31.7.15

Lähetettyjä kirjoituksia. Suomen lippu.

Uusi Suometar 89, 2.4.1917

Varsin väärä on luulo, että lippumme väreinä on olevia punanen ja siinä, keltanen leijona. Ei kukaan tosi suomalainen tule koskaan hyväksymään sellaista lippua omaksi, kansalliseksi tunnusmerkikseen. On sanottu, että tuo leijona on Suomen vanha, peritty tunnus. Vaan jos esi-isämme ovat tehneet erehdyksen lippua valitessaan, niin pitääkö meidän yhä heitä seurata. Mitä tekemistä on meillä leijonan kanssa, mitä yhteistä kansallamme ja tuolla etelän pedolla. Kuvastaahan leijona tosin jaloutta ja ylevyyttä, mutta onhan muita samanarvoisia ja meitä lähempänä olevia vertauskuvia, esim. karhu, joka mainiosti kuvaa kansaamme. Ja sitten punanen ja keltanen yhdessä! Eivätkö ne ole selvät Ruotsin värit, joskin vähän toisessa muodossa. Pitääkö meidänkaikessa jäljitellä ruotsalaisia? Emmekö edes omaa, kansallista lippuamme saa heistä jyrkästi eroavaksi?

Ei. Suomen kansalla tulee olla omintakeinen, kaunis ja sopiva lippu. Ja mikä muu voisi tulla kysymykseenkään kuin sinivalkonen. Kun katselemme sinisiä ja valkosta, niin kohdistuvat ajatuksemme heti kaikkeen ylevään, kauniiseen ja puhtaaseen; ja ovathan nuo värit vertauskuvia maamme sinisistä järvistä ja valkeista hangista. Huomautus, että muillakin on sinisiä järviä ja valkoista lunta, on aivan aiheeton, kun kuitenkin samalla puolustetaan leijonaa, jota meillä ei ole edes lähimaillakaan.

Voimmeko toivoakaan mitään kauniimpaa ja sopivampaa lippua kuin sinivalkoinen. Se on oleva edelleenkin suomalainen, kansallinentunnusmerkkimme. Sivuasia on sitten, miten nuo värit järjestetään. Kaunein mielestäni olisi lippu, jossa on kaksi sinistä ja kaksi valkoista, vaakasuoraa juovaa.

Suomalaiset, muistakaamme siis, että lippumme on oleva sinivalkoinen.

- P. W. W.

30.7.15

Maaseutu-uutisia. Vallankumoushautajaispäivä Valtionrautateillä.

Uusi Suometar 89, 2.4.1917

Torstai-iltana klo 9:n aikaan sähköitettiin Pietarista Suomen valtionrautateiden päätirehtöörille Helsinkiin, että perjantaina tulee rautateiden asemat liputtaa punaisilla lipuilla puolitangossa, konttorit pitää suljettuina ja on päivä katsottava muutenkin pyhäpäivän kaltaiseksi.

Myöhemmin yöllä klo 12 saivat kaikki asemat, nähtävästi edellisen sähkösanoman johdosta, kiireellisen sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että rautateillä on perjantai pidettävä täydellisenä pyhänä ja jos liputusta käytetään, niin täytyy käyttää punaisia lippuja puolitangossa.

29.7.15

Taideteoksien säilyminen.

Uusi Aura 79, 8.4.1915

On jotenkin yleinen se käsitys, eitä wanhain mestarein maalausten hywä säilyminen johonkin määrään riippuu ammattisalaisuuksista - joiden tieto on kadonnut.T:ri Maximilian Foch julkaisee Franklin-waitoksen aikakauskirjasta tutkielman, joka käsittelee tätä kysymystä tieteelliseltä kannalta. Foch muun muussa huomauttaa, että wanhat mestarit käyttiwät wain muutamia wärejä - matara eli krappi oli näistä yksi ja niiden kestämyys oli taattu, ja että he karttoiwat semmoisten wärien sekoittamista, jotta yhdessä muodostawat toisen wärisiä kemiallisia yhdistyksiä. Foch on kehittänyt menetelmiä, joiden kautta woidaan erottaa myöhemmät kopiot alkuteoksista. Sinkkiwalkoisen käyttäminen lyijywalkoiswn asemesta, protoplasmajätteet puun soluissa ja asfaltin läpikuultawuus warjokohdissa owat todistuksia siitä, ettei taulu ole wanha, waan uudempi jäljennös. Mutta nykyaikoina sawu ja kaasuhöyryt uhkaawat turmella kaikki maalaukset. Foch moittii nykyaikaista maalaustapaa, joka käyttää wäripötköä sinään palettitveitsen keralla pensselin sijasta. Tällä tawalla kankaaseen kiinnitetyt wäriliuskat aikaa myöden lohkeilewat ja warisewat pois. Jos tätä menelmää olisi käytetty kolmisensataa wuotta takaperin, niin ei Italian suurien mestarien tauluista olisi meidän aikoihimme paljoakaan säilynyt.

28.7.15

Lähetettyjä kirjoituksia. Lippuasian pitävät kai monet ratkaistuna...

Uusi Suometar 89, 2.4.1917

Lippuasian pitävät kai monet ratkaistuna nähtyään nuo mahtavan ja samalla ylhäisen komeat leijonaliput yleisten rakennustemme katoilla maaliskuun-manifestin päivänä ja epäilemättä he eivät ole olleet huonomakuisia ihmisiä, sillä leijonalippu semmoisessa asussa kuin se silloin esiintyi keltaisine leijonineen ja hopealta hohtavine tähtineen rikkomattoman punaisen keskellä, on todella koristeellisesti voimakkaimpia ja ylesvimpiä väriyhdistelmiä mitä on olemassa. Kun siinä lisäksi keltaista ja valkoista ei ole paljon, ei se riko yleissävyä, joka on punainen, radikaali niinkuin me melkein poikkeuksetta tässä maassa olemme. Eduskuntamme enemmistö on sosialistinen, porvaristomme yleensä uudistushaluinen. Uudistuksen merkkinä pitää siis olla jotain voimakasta, radikaalia, ja tätä on punainen. Kokonaisuutena katsoen olemme väkevästi nousevaa kansaa, siksi meillä pitää olla voimakkaat värit. Kun nämä värit lisäksi ovat historiallisia, niin on todella onniteltava sattumaa, joka on ne määrännyt vaakunakilpemme väreiksi.

Entä sinivalkoinen? Kylmä, kalvea, tekaistu, laiha, suuressa määrin epätaiteellinen. Sen vieressä tulee vilu, se ei kylmyydellään ketään lämmitä, ei viehätä silmää ja sillä on kalvea, poistava väriharmonia. Epäilen siiresto Topeliuksen taiteellista makua, jos - niinkuin väitetään, — se on pääasiassa hänen keksimänsä Suomen kansallisväreiksi. Jotain vienoa ja lapsellista sitä katsellessa tosin tulee mieleen, mutta me emme ole enää niin hennon hienoja, me olemme miehekkäämpiä. Kun se lisäksi on tekaistu perustamatta mihinkään historialliseen tapahtumaan, ei mielestämme käy ensinkään sääliksi, vaikka tämä lippuehdotus iäksi painetaan unholan helmaan.

Juovikas punakeltainen on niinikään epäonnistunut. Se on hajanainen, kirjava, vieraalta vaikuttava. Jos siihen vielä liitetään vaakuna kantaan, niin silloin se mielestäni sopisi hyvinkin kyltiksi lelukaupan ikkunaan, mutia ei kansan lipuksi, jonka tulee olla kokonainen, yksinkertainen ja arvokas.

Entä "Hämeen vaakunalippu", jota "Suomalainen kynä" ehdottaa? Tekaistu, mauton, järjetön. Parempaa keinoa hävittämään lipun arvokkuus ja kokonaisuus ei varmaan olisi kuin ruveta viiruttamaan sitä valkeilla reunoilla tai asettaa siihen - niin useissa kansallislipuissa ikävä kylläkin on - kaksi väriä, punainen ja valkoinen, tappelemaan ylivallasta. Muita tällaiseenkaan epätaiteellisuuteen ei ehdottaja tyydy, hän ehdottaa vielä leijonan keskelle ja niin hän saakin lipustaan täydellisen lelun, joka ei voi herättää enempää huomiota. Se on silloin jo aivan niiden monien puna- ja siniristiehdotustenarvoinen, jota ei mikään maku eikä taiteellinen vaisto ole ollut ohjaamassa.

Mutta leijonalippu on arvokas ja kaunis. Siinä yhtyy menneisyys ja nykyisyys, se on voimakasvärinen ja voima kastuntoinen, ylevä. Olen varma ettei mikään lippuehdotus kykene työntämään leijonaamme paikoiltaan, mihin se tosiarvoillaan on noussut, sillä kaikki muut ehdotelmat ovat todella olleet rihkamaa tämän onnellisesti osuneen värisommittelun ja viivayhtymän rinnalla.

- Taiteilija.

27.7.15

Vapaita lausuntoja. Suomen tasavallan lippu.

Työn Valta 35, 10.7.1919

Kun jonkin maan hallitusmuoto muuttuu, muuttuu tavallisesti myöskin maan lippu. Meidän sinivalkea lippumme on syntynyt sellaisena aikana, jolloin punainen väri oli suurimmasta osasta kansaamme inhottu väri, niiden kauhistumien ilkivaltaisuutksien tähden, joita "svabodan" veripunaisen lipun alla harjoitettiin. Mitkään järkisyyt lippukysymyksessä eivät silloin voineet valtiopäivillä päästä kuuluville. Siten saimme silloin sinvalkeat värit, monarkistiset värimme, Suomen kuningaskunnan värit.

Nyt on Suomen tasavalta saatu pystyyn kaikkien tasavaltailaispuolueitten yhteisvaikutuksella. Eikö valtiopäivien ole siis muutettava Suomen lippukin samanmukaisesti? Se on minusta luonnostaan selvää seuravista syistä:

1:0. Vapaustaistelun verikasteella olemme saaneet vapautemme, mutta veri on sydämmenkin väri. Sen tähden tulee tasavaltalaisen lippumme pohjavärin olla punaisen. Aurinko on kaiken elämän, kaiken edistyksen ahjo. Siksi olkoon punaisella pohjalla keltainen auringonristi.

2:0. Punainen ristilippu oli sinä perustuslaillisten puolueiden lippuna, jonka alle vapauden ystävät järjestyivät taisteluun valapattoista tsaarikuntaa vastaan. Se lippu liehui ensimäisen kerran suuressa vastalausekokouksessa Turussa (Kupittain puistossa) muutamia kuukausia Bobrikoffin kuoleman jälkeen.

3:0 Punakeltaiset värit ovat Suomen historialliset (heraldiset) värit. Tähän katsoen ilmaisee risti sitä, että Suomi kuuluu historiallisesti Skandinaviaan (sillä kaikilla Skandinavian mailla on ristilippu).

4:0 Punakeltaiset värit ovat kansanvärejä (esiintyvät kansallispuvuissammekin, jopa lappalaistenkin).

5:0 Punakeltaista lippua ovat taiteilijamme esittäneet sopivimmaksi saamaan aikaan meidän luonnossamme meidän maassamme juuri sitä tunnekuvaa, joka maan lipun on herätettävä. Se on dekoratiivinen ja voimakassävyinen (aivan toisin kuin sinivalkea lippu.)

6:0 Punakeltaista lippua ovat meille ehdottaneet merimiehemme, koska se on (päinvastoin kun sinivalkea) kauas näkyvä ja selvä mereltä ja pysyy helposti puhtaana (sellaisena sinivalkea lippu ei voi pysyä).

7:0 Punakeltainen ristilippu on meidän lippumme, kun taas sinivalkea ristilippu on venäläinen lippu, tsaarivallan aikana Venäjän kaikkien purjehdusseurojen yhteinen lippu, sekä (risti nurkittain Andrean ristiksi asetettuna) myöskin Venäjän sotalaivaston lippu.

8:0. Punakeltainen ristilippu on ainoa lippu, joka voi täydellisesti liittää kaikki tasavaltalaisen Suomen perustuslailliset kansalaiset yhteistyöhön isänmaan onnen ja kunnian puolesta.

Sääksmäki 6. 7, 1919.

Thorsten Renvall.

26.7.15

Triebolit-Henna-saippuat "Rapid" käyttöohjeet

Yhteen tukanpesuun otetaan 2-3 ruokalusikallista Triebolit-Henna-saippuaa "Rapid" aina pestävän tukan runsauden mukaan. Tarkasti on pidettävä huolta siitä, että tukka tasaisesti ja runsaasti peitetään Triebolit-Henna-saippualla, sillä vain sillä tavalla aikaansaadaan tasainen värjäys.

Se määrä Triebolit-Henna-saippuaa "Rapid", joka tukanpesuun tarvitaan - tällöin on käytettävä metallivapaata astiaa - lämmitetään vesikylvyssä (koskaan ei saa panna saippuaa suoraan tulelle). Sillä aikaa kun saippua lämpenee, rikotaan yhtä tukanpesua varten kaksi kappaletta oheisista tableteista käärimällä ne paperinpalaseen ja hakkaamalla ne sitten rikki kovemmalla esineellä. Täten saatu jauhe kaadetaan lämminneeseen saippuaan ja liuotetaan siihen täydellisesti seosta jatkuvasti hämmentäen. Tizian (n:o 4) ja Goldblond (n:o 2) varten tabletteja ei käytetä. Platinanvaaleassa (N:o 5) ja Dekolorissa (N:o 6) liuotetaan, tablettien sijasta, näitten värien mukana toimitettu jauhe lämmitettyyn saippuaan. Yhden putken sisältö on tarkoitettu yhteen värjäykseen.

