30.9.14

Ohjeita diamiinivärien käyttämiseen pumpulia värjätessä. Osa 2

Suomen Teollisuuslehti 9, 1.5.1898

Erään esitelmän mukaan.

Jatkoa.

Seurasi sitten ensimmäisen keltaisen aniliinivärin, n. k. fosfiinin keksintö 1862, väkiviinainduliinin 1863, Bismarckin-ruskean 1864 (se oli tuon nykyään niin tärkeän azoväriryhmän ensi edustaja), metyylivioletin 1866, ensimmäisen vedessä liukenevan induliinin 1867, safraniinin 1868 (sen oli Perkin keksinyt jo v. 1863, mutta vasta 1868 voitiin sitä teknillisesti valmistaa). V. 1871 keksittiin metyylivihreä, joka kerrassaan sysäsi syrjään sitä ennen käytetyt väriaineet, jodivihreän ja etyylivihreän.

Kaikkien näiden väriaineiden keksinnöllä tähän aikaan ei kuitenkaan ole läheskään yhtä suurta merkitystä, kuin eräällä Gräben ja Liebermannin v. 1869 tekemällä keksinnöllä, jonka johdolla voitiin kivihiilitervasta keinotekoisesti valmistaa erästä varsin tärkeätä, luonnossa esiintyvää väriainetta nim. alitsarinia. Tämä nykyajan kemian loistava voitto johti tuon jo niihin aikoihin laajan aniliiniväriteollisuuden kokonaan uudelle tolalle ja se sai myös aikaan perinpohjaisen muutoksen nykyajan värjäystekniikassa.

Tämä keksintö kumosi myös tuon väärän mielipiteen, joka edellämainitun  vastoinkäymisen johdosta oli päässyt vallalle sekä ammattipiireissä että suuressa yleisössä, että nim. kaikki aniliini-, s. t. s. kaikki keinotekoisesti valmistetut väriaineet, kyllä olivat kauniita ulkonäöltään, mutta eivät sitävastoin olleet pysyviä, kerrassaan loistavalla tavalla. Alizariinivärejä käyttämällä värjäri sai sarjan väriseoksia, joita syöttien avulla voitiin kiinnittää (fikseerata) ja jotka mitä pysyväisyyteen tuli, tyydyttivät suurimmatkin vaatimukset. Itse tulivat myös melkoisesti yksinkertaisemmiksi sen kautta, että otettiin käytäntöön uusia, ehdottomasti puhtaita ja tarkoitustaan vastaavia syöttejä, kuten esim. kromisuoloja, punaöljyä y. m. s.

Tämän suuren edistysaskeleen, seurauksena oli myös se, että entisiä emäkkeisiä väriaineita alettiin käyttää järkjperäisemmällä tavalla, ja niinikään alettiin käyttää syövytykseen parkkihappoa (pyrogallus), jonka fikseeraukseen ensin käytettiin tinayhdistyksiä, ja sittemmin antimooniyhdistyksiä.

Täten eivät ainoastaan nuo huonoon huutoon joutuneet emäksiset väriaineet saavuttaneet uutta mainetta, vaan keksittiin myös uusia semmoisia, joita vielä tänäkin päivänä pidetään parhaimpina ja kestävimpinä pumpulivärien joukossa. Tähän aikaan, 70-luvun alkupuolella, keksittiin myös eosiini muunnoksineen, sitten v. 1877 keksittiin  metyleenisininen, 1880 "neublau" eli uusisininen, 1884 auramin, 1887 rhodamin, sitten  seuraa neutraalivioletin, uusfosfinin, tanniinioranssin, thioflavin j. n. e. keksintö.

Tämän yhteydessä tahdomme mainita, että prof. Bayerin onnistui v. 1871 valmistaa kivihiilitervasta keinotekoista indigoa, vaikka tätä keksintöä ei vielä tähän saakka ole voitu käyttää hyväkseen teollisuudessa. Myöskin tuo niin tärkeäarvoinen aniliinimusta ansaitsee tulla mainituksi.

