karjalaumoja, on 80:kin värinimitystä ilmaisemassa eri lehmien väriä ja toiset []heimot taas, joilla ei ole ollut tätä värihuomion teroittajaa, saattavat tuskin eroittaa kielensä sanavaroilla kolmea, neljää väriä.

Tietysti on annettava arvoa myöskin muutamille puhtaasti fysioloogisille seikoille. Muutamat värit vaikuttavat kiihkeämmin kuin toiset ja herättävät pikemmin huomiota. Punainen väri on sellainen ja siitä kaikki kansat puhuvat. Vihreä vaikuttaa silmään rauhallisemmin ja ehkäpä senvuoksi muutamat kansat, kuten esim. suomalaiset, vanhassa runoudessaan sitä niin harvoin mainitsevat.

Toinen tärkeä perusta, jolle kansojen väriaistin tutkiminen voi nojautua, on niiden puvusto. Siinä on kuitenkin tutkimukselle suurena esteenä se, että pukuja vanhimmilta ajoilta ei ole säilynyt. Eivätkä historiallisetkaan tiedot kovin pitkälle muinaisuuteen ulotu.

Todistettuna kuitenkin voidaan pitää, että puvuissakin jo verrattain aikaisin käytettiin erilaisia värejä, vanhimpina aikoina puvut luultavasti olivat yksivärisiä. Yleensä olivat sellaiset värit käytännössä, joita osattiin valmistaa. Ilman erikoista värjäystä saatiin tietysti mustia ja harmaita sekä valkeita pukuja valmistamalla samanvärisistä villoista. Värjäystaidon kehittyessä alkoi sitten ilmestyä myöskin muunvärisiä pukuja.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa jolloin ulkomainen vaikutus tällä alalla maassamme oli jo saavuttanut paljon jalansijaa, ruvettiin puvuissakin useampia värejä käyttämään. Maalaiskansan keskuudessa pysyivät yksiväriset pukimet kuitenkin verrattain myöhään käytännössä. Ansiokkaassa teoksessaan "Suomen kansan pukujen  historia" kertoo tohtori U. T. Sirelius, että 1600-luvulla käyttivät naiset Suomessa paljon harmaita ja mustia sarkahameita. Maamme itäosissa koristeltiin mustien hameitten helmat kernaasti eri väreillä. Saman vuosisadan lopulla käytettiin Tyrvään tienoilla sinisiä, valkeita ja punaisia hameita. Kutomataidon kehittyessä tulivat sitten käytäntöön raidalliset pukimet, joissa tavattiin pääasiallisesti punaista, tummansinistä kirkkaankeltaista, vihreää, vaaleansinistä, ruskeaa, mustaa, harmaata ja valkoista väriä.

Tiedot näiltä myöhemmiltä ajoilta menevät oikeastaan jo ulkopuolelle tämän kirjoituksen rajojen, mutta olemme kuitenkin edellä olevat seikat maininneet, koska ne tavallaan todistavat jo osittaista väriaistin kehitystä suomalaisissa.

Suurin arvo muinaisten suomalaisten väriaistia määriteltäessä on tietysti niillä tiedoilla, joita saamme vanhasta kansanrunoudestamme. Että heidän väriasteikkonsa niistä päättäen ei ollut vielä erittäin laaja, lienee edelläolevasta käynyt selville. Neljä pääväriä, sininen, punainen, valkea ja musta esiintyvät varmimpina heidän tietoisuudessaan, vähemmässä määrässä keltainen ja muut edellämainitut värit.

Tämä johtui tietysti etupäässä heidän tapojensa yksinkertaisuudesta, elämänsä rauhallisuudesta ja värittömyydestä suuren luonnon keskellä, missä myöhemmän kultuurin kirjavat vaihtelut eivät olleet heidän havaintokykyään kehittämässä.

Tässä yhteydessä sopinee myös lopuksi huomauttaa, että eiköhän suomalaisten taiteilijain olisi kuvittaessaan vanhaa kansanrunouttamme käytettävä pääasiallisesti sitä väriaisteikkoa, joka siihen olennaisesti sisältyy. Eiköhän noiden edellä mainittujen, kansanrunoudessamme esiintyvien värien avulla voitaisi parhaiten saada esille siinä ilmenevää tunnelmaa. Ainakin olisi taiteilijain otettava tämä seikka harkittavakseen silloin, kun kysymys Kalevalan kuvittamisesta todenteolla astuu päiväjärjestykseen.

Viki Kärkkäinen.

21.12.15

The Colors of Coal Tar. Number 1.

Scientific American 19, 10.5.1862

The art of dyeing has been almost revolutionized within a very few years by the production of several most brilliant colors from artificial compounds derived from certain producs of coal tar. Such colors are triumphs of moder chemical skill. THe chemist takes the offensive coal tar of our gas works and extracts colors therefrom which impart beauty to the finest products of the loom. A description of these colors and their application will be generally useful and interesting. Ailine is the chief basis of these peculiar dyes. This substance was first discovered in coal tar about 841, by Dr. Hoffman, of London, and a pupil of this distinguished chemist, W. A. Perkins by name, first produced aniline purple on a commercial scale.

Aniline is an alkaloid, and is derived from benzole, otherwise called benzine - not the improperly-named benzine of petroleum. The chemical symbol of benzole is C12H6, It is obtained from purified coal naphtha by careful distillation at a temperature of about 186°. Benzole is a volatile fluid - a carnuret of hydrogen.

The next step in the process of producing aniline is to mix benzole with strong nitric acid in about equal quantities. A violent action ensues with a development of heat, and nitro-benzole is formed. Its chemical symbol is C12H5NO4. To convert this substance into aniline, its ozygen must be displaced and two equivalents of hydrogen added. For this purpose equal quantities of it and acetic acid are mingled together, and also an equal quantity of iron filings. A chemical action takes place, the iron is converted into an oxide, two equivalents of hydrogen in the nascent state unite with the nitro-benzine and four equivalents of oxygen are driven off, leaving aniline - the composition f which is  C12H7N - mixed with the ozide of iron. The latter is removed by two distallations in a retort. A very small quantity of fresh-slacked lime is added before the second distillation. The same result may also be obtained by using zinc instead of iron filings, and sulphuric instead of acetic acid.

Aniline is a colorless fluid; it boils at 359° and has a specific gravity of 1.028. Being of an alkaline character it combines with acids, forming salts. When combined with sulphuric acid it forms the sulphate of aniline, which is the salt used by Mr. Perkin for making his purple. Equal quantities of the sulphate of aniline and the bichromate of potash in solution are mixed together and allowed to stand until their reaction is complete ,when a black precipitate falls down to the bottom of the vessel. This precipitate is placed upon a filter and washed with soft water to free it from any sulphate of potash that is in it, after which it is dried. It now contains some resinous matter which is injurious to its coloring qualities. This resin is removed by digesting it several times in purified naphtha, or until it ceases to give a brown coor to the naphtha. After this it is boiled with alcohol and distilled, so as to drive off the whole of the alcohol. The product left in the retort is a beautiful bronze-colored substance constituting the commercial purple of Perkin, and it produces the same color as that which is called magenta. Other metallic salts, as well as the bicromate of potash, when combined with aniline, will produce purple colors. This color in its dry bronze state is only slightly soluble in water, but it dissolves freely in common alchol, or methylic alcohol (wood spirits made by distilling birch wood, &c., in retorts). This purple color possesses the valuable property of not being affected with light, acids or alkalies. Wool, silk and cotton are dyed with it by the following processes: -

An alcoholic solution of this bronze substance (a very small quantity is required) is placed in a hot-water bath, slightly acidulated with tartaric acid, and the whole thoroughly stirred. The white wool to be dyed is now placed in this and handled rapidly, the temperature being maintained at about the boiling point. In a short periof the desired shade will obtained. Small quantities will color lilac shades, a larger quantity a purple. Silk is dyed in the same manner, only the temperature of the bath is lower. By adding a small quantity of the sulphate of indigo (dyer's chemic) to the bath, a beautiful lavender color is produced. An endless variety of shades can be dyed in this manner on silk and wool, y simply using different quantities of the aniline purple and sulphate of indigo. The process of coloring cotton with aniline purple, is more complicated and requires greater skill than the coloring of silk or wool. The cotton is first handled then steeped in a tannin solution, such as that of an extract of sumac, for about two hours, after which it is handled in a weak solution of the stannate of soda for about one hourm when it is run through a weak "sour" of dilute sulphuric acid and rinsed afterward in cold water. When squeezed or wrung it is ready for the coloring operation, which is performed in a warm bath, exactly as for the silk, only it requires about double the quantity of coloring matter for the same quantity of cotton. Aniline purple may also be dyed on cotton by preparing it first with several semi-soapy solutions, by what is called the Turkey-red process, also by giving it a mordant of the acetate or nitrate of lead.

19.12.15

The Human Hair, Its Treatment, Oils, &c.