Elleivät hiukset ole rasvaisia, voidaan niihin heti panna runsaasti ja perusteellisesti Triebolit-Henna-saippuaa "Rapid" kunnes se vaahtoaa. Jos hiukset kuitenkin ovat rasvaiset (likaiset), on suositeltavaa ennen värjäystä pestä ja viruttaa ne hyvin. Kun sitten hiukset on hyvin virutettu, hangataan ne pyyhkeellä hyvin kuiviksi, jonka jälkeen niihin huolellisesti pannaan Triebolit-Henna-saippuaa "Rapid", kunnes tämä vaahtoaa. Siitä on tarkasti pidettävä huolta, että hiusten jokainen kohta on tasaisesti peitetty Triebolit-Henna-saippuat "Rapid". Aina sen mukaan, kuinka tumma väri halutaan, annetaan vaahdon vaikuttaa 5-30 minuuttia. Platinavaaleassa 15-40 minuuttia.

Jos on värjättävä valkeita hiuksia ohimoilla taikka erityisen vahvasti harmaantuneita kohtia tukassa, niin on suositeltavaa, että näihin kohtiin ennen yleistä tukanpesua hierotaan Triebolit-Henna-saippuaa "Rapid".

Kestolaineitetut, valkaistut taikka aikaisemmin värjätyt hiukset ovat enimmäkseen jo vaahdon 15 minuuttia niihin vaikutettua tarpeeksi värjätyt. Tällaisiin hiuksiin imeytyy nim. hiusväri paljon nopeammin, mikä erikoisesti on pidettävä mielessä, jotta tukka ei tummuisi liikaa. Triebolit-Henna-saippuan "Rapid" tarpeeksi vaikutettua tukkaan virutetaan se tarkasti pois. Suositeltavaa on myöskin värjäyspesun jälkeen, että tukka pestään tavallisella juoksevalla saippualla ja itten huuhdotaan perusteellisesti.

Jälkikasvin käsittelyssä sekotetaan väri lisäämällä siihen magneesiaa ohueksi puuroksi mikä pannaan jälkikasvuun. (Tähän tarkoitukseen ostetaan apteekista "kevyesti saostettua magneesiaa".)

Väritäplät otsalla, niskassa j. n. e. voidaan ilman muuta pestä pois lämpimällä vedellä ja saippualla. Jälkivärjäyksessä on huomattava, että vain hiusten jälkikasvu on kostutettava Triebolit-Henna-saippualla siten, että ylimenokohtaa aikaisemmin värjättyyn tukkaan ei huomaa.

Pulloissa mahdollisesti esiintyvät pohjasakat eivät vaikuta mitään värivaikutukseen. Ennen käyttöä on pulloa hyvin ravistettava ja käytön jälkeen on pullo heti jälkeen sulettava ilmatiiviisti. Paukkauksessa olevat tabletit on samoin sulettava ilmatiiviisti, koska ne muuten helposti imevät kosteutta itseensä ja siten kadottavat vaikutuksetaan.

A. B. F. Tilgmann O. Y.

25.7.15

Zinkfärgers och Blyfärgers olika inflytande pa helsan.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 21, 1.6.1849


Blond de många besöningar, som Société d'encouragement pour l'industre nationale i Paris utdelat innew. år, omnämnes en guldmedalj om 3000 francs wärde, tillerkänd M:r Leclair för uppfinningen af hwita och andra färger, der zink intager blyets plats. Société d'encouragement hade utsatt detta pris, för att afskaffa bruket af blyhwitt och andra blyfärger, som är så skadligt för helsan. För ott ådagalägga den dietiska wigten af denna förändring, anföres i berättelsen härom, att under de tio åren från 1838 till 1847 hade på sjukhusen i Paris intagits 3142 personer, som lidit af metallkolik, och bland dessa 1898 arbetore wid blyhwitts- och mönjefabrikerna, 712 målare, 63 färgmalare och 10 tillwerkare af så kallodt postlinsgrupper; men att i Leclairs fabrik, den sedan 1846 endast tillwerkats zinkhwitt och andra zinkfärger, icke en enda person anfallits af metollkolik eller andra från färgfabrikationen härrdrande åkommor.

24.7.15

Att färga handskar.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 21, 1.6.1849


Ljusbrunt.
De rena handskarna läggas 24 timmar i en lösning af jernfitspån i stark ättika, och torkas derefter långsamt. De behandlas derefter med en blandning af 3 qwarter rosenwatten, 2 lod mandelolja eller matolja och 4 äggulor och torkas på ett rent ställe. Äggulorna och mandeloljan böra förut wara blandade innan rosenwattnet tillsättes.

Kaffebrunt.
Handskarne betas först i nyss anförda jernlösning och behandlas sedan med en lösning af salt-grönt. Appretur gifwes med mandelolja, äggula ock watten och torkningen sker som wanligt på formen, om ej skinnet först på detta sätt behandlaS.

Mörk blått eller ljusblått
bekommes om handskarne först doppas i en kokwarm lösning af 2 lod pottassa i 3 qwarter watten, och efter kärlets tagning från elden så mycket af en lösning af indigo i swafwelsyra (som fås på Apotheken unter namn of indigo tinktur) tilldrypes att önskad nuance uppstår, hwarefter handskorne haftigt upptagas, affsköljas och torkas.

Violett
erhålles om handskarne på nyss anförde sätt först blifwit färgode ljusblå, och sedan afsköljas ännu wåta i en wätska hwari finnes litet cochenill och citronsaft.

Ljus- och mörkbrunt.
Handskarne betas först i en färgsoppa of 2 lod grofstött gurkmeja och 1/4 lod alun eller lika mycket potaska, om färgen skall bli mörkgrön, och watten; derefter tilldrypes indigo tinktur så mycket som erfordras. Efter färgningen behandlas handskorna pa wanligt fätt.

Att gifwa handsskinnen endast en anstrykning med en färgdeg är sämre än, att, som nu blifwit uppgifwit behandla dem både med betnings- och färgnings medel. Anstrykningen deremot blir bara mekanisk och kan snart bortnötas. Om 2 qwintin pulw. cochenille och 4 lod winsten digererar några dar med 8 lod watten fås en röd wätska med litet tensalts lösning och utrörd med dragantslem kan begagnas till anstrykning för rödt. E afkok på blåholtz med litet alun och blandadt med så mycket af nyss anförda röda wätsko som erfordras ger en violett färg. Ett afkok på pulw. gurkmeja med litet alun och watten ger gul färg. Denna gula färg med indigo tinktur ger en grön färg. Allo dessa färgwätskor böra som den röda förtjockas före anstrykningen med dragantlimm eller dylikt och lädret måste wara urtwättadt och mjukt.

23.7.15

Terpentinolja, framställd direkt ur ved genom kolning och natroncellulosakokning.

Teknikern 813, 22.1.1913


Af Hilding Bergström i Jernkontorets Annaler.

I handeln förekommande terpentinoljor äro framställda:
A. ur kåda, som erhållits genom barrträds sårning;
B. direkt ur veden i samband med
a) kolning,
b) natroncellulosakokning.

Största mängden terpentinolja framställes enligt A, men kommer olja, framställd enligt B, med all sannolikhet att kvantitativt ökas, i synnerhet genom ett allmännare tillvaratagande af terpentinoljan vid natroncellulosakokningen.

Hitintills utförda undersökningar (utförda på oljor från tall och gran) hafva gifvit vid handen, att vedens nativa olja, som erhålles ur veden genom afdrifning med vattenånga af låg temperatur, innehåller större kvantiteter oxidationsprodukter och polyterpener än den olja, som på samma sätt utvinnes ur motsvarande sårade träds kåda. Vidare har det visat sig, att om ofvannämnda vedens nativa olja och oljan ur kådan på samma sätt renas genom lutbehandling och destillation de erhållna renade produkterna något afvika från hvarandra, i det att den förra renade oljan i allmänhet håller något mindre pinen än den senare. Enligt praktiska försök är det emellertid konslateradt, att för t. ex. målningsändamål ofvannämnda båda renade oljor kvalitativt kunna jämställas.

Ur själfva veden kan sålunda framställas en terpentinolja, som för vissa praktiska ändamål är jämförbar med den olja, som framställes ur kåda, erhållen genom motsvarande trädslags sdrning. Men den terpentinolja, som framställes direkt ur veden, öfverensstämmer ej alltid med denna vedens nativa olja.


I. Terpentinolja erhållen vid träkolning.

* ) "J. K. A." 1908, sid. 90.Vid kolningen sker en öfverhettning af vedens ursprungliga olja *). Denna öfverhettningens inverkan beror bl. a. på kolningsapparatens olika drifningssätt, samt växlar äfven för olika skeden inom samma kolningsprocedur. Allt efter graden af öfverhettningen förändras vedens nativa olja mer eller mindre:
I. Pinen öfvergår vid något öfver 300° i dipenten.
II. En polymerisation af terpener inträder, hvilken väsentligt kan minska terpentinoljeutbytet.
III. Vid högre öfverhettningsternperatur sker en sönderdelning af terpentinoljan.

Där terpentinoljan under hela tiden för drifningen i kolugnen blir utsatt för en temperatur af t. ex. 450°, är den erhållna oljan, praktiskt taget, fri från pinen, och inträder dessutom en polymerisation, som kan uppgå till 15% af den nativa oljans enkla terpener. Vid kolning i all- mänhet blir ju oljan ej under hela drifningstiden utsatt för så hög öfverhettningstemperatur, och öfvergår då pinen endast delvis i dipenten, hvarjämte polymerisationen blir mindre. Högre öfverhettningsternperatur åstadkommer en verklig sönderdelning af terpentinoljan. Härvid bildas okondenserbara gaser, benzol, toluol m. fl. lätt flyktiga ämnen, hvilka senare komma att ingå i råoljan för terpentinoljeframställningen samt dessutom cymol, som då kommer att ingå i den färdigrenade oljan.

Vid själfva torrdestillationen af träet och hartset i träet bildas oljeartade kroppar, hvilka tillsammans med vedens genom öfverhettning mer eller mindre förändrade nativa olja utgör den råprodukt, ur hvilken terpentinolja genom en eller annan reningsprocedur framställes. Dessa rå- produktens vid torrdestillation bildade föroeningar bestå af:
I. kroppar med lägre kokpunkt än terpentinoljan (förolja);
II. kroppar med högre kokpunkt än terpentinoljan (s. k. tjärartade beståndsdelar;
III. kroppar, hvilkas kokpunkt sammanfaller med terpentinoljans, eller hvilka icke genom destillation kunna frånskiljas den verkliga terpentinoljan.

I föroljan ingå bl. a. acetaldehyd, furan, sylvan, aceton, diacetyl, metylacetat, metyletylketon, dimetylfuran, acetylpropionyl, cyklopentanon, benzol, toluol, xylol.

Af dessa föroreningar kunna I och II genom destillation och kemikaliebehandling praktiskt taget aflägsnas, hvaremot III ej kan aflägsnas från den verkliga terpentinoljan genom destillation samt endast delvis genom de vid reningsproceduren använda kemikalierna.

De i en väl renad kolningsterpentinolja ingående, vid torrdestillation bildade föroreningarna äro ännu ej fullt kända. Att cymol ingår i kolningsoljan är bekant. Vidare bildas vid torrdestillation af harts kol- väten, hvilkas kokpunkt sammanfaller med terpentinoljans, och hvilka så- lunda ingå i denna.

Vedens renade nativa terpentinolja förstöres nästan fullständigt med permanganat, som däremot i kolningsoljan lämnar oförstörda kvar kolväten med en kokpunkt af omkring 170°.

En omsorgsfullt renad terpentinolja, som leder sitt ursprung från en råolja, som uttagits ur kolningsapparaten, då kolning inträdt, inne- håller sålunda:
I. Vedens nativa terpener i mer eller mindre genom öfverhettning förändradt skick.
II. Vid torrdestillationen bildade kroppar, hvilka genom destillation och den vid reningen använda kemikaliebehandlingen ej kunna skiljas från den verkliga terpentinoljan.

Dessa föroreningar gifva åt den renade oljan en lukt, som afviker trån den nativa oljans.

I allmänhet framställes kolningsterpentinoljan i periodiskt arbetande retorter af en eller annan konstruktion. Innan den egentliga kolningen inträdt erhålles från kolugnen en råolja, som innehåller vedens nativa terpentinolja relativt föga förändrad och föga bemängd med vid torr- destillationen bildade föroreningar.

Då den egentliga kolningen inträdt, blir råoljan af sämre kvalitet, beroende dels på den högre temperaturen samt dels därpå, att råoljan nu kommer blandad med större mängder torrdestillationsprodukter.

Ju långsammare uppeldningen sker, desto större del af den i veden befintliga terpentinoljan hinner aflägsnas ur kolningsapparaten, innan den egentliga kolningen börjar och desto större blir terpentinoljeutbytet. Den erhållna råoljan blir i detta fall äfven mera lättrenad och den erhållna renade produkten närmar sig i sammansättning vedens renade nativa olja.

[TAULUKKO PUUTTUU]

Vid vanlig retortkolning finnas naturligtvis inga skarpa gränser beträffande råoljans kvalitet. Redan vid drifningens början kan nämligen lokal öfverhettning med åtföljande kolning inträda, men råoljans kvalttel är högst vid drifningens början och aftager mot drifningens slut.

Tab. I visar råoljans sammansättning under olika tider för en och samma kolning af töre, utförd i en retort med yttre eldning.

Utom af drifningsförhållandena beror äfven råoljans kvalitet af den använda vedens beskaffenhet (ju fattigare veden är på terpentinolja desto sämre blir äfven råoljan) samt dessutom af kolningsapparatens konstruktion.

Af det ofvanstående framgår sålunda, att den vid träkolningen er- hållna råoljans kvalitet kan uppvisa mycket stora växlingar.

Den renade terpentinoljans beskaffenhet rättar sig efter råoljans kvalitet samt är dessutom beroende af huru denna råolja renas. Den i allmänhet använda reningsmetoden består i en kombination af oljans destillation samt behandling med lut och 50—60%-ig svafvelsyra. Denna reningsprocedur väl genomförd i ett lämpligt apparatsystem, lämnar tillfredsställande resultat. Men vid de mindre verk, som rena terpentinolja, användes ofta för reningen billigast möjliga apparatsystem, i hvilket t. ex. de illaluktande oljorna ej kunna åtskiljas från terpentinoljan.