Tuo kauvan tunnettu azovärien ryhmä, jonka ensimmäinen edustaja, jo ylempänä mainittu Bismarckiruskea keksittiin v. 1864, 70-luvun keskivaiheilla huomattavan merkityksen värjäystekniikassa krysoidinin keksinnön kautta v. 1876; sen lisäksi tuli vielä kultaoranssi ja tropaeolin. Samasta ryhmästä polveutuvat ponseau't ja kroceinit olivat vähemmän tärkeitä keksintöjä pumpulinvärjäykselle, syystä että niiden väri ei ollut erittäin kestävä, mutta yhtäkaikki oli juuri tämän ryhmän väriaine teollisuuden helmalapsen osaksi suotu panna perinpohjainen mullistus toimeen koko pumpulivärjäysalalla.

V. 1885 hämmästytettiin kaikenmoisiin uutuuksiin jo tottunutta värjäriammattikuntaa tuotteella, joka mukavan kiinnitys- eli fikseeraustapansa ja upeiden värivivahduksiensa kautta herätti kyllin ansaittua huomiota. Tämä tuote oli tuo Böttigerin 1884 keksimä kongopunainen.

Samaten kuin fuksiinia yleensä on pidettävä aniliinivärien ensimmäisenä edustajana, voidaan kongoa pitää n. k. substantiivisten pumpulivärien etevimpänä edustajana, ja se muodostaa tavallaan uuden merkkikohdan värjäystekniikan kehityshistoriassa. Paha kyllä saatiin pian kokea, että se oli huonosti kestävää, mutta sitä seurasi pian parempia väriaineita, joiden joukossa etupäässä diamiinivärien tärkeä ryhmä ansaitsee mainitsemista.  Koska nyt jo onnistuttiin valmistamaan tuotteita, joita voitiin käyttää ei ainoastaan upeiden, loistavien, vaan myöskin muiden, himmeämpien ja tummempien värivivahdusten kehittämiseen, ja jotka tuotteet mitä kestävyyteen tuli, tyydyttivät suuriakin vaatimuksia, johtui pumpulivärjäys uralle, jossa se vielä tänäänkin on, ja joka alati edistyessään on kehittävä tämän ammatin varsin täydelliseksi. Miten suuri merkitys tällä tapauksella oli, voidaan päättää siitäkin, jos ajatuksissamme palaamme noihin aikoihin, jolloin ensimmäiset diamiinivärit ilmautuivat kauppaan. Mämät [Nämät] väriaineet, jotka edellisiin helakan loistaviin väreihin verrattuina olivat suhteellisesti himmeitä vivahduksiltaan, otettiin todellisella riemastuksella vastaan, sillä vasta niiden välityksellä kävi mahdolliseksi saada nuo monipuoliset, vaihtelevat "muotivärit" syntymään, kuten myöskin nuo muut himmeät värivivahdukset, jotka vieläkin ovat hyvin suosittuja.

Värjäriammatin harjoittajia on meidän siitä kiittäminen, että he tajusivat tämän seikan merkityksen, ja se väriainetehdas, joka ryhtyi diamiinivärejä valmistamaan, ansaitsee niinikään kiitosta siitä, että se tarkkanäköisesti on käsittänyt ajan vaatimukset. Tästä lähtien substantiiviset väriaineet voittivat yhä enemmän alaa. Niiden rikkaat vivahdukset, mukavat ja nopeat käytäntötavat ja niiden monipuolisuus käytännössä saavutti niille tuota pikaa paljon suosijoita ja valloitti koko pumpulivärjäysalan niiden haltuun.

Ennenkuin ryhdymme seikkaperäisesti tekemään selkoa diamiiniväreistä, tahdomme tässä käsitellä erästä toista seikkaa. Ammatin kehittyessä värjäri pian sai kokea, että hänen varsin alkuperäiset ja puutteelliset apukeinonsa eivät enää täyttäneet tarkoitustaan, vaan olivat riittämättömät. Hän alkoi käyttää apunaan konevoimaa, höyryä ja koneita. Käsityöammatti ei enää voinut tyydyttää nopeasti kasvavia vaatimuksia ja senvuoksi täytyi keksiä rakentaa koneita. Koneenrakentajien ja värjärien yhteistyön ja tutkimusten tuloksina oli tuo valtava konesuuunitelma, jota käytetään raa'an pumpulin, kopsin (pincops) ja loimikudosten värjäykseen, huuhdontaan, kuivaamiseen j. n. e.