Scientific American 28, 27.3.1852

Among the races of men, there are hair of nearly all colors - black, brown, yellow, red, and all the intermediate shades; green hair belongs to certain sea kings and mermaids; blue beards, however, are not uncommon in Persia; a blue and yellow make a green, but fashion has not yet brought this color of hair into market, although things of a ore ridiculous complexion have at times been marks of haut ton, and so may green hair some day hence.

Black is the most prevalent color of the human hair - then brown. There are lank bair, woolly hair, curled hair, soft hair, coarse hair, and all the intermediate curls, and quality of fabric. A hair is a tube, and the colored barber who mounted on his sign, Cato Jackson, "Capillary Abridger," had a strong taste for scientific nomenclature. The color given to the hair is by an oil which passes up the interior of the tube. Iron is the principle coloring ingredient in it. The hair of the human head is generally lighter in childhood than in middle age, and it grows grey as old age advances. Many instances are recorded of hair becoming suddenly gray by fear ad grief. Byron has well pictured one case in his "Prisoner of Chillon,"
"My head is grey, but not with years,
Nor grew it white in a single night."
The cause of change in color of hair is not very well known.

It is believed that a man of 50 years of age will, by our custom of cutting the hair, have cut from his head about 13 feet of hair in twenty-five years, and he will have shaved off about 8 feet of beard. Physiologists deprecate the custom of cutting the hair of the head, and shavig that of the chin. They say that cutting the hair diverts the blood from the brain to the surface of the head. Bichat attributes superior strength to the ancients owing to their allowing the hair to grow without cutting.

When the hair falls from the head, its reproduction is almost like that of the teeth when lost by disease, extremely difficult - perhaps impossible. Many causes contribute to ake the hair decay early in some people. Intense study and mental labor tend to bring early baldness upon soft-haired people especially. Ne of literary and scientific pursuits become bald more early than those engaged in physical employments. People having strong, hard hair, do not become bald as early as those who have soft hair. We are speaking of early decay of hair apart from disease. Dandrut makes the hair decay early, and there are many other cutaneuous diseases, which act destructively upon the hair. Females do not become bald as early as men. Thin hair on a man is not looked upon as a marked defect, nor is a heavy crop considered a decided mark of beauty. It is otherwise with females; as of old, the long hair of woman is a crown of beauty - a glory unto her. To preserve the hair for a long period, the head (while the hair is strong and good), should be kept clean by beaing washed often and carefully brushed, especially on the crown, every evening. By washing the head with a solution of boraz, say twice per week, thse predisposed to dandruff will find a perfect cure for it. An article in the "Philosophical Transactions," says that of the ashes of vine branches are boiled in red wine, and this (the liqud) applied, milk-warm, to the  hair every evening, it will prevent the hair from falling out. A mixture of good brandy and olive oil is good to prevent the hair from falling out, by applying it with a sponge before going to bed, and brushing the head well. The head must be well brushed when these lotions are applied.

A plaster of honey and wood ashes, we have been informed, will make the hair grown on bald places. It is put on at night before going to bed. It is also stated, in the work referred to that if a quantity of the finest roots of the common burdoc, taken out of the ground in the month of December, are bruised in a marble mortar and boiled in white wine, say a handful of roots to a pint of wine, for fifteen miutes, then strained and clear liquor applied, slightly warm, to the head every night before going to bed, that it will make baldness disappear. There are many known cases of persons who had their hair restored partially - a little fine hari came up, remained for a little while, and then vanished. When the hair is once lost, we believe it is not possible ever to restore it as it was before there may be some cases of perfect restoration, but we know of none. - The best way to treat the head, to preserve the hair, is to brush it often, but not with too hard a brush, and wash it every night or morning with clear cold water, and rub with a towell till it is about dry. Use a little pure olive oil, but very little, to anoint the hair. Perfumes are an abomination to people of exquisite taste and cleanly habits. As Beau Brummel said, "pure air and country washing" were his cosmetics. Fevers of every kind affect the hair and make it fall out. After a fever or during the fever, the hair should be shaved or cut short, this prevents it from falling out.

There are powders for takig off hair. These are made of unslacked lime and orpiment. This is moistened with water and applied in the state of a paste. Unslacked lime itself forms a depilatory powder.

The hair can be colored by a solution of the nitrate of silver, dissolved in water, and applied with a sponge. It makes brown hair black, red hair brown, and white hair of reddish-brown. The liquid should not be allowed to touch the skin. A mixture of lime and litharge made into a paste with water, and applied to grey hairs, will render them black. It should be applied before going to bed, and the beard or whiskers tied up in a cloth. It takes considerable trouble to brush out the stuff next morning, and it renders the hair harsh, a little olive oil is then necessary to soften it.

To make a beautiful oil for the hair, take a pint on olive oil and bring it up to 200° of heat in a clean pan, (not iron), and add half an ounce of pearlash and stir well for tenmiutes. Take it off and set it to cool, when cold, a sediment will be found at the bottom. Pour off the clear through a cotton cloth, and put it up in a bottle for use. The pearlash combines with the margarin acid in the oil, leaving the olein; this will not get thick and will be free from odor. It can be colored red with garancin, (a preparation of madder), but hair oils should never be colored. All the hair oils of the perfumers are either of a red or yellow color. This is to please the eye of the buyer, who istakes an adulterated for a superior article. Hair oils should be clear and nearly colorless. By exposing the olive oil, refined as described, to the sun, in well corked bottless, it wil sooon become colorless, limpid as water, and exceedingly beautiful. Any person can thus prepare his own hair oil.

An excellent way to treat the head is to wash it every morning with cold water, and dry it well, rubbing it stiffly with a coarse towel When the hair is dry, put on a little of the prepared oil described, and brush well, but it is not best to use too hard a brush. On every Saturday evening the head should be washed with half an ounce of borax dissolved in a quart of water. This will form a soap with the oil in the hair, and when a good lather is made, wash all off in cold water, and dry well with a coarse towell, then brush it down and sleep on the subject. Next morning it should be anointed with the prepared oil spoken of. No oil is required to be used by some people; no more should ever be applied by any person than will barely suffice to take off its harshness and render it smooth and soft.

An interesting chapter will be given next week on customs respecting the hair, and national charasteristics.

18.12.15

Ajatuksia kolmiväritöistä.

Kirjapainotaito 6, 1928

H. K. Y:n Painajaosaston toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa I palkinnon saanut kilpakirjoitus.
Kirjoittanut J. Marks.

Teorian lyhyen määritelmän mukaan, että värejä on vain kolme, nimittäin kolme pääväriä: punainen, keltainen ja sininen, joilla kaikki muut värivivahdukset ja -vahvuudet saadaan aikaan, luulisi, että väritehtaiden on hyvin helppo valmistaa vain kolme yllämainittua väriä, joilla, yksinomaan niillä, koko luonnossa esiintyvä väririkkaus saadaan aikaan jäljentämistarkoituksiin. Luulisi, että kolmella eri tarkoituksenmukaisesti valmistetulla kuvalaatalla ja värillä painamistietä myöskin saataisiin aikaan kaikki alkuperäiskuvassa esiintyvät värivivahdukset viimeistä yksityiskohtaa myöten. Mutta teoria harvoinkulkee käsikädessä käytännön kanssa. Eikä se väriopin ja käytännöllisen kolmivärityönkään välillä ole ehdoton. On tunnettu asia, että määrättyä merkkiä edustavilla kolmiväripainosväreillä saadaan helpommin aikaan kolmivärikuvan jotakin määrättyä värivivahdusta, esimerkiksi vihreätä, kun taas violetti ja oranssi jäävät suhteellisesti epäpuhtaammiksi. Vertailemalla teorian määritelmiä käytännön vaatimuksiin, käsittää helposti ne syyt, miksi kirjapainossa ei riitä vain kolme väripönttöä, joissa yhdessä on punaista, toisessa keltaista ja kolmannessa sinistä väriä ja joista sitten sekoittamalla niitä keskenään saataisiin 'kaikenmaailman' värit aikaan. Teorian mukaan, kahta pääväriä keskenään sekoittamalla, punaista + keltaista, keltaista + sinistä ja sinistä + punaista, saadaan aikaan kaikki puhtaat välivärit: punaoranssia, oranssia, keltaoranssia, keltavihreätä, jne. Käytännössä sekoittamalla punaista ja sinistä keskenään syntyy usein niin voimakkaasti taittunut violetti, että mieli tekisi sanoa sitä ruskeaksi. Jos sekoittaa sellaista punaista jossa on keltaiseen vivahtava luonne (esim. sinober) sekä sellaista keltaista joka vivahtaa punaiseen (esim. kromikeltainen), niin voi onnistua koko hyvinkin saamaan melkein puhtaan oranssin. Vihreätäkin voi saada käyttäen edellistä menetelmää,mutta violetti eitaida koskaan onnistua. Syy on yksinkertaisesti se, että ei löydy niin puhtaita perusvärejä, joilla voisi sekoitustietä saada aikaan puhtaita välivärejä, elleivät ne ole enemmän tai vähemmän taittuneet. Valoteorian mukaan sekoittamalla kolmea
päävaloa (punaista, keltaista ja sinistä, jotka ovat itseasiassa värejä nekin) keskenään, saadaan valkoinen valo. Toisen teorian, nimittäin käytännöllisen värioppiteorian mukaan, saadaan kolme pääväriä oikeassa suhteessa keskenään sekoittamalla mustaa. Käytännössä, jos värit ovat harkiten valikoidut ja sekoittaja taitava, saa kylläkin onnistumaan puolueettoman harmaan. Teorian mukaan on musta pimeys. Käytännössä kolmiväreillä tai valikoiduilla kolmella värillä saa aikaan pimeyttä muistuttavan mustan siten, että painaa keltaisen + punaisen + sinisen päällekkäin. Kuten jo edellä on viitattu, valkoista ei sekoitustietä saa aikaan vaan korvaa sen painajalle valkoinen paperi, joka toisinaan on päällystetty liitukerroksella.