Den renade kolningsterpentinoljans kvalitet är sålunda beroende af råoljans beskaffenhet samt det använda reningssättet, och det är under sådana omständigheter tydligt, att den i samband med träkolning framställda terpentinoljan skall uppvisa stora ojämnheter i kvalitativt hänseende, hvilket däremot ej är fallet med den terpentinolja, som produceras ur sårade träds kåda.

Man kan naturligtvis äfven tänka sig, att i samband med kolning af barrved, rik på terpentinolja, denna fullständigt utdrifves t. ex. genom öfverhettad vattenånga, innan kolning inträder. I ett sådant fall kan sålunda, i samband med kolning, vedens nativa terpentinolja utvinnas i oförändradt skick.


II. Terpentinolja erhållen vid natroncellulosakokningen.

Något annorlunda ställer sig förhållandet för den terpentinolja, som framställes i samband med natroncellulosakokningen. Enligt hvad man nu vet, förändras ej vedens enkla nativa terpener nämnvärdt vid denna process. Däremot bildas särskildt vid den s. k. sulfatkokningen mycket illaluktande kroppar, hvilka till större eller mindre kvantitet ingå i rå- oljan. Dessa föroreningar kunna emellertid genom en effektiv destillation frånskiljas och den vid natroncellulosakokningen. framställda renade oljan blir då af samma kvalitet som vedens renade nativa olja. De minsta mängder af en del af dessa föroreningar gifva oljan en särdeles obe- haglig lukt och kunna således betydligt nedsätta oljans kvalitet, oaktadt oljan till sin sammansättning högst obetydligt afviker från vedens renade nativa olja. Den vid natroncellulosakokningen utvunna renade oljans kvalitet är sålunda för ett och samma träslag i hufvudsak beroende på reningens utförande, och hufvudvikten vid denna rening ligger i en om- sorgsfullt utförd destillation. Det har framhållits, att råoljan från sulfat- kokningen ej kan tillfredställande renas, om den lagrats någon tid. Detta är emellertid ett misstag, ty det har visat sig att ur sådan råolja, som legat lång tid, utan svårighet en förstklassig produkt har kunnat fram- ställas. Den råolja, som erhålles vid kokningens början, är mycket lätt renad, då den endast innehåller små mängder föroreningar, den vid kokets slut uttagna råoljan är däremot rikare på föroreningar, men låter sig äfven denna olja utan svårighet renas till en förstklassig vara.

För terpentinoljeframställning direkt ur ved användes olika slag af bättra, hvilka innehålla nativa oljor af olika sammansättning. Så t. ex. äro de oljor, som härstamma från de träslag, ur hvilka amerikansk och fransk terpentinolja framställes, rikare på pinen än oljan från vår tall. Hvad som har anförts om oljor från tall och gran beträffande t. ex. öfverhettningens och kolningens inverkan, reningsmetoder o. s. v. gäller emellertid äfven i hufvudsak terpentinolja framställd ur barrved i allmänhet.

I det föregände har redogjorts för de omständigheter, som beröra framställning af terpentinolja direkt ur barrved genom kolning och natroncellulosakokning. Nu finnas äfven andra processer, t. ex. basning af ved för framställning af brun slipmassa, på ett eller annat sätt utförd extraktion af kådrik ved o. s. v., vid hvilka terpentinolja kan erhållas. De förhållanden, som stå i samband med terpentinoljeframställningen vid dylika processer, kunna äfven bedömas af hvad som ofvan finnes angifvet om vedens nativa olja, samt terpentinoljeframställningen vid kolning och natroncellulosakokning.


III. Reagens på terpentinolja.

I litteraturen göres skillnad på "äkta terpentinolja" (ur kåda framställd) och "Kienöl" (ur ved genom kolning framställd), men torde denna indelning vara olämplig, då numera terpentinolja i tämligen stor utsträckning produceras vid cellulosakokningen.

För att skilja mellan "äkta terpentinolja" och "Kienöl" hafva vissa färgreaktioner föreslagits t. ex. enligt Herzfeld och Ulz.

Herzfeld har funnit, att vid skakning med en vattenlösning af svafvelsyrlighet alla slag af "Kienöl" färgas gulgröna, under det att de "äkta terpentinoljorna" på samma sätt behandlade blifva ofärgade, och Seeligmann och Zieke angifva i "Handbuch der Lack und Firnisindustrie", att man i Herzfelds reagens har ett utmärkt medel att skilja "äkta terpentinolja" från "Kienöl". Emellertid har det visat sig, att så ej alltid är förhållandet.

Genom att såra stammen på växande tall (Pinus silvestris) har utvunnits kåda, som destillerats med vattenånga. Den erhållna oljan har tvättats med lut samt härpå ånyo destillerats. Den så renade oljan gaf med SO2-lösning en tydlig gröngul färg. — På samma sätt ur kåda från gran (Picea excelsa) framställd terpentinolja gaf likaledes vid skakning med SO2-lösning en gröngul färg. Det är sålunda visadt, att genom Herzfelds reagens ej alltid kan afgöras om den undersökta oljan är "äkta terpentinolja" eller "Kienöl".

Det kan emellertid vara af intresse att konstatera, hvilka fraktioner af terpentinoljan, som åstadkomma färgreaktionen med SO2. Olika terpentinoljor samt olika fraktioner af terpentinoljor hafva behandlats med SO2-lösning och gifvit resultat, som tab. II visar.


Tabell II. 2

Prof n:r | Olja erhållen | Oljans färg efter behandling med SO2 | Anm
1 | ur tallkåda | Gröngul.
2 | " grankåda | "
- | " tallved |
3 | fraktion 156,3° | Ofärgad
4 | " 173° | " | Nativ olja, erhållen genom afdrifning med vattenånga, renad genom lutbenadling och destillation. Fraktionerna äro mycket skarpa.
5 | " 182° | Starkt gul i grönt skiftande. | "
6 | " 190° | Starkt gul i grönt mindre skiftande | "
7 | " 218° | Ofärgad | "
8 | » tallved | Gröngul. | Renad olja vid sulfatkokning.
9 | " " (föroljor) | Starkt gröngul
10 | fraktion 159° | Gröngul | Ur före genom kolning hållen renad olja.
11 | " 173° | Brungul | "
12 | " 183° | Starkt gul. | "
- | " granved:
13| fraktion 159° | Ofärgad. | Renad olja, erhållen ur granved vid sulfatkokning.
14 | " 165° | Gröngul. | "
15 | " 172° | "

Såväl oljor ur kåda som ur ved från tall och gran gifva sålunda färgreaktion med SO2-lösning (gröngul, gul till brun färg). Särskildt skarp är reaktionen för kolningsoljans förolja samt fraktioner omkring 185° af tallvedens olja. Ur tallvedens nativa olja kan, såsom synes af sammanställningen, utvinnas fraktioner, som ej gifva färgreaktion med S02-lösning.

För terpentinoljor från nämnda träslag är alltså Herzfelds reaktion ej användbar, då det gäller att bestämma, om terpentinoljor äro framställda ur kåda eller direkt ur veden genom kolning, cellulosakokning el. d. processer.

Enligt Utz gifva alla slag af «Kienöl» då de behandlas med Bettendorfs reagens åt detta en hallonröd färg, under det oljan för det mesta blir gul.

För äkta terpentinoljor inträder ej denna rödfärgning af reagenset, hvilket i stället blir gult till orange, under det oljan blir färglös eller gul.

Sammanställningen, tab. III, visar resultaten af olika terpentinoljors och terpentinoljans olika fraktioners förhållande vid behandling med Bettendorfs reagens.


Tabell III.

Prof n:r | Olja erhållen | Färg efter skakning reagens : olja | Anm.
1 | ur tallkåda | gul : ofärgad
2 | " grankåda | " : "
- | " tallved:
3 | fraktion 156,3° | " : gul | Nativ olja, erhållen genom afdrifning med vattenånga, renad genomlutbehandling och destillation. Fraktionerna äro mycket skarpa.
4 | " 173° | " : " | "
5 | " 182° | röd* : " | "
6 | " 190° | gul : " | "
7 | " 218° | brungul | svagt gul | "
8 | " tallved röd* : gul | Renad olja vid sulfatkokning.
9 | " " (förolja) | " : "
10 | fraktion 159° | gul : "
11 | " 173° | röd : brun | Ur tore genom kolning erhållen renad olja.
12 | " 183° | " : " | "
- | " granved:
13 | fraktion 159° | gul : gul | Renad olja erhållen ur granved vid sulfatkokning.
14 | " 165° | " : " | "
15 | " 172° | " : " | "

*) Färgas först gult, sedan rödt och öfvergår så småningom i gult.

Oljor ur kåda från tall och gran hafva sålunda ej gifvit röd färg åt Bettendorfs reagens.

Färgreaktionen framträder särdeles tydligt i kolningsoljans förolja samt därjämte, ehuru först efter någon tid, i fraktioner omkring 185° af tallvedens nativa olja. Terpentinolja ur tallved bör sålunda ge röd färg med reagenset, men som synes kan ur tallvedens nativa terpentinolja utvinnas fraktioner (t. ex. pinenfraktioner), som ej ge nämnda färgreakton.

Kolningsoljans förolja färgar genast reagensedt rödt, och behåller detta färgen efter lång tid. För F 182° af tallvedens nativa olja blir reagenset först gult sedan rödt samt efter någon tid gult. På samma sätt som F 182° förhåller sig äfven tallvedens renade nativa olja. — Vid ett par tillfällen har iakttagits, att de högsta fraktionerna af tall- och grankådans terpentinoljor efter någon tid ge åt reangenset en svag skiftning i rödt, men blir färgen sedan rent gul.

Färgreaktioner enligt Herzfeld och Utz framträda alltså tydligast i kolningsoljans förolja samt först efter någon tid i fraktioner omkring 185° af tallvedens nativa olja. Terpentinoljor framställda direkt ur tallved genom kolning eller cellulosakokriing böra sålunda gifva nämnda färgreaktioner, men ur dylika oljor kunna genom destillation fraktioner utvinnas, hvilka ej ge färgreaktion enligt Herzfeld och Ulz.

Terpentinoljor ur kåda från tall och gran gifva gröngul färg med Herzfelds reagens, men färgas ej röda af Bettendorfs reagens.

Man har äfven velat tillskrifva [a]b en viss betydelse för bedömande af en terpentinoljas kvalitet. Emellertid hafva terpentinoljor från olika barrträd olika vridningsförmåga och de i handeln förekommande oljorna utgöra ofta blandningar af terpentinoljor från olika slags ved. Så t. ex. förekommer som råmaterial för såväl kolning som natroncellulosakokning tall och gran tillsammans. Talivedens olja är högervridande, granvedens däremot vänstervridande. Terpentinolja framställd ur sådan biandved kan sålunda, beroende på mängden ingående träslag visa vridningsförmåga af olika numerisk storlek och såväl positiv som negativ. I vissa fall, om man samtidigt känner råmaterialet för terpentinoljan samt sättet för dennas framställning, kan man dock med ledning af vridningsförmågans storlek draga vissa slutsatser beträffande terpentinoljans sammansättning.

22.7.15

Sorgens färg.

Tammerfors Aftonblad 45, 2.9.1916


En mycket allvarlig färg har i dessa tider, då döden gör så omätligt rika skördar, insprängts i gatubilden: sorgens färg, den svarta dödsfärgen, som bäres af så många efterlefvande efter de offer, kriget kräft i de stora kulturländerna.

Att svart blifvit för nästan alla kristna folkens sorgens och lidandets färg torde böra tillskrifvas romerskt inflytande. Färgens symboliska betydelse ligger nära till hands. Liksom ljuset är en bild af glädjen, är mörkret en bild af sorg och död. Redan hos de gamla egypterna var svart sorgfärgen, men under någon period hade de ock gult som de fallande löfven då sommaren dör. Araberna bära likaledes först svarta, men sedan himmelsblå kläder under den öfliga sorgetiden, sannolikt för att antyda att den hädangångne för evigt var dem undanryckt och att han var från dem lika fjärran som himlens blåa hvalf.

Af Juvenalis, Ovidius, Propertius och andra diktare och skriftställare i det gamla Rom veta vi att man dä sörjde de hädangångna i svarta kläder. Euripides’ dramer gifva oss samma upplysning beträffande grekerna.

Att i lysande, soligt hvitt se något som symboliserar döden motsäger vära medi döden förbundna föreställningar och dock är seden att de sörjande hölja sig i hvitt mycket äldre och vida mera utbredd, än man vanligen tror.

En tysk forskare antager att för de gamla germaniska stammarna den hvita färgen en gäng varit sorgens färg, emedan den i folktron nästan alltid hänsyftade på döden. Vi smycka ju ännu i dag med hvita blommar våra dödas likkistor och plantera helst sadana på deras grafkullar. 1 Schweiz’ och Tyrolens från. världen afskilda tysta skogar och dalar, där urgamla bruk ännu helighållas, lär den hvita sorgdräkten ännu i dag bruklig och på Riigens halfö Monohsgut hör till sorgdräkten obetingat en hvit hufvudduk.

I sitt arbete "Slavernas mytologi” hänvisar Schwenk därpå att ännu i dag de kassubiska och serbiska kvinnorna under sorgtiden draga ett öfverkasi utanpå sina vanliga kläder. I Lausitz går sagan att dödsgudinnan i sida, hvita kläder skrider genom byarna. I Japan, Kina, Siam och Anam bär man i allmänhet hvita sorgkläder, i Japan därjämte blåa. I sitt arbete "Obeträdda resstigar i Japan" berättar Isabella L. Bird om en japansk buddhaists begirafning, vid hvilken de sörjande huro veckrika, hvita och blåa kläder. Änkan bar en präktig dräkt al blått siden oeh däröfver en kappa med långa ärmar af hvit crépe, som sammanhölls af en scharlakansrödi, guldstickad gördel. Äfven perserna i Bombay buro hvita kläder i liktåget och auslralierna såväl som amahawerna i Nordamerika måla kroppen hvit cå någon af stammen aflidit. Pä flera irter 1 det gamla Hellas sörjde man likaledes i hvitt och enligt Plutarcus äfven i Rom under kejsartiden. Blått som sorgfärg ha vi iredan omtalat. Turkiska och egyptiska kvinnor följa en anförvants eller en af husfolkets kista med en blå linnebindel om hufvudiet om de lejda arabiska gråterskorna sönderslita ander utstötande af sina sorgetjut blåa bombomullslappar, som de sedan kringströ för vinden. I det tyska höglandets katolska länder är den af kyrkan föreskrifna kvinnliga sorgdräkten blå och kvinnorna komma därför vanligen till beg.rafningen åtminstone med blåa förkläden.