Kun nyt siirrymme tarkastamaan varsinaisia diamiinivärejä ja niiden käytäntöä, tahdomme, jotta lukijan olisi helpompi seurata esitystämme, jakaa ne aineeumukaisesti:

1:0. Suoranainen värjäys substantiivisilla väriaineilla.
2:0. Yhdistetty värjäys substantiivisilla ja joko aniliiniväreillä tahi luonnollisdla väriaineilla.
3:0. N. s. diaxoteerausmenettely.
4:0. Metallisuolojen avulla äkseerattavia värejä.
5:0. Axovärien kehittäminen itse kudosten kuituihin eli kasvisyihin; n. s. jäävärejä.
6:0. Kopuloitamis-menettely.

Mikä näistä menettelyistä kulloinkin on valittava, riippuu värjättävien ainesten laadusta ja tarkoituksesta, johon niitä (aineita) tullaan käyttämään; sillä nykyään voidaan värjätä pumpulia kaikissa sen jalostamisvaiheissa, kuten: raaka aineena, häklättynä, kopsina, puoloina, loimina, lankana ja kudoksena, joko semmoisenaan tahi muiden tekstiilikuitujen keralla.

Kukin värjäri arvatenkin tuntee n. k. suoranaisen värjäystavan diamiiniväreillä; tämä suoritetaan seuraavasti: värjäys tapahtuu kiehuvan kuumana ja väriseokseen on lisätty neutraalisia suoloja, esim. glaubersuolaa ja keittosuolaa, tahi myös alkaaliota, esim. soodaa ja saippuaa. Miten vaikuttavat nyt nämät lisäaineet? Lisäämällä värikylpyyn glaubersuolaa tahi keittosuolaa, saadaan pumpuli nopeammin värjäytymään; soodaa tahi saippuaa lisäämällä taasen värjäys käy hitaammin kuin ilman näitä lisäaineita. Tästä seuraa että tummiin väreihin ja semmoisiin väriseoksiin, jotka itsekseen vaivoin imeytyvät pumpuliin, on otettava enemmän glaubersuolaa ja ei yhtään tahi hyvin vähän soodaa, jotavastoin vaaleita vivahduksia värjätessä ja semmoisia väriaineita käytettäessä, jotka kiihkeästi imeytyvät pumpuliin, on värikylpyyn lisättävä alkaliota. Sekoittamalla värikylpyyn saippuaa ja n. k. turkinpuna-öljyä saadaan kova ja paksu tuote tasaisesti ja kauttaaltaan värjäytymään. Eräät diamiiniväriaineet eivät siedä alkalioiden vaikutusta, joten värjäys tällöin on siis suoritettava ainoastaan glaubersuolaa tahi keittosuolaa käyttämällä.

Värjätessä tulee ottaa huomioon veden ja väriaineen keskinäinen suhde eli paljous. Yleensä on sääntönä, että kuta enemmän vettä värikylpy sisältää, sitä vaaleampi tulee väri.

Senvuoksi on edullista käyttää mahdollisimman vähäisiä vesimääriä, ja glaubersuolamäärä, joka lisätään kylpyyn tummempia värivivahduksia kehitettäessä, on laskettava seoksen vesimäärän mukaan.

Sopivin suhde lienee 10-15 gr. kalsineerattua glaubersuolaa kutakin vesilitraa kohti, sekä,
jos niin on tarvis, vielä ½ - 2% soodaa tahi saippuaa, vaikka tummempia vivahduksia värjätessä lienee paikallaan käyttää aina 40 gr. glaubersuolaa litraa kohti. Vesi, joka sisältää ylen paljon kalkkia, on ensin kiehautettava vähäisen soodamäärän keralla.

Jos kylpyyn lisättävä suolamäärä lasketaan veden paljouden mukaan, eikä kuten on  tavallista, väriaineen painon mukaan, ei tällöin olla niin suuresti riippuvia kylvyn vesimäärän ja aineen painon keskinäisestä suhteesta, sekä saavutetaan täten enemmän yhdenmukaisia tuloksia. Kuta helpommin liukenevaa diamiiniväriaine on ja kuta suurempi kylvyn nestetilaisuus värjättävän tuotteen määrään verraten, sitä enemmän väriainetta jää  myös kylpyyn jälelle, josta siis seuraa että:

1:0) On edullista, jos tahdotaan saada voimakkaita värjäyksiä aikaan sekä jos tahdotaan värikylvyt perinpohjaisesti loppuun, antaa näiden määrätyn ajan kiehuttuaan jäähtyä, niin että väriaine (joka vaan vaivoin liukenee vedessä, jolla on alhaisempi lämpömäärä) paremmin imeytyy värjättäviin kudoksiin.