Jotta väritehtaat saisivat tyydytetyksi ihmiskunnan väriaistivaatimuksia, valmistetaan luonnon jäljentämistä ja esteettisiä vaatimuksia varten lukemattomista eri aineista kemiallista tietä maasta kaivamalla, eläin- ja kasvikunnasta otetuista pigmenteistä, niihin sideainetta sekoittamalla, erivivahteisia värejä. Täten luonnosta saadut värit ovat useimmiten sellaisia, että niitä on mahdoton sekoitustietä jäljentää muilla väreillä. Taiteilijat käyttävät
juuri tällaisia, mahdollisimman puhtaita värejä maalauksiinsa ja vartavasten painamistietä jäljennettäviin alkuperäiskuviin. Esim. yleisemmin käytettyjä värejä ovat karmin, sinober, Preussin sininen, kobolt, kraplach, violet, elfenbenmusta, kremservalkoinen ym. ym. kokonaista pari tusinaa. Alkuperäismaalauksiin käytetään usein monia temppuiluja maalaustehon korostamiseksi, kuten vesiväreillä maalatessa hyvin karkean paperin ohella tushia ja lyijykynää, kankaalle maalattaessa paksua väriä, sen himmeyttä tai kiiltoa, pensselin vartta ym. Niin hyvän vaikutuksen kuin miellyttävä taiteellinen akvarellipaperi tai kangas öljymaalauksessa, värileikki, luonnoshahmotteluviivat, jollakinkirkkaalla esille otetut ja tummalla värillä täydennetyt yksityiskohdat, joiden varassa koko alkuperäiskuva on, tekeekin, menettävät ne teknillisistä syistä usein jäljennettynä kolmiväripainatuksena (ja neliväripainatuksenakin) yksityiskohdittain vaikutuksensa.

Näin ollen vaaditaan kolmiväreiltä erittäin suurta monipuolisuutta, joista ensinnäkin on asetettava vaatimukseksi värien (keltaisen, punaisen ja sinisen) keskenäinen sointuisuus, nimittäin se, että värit painoksessa eivät esiinny toinen toisensa kanssa kilpaillen, vaan että ne päällekkäin painettaessa täydellisesti sulautuvat toinen toisiinsa. Täten saadaan mahdollisimman monipuolisia väli- ja taitettuja värivivahduksia joka tekee mahdolliseksi niiden avulla päästä mahdollisimman lähelle vesi- ja öljyvärialkuperäiskuvaa.

Kolmiväripainovärien täydellinen soveltuminen painamistekniikkaan on seikka joka on tärkein juuripainajalle.  Näistä tulkoon mainituksi: kolmivärien peitto-ominaisuus, jotta niillä voi pelkällä värinpidolla myötävaikuttaa kolmivärityön lopputulokseen; niiden hienorakeisuus, etteivät täytä painatuksen kuluessa kuvalaattoja; etteivät ole liian nopeasti tai liian hitaasti kuivuvia tai, että niitä saa sopivilla sekoitusaineilla sopiviksi; niiden kestävyys painoksessa; joustavuus värilaatikossa ja mahdollisimman pieni lämpeneminen teloissa ja sen ohella oheneminen painatuksen kuluessa; paperille ja päällekkäin tarttuvaisuus jne. Toiset väritehtaat ovat onnistuneet enemmän toiset vähemmän täyttämään kolmiväreillänsä niitä vaatimuksia mitä kolmivärityö teknillisesti asettaa.

Tilaajien ja taidemaalarien olisi syytä suuremmalla ymmärtämyksellä suhtautua kolmivärityön lopputulokseen. Ei ole harvinaista se, että heidän mielestänsä koko kolmivärikuva on muuten hyvä, vaan se tai se kuva-alue ei ole aivan yhtä kirkas tai samantuntuinen kuin mitä alkuperiäskuvassa vastaavakuva-alue on. Seikka, johon painajan ja heidän on kiinnitettävä enemmän huomiota on kolmivärikuvan oikea aiheenmukainen vaikutus, jonka painaja saa värinpidolla ja paikkailemalla aikaan. Jos kuviteltaisiin, että taiteilija, kemigrafi ja väritehdas ovat täydellisesti täyttäneet velvollisuutensa kolmivärityön vaatimuksiin nähden, on kuitenkin jälellä suuri määrä seikkoja joista painaja on yksinomaan vastuussa. Tarkastellessa kolmivärityön painajan teknillisiä suorituksia voi useimmiten olla kaikkea muutakuin tyytyväinen niihin. Kohdistusvirheet, epäonnistunut värinpito ja ymmärtämätön kuntoonlaitto paperin laatuun ja painoksen suuruuteen nähden ovat juuri painajan ammattikehittymättömyydestä johtuvia. Ei riitä se, että painaja kaavamaisesti lyö liitusyövytys- ja tasoituspaikkauksen jollekinmäärätylle arkille peitteeseen ja ryhtyy painamaan. Painajan on saatava paikkaukset aivan tarkoituksenmukaisiksi ottamalla huomioon laattojen  kuluvaisuuden eri tummuusvahvuuksien mukaan eri kokoisissa painoksissa. Pienemmän painoksen eri kuva-alueita voi vielä melkein leikitellen paikkailemalla saada tummemmiksi tai vaaleammiksi, mutta suurempaan painokseen pienemmän painoksen paikkaukset eivät ensinkään kelpaa, koska laattojen kuluminen ja paikkauksien teko vaikuttavat ennenpitkään epäedullisesti kolmivärityön lopputulokseen. Jos kohdistus paikkauksien ohella ja värinpito ovat moitteettomia, on painaja tehnyt omalta osaltansa suurimman minkä hän voi tehdä kolmivärikuvan hyväksi.

(Jatkuu)

17.12.15

French and English Black Broadcloth.

Scientific American 49, 23.8.1851

It is well known that English boardcloth, at one time, carried all before it - none other could compete with it. It is not so at present; the French and Belgian are the favorites in the American Market, and the English cannot be sold. The French cloth retains its color until it is worn threadbare, the Engish grows white in those parts exposed to friction. The superiority of the French cloth is due to the invention in dyeing and finishing, made about twenty years ago. The improvement gives the  cloth a silky lustrous surface, soft to the touch, wish the nap laid close and smooth, and impervious to dust which can be removed by merely wiping with a handkerchief; moreover, it neither spots with rain nor shrinks by heat; and these qualities continues to exist so long as the fabric hold together. When French cloth began to obtain a footing in the American market, the Englishh maker, instead of attempting to excell in the beauty and durability of the article, endeavoured to compete in cheapness; the evil was thus rather increased than otherwise, for in order to lower the price, inferior materials were necessarily employed in the manufacture, and likewise in the dyeing of the cloth, and thus additional discredit was thrown upon the English fabrics.

The principle of woolen dyeing is very simple, a great deal more so than cotton.

The first step consist in the cleansing and preparation of the wool to receive the coloring matter. Wool, when intended to receive a black of the best quality, is not in the first instance dyed of that tint, but receives preparatory dye from either woad or indigo, or a mixture of both, this gives the wool the foundation for a permanent color; the after dyeing black by a salt of iron serving, as it were, to modify or determine the tint. The permanency of the black depends upon the depth of color given by the woad or indigo; and here, as well as the finish of his cloths, the English manufatucrer has permitted his continental competitors to outstrip him; not from his inferior skill but from devoting his energies to the production of a cheap instead of superior article.

In England indigo is chiefly employed, but, from its comparative expence can be used but sparingly. Now, as the permanency of the black depends upon the firmness and depth of the blue tint, and as the black derived from iron is in itself extremely attackable by chemical agents, it follows that black cloths in which the blue foundation color has been imperfectrly produced, are liable to be affected by exposure to the atmosphere, light and heat. It is found that cloths dyed in France and Germany, where the woad is more used, are but slightly influenced by these chemical agents which arecapable of entirely removing balck color from the ordinary English cloth.