Liksom man väl i alla europeiska länder begagnar brefpapper med svarta kanter och likaledes svart lack som tecken till sorg, så skrifva kineserna sina kondoleansbref med blått bläck och försegla dem med blått lack. Sedan urgamla tider råder i Abyssinien den seden att män och kvinnor undetr sorgeåret låta afklippa sitt hår och kläda sig i smutsiga mörka eller gula klädler. Äfven bäres den mörkbruna af tårull förfärdiga burnusen.

Hos några etiopiska stammar är grått sorgefärgen och detta skulle möjligen vara att hänföra till den i bibeln omförmälda seden att till tecken af sorg strö "aska på sitt hutvud" (l Macc. 3:47). Och i Esters bok (4:3) heter det: "De gräto, sörjde och lågo i säck och aska”. Grått gäller i de flesta europeiska länder som halfsorgens färg såsom den vid en landsfaders död mestadels genom särskilda påbudi bestämmes. Kyrkofäder såsom t. ex. Chrysostomus (334 —407) och Cyprianus (200 —258) uttalade sig mot de mörka sorgfärgerna, enär de syntes skida mot hoppet om den eviga salighetens fröjder.

Men härmed är ej ämnet om sorgfärgen uttömt. Under konklaven bära kardinalerna som tecken till sorg efter den hädangångne påfven en violett öfverfclädnadl, i stället för den vanliga röda och med violetta tyger och mattor öfverhöljas i begynnelsen af lastan altaren och predikstolar i de katolska kyrkorna. Äfven bruna sorgkläder voro under medeltiden tillåtna i de katolska länderna.

I gult sörjde kelterna, och ännu i dag bära Bretagnes kvinnor i likföljet gula hufvor, och gulla vaxljus uppställas pa bägge sidor om den döde. Äfven i några asiatiska länder bäras gula kläder då en älskad vän ellar anförvant skattat åt förgängelsen.

21.7.15

Eri kansojen surunvärit.

Suupohjan Kaiku 48, 30.4.1912

Europalainen suree mustassa. Musta on hänelle kaiken valon ja ilon vastakohta, merkitsee samalla elämän loppua, syvää pimeyttä, kuolemaa.

Amerikalaisten on sama kuin europalaistenkin.
Egyptiläinen osoittaa suruaan tumman punaruskealla värillä syystä, että karisevat puun lehdet ja nurmi sikäläisessä troopillisessa ilmanalassa muuttuvat punasen ruskeiksi ja ilmaisevat siten kaiken maallisten toiveiden häviötä.

Syyrialainen ilmaisee suruaan taivaan sinisellä värillä, joka muistuttaa sinistä taivasta, johonka kaikki vanhurskaat ja jumalaa pelkäävät ihmiset joutuvat.

Etiopialainen suree vihreällä värillä, muistuttaen viheriätä nurmea, jonka alle kuolleet joutuvat: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

Japanilainen näyttää suruaan valkealla värillä, sillä ilmaisten vainajan elämän puhtautta.

Kiinalainen surunväri on keltainen; puiden kuihtuneet karisevat lehdet ovat aiheena tähän.

20.7.15

Kalkista ja kalkkimaalauksesta.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Tavallisesti arvellaan että kalkin käytäntö oikeastaan kuuluu muurarille vaan ei maalarille. Kuitenkin on esim. n. s. "freskomaalauksessa" kalkki tärkein aine, ja tiedämmehän että freskomaalauksissa, jotka aina vanhain egyptiläisten, kreikkalaisten ja roomalaisten ajoista saakka ovat meille säilyneet, hiilihappoista kalkkia käytettiin sideaineena.

Selitämme ensiksikin vähän miten kalkkia valmistetaan ja mitä sitä saadaan.

Jo vanhempina aikoina käytettiin kalkkia muurilaastina. Roomalaisilla kirjailijoilla tapaamme jo nykyisen aikalaskumme ensimmäisenä vuosisatana selityksiä hiilihappoisen kalkin muuttamisesta syöväksi kalkiksi ja sen ominaisuuksista.

Syöpää kalkkia saadaan kalkkikivestä eli hiilihappoisesta kalkista, polttamisen kautta, jolloin hiilihappo poistuu.

Hiilihappoista kalkkia löytyy Euroopassa melkein kaikkialla, erinimisenä ja erilaatuisena. Se on milloin puhtaampaa (kalkkisälpä, marmori, liitu, simpsukan kuoret), milloin vähemmin puhdasta (vuorikalkki, kalkkisaves). Kalkki sanotaan "lihavaksi" jos se on melkein puhdasta, tahi eli’ei se sisällä 10% enemmän vieraita aineksia, sammuu hyvin kaksinkertaisessa määrässään vettä, ja kädellä koetettaissa tuntuu limaiselta tai ikään kuin rasvaiselta; vedessä se ei ollenkaan kovene ja ilmassa vasta pitemmän ajan kuluttua. Tällainen kalkki sanotaan myöskin "ilmakalkiksit". - "Laihaksi" sanotaan semmoista kalkkia, joka hitaammin sammuu ja joka, kun sammuttamiseen käytetään enemmän vettä kuin tarvitaan jotta kalkki hajaantuisi jauhoksi, muuttuu tahtaaksi, jolla ei ole sitä notkeutta kuin n. s. lihavalla kalkilla. Laihuutta vaikuttaa magneesia (10% magneesiaa vaikuttaa jo tuntuvasti; jos sitä on 25—30% niin kalkki ei enää poltettua hajoa jauhoksi kun sitä kostutetaan) ja myöskin piihappo (ukonkivi) ja sen yhdistykset (saves-, alkali-, mangani- ja rautasilikaatit). Laihempaa kalkkia sanotaan myöskin "hydrauliseksi", jos se vedessä kovenee. Jos kalkki sisältää enemmän kuin 10% piihappoa, huomataan siinä jo hydraulisia vaikutuksia.

Kalkkia poltetaan 800—900° C. tulipunakuumuudessa. Jos puhdas kalkki on läpitse poltettu, niin pysyy se saman muotoisena kappaleena kuin peittämättömänäkin, menettää 44% painostaan, sen koko vähenee 1/5 - 1/10 ja se "sammuu" täydelleen vedessä. Kuta joutuisammin kalkkia on poltettu sitä pikemmin se myöskin sammuu; pitkällinen polttaminen ei ole edullista.

Jos piihappoa, savesta y. m. sisältävää kalkkikiveä poltetaan liian kovassa kuumuudessa, niin sulavat kalkk[i]kappaleet pinnaltaan, joten vesi ei pääse tunkeumaan niitten sisään; semmoiset kappaleet eivät voi sammua ja ne sanotaan pilalle poltetuiksi (dödhränd kalk).

Kuta kovempaa ja lujempaa kalkkikivi on sitä vaikeammin se tulee poltetuksi ja sitä enemmän aikaa siihen kuluu, mutta sitä parempaa kalkkia siitä myös saadaan. Niinpä oun marmorista poltettu kalkki parasta, sen jälkeen tavallisesta kalkkikivestä, sitte mergelikalkista ja vihdoin liidusta ja austerin- sekä simpsukan kuoresta saatu, joka viimeksi mainittu myöskin on laihaa. Esim. Grottlannin kalkki, joka poltetaan liidusta, on, vaikka se väriltään on valkoisempaa ja kauniimpaa, paljo huonompaa sitomaan kuin Suomen kalkkikivestä poltettu. Paras kalkkikivi sisältää 97%:iin asti poltettua kalkkia. Mutta sellaistakin vielä käytetään, joka sisältää 28—30%,vieraita aineita luonnollisen sementin eli n. s. "hydraulisen" kalkin valmistamiseen.

Liian laveaksi kävisi tässä kertoa eri polttotavoista. Mainitsemme vaan että uunin valitseminen polttoa varten riippuu monesta eri asianhaarasta, esim. kalkin laadusta, mihin tarkoitukseen sitä ai'otaan käyttää, kuinka paljo sitä luullaan tarvittavan j. n. e. Kalkkia poltetaan miiluissa, kenttäuuneissa, kuopissa, korkeissa eli pystyissä ja mataloissa kalkkiuuneissa j. n. e.

(Jatk).

19.7.15

Värjärin teollisuutta. Antraseenivärien käyttäminen villatavarain värjäämisessä.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Keinotekoisella tavalla valmistettujen uusimpien väriaineiden joukossa ovat, mitä puuvillatavaroiden värjäämiseen tulee, antraseenivärit voittaneet hyvin paljon käytäntöä. Nämä väriaineet ovat eteviä siitä, että ne ovat pysyväisiä auringon valossa eivätkä muutu saippualiuvoksessa ja pesossa. Varsinkin n. s. turkinpunavärjäyksessä ovat nämä väriaineet täydelleen todistaneet kelvollisuutensa. Mutta vaikka ne ovatkin puuvillavärjäyksessä voittaneet paljo alaa, niin niitä verrattain vähemmin käytetään villatavaroiden värjäykseen. Että ne kuitenkin siihenkin tarkoitukseen kelpaavat, sen on kokemus osoittanut.

Ne antraseenivärit, joita voidaan käyttää villatavaroiden värjäämiseen, ovat seuraavat: "alitsarin S", "Nitroalitsarin", alitsariini sini ja alitsariini ruskea. Näiden väriaineiden avulla ja käyttämällä soveliaita peittoaineita saadaan mitä erilaisimpia värivivahduksia.

Alitsariinin sukuisilla väriaineilla flavopurpuriini, antrapurpuriini ja purpuriini voidaan myöskin värjätä villatavaroita.

Puhdas alitsariini värjää villan punaiseksi, joka hiukan vivahtaa sinertävään; flavopurpuriini tekee sen keltaisen voittavammaksi, antrapurpuriini kirkkaasti ja tulisesti punaiseksi ja purpuriini antaa sille värin, joka on melkein samallainen kuin alitsariinin.

Eri peittoaineiden avulla saadaan erillaisia värivivahduksia; esim. alitsariinipunaista villaan painettaissa peitetään 6 eli lO:llä prosentilla rikkihappoista savesta (Al2(SO4)3 18H20) ja 5-8:lla % viinikiveä. Peittoomistyö suoritetaan soveliaimmin seuraavalla tavalla: Liemeen, jossa on äskenmainitut määrät rikkihappoista savesta ja viinikiveä, lasketaan värjättävät tavarat, lämpö nostetaan vähitellen tunnin kuluessa kiehuvaksi asti ja sitte keitetään puoli tuntia. Peittoomisen jälkeen pestään hyvin ja sitte värjätään. Värjääminen tapahtuu eri kylvyssä, jossa on 20% alitsiinia; väri tulee kirkkaammaksi, jos värikylpyyn sekoitetaan 4 % etikkahappoista kalkkia.

Väriliemi on lämmitettävä samalla tavalla kuin peittoliemi. Villatavarat lasketaan siihen kylmältään. Puolen tunnin kuluttua lämmitetään verkalleen kiehuvaksi ja sitte keitetään ¼ tuntia. Värjäyksen jälkeen pestään ja kuivataan.

Alitsariinissa punaiseksi värjätyt villatavarat ovat kuivattavat alhaisessa lämmössä, soveliaimmin ulkoilmassa. Jos peitto- ja väriliemen kokoonpano on toisellainen kun ylempänä on mainittu, niin muuttuu myöskin värin luonne.

Suurinta tarkkuutta vaatii peittoamistyö, ja varsinkin tulee ottaa peittoaineet tarkasti määrätyn suhteen mukaan. Jos peittoliemi on liian heikko, niin värikin tulee liian himmeäksi, jota vastoin liian väkevä peittoliemi tekee värin vähämmän loistavaksi ja keltaisemmaksi. Kirkkain ja paras altsariinipuna saadaan, jos peittoliemeen sulatetaan hiukan viinikiveä. Alitsariini-värjäyksessä tulee käyttää kalkin sekaista vettä; ellei se luonnostaan ole kylläksi kalkin sekaista, niin sekoitettakoon siihen sovelias määrä etikkahappoista kalkkia tai jauhettua liitua.

Vihdoin on huomautettava että peittoliemessä käytettävän rikkihappoisen saveksen tulee olla täydelleen vapaata raudasta, koska väri muuten käy sinertäväksi.

Erilaisten metallisuolojen kanssa muuttuu alitsariiniväri eri näköiseksi. Niinpä syntyy tinaoksiidista ja alitsariinistä kellertävän punaista väriä. Kromioksiidi tekee sen ruskeaksi ja rautaoksiidi sinertäväksi.

Alitsariinin avulla saadaan hyvin kaunis oranssiväri siten, että peitetään liemessä, jossa on 6-8 % tinasuolaa ja 6-8% viinikiveä. Sitte värjätään 10-20 % väkevällä alitsariiniliemellä. Värjäys voi tapahtua joko siten, että tavarat ensin käytetään peittoliemessä ja sitte väriliemessä, tai myöskin sekoitetaan molemmat liemet yhteen.

Erillaista oranssiväriä saadaan käyttämällä antrapurpuriinia, flavopurpuriinia ja purpuriinia. Näistä antaa flavopurpuriini keltaisimman ja purpuriini punaisimman värivivahduksen.