2:0) Kaikkia käytettyjä värikylpyjä voidaan käyttää uudelleen.

Kylpyjen säilyttäminen käy taloudellisessa suhteessa edulliseksi tietenkin ainoastaan tummia vivahduksia värjätessä, jotavastoin vaaleaksi värjätessä kylvyssä oleva väriaine kuluu tavallisesti jo ensi värjäyksellä. Jos ilman sanottavan pitkiä keskeytyksiä värjätään ennen käytetyillä kylvyillä, voidaan niitä käyttää miltei rajattoman kauvan, kunhan vaan pidetään huolta siitä, että kylpyyn mahdollisesti kertynyt lika ja pohjasakka aika ajoin poistetaan. Tummia vivahduksia värjätessä voidaan ryhtyä värjäykseen kun kylpy on lämminnyt kiehumapisteesensä, vaaleaksi värjätessä taasen alotetaan värjäys kylvyn ollessa haaleana ja koroitetaan sitten lämpömäärää tarpeen mukaan. Yleensä on lämpömäärän merkitys varsin suuri näitä väriaineita käytettäessä; keittämällä saadaan väri tasaisemmin tunkemaan värjättävään tuotteesen; keittäminen ei kuitenkaan aina ole ehdottoman tarpeellinen, niin esim. on n. s. vuorikankaita jo useita vuosia värjätty alhaista lämpömäärää käyttämällä. Kaikkia tuotteita ja värivivahduksia varten soveltuvaa ja kaikkia kestäväisyysvaatimuksia täyttävää, universaalia menettelyä ei tietysti ole olemassa, vaan tulee kunkin kokeneen ja taitavan värjärin itse osata valita se värjäystäpä, joka kulloinkin parhaiten täyttää tarkoituksensa. Samoin on myös laita väriaineita valitessa eri vivahduksiin ja eri tuotteita varten, tällöin tulee myös täydellisesti noudattaa yleisön vaatimuksia valmiin tuotteen kestävyyteen (värinpitäväisyyteen) nähden ja niinikään ottaa huomioon tarkoitus, johon valmista tuotetta aijotaan käyttää.

Substantiivisten väriaineiden käytäntöala onkin tästä syystä varsin laaja. Raakapumpulin värjäyksessä on viime aikoina suuresti edistytty; raakapumpulia värjätään joko avoimissa padoissa tahi erityisissä koneellisesti työskentelevissä, värjäyslaitoksissa, ja tällöin on diamiinivärien käytännöstä arvaamattoman paljon hyötyä. Värjäyskoneita käytettäessä tulee värjäykseen valita helposti liukenevia väriaineita. Myöskin kopsin, ristikäämien y. m. erikoistuotteiden värjäys on substantiivisten värien avulla suuresti kehittynyt. Nämät värit ovat myös hyvin käytännöllisiä loimikuteita värjätessä sen kautta, että apreteeraus eli liisteröiminen tällöin voidaan suorittaa värjäyksen ohella. Enimmin käytettänee niitä kuitenkin lankojen värjäykseen. Tuo luontainen pehmeys ja kiilto, jotka pumpulilanka tällöin säilyttää, ovat varsin suuresta merkityksestä sukka- ja alusvaatekudonnan (Trikotage) alalla. Ne erittäin kestävät vaihevärit, joita kehitetään erityisten menettelyjen avulla, ovat etupäässä käytetyt kirjaviin kudoksiin käytettävien lankojen värjäykseen.

Puolivillan värjäyksessä ovat diamiinivärit saavuttaneet suuren merkityksen ja eräitä tälle alalle omituisia tuloksia voidaan saavuttaa ainoastaan niiden avulla.

Näiden väriaineiden kautta saavutetut edut eivät siis, kuten olemme nähneet, rajoitu ainoastaan uusien värjäystapojen käytäntöön ottamiseen, vaan niistä koitui etuja myöskin muille teknillisille työaloille. Niin on esim. äskettäin tehty huomiota ansaitseva ja tärkeä keksintö pumpulin jaiostamisalalla; tämän uuden menettelyn kautta jalostuvat pumpulin syyt eli kuidut niin suuressa määrässä, että täten käsitelty pumpuli melkein vetää vertoja silkille. Tarkoitamme Thomas'in ja Prévostin keksimää merseriseerausta, jonka kautta pumpulisaa pysyvän silkintapaisen kiillon.