It appears, then, that there are two capital points in which the British manufacture have permitted themselves to be rivalled by the French and Germans, viz., with respect to the finish and permanency of the color of their cloths.

Within a few years some of the English cloth manufacturers have devoted much attention to improving the cloth, and with that stamina which is peculiar to them they will no doubt be successful. They have got machines from finishing from both France and Belgium, and have and will make improvements on them. We have see some samples of the cloth manufactured at Leeds by the improved machinery, and by a superior system of dyeing. The samples were soft, smooth, and of a brilliant black not liable to spot by water. It will be some time, however, before the English cloth manufacturers can win back the good nae they have lost. In mechanical and manufacturing operations, it is impossible to be successful unless the utmost attention is given to push along improving.

15.12.15

Sulfiittilipeästä painoväriä.

Kirjapainotaito 2, 1928

Pari viikkoa sitte julkaistiin Hufvudstadsbladetin jälempänä oleva uutinen jossa kerrotaan painoväriä tehtävän sulfiittilipeästä. Tai oikeammin sulfiittilipeästä voidaan valmistaa painovärin sideainetta. Tätä väriä on valmistettu toistaiseksi vain kokeilua varten. Julkaisemme äskenmainitun Hbl:n uutisen sekä erään toisen samaa keksintöä selventävän uutisen:


Sulfiittilipeä painovärin raaka-aineena

Sulfiittiselluloosaa valmistettaessa syntyy, kuten tunnettua, jäteaine, ns. sulfiittilipeä. Tuhansia kiloja tätä lipeää kaadetaan päivittäin arvottomana jokiin ja järviin, ja vasta aivan viime vuosien aikana on alettu jossain määrin käyttää sitä hyödyksi, osittain moottoripolttoaineena, osittain tomua sitovana tienvaleluaineena. Tämän lisäksi tulee kolmas, uuteen keksintöön perustuva eikä vähiten tärkeä käyttötapa, nimittäin raaka-aineena painovärin valmistuksessa.

Tämän huomattavan keksinnön isä on Tukholmassa asuva tanskalaissyntyinen insinööri M. Ludvigsen. Sen odotetaan olevan suurimerkityksellisen erittäinkin niille maille, jotka valmistavat sulfiittiselluloosaa ja siten voivat saada halpaa raaka-ainetta. Insinööri Ludvigsen kävi äskettäin Helsingissä ja oli tällöin tilaisuudessa tutkimaan pari kotimaista sulfiittilipeänäytettä, jotka hän arvosteli erittäin hyviksi.

Meidän maahamme on tämän uuden keksinnön tuonut helsinkiläisen toiminen O. Y. Tullgren A. B. johtaja Karl Tullgren, tullen tämä toiminimi huolehtimaan myöskin myynnistä. Tarkoitusta varten muodostettu yhtiö O. Y. Trema A. B. on ostanutvalmistusoikeuden Suomessa ja aloittanut toimintansa. Sulfiittivärin kokeilemiseksi on Hufvudstadsbladet käyttänyt yksinomaan sitä päivän numeron painattamiseen. Ilmoituksen mukaan tulee uusi muste huomattavasti halvemmaksi kuin aikaisemmin kaupan löytyneet laadut. Tarkoituksena on hankkia sulfiittivärille menekkiä ei ainoastaan kotimaisilla markkinoilla, vaan myöskin ulkomailla. Lisäksi voidaan mainita, että insinööri Ludvigsen on useimmissa maissa hankkinut patentin keksinnölleen.


Sulflittilipeä painovärin raaka-aineena

Hufvudstadsbladetin viime torstain numerossa olleen uutisen johdosta, jonka mukaan tanskalainen insinööri M. Ludvigsen on keksinyt menettelytavan painomusteen valmistamiseksi sulfiittilipeästä, esittää allekirjoittanut seuraavaa:

Vuonna 1925 suoritettujen kokeilujen perusteella, joiden tulokset julaistiin Suomen Paperi- ja Puutavara-aikakauslehden N:ossa 9 v. 1926 'Selluloosatehtaiden sivutuotteita' nimisessä artikkelissa, esitti allekirjoittanut, että sulfiittilipeästä voidaan valmistaa käyttökelpoisia väriaineita.

Tämän tiedonannon tarkoituksena ei ole suinkaan millään tavalla vähentää insinööri Ludvigsenin keksinnön arvoa, jolle jo on haettu patentti monissa maissa. Haluan vain oikaisuna mainita, että kokeiluja samalla alalla — vaikkakaan ei tehdasmaisessa mittakaavassa — on suoritettu meillä ja että tulokset ovat olleet tyydyttävät.

Yrjö Kylander


Väriä on kokeiltu myöskin jälempänä mainittujen ammattimiesten läsnäollessa ja ovat he antaneet siitä seuraavan lausunnon:

Me allekirjoittaneet, läsnä olleina Hufvudstadsbladetia sulfiittilipeävärillä painettaessa 16.2.28, toteamme täten, että rotatiokoneen tyhjät värikaukalot painamaan ryhdyttäessä täytettiin Oy. Tullgren Ab:n sinetillä suljetuissa väripöntöissä olleella värillä ja eikä siihen koko painamisen aikana lisätty mitään muuta väriä eikä ainetta.


Värin käyttökelpoisuus

Olemme koko painoksen ajan olleet läsnä ja havainneet, että väri ei painaessa revi, jonka huomaa siitä, ettei koneen käydessä kuulu mitään 'freesausta'. Väri onkin hyvin 'kevyttä' telojen hieroa. Teloihin ei väri kuivu, ja voi sen ilman öljyä puhtaalla trasselilla pyyhkiä esim. rautateloista pois, samaten myöskin painolaatoista. Paperille väri taasen kuivuu heti koneessa, joten rautavalssit, joiden yli tuore painos kulkee, eivät sanottavasti olleet värissä. Koko painoksen aikana ei painolaattoja yhtä vähän kuin paperin juoksua ohjaavia rautatelojakaan ole puhdistettu. Kun väri ei revi, ei myöskään värilaatikkoihin painoksen aikana sanottavasti ollut kokoontunut paperitomua. Värin tuntu on sanomalehtiväriksi huomattavan syvänmusta.

Kaiken yllämainitun olemme vain ammattiharrastuksesta todenneet.

Helsingissä 16. 2. 28.

Bruno Sundström
Konemestari
Mercalorin Kirjap.

Emil Holmroos
Konemestari
Helsingin Uusi Kirjapaino


Tulevaisuudessa saamme nähdä, onko uutuudella menestymisen edellytyksiä.

14.12.15

Syvennysasioita.

Kirjapainotaito 2, 1928

Viimeisimmän kuvapainomenetelmän, syvennyspainon, joita on jo kaksi laitosta meidän maassamme käynnissä, kohottamiseksi ja eteenpäinviemiseksi lienee tarpeellista käyttää hiukan ammattilehtemme palstoja, varsinkin kun yleinen, enimmäkseen ulkolaisten lähteiden mukaan muodostunut, käsitys siitä useassa tapauksessa on vielä harhaanjohtava.

Kun uusia ennen täällä kokeilemattomia laitoksia maahan hankitaan, toivotaan tietysti 'ulkomaisten saavutusten perusteella' päästävän täälläkin mahdollisimman pian kauneisiin saavutuksiin. Tällöin on kuitenkin otettava huomioon, että kauneisiin tuloksiin pääsemisen ensimmäinen ehto on alaan perinpohjainen syventyminen. Ulkomaisten saavutusten mukainen tulos on saatu erikoisesti kouluutetun ammattikunnan myötävaikutuksella. Ja onhan tunnettua, että mitä parempiin tuloksiin jollakin uudella menetelmällä päästään, sitä suuremmat leviämismahdollisuudet sillä on.

Eräs yleinen, mutta määrätyissä tapauksissa harhaanjohtava käsitys on: "Syvennyspainovärin tulee olla mahdollisimman ohutta". Tämä summittainen määritelmä johtaa siihen käsitykseen, kuin syvennyspainoväri olisi aina sitä parempaa, mitä ohuempaa se on. Niin ei kuitenkaan ole laita. Värin vahvuutta määriteltäessä on otettava huomioon monia asiaan ratkaisevasti vaikuttavia seikkoja. Jo se, onko kysymyksessä rotatio- vaiko pikapainin, asettaa huomattavia vaatimuksia värin erilaiseen vahvuuteen nähden. Myöskin paperin laatu ja kuvakesilinterin syövytyksen syvyys vaikuttaa ratkaisevasti asiaan. Ei voida ajatellakaan, että samanvahvuisella värillä voitaisiin painaa sekä huomattavan imukykyiselle että syvennyspainamiseen melko epäkiitolliselle kovaksi liimatulle paperille. Sitäpaitsi eri väreillä on erilaisia ominaisuuksia värin vahvuuteen nähden, sillä eräät värit painavat sitä huonommin, mitä enemmän niitä ohennetaan. Samoin on laita syvän ja matalan syövytyksen.