"Bordeaux punaisten" ja "bordeaux ruskeiden" vivahdusten aikaan saamiseksi käytetään kaliumbikromaattia ja rikkihappoa. Erittäin täysiä ja hohtavia vivahduksia varten käytetään liuosta, jossa on 3% kaliumbikromaattia ja 1 % 66° Bé väkevöistä rikkihappoa. Sitte värjätään 10 %:lla 20%: n väkevöisellä alitsariinilla. Samallaisia bordeaux-ruskeita vivahduksia vaikuttavat alitsariinin sukuiset antraseenivärit; flavopurpuriini keltaisemman, antrapurpuriini punaisemman vivahduksen ja vihdoin purpuriini hyvin tumman bordeaux-ruskean.

Käyttämällä rauta-alunaa tai ferrosulfaattia (rikkihappoista rautaa, rautavihtrilliä) saadaan varsin sieviä värityksiä sinipunertavasta aina mustaan. Peitetään 5—12 % ferrosulfaatilla ja 10—30 % viinikivellä.

Värjätään kuten kaikissakin alitsariini värjäyksissä 10:llä %:lla 20: n %:n väkevöisellä väriaineella. Peitto- ja värjäystyö tehdään kumpikin erikseen erityisessä kylvyssään.

Paitsi yllämainittuja värjäystapoja alitsariinilla ja sensukuisilla väriaineilla voidaan sopivalla tavoin, yhdistämällä antraseeni-väriaineita coeruleiinin, galeini'in ja useitten muitten kasvikuntaan kuuluvien väriainesten kanssa saada loppumaton sarja mitä erilaisimpia ruskeita, purppura- ja oliivivärejä.

Muista antraseeni-ryhmään kuuluvista väriaineista ovat villanvärjäyksessä vielä huomioon otettavat alitsariini S., alitsariini ruskea, nitroalitsariini ja alitsariini sini.

"Alitsariini S." voidaan kyllä käyttää villan värjäyksessä, vaan siitä ei saada pysyviä (ehta) värejä, jonka tähden emme ryhdykään sitä lähemmin tarkastelemaan.
Alitsariinisini antaa, kun käytetään erillaisia peitto-aineita, hyvin toisistaan eroavia värivivahduksia, esim. indigosinisiä ja purpuransinisiä vivahduksia. Sopivin peitto-aine näyttää kaliumbikromaatti (kaksinkerroin kroomihapp. kali) olevan, joka synnyttää hyvin heleitä indigosini-vivahduksia. Tätä varten käytetään 3% kaliumbikromaattia, värjättävän villan painosta laskien, ja värjäys tapahtuu samassa liemessä. Kuta tummemmaksi väri tahdotaan, sitä enemmin on käytettävä väriainetta. Tämä väri kestää hyvin ilmaa, vanuttamista ja pesoa vastaan. Jos peitotaan rikkihappoisella saveksella (6-8 %) ja viinikivellä (5-7 %) niin saadaan muhkeita purpuran sinisiä vivahduksia.

Nitroalitsariinin avulla saadaan koko sarja värivivahduksia oranssista purpuran ruskeaan saakka. Saveksen kanssa tämä väriaine synnyttää hyvin heleitä oranssivärejä. Tinakloruuria (tinasuolaa) peittoaineena käyttämällä saadaan peittoaineen paljouden mukaan vaihtelevia vivahduksia punertavasta ja keltaiseen vivahtavasta oranssista aina ruskeaan saakka. Niinpä antavat 1 % tinakloruuria ja 1,5 % viinikiveä punertavaa oranssia, 2 % tinakloruuria ja 3% viinikiveä keltaisenvoipaa oranssia, mutta vielä suurempia prosenttimääriä käyttämällä ruskeata. Sitä paitsi käytetään eri tarkoituksia varten peittoaineina nitroalitsariinin kanssa vielä kaliumbikromaattia, kuparisulfaattia ja rautasulfaattia (kupari ja rautavihtrillä).

Kaliumbikromaattia käytetään joko paljaastaan tai rikkihapon kanssa. Käyttämällä 8 kaliumbikromaattia ja 2 % rikkihappoa saadaan punertavia, ruskeita vivahduksia. Jos yksistään kaliumbikromaattia käytetään, niin saadaan suuremmilla prosenttimäärillä paljoa tummempia värivivahduksia.

6—8% kuparivihtrillillä saadaan ruskean punaisia vivahduksia. Käyttämällä yhtä suuria prosenttimääriä ferrosulfaattia (rautavihtrilliä) saadaan purpuran ruskeita vivahduksia.

Vielä on mainittava eräs värinsä puhtauden vuoksi erinomainen väriaine, jota valmistetaan Badenin aniliini- ja soodatehtaassa Kaupassa sen nimi on antraseeni ruskea (Anthra gallol) ja sitä käytetään samoin kuin alitsariiniakin villan värjäyksessä. Alunan avulla saadaan heleänruskeata, tinakloruurilla punertavanruskeata, kaliumbikromaatilla kirkasta puhdasta ruskeata ja kuparisulfaatin avulla kastanjan-ruskeaan vivahtavaa väriä.

Kaikissa yllämainituissa värjäystavoissa on paras toimittaa peittoamis- ja värjäystyöt erikseen, vähitellen lämmittää kylvyt kiehumakohtaan saakka, jolloin väriaine on loppuun saakka käytettävä. Perinpohjaisella virutuksella ja kuivaamisella päätettäköön kaikki mainitut toiminnat.

(Neueste Erfindungen).

18.7.15

Moniaita havaintoja sementtityön alalta.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Kirj. L. Salmi, sementtitehtaan työmies.

Sementtityö näyttää meidänkin maassamme alkavan kääntyä hyvälle kannalle; se on tullut laajalta tunnetuksi hyvinkin vähässä ajassa. Sementtiteokset ovatkin erittäin vahvat ja sen lisäksi kauniit, niitä kun voidaan väriaineitten avulla tehdä kirjaviksi kuin marmori.

Sementtiä voidaan käyttää kahdella tavalla, joko valamalla tahi polkemalla. Viimemainittu työtapa on joutuisampi sen puolesta, että esine kohta voidaan ottaa pois vormusta, kun se vaan tehdään varovasti jott’ei esine murru. Vormut tehdään joko puusta tahi kipsistä.

Sementtiruukki sakotetaan tarkasti, kostutetaan nihkeäksi ja levitetään sitte ohukaisin kerroksia vormuun, johon sitä sopivilla aseille lujasti poljetaan. Ennen kun seuraava kerros levitetään päälle, raapitaan edellisen kerroksen pinta karkeaksi jotta kerrokset paremmin tarttuisivat toisiinsa. Vormun täyttämiseen käytetään, varsinkin isompia esineitä valaessa, kivi-iskosta eli karkeamman soran sekaista sementtilaastia.

Vormua tyhjennettäessä se kaadetaan hiekka alustalle, ja tämä työ on tehtävä hyvin varovasti. Hiekkaa tulpataan vormun reunojen alle ja sitte vormu nostetaan suoraan ylös, vetämättä sitä ollenkaan sivuille päin. Tyhjennettyjä! vormuun voidaan kohta valaa uusi esine, ja sillä tavalla edistyy työ joutuisasti.

Sementtimosaikiksi sanotaan marmorikappaleilla sekoitettua sementtiä, jota käytetään lattioina, pöytinä, pilareina, laattoina j. n. e. Marmori rikotaan pieniksi kappaleiksi, sekoitetaan sementin kanssa, kostutetaan ja levitetään noin ½ tuuman paksuiseksi kerrokseksi joko vormuun tahi lattialle. Sitte annetaan seisoa kunnes se on kovettunut, ja kovettumisen jälkeen kastellaan vielä hyvin ahkerasti. Mosaikkia voidaan tahkoa kahdeksan päivän kuluttua jos sitä on hyvin hoidettu. Tahkomiseen käytetään rautoja sekä hienoa hiekkaa, tahi myöskin hiekkakiveä. Kun pinta on saatu suoraksi, niin tehdään sementtivelliä, jolla kaikki lävet valetaan kiinni. Nyt annetaan taasen kovettua pari viikkoa tahi enemmän aikaa. Hienoksi tahkoaminen tapahtuu samoin, mutta savikivellä.


Sementtiteoksien kiilloittaminen.

Sementtiteokset voivat saada yhtä korkean kiillon, miltei paremmankin, kuin graniitti. Kuitenkin on vaikea poistaa laikkuja eli pilkkuja, jotka syntyvät siitä syystä, etfei sementti kaikkialla ole tasakovaa. Pilkkujen poistamiseen käytetään vesilasia (vattenglas), jota otetaan 1 mitta 8:aa mittaa vettä kohti. Siihen sekoitetaan sementtiä ja seoksella täytetään matalammat paikat ja kolot. Myöskin sivellään esinettä useampia kertoja päivässä samanlaisella vesilasiseoksella ilman sementtiä jotta se tulisi kovemmaksi.

Tahkomisen jälkeen, joka toimitetaan ylempänä kerrotulla tavalla, hiotaan esinettä rautakappaleella ja hyvin hienolla smirgelijauholla, jota kostutetaan vedellä. Varsinaiseen kiilloittamiseen käytetään tinatuhkaa, jota sirotetaan kivelle. Hankausaseena käytetään kovaksi kierrettyä villavaatetukkoa, ja hangatessa kostutetaan kiveä, sillä jos tinatuhka pääsee kuivumaan, niin se tarttuu kiveen kiinni, jolloin sitä ei saa lähtemään muulla kuin tärpätillä.

Kun sementtikappale hankaamalla on saatu kiiltäväksi, niin hangataan sitä vielä hyvin kovasti öljyvernissalla.

*) Soveliaita sementtivärejä ovat: lyijy- ja baryyttivalkoinen; liitu; Neapelikeltainen ja kroomihappoinen baryytti; sinnoberi ja mönjä; smalte ja ultramariini; Schweinfurt'n viheriä; Caput morttuum; pihkanoki ja luumuste. Toim.Värillistä sementtimarmoria valmistetaan sementistä sekoittamalla siihen värimultia. Kuitenkaan eivät kaikki värimullat tähän kelpaa, sillä kaikki kasvivärit ja useat kivennäisväritkin muuttuvat sementin vaikutuksesta *). Yleensä ei sovi sekoittaa enemmän väriä kuin 1 mitta kuutta mittaa sementtiä kohti. Värjätty sementti sekoitetaan velliksi, joka valetaan mataloihin laatikkoihin, ja niissä annetaan sementin seisoa kunnes se on kovettunut. Sitte se pannaan umpeuksiin veteen ja annetaan seisoa veden alla kolme tahi neljä vuorokautta, taas pari vuorokautta kuivallaan, sitte taas veden alle j. n. e. Tätä jatketaan noin 4 viikkoa.

Ennen hienontamista annetaan värilevyjen kuivata. Ne survotaan sitte hienoiksi ja lajitellaan tarpeen mukaan seulomalla. Näin saaduista värillisistä kappaleista valmistetaan semen ttimosaikkia aivan samalla tavalla kuin luonnollisestakin marmorista; myöskin voidaan tietysti sekoittaa yhteen värillisiä sementtikappaleita ja luonnollisesta marmorista rikotulta palasia.

Suurella huolella on vältettävä ettei auringon paiste pääse välittömästi vaikuttamaan sementtiesineihin työn aikana; myöskin tulee niitten aina pysyä kosteina, sillä muuten syntyy pieniä halkeamia. Jos työ tehdään ulkoilmassa, niin ovat siis työkappaleet tarkasti peitettävät ja usein kasteltavat. Peitteenä sopii käyttää niinimattoja, höylälastuja tahi olkia.

17.7.15

Gummi arabicum ja sen verosta käytetyt aineet.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Sotaiset ja rauhattomat olot oikean arabigummin saantipaikoissa ovat vähentäneet tämän monessa teollisuuden haarassa tarpeellisen tavaran tuontia hyvin pieneksi ja samalla melkoisesti koroittaneet sen hintaa. Senpä vuoksi on ruvettu koettamaan, eikö muitakin gummilajia voitaisi käyttää varsinaisen arabigummin verosta. Englantilaisten ammattilehtien mukaan on viime vuonna tuotu m. m. noin 50 tonnia brasilialaista gummia Englantiin. Tätä gummia saadaan eräästä akasia-puusta. Toinen laji gummia tulee Benguelasta Afrikan länsi-rannalla. Se on hiukan tummemman väristä ja sitä saadaan myöskin eräästä akaasiakasvista. Myöskin Meksikosta, Intiasta ja Tyynen meren saarista tuodaan gummintapaisia pihkaaineita.

Näitä vähemmän tunnettuja gummilajeja käyttäissä huomataan usein, ettei niiden käyttäminen ole yhtä yksinkertainen, kuin oikean arabigummin. Moniaat laijit liukenevat vaikeasti ja vaahtoutuvat. Toisilla taasen on heikko liimavoima ja taasen toiset imevät vettä sisäänsä ja muodostuvat hyytelön tapaiseksi ainneeksi, joka ei mitenkään tahdo liueta juoksevaksi. Tosin ei liene mahdotonta näistäkin gummilajeista saada käytettävää liimaa kun on ensin opittu valmistamaan niitä luontonsa mukaan, mutta tuonnemmaksi pitävät useimmat arabigummin käyttäjät keinotekoisia gummiaineita parempina.

Arabigummin verosta käytettäviä aineita valmistetaan liimasta, tärkkelyksestä, dekstriinistä, maidosta ja juustosta. Tavallisissa kirjekuorissa käytetään tavallisesti arabigummin verosta dekstriiniä, johon korkeintaan on sekoitettu aivan hiukan oikeaa arabigummia. Ainoastaan kaikkein hienompiin kirjekuoriin käytetään enää oikeata arabigummia ja niissäkin ainoastaan avonaisen läpän reunaan, jota vastoin ostettaissa suljetut läpät ovat liimatut dekstriinillä tai muulla sen tapaisella aineella.