Hyvin tärkeä seikka on myöskin se, että värin ohennukseen käytetään aina tarkoitukseen sopivia aineita. Tällöin on otettava huomioon, paitsi paperin laatu, myöskin värin kuivausaika ja syövytyksen syvyys. Vähemmän imukykyisille papereille on käytettävä ohennusaineena nopeammin kuivuvia lisäkkeitä kuin imukykyisemmille, joille voidaan käyttää rasvapitoisempia lisäkkeitä. Rasvapitoinen väri antaa sitäpaitsi kuvalle aina täyteläisen ja pehmeän tunnun. Ohuissa papereissa on kuitenkin käytettävä rasvapitoisia lisäkkeitä varovaisesti, vaikka se imukykyisyytensä puolesta sen sallisikin, sillä rasvapitoinen väri voi helposti 'lyödä läpi'. Syövytyksen syvyyteen nähden on otettava huomioon, että jos syövytys on matala, voidaan vähemmänkin imukykyiselle paperille painettaessa käyttää ohennusaineena hiukan rasvapitoisempia lisäkkeitä mikä syvällä syövytyksellä ei ole mahdollista.

Syvennyspainopapereista tavallisesti mainitaan: "paperi mahdollisimman imukykyistä" sillä "paperi painettaessa imee värin itseensä". Tässä ei kuitenkaan ole kysymyksessä, kuten edelläolevanlaisesta maininnasta voitaisiin päätellä, mikään imupainaminen, sillä syvennyspainossahan on painovoima painettaessa paljon suurempi kuin mitä esim. kohopainossa on laita. — Syvennyspainossa, jossa kuvakepinta on pinnan alapuolella, täytyy käyttää paineen tehostamiseksi vielä kimmoisaa peitettä, jotta se kuvakepintaan mukautuvana mahdollisimman perusteellisesti aikaansaisi puristuksen. Rotatiossa käytetään varsinaisen rautaisen painotelan ohella kovalla kumilla päällystettyä painotelaa.

Paperin imukykyisyyden tarkoitus on se, että se painamishetkellä kykenee vastaanottamaan sen pienen värimäärän, mikä kuvapinnan syvennyksissä on. Tarkoituksenmukaisesti imukykyisillä papereilla pääsevät oikeuksiinsa  syövytyksen puolivarjot ja hienoimmatkin tuunit, jotka syvennyspainokuvalle antavat juuri niille ominaisen mehukkuuden ja täyteläisyyden, lmukyvyttömissä, kovaksi liimatuissa papereissa ei ole edellämainittua värin vastaanottokykyä ja niillä helposti tapahtuu ns. värin liukuminen eli helmeileminen kuvan tummimmissa kohdissa. Syvennyspainoväri on sideaineiltaan heikkoa ja jos paperin vastaanottokyky on huono, tapahtuu värin helmeilemistä. Kuva epäonnistuu tällöin muutenkin: sillä hienoimmat vivahdukset jäävät pois ja kuvasta tulee kova ja kaikin puolin  puutteellinen. Ainoa keino asian auttamiseksi on painaa niin sakealla värillä kuin suinkin mahdollista.

Värin helmeilemiseen ei aina ole paperin laatu syynä, vaan siihen voi vaikuttaa myöskin värin laatu, sillä eräät värit helmeilevät imukykyisillekin papereille painettaessa.

Hyvin tärkeä huomioonotettava seikka on paperin pinnan sopivaisuus, sillä siitä riippuu hyvin paljon painoksen onnistuminen. Vallan väärä on luulo, että paperi saa syvennyspainossa olla tavallista huonompaakin ja tulos on silti aina yhtä hyvä. Päinvastoin. Juuri syvennyspainossa paperin ominaisuudet vaikuttavat ratkaisevasti työn laatuun.  Esim. hyvin imukykyinen ja huonopintainen paperi voi helposti vioittaa kuvakesilinterin hienoa pintaa ja silloin koko silinteripinta tulee tuuniseksi josta se taasen painettaessa jää paperille, sillä väriveitsi ei enää tällöin kykene  puhdistamaan kuvakesilinterin pintaa täysin puhtaaksi. Myöskin paperin tulee olla kemiallisesti puhdasta, sillä esim. kuparinen kuvakesilinteri on hyvin altis paperissa mahdollisesti löytyville syövyttäville aineille, jotka voivat tehdä haittaa siinä määrin, että painaminen pahimmassa tapauksessa voi käydä mahdottomaksikin.

Arvoisa lukija on varmaankin pannut merkille, että syvennyspainamisessa käytetään yleensä ruskeata väriä, luullen ehkä sen johtuvan vain sattumalla käytäntöön tulleesta tavasta. Niin ei kuitenkaan ole laita, vaan johtuu ruskean värin yleinen käyttö itse värilaadun sopivaisuudesta syvennyspainomenetelmään sekä myöskin siitä, että  lämminsävyisellä värillä painettaessa kuvat pysyvät kevyinä ja ilmavina, ja tummatkin kohdat, jotka syvennyspainokuvissa helposti vaikuttavat raskailta, ikäänkuin heijastavat läpi. Tällä värillä painettaessa syvennyspainokuvat pääsevät yleensä parhaiten oikeuksiinsa, ja erikoistöissä, joissa yksityistä kuvaa silmälläpitäen ollaan tilaisuudessa valitsemaan sopiva värivivahdus, päästään varsin kauneisiin tuloksiin.

Eräs käytännöllinen seikka joka erittäin tummilla väreillä painettaessa olisi otettava huomioon on se, että diapositiivit tällöin tehtäisiin normaalia vähän heikommat, sillä silloin olisi varmemmin saatavissa syövytyskin heikommaksi, jolloin piirteet kuvassa pysyisivät tummimmissakin kohdin näkyvissä eikä kuva vaikuttaisi raskaalta, joka on hyvin tavallista tummissa väreissä. Tästä asiasta voidaan ehkä olla eri mieltä ja väitellä, että voidaanhan syövytys jättää heikommaksi. Miksi ei, mutta heikko syövytys ei ole yhtä hyvä kuin normaali. Ja syövytyksen perussääntö on:  niinkuin diapositiivi, niin myös syövytys. Kiinnittämällä huomio diapositiivin kuntoisuuteen voidaan syövytyksen epäonnistumista suuresti ehkäistä, kunhan syövyttäjä omalta osaltaan voi täyttää syövytyksen perussäännön. Kun työnsuorituksen kaikissa vaiheissa noudatetaan määrätietoista suunnitelmaa ovat onnistumisen mahdollisuudetkin varmemmat.

M. G. Salminen

13.12.15

Kuvalaatta-asioita.

Kirjapainotaito 2, 1928

Mitä kuvalaattoja tilattaessa on otettava huomioon?

Hyvänyhteistyön aikaansaaminen ammattimme eri haarojen kesken on tavoittelemisen arvoinen päämäärä. Siinä mielessä esitämme eräitä mietteitä, toisaalta kirjapainojen, piirtäjien ja kuvalaattojen tarvitsijoiden ja toisaalta kuvalaattalaitosten välillä esiintyvistä asioista. Valitettava tosiasiahan on, että näiden keskeinenymmärtämys ja asioiden tietoisuus on vielä melko puutteellinen, joka puutteellisuus vaikuttaa haitallisesti kuvallisen painotyön onnistumiseen. Avoimen ja yhteistä hyvää tarkoittavan ajatustenvaihdon avulla voi kullekin meistä ehkä selvetä monia tarpeellisia asioita jaehkäpä vielä avartua uusia kuvitusmahdollisuuksiakin, sillä harva piirtäjä tuskin tietää, mitä keinoja kuvalaattalaitoksella on käytettävänään monien niiden vaikutuksien aikaansaamiseksi, joihin piirtäjä pyrkii omilla, mutta usein vaikeasti jäljennettävillä keinoillaan.

Tässä kirjoituksessa esitämme asiat kuvalaattalaitoksen kannalta. Toivottavasti saamme me taas lukea kirjoituksia piirtäjäin, kuvalaattojen  tarvitsijain ja kirjapainojen kannalta esitettynä, sillä 'puhuenhan asiat selvenevät'.


Fototypiat

Jos alkuperäiskuvana on selvä tussilla piirretty tai painettu malli ja tarkoitettu suuruus tarkasti merkitty, on kaikki kuin olla pitää. Mutta usein joutuu kuvalaattalaitos valmistamaan fototypioita sellaisista piirustuksista, joista ilman  korjauksia ei saada fototypiaa syntymään. Usein on piirroksessa tehty joko pensselillä tai sormella 'pehmennyksiä' ja lyijykynällä on sinne tänne muodosteltu vaihtelua kuvaan jotka kuitenkin ovat fototypiamenetelmin mahdottomia sellaisenaan toteuttaa. Nämä fototypiamenetelmälle vieraat piirustukset tulee kuvalaattaa tehdessä ratkaista mahdollisella parhaalla tavalla: joko piirtää kuva uudestaan tai valokuvata pensselin- ja sormenjäljet  autotypiaverkolla, jolloin kuvasta tuleekin autotypia syväsyövytys. Tästä taasen on seurauksena: joko piirtäjä ei ole tyytyväinen kuvalaattalaitoksen uudestaanpiirtämiseen, tai sitte kuvalaatan tilaaja, saatuaan syväsyövytyksen fototypian tilalle, kieltäytyy sitä liian kalliina ja tarkoitettuun työhön sopimattomana ollenkaan vastaanottamasta. Usein turvaudutaan kuvalaattalaitoksessa tällaisessa tapauksessa ns. tuunien, so. joko viivoituksen, piste-tai jyväverkon, käyttelyyn, tekemällä piirtäjän vaaleammaksi tarkoittaneet kohdat tuuniseksi. Tämäkään ei aina onnistu, sillä tulos ei useinkaan ole piirtäjän mieleinen, eikä hänen alkuperäisen tarkoituksensa mukainen.

[Muutamia erilaisia tuuneja, joita voidaan käyttää fototypiakuvalaattoja varjostettaessa.]

Seuraavassa esitämme muutamia seikkoja, joita fototypiakuvia tilattaessa tulisi ottaa huomioon. Tosin ne voivat tuntua näin luettaessa useistakin päivänselviltä asioilta, mutta kuvalaattalaitosten kokemusten perusteella voidaan
päätellä, että asiasta ei vielä olla tarpeksi laajaltatietoisia. Myöskin pitäisi nämä asiat saada piirtäjien tietoon.

Piirustukset ja painetut mallit pitäisi olla jos mahdollista aina mustalla värillä valkoisella pohjalla. Jos värillisiä värejä käytetään, joista kellertävänpunainen ja ruskea on paras, pitäisi kuitenkin välttää aina sinisiä värejä ja vaaleansininen ei erikoistarkoituksia lukunnottamatta ole ollenkaan kelvollinen alkuperäiskuvassa käytettäväksi, sillä valokuvattaessa ei se tule tarpeeksi vahvana esille. Alkuperäiskuva on paras piirtää niin suureksi, että siitä puolet tai kolmasosa pienentämällä saa tarkoitetun suuruisen. Luonnolliseen kokoon piirretty kuva on nimittäin aina altis tulla tummemmaksi, koska väri kuvalaatalla painettaessa aina jonkun verran leviää ja liian  suureksi piirretystä tulee tavallisesti aina liian hienopiirteinen ja voimaton. Sitäpaitsi paljon pienennetyssä kuvassa voivat hienoimmat taikka liian tiheään piirretyt pisteet jokosulautua yhteen tai kokonaan hävitä.

Piirustusten peittämiseen ja korjailuun ei yleensä pitäisi käyttää lyijypitoisia peittovärejä, vaan tulisi pitää huolta siitä, että käytettävä peittoväri on mieluummin sinkkivalkoista. Paremman puutteessa voi lyijyvalkoisen värjätä  vaaleansiniseksi joka on paljon parempaa peittämiseen kuin lyijyvalkea yksinään.

Kokeilimme Th. Wulffin piirustustarpeiden kaupasta saaduilla erilaisilla peittovalkoisilla. Kokeiltavina olivat seuraavat värilaadut: Pelikan-Farbe 1 Cremserweiss, Pelikan-Farbe 2 Deckweiss, Gee Wee Temperafarbe 0704 Deckweiss, (näiden värien valmistaja on Günther Wagner, Hannover,) Water Colour Chinese white (valmistaja Winsor & Newton Ltd, London) ja Blanc d' Argent Kremserweiss (valmistaja Lefranc & C:ie, Paris). Näistä osoittautui viimeksimainittu ranskalainen väri parhaimmaksi. Samoin Pelikan-Farbe 1 Cremserweiss ja Gee Wee Temperafarbe 0704 Deckweiss ovat hyviä. Sitävastoin Water Colour Chinese white esiintyi valokuvattuna aivan  tummana ja Pelikan-Farbe 2 Deckweiss harmaana, joten niitä ei pitäisi kuvalaattapiirustuksiin käyttää. Kokeilun tulos on nähtävänä Th. Wulffin piirustustarpeiden kaupassa Helsingissä.

Kaksi- ja useampivärisiä fototypiakuvia piirrettäessä on paras piirtää kaikki eri väreillä tarkoitetut osat yhdellä värillä yhdeksi kuvaksi ja liittää mukaan summittaisesti piirretty väriluonnos, jossa ilmenee mitkä osat kuvasta tulevat eri väreihin. Jos taas värit liittyvät toisiinsa välittömästi, on paras piirtää kuva vain reunaviivoin ja merkitä heikosti lyijykynällä, mitkä pinnat tulevat mihinkin väriin. Tämä tapa kohdistuksen kannalta on paljon tarkempi kuin kalkeeraamalla tehty eri piirustus.

Jos taas tuunia tahdotaan käyttää, joista eri muodoista liitämme tähän näytteitä, olisi piirtäjän parasta maalata ne kohdat heikolla vaaleansinisellä värillä, ja jos tuunien eri tummuudet tulevat kysymykseen, voi ne osoittaa, joko maalaamalla vähän tummemmalla sinisellä, tai mieluummin lyijykynäviivalla heikosti piirtäen reunustaa ne kohdat jotka halutaan tummemmiksi tai vaaleammiksi. Jos on merkitty vain ylimalkaan tahdottavaksi tuunipohjaa ilman erikoismerkintöjä, tekee kuvalaattalaitos kuvaan yltyleensä samanlaisen tasaisen tuunin.

Hienopiirteiset alkuperäiskuvat, kuten esim. kuparipiirrokset, pitäisi jäljentää mieluummin autotypiamenetelmää kuin fototypiamenetelmää käyttäen. Valokuvaaja voi erikoiskeinoja käyttäen saada piirroksen viivat pysymään jokseenkin ehjinä, so. verkottomina, jos kuvan kokonaisuus sen vaatii. Samoin on myös tekstisivujäljennösten laita, joissa halutaan esiintuoda alkuperäistekstin herkkyys ja joihin autotypiana jää paperin pintavaikutuskin näkymään, kun taas fototypiamenetelmin jäljennetty hienopiirteinen tekstisivu ei yleensä anna hyvää kuvaa alkuperäisestä.

Eräs tapa herkkien vignettien aikaansaamiseksi on litografialiidulla tai hiilellä piirtää karkeapintaiselle paperille kuva, joka fototypiamenetelmin jäljennetään. Tällöin piirroksen rakeisuus tulee tarkasti esille ja vaikutus on  mahdollisimman paljon alkuperäisen näköinen. Tärkein ehto on, että vedot ovat tehdyt mahdollisimman mustalla kynällä tai hiilellä, sillä rakeitten rajojen tulee olla onnistuakseen mahdollisimman jyrkkäpiirteiset.

Ensi numerossa kirjoitamme autotypioista.

Hj. Nieminen

12.12.15

[566] Dyeing Carpets.

Manufacturer and builder 3, 1873

We would advise you to first soak your material in the solution of copperas, or perhaps, better, in bichromate of potash, wring well out and dry; then place in the extract of logwood. You may add alum if you find it to be beneficial.

11.12.15

New Blue Color Wanted.

Scientific American 11, 12.9.1863

For army clothing, blue has been more universally adopted than any other color. It is possible to dye cloth this color by several processes and different substances; but the exigencies of a soldier's life demand that the color of his clothing should be permanent - that is, unchangeable by exposure to the sun and weather, and the action of alkaline solutions used for washing. Hitherto, only one substance has been generally used, possessing the best qualities for producing this color. It is known by the name of indigo, and is manufactured from a plant into small hard cakes, in which condition it is transported from tropical and intertropical regions, where the plant is cultivated. As a coloring substance, indigo has been employed in Africa Asia, and South America, from time immemorial. The color which it imparts to cloth possesses the excellent quality of appearing fresh as long as the fabric endures. WIthin the past two years, the demand for blue army cloth has been so great, that it has been difficult to obtain a supply of indigo for dyeing; more especially as the best qualities of the drug have of late years been imported from sections in the East indies, where there have been serious disturbances among the ative cultivators of the plant. Its price - at all times high - has advanced from one dollar and a half to two dollars and a quarter per pound; and a sufficient quantity of the best qualities cannot be had at all. The introduction of a cheaper substitute for this material, would be of great importance to the community; and would undoubtedly realize a fortune to the inventor.