Ei voi väittää, että sijaisaineet suorittaisivat tehtävänsä huonommin kuin oikea arabigummi. Ainakin ne ovat parempia kuin jos oikeaa arabigummia liian säästävästi olisi käytetty. Yleensä ei ole teollisuudelle haitaksi, jos paljon käytetty tarvekalu yhtäkkiä melkein kokonaan katoo markkinoilta. Silloin täytyy pakostakin ryhtyä sijaisaineiden keksimiseen. Niiden liimaaineiden joukossa, joiden keksimiseen oikean arabigummin häviäminen on antanut aihetta, on joitakuita, jotka varmaan myöskin silloin tulevat käytettäviksi, kun oikeaa arabigummia taasen tulee runsain määrin markkinoille, ja pitkiä aikoja kulunee ennenkuin arabigummia käytetään niin suuressa määrin kuin ennen nykyisiä levottomuuksia etelä-Niilin ja Sudanin tienoilla.

16.7.15

Puusepän teollisuutta. Puun värjäysaineita kiinteässä muodossa.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Värinestetten valitseminen tuottaa käsityöläiselle, jolla yleensä ei ole tietoja väriaineitten kemiallisesta vaikutuksesta, monellaisia vaikeuksia. Sen vuoksi olisi suotavaa että kaupassa saataisiin valmiita väriaineita esim. jauhonmuodossa sen tapaisia ettei ostajan tarvitsisi muuta kuin liuvottaa niitä tarpeelliseen määrään vettä voidakseen niitä käyttää. Sellaisia puun värjäysaineita tehdäänkin jo Englannissa tehtaan tapaisesti. Vaan sieltä tuotuina ne tulevat jotenkin kalliiksi. Puun värjäysaineita ei kuitenkaan ole niin vaikea tehdä, ettei niitä voitaisi meilläkin valmistaa. Seuraavat reseptit lainaamme "Neuste Erfindungen und Erfahrungen" nimisestä aikakauskirjasta.

Väriaineet valmistetaan alkuaan juoksevassa muodossa ja voidaan semmoisinaan käyttää. Mutta kun ne tahdotaan kuivaan muotoon, niin haihdutetaan vesi pois lämmittämällä kunnes ne käyvät siirapin tapaisiksi ja valetaan sitte mataloihin rautapelti-astioihin, joissa ne vähitellen saavat jäykistyä. Kiinteä aine jauhetaan tai survotaan sitte hienoksi. Käyttäissä liuvotetaan yksi osa jauhoa noin 20 osaan vettä.

Tummaa tammiväriä.
Keitetään 5 kg. hyvää Kasseliruskeaa ja 500 gr. potaskaa noin tunnin ajan 10 litrassa sadevettä, jonka jälkeen tumma värineste sihvitään liinavaatteen läpi.

Vaaleata tammiväriä.
3 kg. jaapanilaista multaa (katechu) keitetään 7 litrassa sadevettä, kunnes se täydelleen liukenee, sihvitään liinavaatteen läpi ja keitetään kunnes se käy siirapin tapaiseksi. Sitte lisätään siihen 2 litraa vettä, jokon on liuvotettu 250 gr. yksinkertaista kromihappoista kalia.

Pähkinäpuuväriä.
Keitetään 3 kg. hyvin tummaa Kasselin ruskeaa ja 300 gr. potaskaa 7 litrassa vettä, sihvitään liinavaatteen läpi ja keitetään edelleen sekä lisätään 25 kg. sinipuu mehustetta (blåholzekstrakt)

Ruusupuuväriä.
3 kg. punapuumehustetta (fernambukextrakt) liuvotetaan kiehuvaan veteen ja toisessa astiassa valmistetaan 3 litrasta vettä, yhdestä kg. Kasselin ruskeaa ja 100 kg. potaskaa liuvos joka kaadetaan edellisen sekaan.

Mahonkiväriä.
3 kg. punapuumehustetta ja 250 gr. potaskaa keitetään 3 litrassa vettä ja sitte lisätään 150 gr. aniliinipunaista (eosiinia). Jos eosiinin verosta käytetään 200 gr. fuksiinia ja 25 gr. anilinisinistä niin saadaan palisanderiväriä.

Mustaa puuväriä.
5 kg. sinipuumehustetta keitetään 11 litrassa sadevettä, liemi sihvitään kuumana ja hyvin huolellisesti liinavaatteen läpi ja sitte keitetään neste sakeammaksi. Kun se alkaa käydä melkein kiinteäksi, sekoitetaan siihen 300 gr. salpietarihappoista rautaa.

15.7.15

Jalojen puulajien jäljitteleminen.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Parasta pähkinäpuuta.
Huokeahintaisempaa, vaaleata yksiväristä pähkinäpuuta voidaan muuttaa tummansinisen pähkinäpuun näköiseksi, jos sitä värjätään veteen tehdyllä ylimangaanihappoisella kaliliuvoksella. Tällä väriaineella piirretään tummat syyt ja suonet niin tarkasti kuin mahdollista luonnollisen mallin mukaan. Tämä työ vaatii kuitenkin paljon harjoitusta ja taitoa.

Eebenipuuta.
Mustaa eebenipuuta jäljitellään siten että hienosyistä puuta, esim. päärynäpuuta eli vaahteraa tai sen puutteessa koivua eli leppää, värjätään mustaksi ja hiotaan, jonka jälkeen vielä kerta värjätään aniliinimustalla, jottei syntyisi vaaleampia pilkkuja.

Ruusupuu.
Tähän käytetään paraiten kellertävää vaahteraa, joka värjätään seoksella, jossa on 10 osaa koralliinia, 10 osaa roseiiniä, 1 osa aniliiniruskoaa ja tuhat osaa spriilakkaa. Kankealla pensselillä vedetään suonet sormenlevyisillä välitiloilla ja tasoitetaan sitte levityspensselillä, jotta värit juoksevat toisiinsa ja terävät syrjät tasoitetaan, jonka jälkeen puun annetaan kuivua. Tarkasti on vaariinotettava että puun oma väri saa näkyä eriväristen suonien välillä siten jäljitelläkseen ruusupuun vaaleita suonia. Värjäyksen jälkeen sivellään pintaan moniaita kertoja polituuria ja kiilloitetaan tavallisella tavalla. Jos puun oma väri näyttäisi liian himmeältä, sekoitetaan vähäisen aniliinikeltaista polituuriin, josta punaiset suonet saavat kirkkaamman hohdon.

Seeteripuu.
Leppä saadaan seuraavalla tavalla seeteripuun näköiseksi: 100 gr. katekuväriä liuvotetaan 2 litraan lämmintä vettä, jonka jälkeen siihen liuvotetaan hiukan kromihappoista kalia. Tätä nestettä sivellään puuhun kerran tai kahdesti. Toinen sekoitus tähän tarkoitukseen on 25 gr. katekumultaa, 10 gr, lipeäkiveä (kaustik soda) ja 1 litra vettä.

Oliivipuu.
Oliivin sydänpuu on arvossa pidettyä kauniitten suomensa vuoksi, jota vastoin vaaleampi pintapuu on vähemmän arvoista. Jotta viimemainittuakin voitaisiin käyttää, leikataan se vaneereiksi ja sillä päällystetään honkaa tai koivua. Vaneeripintaan sivellään sitte ylimangaanihappoisesta kalista tehtyä liuvosta oliivin sydänpuun mallin mukaan ja juovat levitetään levityspenselillä. Jos piirros tehdään taitavasti, niin puuta ei voi eroittaa oikeasta oliivin sydänpuusta ja väriainekin on pysyväistä, jottei se päivän valossa muutu miksikään.

14.7.15

Moniaita neuvoja kivimuurien maalaamiseen.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Valkoista kalkkiväriä rakennuksia varten.
20 litraa poltettua kalkkia sammutetaan soveliaassa astiassa niin paljolla kuumalla vedellä, että se nousee noin 15 cm. ylemmäksi kalkkia. Näin saatuun kalkkimaitoon lisätään tarpeen mukaan vettä ja sitte pannaan sekaan 1 kg. sinkkivihtrilliä sekä ½ kg. keittosuoloja. Viimeksi mainittu lisäys tekee kalkkimaalin kovaksi ja estää sen halkeilemasta. Näin saatu seos voidaan värjätä sopivalla väriaineella esim. kelta-okralla, pihkanoella (kimröökillä), umbralla j. n. e. Tämä maali sivellään, kuten tavallista, pensselillä ja sitä voidaan myöskin käyttää puun maalaamiseen.

---

Miten kipsiesineet karaistaan kalkin ja sinkkitahi rautavihtrillin avulla, k. S. T. L. 1888, s. 299.

Kiviharmaata, hiukan sinertävää väriä saadaan, jos sekoitetaan 1 kg. kalkkia ja liitua, 120 gr. kroomikeltaista, 120 gr. ultramariinia ja 15 gr. luumustaa tai pihkanokea. Harmaan vihertävään maalaukseen otetaan 7½ mittaosaa sammutettua kalkkia, 1 osa mustaa 1½ osaa umbraa ja 1 3/4 osaa keltaokraa sekä tarpeellinen määrä vettä.

Kellertävän punaista väriä saadaan sekoittamalla yhteen 1½ nokea, 4½ kg. okraa, 4 kg. umbraa ½ kg. englannin punaa ja tarpeen mukaan kalkkia.

Keltaista kiviväriä saadaan 2 kg:sta liitua, 20 gr:sta okraa ja 30 gr. mustaa.

Santakivenväriä sementtirappaukselle saadaan kalkkimaidosta ja rautavihtrillistä. Parempi on kuitenkin sekoittaa rautavihtrilliä itse sementtilaastiin ennenkuin sitä käytetään.

Jos kalkkimaakin, jolla ulkoseiniä sivellään, sekoitetaan keittosuoloja, niin saadaan sementintapainen päällys, joka paremmin kestää ulkoilman vaikutusta kuin paljas kalkkimaali. Kolmea osaa poltettua kalkkia kohti otetaan yksi osa suoloja.

Rappaamatiomia tiiliseiniä maalataan englannin punaisella tai punamullalla ja okralla, johon sekoitetaan silakkavettä sekä jonkun verran vernissaa. Punaista tiiliväriä tehdään myöskin 30 gr:sta liimaa liuvotettuna 4½ litraan vettä, jonka jälkeen lisätään kanan munan kokoinen kappale alunaa sekä 200 gr. Venetsian punaista ja 500 gr. Espanjan ruskeata. Vaaleammaksi tai tummemmaksi saadaan väri muuttamalla sekoitussuhteita.

Mustaa väriä tiiliä varten. Tiili lämmitetään ja kastetaan sulaan asfalttiin tai kuumaan, liinaöljystä ja asfaltista tehtyyn seokseen.

13.7.15

Kipsiesineitten maalaaminen.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Kipsiesineet käyvät lujemmiksi ulkoilmaa vastaan jos niitä sivellään liinaöljyvernissalla. Kun liinaöljyvernissa kuivaa, niin syntyy kipsiin kivikova pinta. Jos vielä maalataan öljyvärillä, niin aineen vastustuskyky sen kautta melkoisesti enenee. Myöskin voidaan jo kipsiä valettaissa lisätä sen kovuutta siten, että veteen, johon kipsi sekoitetaan, liuvotetaan jonkun verran alunaa tai liimaa. Tämmöiseen veteen sekoitettuna jähmettyy kipsi tosin hitaammin mutta tulee sen sijaan sitä kovemmaksi. Toinen hyvä päällysaine saadaan jos sekoitetaan yhteen 3 osaa keitettyä liinaöljyä, ½ osaa öljyn-painosta lyijyliisettä ja yksi osa vahaa, ja sivellään päälle isolla litteällä pensselillä tätä seosta.

Jos saippnaliuokseen sekoitetaan alunaa, niin syntyy veteen liukenematonta alunasaippuaa. Seuraavan menetystavan mukaan voidaan siis saada johonkin määrin kestävää maalia kipsiesineisin, vaikka se tosin ei läheskään vedä vertoja öljymaalaukselle. Vaan sen sijaan se on huokeampaa. Sitä voidaan edullisesti käyttää semmoisissa paikoissa, joissa kipsiesineet ovat verrattain hyvässä suojassa ulkoilman vaikutuksilta, niink. esim. hyvin ulkonevien kattolistojen alla y. m. s.

Menetellään näin;

Kipsiesineitä voidellaan ensin saippualiuvoksella ja sitte veteen liuvotetulia alunalla. Ennen kuin viimmeinen sivellys on täydelleen kuivanut maalataan sinkkivalkoisesta tehdyllä liimavärillä. Ellei ole väliä maalauksen somuudesta voidaan käyttää liitua sinkkivalkoisen verosta. Kuta ohukaisemmin maalaus tehdään sitä sileämpiä ja kauniimpia tulevat esineet.

Öljymaalin verosta käytettävää maitoväriä.
Seuraavan menetystavan mukaan saadaan maaliväriä joka on sekä kaunista että huokeata ja melkein yhtä kestävää kuin öljymaalaus. Poltettua kalkkia sammutetaan maidolla taikinaksi, joka jätetään kahden vuorokauden ajaksi koskematta; vasta käytettäissä sekoitetaan siihen lisää maitoa. Kun väriä tahdotaan käyttää niin se ensin jauhetaan maitoon ja vasta sitte sekoitetaan kalkki-velliin. Yleensä käytetään maalin vetelöittämiseen maitoa veden verosta. Tätä maaliainetta voidaan käyttää sekä sisä että ulkoseiniin ja se kestää varsin hyvin ulkoilman vaikutusta.

Kivennäismaalia.
Maalattava esine sivellään ensin liimavedestä ja sinkkioksiidista tehdyllä seoksella. Kun sivellys noin kahden tunnin kuluttua on kuivanut, maalataan uudelleen liimavedestä ja kloorisinkistä tehdyllä seoksella. Molemmat sinkkisuolat yhtyvät kemiallisesti ja muodostavat peilikirkkaan, kiiltävän ja lasikovan pinnan. Liima veteen voidaan sekoittaa erilaisia väriaineita. Tämä joutuun kuivava maali on hyvin kestävää ja noin puolet huokeampaa kuin öljyväri.

12.7.15

Metalliteollisuutta. Kupari-, pronssi- ja messinkiesineitten ruskeaksi värjääminen.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Kupari-, pronssi- ja messinki esineille tahdotaan usein antaa omituinenruskea väri, jota sanotaan "pronssiväriksi". Tämmöinen väri saadaan seuraavalla tavalla: 20 gr:aan salmiakkispriitä sekoitetaan niin paljo etikkaa, että seokseen kastettu kappale lakmuspaperia selvään värjäytyy punaiseksi. Näin saatuun etikkahappoiseen ammoniakkiin liuvotetaan 10 gr. kuparivihreää (etikkahappoista kuparioksiidia) ja 6 gr. salmiakkia (klooriammoniota). Jos värjättävä esine on isompi, niin se ensin mitä tarkimmasti puhdistetaan kaikesta liasta, varsinkin rasvasta, ja varotaan ettei siihen puhdistamisen jälkeen paljain käsin kosketa. Sitte sivellään äskenmainittua nestettä pehmeällä pensselillä päälle ja annetaan kuivata lämpimässä huoneessa. Siveltäminen uudistetaan kunnes esine saa toivotun värin. Kuta useampia kertoja sivellään, sitä tummemmaksi esine värjäytyy. Pienemmät esineet asetetaan soveliaimmiu emalj oittuun rautaastiaan ja niin paljo liuvosta kaadetaan päälle, jotta esine on noin 2—3 cm. alempana nesteen pintaa; sitte lämmitetään kiehuvaksi alituisesti hämmentäen messinki- tai kuparisauvalla. Pois haihtuvan veden sijaan kadetaan aika ajalta hiukan kiehuvaa vettä lisäksi. Niin pian kun esineet ovat saaneet tahdotun värin niin lasketaan liuvos pois, ja niin pian kuin mahdollista lasketaan kuumaa vettä esineitten päälle, jotta ne kokonaan siihen peittyvät, sekoitetaan, huuhdotaan vielä kerran kuumassa vedessä ja kuivataan vihdoin kuiviksi sahajauhoissa.

11.7.15

N. S. "alitsariinimustetta"

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


N. S. "alitsariinimustetta" valmistetaan seuraavalla tavalla: Väriomenia 100 osaa, rautavihtrilliä 60, gummi arabicum 10, raakaa puuetikkaa 1000, indigokarmiiniliuvosta 200 osaa. Jauhettujen väriomenain päälle kaadetaan puuetikkaa ja neste kaadetaan erilleen muutaman päivän kuluttua pohjasakasta. Hienoksi jauhettu rautavihtrilli ja gummi liuvotetaan keittämällä yhteen osaan tätä nestettä, ja kaadetaan sitte samaan astiaan lopun kanssa. Viimeksi sekoitetaan siihen indigokarmiini. Ellei läkki vielä ole kylliksi mustaa, niin pannaan enemmän indigokarminia. Soveliaimmin tehdään niin, että indigoa ei ollenkaan punnita vaan pidetään käsillä liuvos, josta kullakin erää kaadetaan puoli mittaa 100 mittaan läkkia, hämmennetään tarkasti ja kun läkki on käynyt niin tummaksi että se kohta kynästä lähdettyään näyttää kauniisti sinivihertävältä, on siinä kylläksi indigokarmiinia. Valmis läkki kaadetaan kohta pulloihin, jotka suljetaan eheillä ja hyvillä korkkitulpilla.

10.7.15

Nahkavoiteita.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889

1:0. 2 osaa saippuaa, 2 osaa sokeria, 4 osaa potaskaa, 20 osaa naurisöljyä. Kiinteät aineet liuvotetaan ensin veteen ja sekoitetaan lämmitettyyn naurisöljyyn, kunnes aineet hyvin sekaantuvat.

2:0. 1 osa vahaa, 1 osa saippuaa, 3 osaa pihkanokea (kimrök), 5 osaa tärpättiä, 20 osaa hylkeen rasvaa. Vaha liuotetaan tärpättiin lämpimältään; hienoksi leikattua saippuaa pannaan sekaan ja viimeksi sekoitetaan siihen hylkeen rasvaa ja pihkanokea.

3:0. 30 osaa vahaa, 10 osaa asfalttia, 50 osaa, tärpättiä, 100 osaa Kinaöljyä, 20 osaa puuöljyä. Vaha ja asfaltti liuvotetaan lämpimässä tärpättiin; liinaöljy ja puuöljy sekoitetaan keskenänsä, kuumennetaan ja kaadetaan kuumaan liuvokseen.

9.7.15

Meripihkalakka nikkarin ja sorvarin teoksia varten.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889


Hyvää meripihka lakkaa joka hiomatta antaa lakeeratulle esineelle kirkkaan kiillon, valmistetaan siten että 100 gr. hyvää meripihkaa paunaan lasittuun keittoastiaan ja kostutetaan ruokalusikallisella tärpättiä. Astia suljetaan, kuumennetaan hiilustalla ja meripihka pidetään sulana lähes ¼ tuntia. Sitte nostetaan kansi pois ja meripihka hämmennetään puulastalla kunnes se täydelleen on sulanut. Nyt otetaan astia tulelta ja kun sen sisältö on vähän jäähtynyt, kaadetaan lämmintä tärpättiä vähin erin sulan meripihkan sekaan. Kun meripihka ja tärpätti täydelleen ovat yhtyneet toisiinsa niin lisätään vielä sen verran tärpättiä että aine käy niin sakeaksi että se hitaasti juoksee vinoon asetetulta lasilevyltä. Sitte lisätään vielä 50 gr. hyvin keitettyä liina-öljyvernissaa ja annetaan vielä kerran kiehahtaa, jonka jälkeen valmis meripihkalakka sihvitään puhtaan, tiviin liinavaatteen läpi ja säilytetään lasiastiassa. Ennen lakeeraamista on puuesine tarkasti siveltävä liimavedellä. Enemmän kuin kaksi sivellystä ei tarvita; kuitenkin tulee ensimäisen olla hyvin kuivan ennen kuin toinen vedetään päälle. Tämmöisen lakan valmistamiseen käytetään meripihkatavaroita valmistaessa syntyneitä lastuja ja tähteitä.

8.7.15

Saapasmustetta.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889

Luumustetta 10 osaa, siirappia 10 osaa, rikkihappoa 5 osaa, hylkeen rasvaa 20 osaa, vettä 4 osaa, soodaa 2 osaa. Posliiniastiassa sekoitetaan siirappi ja luujauhot, ja rikkihappo kaadetaan vähin erin sekaan; hämmentämistä jatketaan, kunnes koko aine on käynyt tasaiseksi ja kunnes siitä ei enää lähde höyryjä. Sooda liuvotetaan veteen ja keitetään hylkeen rasvan kanssa kunnes saadaan sakeanlainen aine, johon äsken mainittu luumuste-, siirappi- ja rikkihapposeos hämmennetään. Käyttämällä enemmin tai vähemmin rasvaa saadaan saapasmuste kankeammaksi tai vetelämmäksi. Huomattavaa on että aina on valmistettava hyvin varovasti ja että joutuun ja tasaisesti sekoitetaan, jottei synny kokkareita, jotka tekevät saapasmusteen jyväiseksi ja epätasaiseksi.

7.7.15

Kuparin, pronssin ja messingin ruskeaksi värjäämiseen...

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889

Kuparin, pronssin ja messingin ruskeaksi värjäämiseen neuvoo "Bayer. gew. Zeitung" käyttämään nestettä, joka tehdään siten, että 10 painoosaan salmiakkispriitä sekoitetaan niin paljo etikkaa että sekoitukseen kastettu kappale sinistä lakmuspaperia helposti värjäytyy punaiseksi, jonka jälkeen lisätään 5 osaa kupariruostetta (grönspan) ja 3 osaa salmiakkia. Tällä seoksella sivellään isompia esineitä sen jälkeen kun niistä tarkasti on puhdistettu rasva ja muu lika pehmeällä pensselillä, jonka jälkeen esine asetetaan kuivamaan lämpimään huoneesen. Sivelemällä useampia kertoja saadaan väri kuinka tummaksi hyvänsä. Pienemmät esineet lasketaan nesteesen, jota hämmennetään messinkitai kuparisauvalla. Kun väri on käynyt tarpeen tummaksi pestään kuumalla vedellä ja esineet kuivataan sahajauhoissa.

6.7.15

Vernissaa leikkikaluja varten.

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889

Leikkikaluihin sopivaa vernissaa saadaan seuraavien osoitteiden mukaan:

1. Rautaisessa kattilassa sulatetaan 3 paino-osaa keltaista, läpikuultavaa amerikalaista hartsia, joka sitä ennen survotaan kappaleiksi. Kun hartsi on täydelleen sulanut, otetaan kattila tulelta ja siihen kaadetaan 5 paino-osaa tärpättiä, joka hämmennetään yhteen sulaneen hartsin kanssa. Vernissa sihvitään villavaatteen läpi ja kaadetaan lasipulloon. Vanhat petrooliastiat sopivat tähän hyvin. Astia pidetään tarkasti suljettuna.

2. Avaranlaisessa astiassa kuvotetaan lämmittämättä 12,5 kg. jauhettua, keltaista, läpikuultavaa amerikkalaista hartsia ja 625 gr. pihkaa (Venetsian tärpättiä), 18,75 kg 85 tai 90 asteen väkevöiseen spriihin. Koska hartsi ei täydelleen liukene, niin vernissa on ennen käyttämistä sihvittävä villaisen vaatteen läpi ja säilytetään sitte hyvin tulpatuissa pulloissa.

Koska amerikkalainen hartsi on melkoista huokeampi kuin shellakka, niin äsken mainittulla tavalla valmistetut lakatkin tulevat helppohintaisemmiksi kuin tavallinen n. s. nikkarilakka.

5.7.15

Kirjelaatikko. (Sinooperiaiheiset kysymykset.)

Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889

Kys. Nro 13
Mikä syynä lienee ollut? Kuin koetin tehdä kostein keinoin sinooberia. Siitä syntyi mustan harmajaa jauhoa vaikka pesin moneen kertaan ja keitin posliiniastiassa aina 100°C lämpymäksi. Liekkö ollut veden syy kuin oli kaivo vettä: Aineet sekoitin neuvon mukaan 100 gr. elohopeaa, 38 gr. rikkiä ja 25 gr. kalihydraattia. Ensiksi hieron rikin puhtaalla kivellä jauhoksi ja sekoitin 150 gr. veteen.
- J. J. P:nen.

Kys. N:o 14
Miten paljon rikkiä ja elohopeaa tulee ottaa kuin tehdään kuiviltaan sinoobeeria, ja minkälaisessa astiassa sulatetaan ja moneenko asteesen asti saapi kuumentaa?
- Pyytää hartaaasti J. J. T:nen Kajaanissa.


Vast. Nro 13 ja 14.

Syy huonoon onnistumiseen on kaiketi tottumattomuus kemiallisin töihin. Saitte mustaa sinnooberia maljassanne syntymään; siitä syntyy punaista sinn. härmistämällä (sublimoimalla), vaan siihen työhön tarvitaan kallishintaisia laitoksia; eikä se kannata ell’ei työtä harjoiteta isossa mitassa, 1:sti osasta rikkiä ja 6:sta osasta elohopeaa syntyy myöskin härmistämällä sinnooberia. Musta sinn. muuttuu punaseksi jos sitä keitetään viisinkertaisessa rikkikaliossa - Kirjoitus (T. L. 1888, s. 362), jonka johdolla olette tehneet kokeitanne, tarkoitti pääasiallisesti keinojen neuvomista, millä tavala väärennyksiä saadaan ilmi, eikä siihen tietysti voinut mahtua täydellisiä neuvoja väriaineitten valmistamisesta.

Kostein keinoin voidaan Kirchoffin neuvon mukaan valmistaa sinnooberia näin: 100 osaa elohop. ja 23 osaa rikkihärmettä jauhetaan yhteen kunnes väri muuttuu; jauhettaessa kostutetaan kalilipiällä. Sitte lämmitetään 100:ssa osassa väkevöitettyä kalihydraattiliuosta, kunnes noin 2 tunnin kuluttua ilmaantuu punanen väri, jolloin työ kohta on keskeytettävä. Jos liian vähän lämmitetään, niin väri ei tule kirkkaaksi; jos liiaksi, niin se muuttuu ruskeaksi. Jäähdyttyä pestään ensin heikossa kalilipiässä ja sitte puhtaassa vedessä.

4.7.15

Myrkyllisten aineiden kauppa.

Suomen osuustoimintalehti 10, 1912

(K. A. 14/2 1888).

Asetus jakaa myrkylliset aineet kahteen luokkaan, vaarallisiin ja vähemmän vaarallisiin. Edelliseen luokkaan kuuluvia myrkyllisiä aineita saa myydä ainoastaan apteekeissa ja rohdoskaupoissa. Vähemmän myrkyllisten aineiden myymiseen voi sitävastoin saada luvan jokainen, joka ilmoituksen jälkeen harjoittaa kauppaa avoimessa puodissa. Tällaista lupaa on haettava läänin kuvernööriltä, joka kunnallislautakuntaa ja poliisiviranomaisia kuultuaan päättää, onko pyydetty lupa annettava vaiko ei. Vähemmän myrkyllisiin aineisiin kuuluvat asetuksen mukaan seuraavat: 1. Ammoniakki, syöpä 2. Baryyttisuolat. 3. Lyijytuhka (hopealehti, lyijyoksiidi). 4. Lyijysokeri (etikkahappoinen lyijyoksiidi). 5. Sinuuperi, punainen (rikkielohopea). 6. Cyanirautakaliumi (verisuola). 7. Fosfori, punainen. 8. Gummi gutta. 9. Kali, syöpä. 10. Karbolihappo. 11. Kloorisinkki ja kloorisinkki-ammoniumi (juotesuola). 12. Rikkihiili. 13. Kuparivihtrilli (sinivihtrilli, sinikivi, rikkihappoinen kuparioksiidi). 14 Kromihappo ja kromihappoiset suolat. 15. Helvetinkivi. 16. Natroni, syöpä. 17. Nitrobentsoli (mirbaniöljy, keinotekoinen karvasmanteliöljy). 18. Oksalihappo sekä hapan oksalihappoinen kali. 19. Salpietarihappo (sievesi). 20 Suolahappo. 21 Rikkihappo. 22. Tinasuolat. 23 Sinkkivihtrilli (valkea vihtrilli). 24. Etikkahappo, väkevöity. 24. Myrkylliset värit, joihin kuuluvat ne, jotka sisältävät sinkkiä, kadmiunia, vismuttia, tinaa, kromia, antimonia, lyijyä, kuparia tai arsenikkia.