Within the past three years, colors manufactured from the products of coal tar, have come into very general use, and have superseded colors that were formerly derived from decoctions of various plants and "dye-woods." But the range of these new colors is limited, being chiefly confined to shades of purple and red. It is true that emeraldine - a green coal-tar color - has been manufactured; and also blue - termed azuline; but the latter does not possess the durable qualities of that produced from indigo. Still we think that this is the direction to which the chemist should look, as the most hopeful field in which he can labor for obtaining a substitute for indigo. The base - aniline - of coal colors was first obtained from indigo by distallation. Rosaniline is composed of C20 (carbon), H19 (hydrogen), N13 (nitrogen); and blue indigo is composed of C16H10N2O2 (oxygen). What is called "white indigo" aimply contains two atoms more of hydrogen than the blue indigo. There is therefore a close relationship between these colors and substances. The aniline blue which is now made for dyeing silk, is manufactured from the rosaniline producs, by acting upon them with acids, under heat, in a close vessel; so that it is reasonable to conclude that a perfect substitute for indgo may be made from the products of coal tar. It is also much to be desired that the new blue color should be as easily applied to woolen fabrics, as the new red and purple colors are dyed upon silk and wool. These require no mordants; the fabric is dyed by simple immersion in a warm bath of the coloring agent. In dyeing wool with indigo, the vats afor the goods are very difficult tomanage, and are easily spoiled, because the indigo requires to be deoxidized by fermentation, before it will yield its coloring matter to cloth. Woad, bran, madder, &c., are employed as fermenting agents, and much experience and great skill are necessary to manage the operations. Large quantities of indigo are frequently rendered useless, for want of a little care and skill in preparing and managing indigo vats. A new color may be produced to obviate these difficulties, by which blue cloth may be dyed as permanently as with the best Bengal indigo. Never before has out country resented so great a prospect of reward to the discoverer of such a color. Our home woolen manufactures have increased to a prodigious extent during the past two years; and they must attain to still greater importance, as they are necessarily taking the place of cottong fabrics for many purposes.

10.12.15

Värien ja värjäysaineitten tuonti vähentynyt.

Kauppalehti 145, 27.6.1929

Viitenä viimeksikuluneena kuukautena tuotu näitä tavaroita 23.7 milj. markan arvosta, vastaten 25 milj. markkaa vuotta aikaisemmin.

Kauppalehden saamien tietojen mukaan on värien ja värjäysaineitten tuonti maahamme kuluvan vuoden viiden ensi kuukauden aikana ollut viime vuoden vastaavan ajan tuontia pienempi. Kaikkiaan on näitä tavaroita tänä vuonna tuotu 23.7 milj. markan arvosta, viime vuoden 25 milj markan arvoisen tuonnin asemesta. Lyijy-, sinkki-, litoponi- ja baryyttivalkoisen tuonti on viime vuoteen verrattuna vähentynyt 1,354;5tä 1,061 tonniin, punamullan 605:stä 512 tonniin ja erilaisten tervavärien ja väriuutoksien, joihin on lisätty liuotin- tai peittausaineita, 131:stä 108 tonniin. Tuontiarvot ovat alentuneet vastaavasti 8.7:stä 6.8:aan, 0.9;stä 0.8:aan ja 9.3:sta 8.9 milj. markkaan. Suurin osa tuonnista on tullut Saksasta, ja on tuonti sieltä hiukan lisääntynyt, sillä tämän-vuotinen tuontiarvo, 16.8 milj, markkaa, on jonkun verran viimevuotista suurempi.

Värien ja värjäysaineitten vienti maastamme on aivan mitätöntä; tämän vuoden tammi—toukokuun vientiarvo on ainoastaan 70,000 markkaa. Viime vuoden vastaavan ajan vienti oli vieläkin pienempi, 55,000 markan arvoinen. Vienti on suuntautunut ensisijassa Saksaan ja sitten Viroon.

9.12.15

Valuable Receipts. To Dye a Dark Blue on Wool.

Scientific American 13, 28.3.1863

We have received several letters recently from persons living in the country, inquiring how to dye a dark bue on wool. To color fast dark blue on wool or woolen cloth, there are only two effective methods practiced by dyers; these consists in using indigo and woad in warm vats. The preparation of these vats and the modes of treating the coloring substances are impracticable to persons who wish to dye small quantities for domestic use. And besides this, it required much experience that cannot be communicated in a receipt to  conduct these processes. We will, therefore, describe more simple modes.

Indigo is the only substance which really can be conveniently used to dye a permanent blue on a limited scale, and at the present prce of this substance the color is expensive by any mode of dyeing. The best Bengal indigo should be selected. It may be known by its deep blue shade  slightly tinged with a copper hue. It must first be reduced to an impalpable powder, then mixed with half urine and soft water in a wooden or stoneware vessel of sufficient size to hold about five pounds of wool for a small batch. The indigo powder is mixed at the rate of eight ounces to ten gallons of urine and placed in a warm situation - about 64° Fah. - and stirred occasionally for five or six days. During the intervals of stirring the vessel should be covered with a thick cloth. The indigo will not dissolve in the liquid or communicate its color to the wool until it is deprived of a certain quantity of oxygen. The urine under fermentation acts pon the indigo chemically, and the liquor gradually becomes deep green in color. This is a sign that the process has proceeded favorably, and the wool to be dyed may now be placed loose in the vessel and stirred occasionally for about an hour then lifted and the liquor squeezed out into the vessel; none of it must be lost. The wool when lifted will be of a deep green color, but upon exposure to the atmosphere it absorbs a certain quantity of oxygen and becomes a dark blue. It may now be washed in cold water, then dried and prepared for carding. A second batch of wool should be treated in the same manner, but its shade will be lighter than the first. It however, may be carded with the first batch and thus produce a medium shade of blue.

To obtain very dark shades of blue two or three vessels made up in the manner described may be used, and the light shades of blue dipped, after being aired, into the stronger blue liquor. This is the only economical way of proceeding when a considerable quantity of wool is to be dyed. The odor of the liquor is very pugent, but the blue thus produced is very permanent and will stand washing and sunshine wihtou fading. Wool will not take on the color unless it is perfectly free from greae; it should, therefore, be washed before it is dyed. This is the old-fashioned method of dyeing blue in the rural districts, and is the most simple, though not a very pleasant operation.

A very dark blue may also be dyed on wool with logwood and the bichromate of potash. The wool being perfectly cleaned, is first boiled in a tin, copper or iron vessel, such as a potash kettle - with one ounce of the bichromate of potash to every five pounds of wool. Sufficient water to allow the wool to be stirred freely with a stick should be used, and the bichromate dissolved in the water before the wool is placed in it. After boiling for half an hour the wool is to be lifted out, aired and allowed to drip until it is in a moist state. The spent liquor of the bichromate of mordant, as it is called, must be thrown away and replaced with clean water. Two pounds and a half of logwood chips placed in a coarse bag are no to be boiled for one hour in the water, then the five pounds of prepared wool are placed therein and boiled for one hour, then lifted out, aired, washed and dried. A very good blue inclining to black is thus dyed, but it is not equal in any respect to indigo.

Copperas may be substituted for the bichromate of potash. Blue vitriol (sulphate of copper is used by many persons in the country to dye blue-blackwith logwood, but this color always fades when exposed to sunlight. A little crude tartar is used by many dyers, mixed with the bichromate of potash and with copperas in the preparation; and with the logwood about one-tenth part of camwood is also used to good advantage. Purslain and carrot tops will color blue on wool, but the processes described are the most convenient. Concentrated logwood which is sold by most druggists may be used instead of chip logwood - a very small quantity of it will suffice to dye a dark color. A deep royal blue may also be dyed with the prussiate of potash and logwood, but the process is intricate. The above mode of dyeing may be practiced by any person with limited conveniences.

8.12.15

Valubale Receipts. Indelible Ink.

Scientific American 21, 22.11.1862

The basis of indelible ink is nitrate of silver. Such ink is chiefly used for marking linen for the purpose of withstanding the bleaching action of washing and exposure to the sun. Jules Guiller's indelible ink is made of nitrate of silver by weight, 5 parts, distilled water 12, powdered gum arabic 5, carbonate of soda 7, ammonia 10. These ingredients are mixed together and heated in a flask until the mixture acquires a dark tint. This ink may be thickened with sufficient gum mucilage to print indelible marks with type.

Redwood's indelible ink is prepared as follows: - Dissolve one ounce of nitrate of silver and one and a half of crystallized carbonate of soda in separate portions of distilled water, then mix them together when they will form a precipitate; this is collected in a filter and washed with distilled water. It is now placed in a porcelain mortar and 8 scruples of tartaric acid added and the whole triturated until effervescence ceases. Next add a quantity of ammonia to dissolve the tartrate of silver and mix with it 4 fluid drachms of archil, 4 of white sugar and 12 of powdered gum arabic; then pour in as much distilled water as will make 6 ounces of the mixture. This indelible ink differs from the common kind in the substitution of the tartrate for the nitrate of silver.

Another more simple indelible ink is made as follows: - Take 6 drachms of nitrate of silver and dissolve in 3 ounces of distilled water and as much ammonia is added as will liquify a precipitate of the silver, which occurs at first. A little neutralized sulphate of indigo is now added and 4 drachms of gum arabic mucilage, when it is ready. These inks should be kept in red glass bottles, or where they will be excluded from the action of light. The cloth after being marked with such ink should be exposed to light, and also slight heat before the fire, or the heat of a flat-iron. If cloth is first prepared with a solution of the chloride of tin, then washed and dried, and afterward written upon with a solution of terchloride of gold, ad indelible black is also formed.