Kaikki edellämainitut myrkylliset aineet on kaupassa säilytettävä erityisessä, lukitussa säilytyshuoneessa, vahvoissa, tiviissä ja hyvin suljetuissa astioissa tahi laatikoissa selvällä ja pysyvällä päällekirjoituksella, joka ilmoittaa sisällyksen. Astioita, vaakoja, punnuksia ja muita kaluja, joita myrkkyä pidettäissä käytetään, ei saa sillä välin käyttää muita tavaroita varten, ja ovat ne, kunnes ne ovat täydellisesti puhdistetut, pidettävät samassa lukitussa säilytyshuoneessa kuin myrkky.

Paitsi varsinaisista myrkyistä, sisältää yllämainittu asetus määräyksiä myöskin myrkytettyjen tavarain kaupasta. Leikkikaluja, saippuata, hiusvoidetta ja muita semmoisia tuotteita, konfekteja, siirappia y. m. nautittavaksi aiottuja tavaroita ei saa värjätä tai maalata myrkyllisellä aineella eikä muulla tavoin myrkyllä sekoittaa, eikä sellaisia myrkyllisiä tavaroita myydä tai kaupaksi pitää. Kielletty on myöskin sellaisten tapettien, rullakartiinien, keinotekoisten kukkien y. m. tavaroiden kaupaksipitäminen, joissa on yli asetuksen salliman määrän arsenikkia. Sama kielto koskee kankaita, vaatteita, lankoja, lakkaa ja kynttilöitä, jotka sisältävät arsenikinsekaisia värejä. Lyijyä sisältävällä emaljilla eli lasituksella varustettuja keitto-astioita ei saa ollenkaan pitää kaupan, yhtävähän kuin elohopean sekaisia valmisteita metalliteosten puhdistamiseksi. Värilaatikoita ei saa pitää kaupan, elleivät ne ole varustettuja selvällä ilmoituksella sisältävätkö ne myrkyllisiä tai myrkyttömiä värejä.

Kaikkia edellämainittuja tavaroita koskee terveydenhoito-asetuksen määräys, että myyjä ei saa estää kunnallis-, tai terveydenhoitolautakunnan määräämää henkilöä milloin tahansa tutkimasta, sisältävätkö tavarat terveydelle vaarallisia aineksia.

Rangaistus luvattomasta myrkkyjen kaupasta on sakkoa enintäin viisisataa markkaa taikka vankeutta korkeintaan kolme kuukautta.

3.7.15

Pohjanahan valkasemisesta.

Suomen nahkurilehti 3, 1916


A. A Claflinin muk.

On helppo selittää miten pojanahan valkaisemiseen on johduttu. Amerikassa oli aikoinaan tammenkuorella parkituksen ohella käytännössä paljon huokeampi hemlokkiparkitus. Sitten huomattiin, että jos alkuparkituksessa käytetään hemlokin ohella vähemmässäkin määrin tammen kuorta niin saadaan vaaleampaa nahkaa. Jos vielä käytettiin soodalla ja rikkihapolla valkaisua niin saatiin jokseenkin tammenkuorella parkitun nahan väristä nahkaa. Toisin sanoen tarkoitettiin nahan valkaisemisella alkuaan saada sekaparkituksella tammenkuorella parkitun tapaista nahkaa jotta se voitaisi myydä samaan hintaan.

Sittemmin on kaikillakin parkitusaineila parkittua nahkaa valkaistu, jotta se kävisi paremman parkituksen saaneen näköiseksi. Kuitenkin on harhaan johtava luulo, että valkaistua nahkaa voitaisi myydä muuna kuin mitä se on. Jokainen kokenut pohjanahan ostaja tuntee heti ensi näkemällä luonnollisen ja valkaistun pohjanahan ja mitä tulee taas kenkiä käyttävään yleisöön, niin sen käsiin tullessaan on kengän pohjat niin maalattuja, ettei parhainkaan asian tuntija ilman erittäin perusteellista tutkimusta enää niistä tunne nahan laatua. Mutta kun nahan valkaisemisella ei voida ketään pettää, niin miksi pohjanahkaa sitten lainkaan valkaistaan ja aina vaan enemmän valkaistaan? Ensinnäkin luulen, että pohjanahkatehtailijat eivät yleensä tiedä millaista tuhlausta pohjanahan valkaiseminen on ja miten turmiollisesta valkaiseminen vaikuttaa nahan kestävyyteen.

Tämä valkaisun kaupallisesta puolesta. Joskaan kukaan ei halua luonnollisella tavalla vaaleaksi parkitun nahan asemasta ostaa valkaistua nahkaa, niin ostaa hän kuitenkin sitä usemmiten silloin kuin on valittavana samaan hintaan luonnollisen parkituksen aiheuttamaa tummaa ja valaistua nahkaa. Ja lopuksi salataan valkaisun avulla useita valmistuksessa sattuneita syntejä. Monet nykyisin käytännässä olevista seka parkitus menettelyistä aiheuttavat kunnollisesti suoritettuna tyydyttävän kauniin värin. Mutta kun sitten nahan painoa lisätäkseen vielä jälkiparkitaan väkevässä ektraktiliemessä tai kuivaamossa sattuu olemaan liian kuuma eli ei mankeloidessa menetellä kyllin varovasti, niin saattaa näistä johtua epätyydyttävä väri. Monasti esiintyy tummia täpliä kun nahka on todella pilaantunutta, mutta usein ovat sellaiset täplät kuitenkin pintapuolisia. Kaikki sellaiset peitetään nyt valkaisemalla. Jos nahkuri siis nahkurin taidossa olisikin pakapajulla mutta on taitava valkaisija niin läpäisee hän sittenkin.

Luultavasti ei ole koskaan tuotu julkisuuteen nahan valkasemisen aiheuttamaa painohukkaa. Yhtä uskottava on, että aniharvoissa nahkatehteissa lienee tähän nähden edes tehty kokeitakaan.

Nahan valkaisemisesta kai kerta kaikkiaan luovuttaisiin kokonaan jos vaan oikein arvosteltaisiin rikkihapolla valkaistessa aiheutuvaa parkkiaineen hukkaa. Valkaisun aiheuttama painon hukka heikommassa valkaisussa tekee vähintään 1½ 3% ja perusteellisemmassa valkaisussa aina 5 % valmiin nahan painosta eli keskimäärin 2½-3%. Tämä painon hukka tapahtuu parkkiaineen kustannuksella joka olisi nahassa tarpeen. Kun pohjanahka sisältää suunnilleen puolet painostaan vuota-ainetta ja toiseksi puoleksi parkitusaineita, joiden kustannuksella painon hukka tapahtuu, niin siitä seuraa, että jokaisesta 50 kilosta nahkaan saatua parkkiainetta jälleen poistetaan 1-5 kg. Se menee hukkaan vain värin takia, minkä arvo sinänsä on yhtä suuri kuin nolla. Mutta kun painon hukka on näinkin suuri niin miksi sitä ei rajoiteta. Tähän taas löytyy verrattain yksinkertainen selitys: Parkkiaineen aiheuttamaa painon hukkaa ei huomata kun se korvataan keinotekoisesti katkerasuolalla (englannin suola), sokerilla y. m. Saattaahan pohjanahkaa olla mukavampi palotella kun siihen on ajettu suoloja ja siirappeja mutta jättäisihän nämä aineet ominaisuutensa valkaisemattomaankin nahkaan ja vielä tultaisiin samoihin tuloksiin paljon vähemmillä annoksilla. Lopuksi tullaan kysymykseen miten paljon nahka valkaistessa huononeekaan kestävyyteensä nähden ja siihen ei voida mitään varmaa määrää sanoa muuten kuin otaksumisina. Kuitenkin on helposti todettavissa että rikkihappo turmelee hyvin vähissäkin määrin häytettynä nahkaa. Mainita sopii vertauksen vuoksi että eräissä äskettäin toimitetuissa kokeissa huomattiin hirjansitomis nahkojen kesiytymisen johtuvan nahkoihin käytetystä rikkihaposta. Tutkiessa happamalla hemlokkiliemellä pikaparkitun nahan kestävyyttä tultiin huomaamaan että hemlokkiparkittu nahka hajosi kosteana kolme kertaa nopeammin kuin hyvä tammenkuorella parkittu nahka. Mutta katsomatta rikkihapon aiheuttamaa huonontumista itse pohjanahkalle täytyy tässä myöskin ottaa huomioon sen vaikutus pohjan neulokseen. Hyvin usein on nimittäin neulottuja kenkiä pakko puolipohjata ennenkuin ensimäiset pohjat läheskään ovat hajalle kuluneet; sillä neuloslanka on turmeltunut ja ompele auennut. Neuloslangan syöpyminen taas voidaan melkoisella varmuudella lukea nahassa olevan rikkihapon ansioksi. Kaikki seikat puhuvat siis pohjanahan valkaisua vastaan ja jos lainlaadinnalla joskus tullaan nahan väärennystä estämään niin pidän varmana asiana, että nahan valkaisu rikkihapolla ja soodalla myöskin kielletään.

2.7.15

Käytännöllisiä ohjeita. Nahan mustaus

Suomen nahkurilehti 3, 1916


Alempana selostettava nahan mustaus menettely on sellaisenaan ajateltu krominahoille, tai yleensä sellaisille nahoille jotka mustataan sekä martio- että lihapuolelta. Menettely on Amerikassa patentin suojaama krominahan mustausta varten. Muuttamalla työtapaa pöydällä mustaukseen sopivaksi lienee siitä muodostettavissa rasvanahoillekin auttavan hyvä mustaus menettely.

Mustaus toimitetaan siten että nahkaa käsitellään ensin kaliummanganaatin liuoksella sitten rautasuolan liuoksella ja lopuksi sinipuun keitteellä Krominahan mnstauksessa menetellään seuraavalla tavalla: pyörivään astiaan lasketaan noin 150 l. lämmintä vettä ja 225 kg kosteita nahkoja. Astian luukku suletaan ja astian käyntiin pantua lisätätään kaliummanganaatin liuos. Manganaattiliuos saadaan 1,25 kg:sta kaliummanganaattia joka liuotetaan 200 litraan vettä ja liuettua lisätään siihen 1,25 kg 21° Bé vekevää suolahappoa. Astia pidedään käynnissä noin 10 minuuttia ja sen jälestä lasketaan liuos astiasta ulos. Tämän perästä pannaan astiaan tavallista laimeaa rautamustetta. edellämainitulle nahkamäärälle tarvitaan 9 litraa 10° Bé väkevyistä rautamustetta joka saa olla valmistettu liuottamalla rautaa etikkahapossa taikka rantavihtrillistä ja laimennettu kumpaakin tapaa käyttäen 225 litr. lämmintä vettä. Astian oltua liikkeessä noin 10 minuuttia lasketaan rautaliuos ulos ja sen sijalle pannaan sinipuunkeitettä. Sinipuukeite valmistetaan liuottamalla 1½ kg sinipuuekstraktia 225 litr. lämmintä vettä ja lisäämällä siihen 1½ kg soodaa. Kun nahkoja on tässäkin liuoksessa liikuteltu (s. t. s. astiaa pidetty käynnissä) noin 10 minuuttia niin on nahat kyllin mustuneita.

Mustumisen jälestä on nahat heti pestävä kuumaila vedellä ja sen perästä tehdään valmistus ihan tavallisessa järjestyksessä.

Itse mustaamis prosessit tapahtuvat krominanalle seuraavalla tavalla: Kaliummanganaattiliuoksesta sitoutuu manganaatti nahkoihin hyvin nopeasti ja nahat käyvät ruskean värisiksi. Tällöin pelkistyy kaaliummanganaatti osittain ja samanaikaisesti hajaantuu viimeisetkin jätteet nahoissa olleesta rikkihaposta. Kun nahkoja sen jälestä käsitellään rautaliuoksella niin pelkistyy niissä ollut kaliummanganaatti liukenemattomaksi yhtymäksi samallakertaa kuin rautasuola hapettuu ja yhtyy täydellisesti nahan kanssa. Sen perästä sinipuun keitteellä käsittely aiheuttaa hyvin vastustuskykyisen ja liukenemattman mustan värin joka kestää yhtä kauvan kuin itse nahkakin. Sinipuukeitteeseen lisätty sooda aiheuttaa nahassa olleiden happojen täydellisen neutralistumisen ja koko värjäys tapahtuu yhtä jaksoisesti joten työtä ja aikaa ei kulu hukkaan.

Patentin hakija pitää menettelyä kaikkia muita edullisempana varsinkin huokeahintaisuuden takia. Kyseessä olleet ainemäärät eivät kylläkään näytä liian suurilta, eivätkä ne ole kalliitakaan. Mustauksen perästä on nahat pestävä hyvin puhtaaksi niihin muodostuneista suoloista, jotka, jos ne jäisivät nahkoihin, olisivat hyvin kiusallisia nahkain viimeistelyssä.

1.7.15

Käytännöllisiä ohjeita. Kiillotus voide mustalle rasvanahkalle.

Suomen nahkurilehti 3, 1916


Kestävää kiiltoa rasvanahalle saadaan liuottamalla 100 gr. liimaa 2 litr. vettä johon lisätään 100 gr. ammoniakkia. Annetaan seistä yön yli. Sitten lisätään 6 gr. kaliumbikromaattia 12 gr. Berliinin sinistä ja 30 gr. sinipuuekstraktia sekä kiehutetaan noin 10 minuttia. Sitten otetaan kattila tulelta pois ja sekotetaan kunnes seos on jäähtynyt jolloin lisätään 50 gr. albuminia ja sekotetaan kunnes seos jähmettyy.