An ammonical solution of a salt of gold, mixed with a portion of the indelible ink made with the tartrate of silver, produces a superior indelible ink, but it is too expensive for common use.

A purple red indelible ink is made with a solution of 1 drachm of bichloride of platinum in 2 ounces of distilled water. The linen must be prepared to receive it by first being moistened on the part to be marked with a solution of 3 drachms of carbonate of soda and 3 drachms of gum arabic in an ounce and a half of water, and then dried.

7.12.15

Voi- ja juustoväristä.

Karjantuote 33, 19.8.1921

Voin ja juuston värjäämiseen käytetään kasviväreistä valmistettuja väriliuoksia, sillä useissa maissa on anilini- eli tervavärien käyttäminen tähän tarkoitukseen kielletty. Anilinivärien käyttämiskielto johtuu siitä, että ne voivat olla myrkyllisiä. Nykyään kuitenkin valmistetaan anilinivärejä, jotka eivät ole myrkyllisiä, mutta siitä huolimatta kielto käyttää niitä edelleen on voimassa. Tärkein, melkein yksinomaan käytetty, kasviväriaine on n. k. orleana. Selostan tässä miten orleanaväriainetta saadaan ja miten voi- ja juustoväriä valmistetaan. Tosin valmistustavat suurimmaksi osaksi ovat tehdassalaisuuksia, joten en tunne yksityisseikkoja.

*) Kutsutaan myös Ruca-, Urucu-, Bixa-, Rocon-puuksi.

**) Orleanaa kutsutaan myöskin annatto'ksi.
Orleana väri saadaan orleana*) puun (Bixa orleanan) hedelmistä. Tämä orleana-puu kasvaa villinä Etelä-Amerikassa ja Länsi-Intiassa (Guyana, Antillit, Cayenne), joissa sitä myöskin viljellään. Vielä sitä viljellään Itä-Intiassa. Hedelmät ovat noin luumunkokoisia. Hedelmän sisällä on pehmeä tärkkelyspitoinen massa ja siinä noin 30—40 siementä. Orleanaa valmistettaessa hedelmät ensin kuoritaan, hedelmäliha ja siemenet survotaan hienoksi sekä sekoitetaan veteen. Täten saadun seoksen annetaan käydä 10—14 päivää. Käymisen loputtua siivilöidään neste jaannetaan sen sitten seistä rauhassa, jolloin väriaine laskeutuu pohjaan. Pinnalla oleva kirkas neste kaadetaan pois. Pohjasakka on punainen, taikinamainen. Sitä kuumennetaan lievästi kuparikattiloissa, kunnes se muuttuu suhteellisen kovaksi. Saatu massa peitetään bananin tai pisangpuun lehdillä ja lähetetään sellaisena kauppaan. Toisinaan sen myöskin annetaan kokonaan kuivua ja muovaillaan silloin kakuiksi. Itä-Intiasta, pääasiallisesti Bengaaliasta, kauppaan lähetetty orleana on tavallisesti kuivaa ja laadultaan parempaa kuin Etelä-Amerikalainen, jota lähetetään etenkin Cayenne'stä Bordeaux'iin, Havre'en, Marseilleen ja Lissabon'iin. Tavallinen kostea orleana **) on väriltään punaisen ruskeaa, haju muistuttaa jonkunverran naurista, mutta usein se myös haisee ammoniakille, sillä tuohon käyneeseen orleana-taikinaan pannaan usein virtsaa joukkoon, jotta väri tulisi kauniimman punaiseksi. Kuiva, kakkumainen orleana, joka on laadultaan parempaa ja sisältää enemmän väriainetta, on usein tummanruskeaa, ja haju on hyvin heikko. Luonnostaan on orleanassa korkeintaan noin 10—12% tuhkaa, mutta usein sitä väärennetään lisäämällä tiilijauhetta, okkeria, savimaata y. m., jolloin tietenkin tuhkapitoisuus tulee suuremmaksi. Täten valmistetussa orleanassa on korkeintaan noin 5—8 % väriaineita, loput on vettä, kivennäisaineita ja ei värjääviä aineita, kuten tärkkelystä, kasvissyitä, hartsia y. m. Tärkein väriaine on n. k. "bixin'i". Paitsi bixiniä on orleanassa myös keltaisia väriaineita. Bixini on onnistuttu eristämään puhtaana, mutta sen kokoomus ei ole vielä lopullisesti selvitetty. Puhdas bixini kiteytyy violettisina kiteinä ja sulaa noin 191 asteessa. Se on veteen liukenematonta, mutta liukenee erinäisiin organisiin liuottimiin, kuten alkoholiin, kloroformiin y. m. Vahvat emäkset kuten kali- ja natronilipeä liuottavat bixinin, jolloin muodostuu bixinin suoloja. Myöskin sooda- ja potaskaliuoksiin bixini liukenee. Muiden metallien bixinisuolat sitävastoin ovat veteen liukenemattomia; bixini muodostaa niiden kanssa liukenemattomia aineita, n.k. värilakkoja,  jotka, esim. aluminiumisuoloilla saadut, ovat oranssinvärisiä.

Ennenkuin opittiin valmistamaan kauniita anilinivärejä käytettiin kankaita y. m. tavaroita värjättäessä kasvivärejä. Niinpä orleanaakin käytettiin puuvillan, villan ja silkin värjäämiseen. Nämä se värjää kauniin oranssinpunaisiksi ja väri on pysyvä. Se ei muutu happojen, saippuoiden ja kloorin vaikutuksesta, eikä hangatessa irtaannu. Valossa se sitävastoin vaalenee helposti. Nykyään tuskin ollenkaan käytetään orleanaa kankaiden värjäämiseen. Sitä käytetään melkein yksinomaan juusto- ja voivärien valmistukseen.

Juustoväriä valmistettaessa orleanapuusta poistetaan ensin sopivien menettelytapojen kautta, liika-aineet niin, että orleana jää jälelle, jonka jälkeen puhdistettu orleana liuotetaan kali- tai natronlipeään tai myös sooda- tai potaskaliuokseen, saatu liuos siivilöidään ja juustoväri on valmis. Itse asiassahan valmistus, kuten näkyy, ei ole  kovin monimutkaista, mutta siitä huolimatta hyvän ja tasaisen värin valmistus vaatii suurta huolta ja tarkkuutta sekä joukon työvälineitä.

Voiväriä valmistettaessa puhdistetaan ja kuivataan orleana, jonka jälkeen se liuotetaan johonkin kasvisöljyyn, esim. olivi-, maapähkinä- tai puuvillasiemenöljyyn. Saatu liuos siivilöidään sitten. Joskus liuotetaan orleana myöskin kivennäisöljyyn, mutta sellaista voiväriä käytettäessä tulee voihinkin hiukan kivennäisöljyä, ja koska näitä öljyjä on vaikea puhdistaa niin, että ne ovat vallan hajuttomia ja mauttomia, sattuu helposti, että voi saa voiteluöljyä muistuttavan maun.

Sekä voi- että juustovärin tulee olla kirkkaan eikä siinä saa olla pohjasakkaa. Voiväriin kuitenkin helposti tulee pieni pohjasakka, tai pullon seinille eroittuu hiukan kiinteätä ainetta. Etenkin vanhassa voiväripullossa voi huomata hiukan värieroittumia, jotka kumminkin eivät vaikuttane voivärin käyttökelpoisuuteen. Molempien värien tulee tietenkin olla mahdollisimman voimakkaasti värjääviä, mutta toisaalta värivoimakkuuden tulee aina olla saman. Olen tutkinut muutamia täällä myytyjä värejä ja on niissä kaikissa kutakuinkin sama värivoimakkuus. Muuten on helppoa tarkastaa ovatko eri tehtaiden valmisteet yhtä voimakkaasti värjääviä. Tätä varten laimennetaan väri ensin, sillä  laimeammassa liuoksessa on helpompaa nähdä eroavaisuuksia värissä. Esim. juustoväriä tutkittaessa voi laimentaa 1 cm3 väriä 200 cm3:llä vettä. Voiväriä laimennetaan samoin, mutta veden asemesta on käytettävä jotain mahdollisimman väritöntä öljyä esim. valkoista ompelukoneöljyä tai jotakin muuta öljyä, yhdentekevää onko se kasvi- tai kivennäisöljyä. Voiväriä tarkastettaessa on myöskin tarkastettava, että voiväri ei anna voille vierasta makua.

Nykyään sekä voi- että juustoväri on varsin kallista, johtuen tämä osaksi siitä, että nämä värit ovat tuotettavat ulkomailta, pääasiallisesti Tanskasta ja Ruotsista, mutta myöskin siitä, että orleanan hinta on tuntuvasti kohonnut. Niinpä maksaa kilo parasta orleanaa nykyään Englannissa 5/— naulalta. Kilo siis maksaa noin 131 markkaa.

A. E. Sandelin.