Merseriseeraus on arvatenkin saavuttava hyvin suuren merkityksen pumpuliteollisuuden alalla. Substantiivisilla väreillä on vihdoin suuri merkitys kudoksia eli kankaita, kuten esim. vuori- ja pukukankaita, kalmukkia, parkenttia ja samettia värjätessä. Värjäys suoritetaan joko haspelilla vannetetussa väripadassa tahi "giggertin" nimisellä koneella.

(Jatk.)

29.9.14

Ohjeita diamiinivärien käyttämiseen pumpulia värjätessä. Osa 1

Suomen Teollisuuslehti 8, 15.4.1898

Erään esitelmän mukaan.

Jos tahdomme saada selvän käsityksen nykyajan pumpulivärjäyksen asemasta, lienee paikallaan
heittää silmäys sen kehitykseen niistä ajoista lähtien, jolloin käsitteet "keinotekoiset väriaineet" ja "aniliini" eivät vielä olleet tunnettuja. Tarvitsee vaan siirtyä noin 40 vuotta ajassa takaperin ja varmaankin on vielä joukko värjärejä elossa, jotka ovat työskennelleet näihin aikoihin.

Tällöin oli värjärin käytettävänä yksinomaan kivennäis- ja kasvikunnan tuotteita sekä jokunen harva tuote eläinkunnasta. Ensiksi mainittuihin kuuluvat nuo n. s. pigmenttivärit, jotka välittömästi kehitettiin itse värjättävän kudoksen kuituihin, kuten esim. rautakeltainen, nanking, kromikeltainen, kromioranssi, kalisininen ja mangaaniruskea.

Useimmat värit saatiin kuitenkin kasvikunnasta, näistä olivat tärkeimmät :

Puulajeja: sinipuu, punapuu, keltapuu ja santelipuu.

Parkkilajeja: kversitroonapuun (Qnercus tinctoria) ja tammenparkki.

Kasvivarsia-, lehtiä ja kukkia: sianmarjanvarret, safflloori sekä waid-kasvi (isatis tinctoria).

Juuria: krappi ja kurkmeja.

Kasviainestuotleita: indigo, garansin, kateku, orleana, safflorkarmiini ja indigokarmiini.

Nämät muutamat luonnontuotteet eräiden kemiallisten suolojen ja yhdistysten eli n. k. syöttien keralla olivat sen-aikuisten värjärien kaikki apukeinot ja syystä kyllä nimitettiinkin värjärinammattia silloin taiteeksi, sillä taidokkuutta siihen vaadittiinkin, jotta näin vähäisillä apukeinoilla saatiin mahdollisimman suuri joukko eri värivivahduksia kehittymään. Tämä kävi päinsä ainoastaan siten, että tarjolla olevia aineksia monisteltiin ja ryhmitettiin eri tavoilla, ja värjäysmenettelyt tulivatkin tämän johdosta tietysti varsin monimutkaisiksi, mikä seikka juuri on tämän ajan omituisuuksia.

Muuan varsin kuvaava ohje tältä ajalta on se, miten n. k. turkin eli Adrianopelin-punaista on kehitettävä krappijuuren avulla: 11 vaikean menettelyn jälkeen, joiden suorittamiseen kului vähintään yhtä monta viikkoa, saatiin vihdoin - jos nim. kaikki oli hyvästi onnistunut syntymään - väri, joka nykyään kehitetään yhtä monessa tunnissa. Samoin oli myös muiden värien laita. Tarjolla olevien rajoitettujen apuneuvojen johdosta, oli myös värivivahdusten lukumäärä rajoitettu, ja useat upeat väritykset, joita nykyään olemme tottuneet pitämään aivan jokapäiväisinä, kangastivat silloin ihanteena, joka näytti olevan mahdoton saavuttaa. Myöskään ei käsite pitävästä väristä siihen aikaan ollut niin venyvä ja monipuolisesti määritelty kuin nykyään. Määrätyistä väriaineista erityisen menettelyn avulla kehitettyjä värejä pidettiin vanhan traditsioonin mukaan pitävinä, ja jos joku tähän aikaan pidettyään indigolla värjättyä kangasta perinpohjin auringoii vaikutuksen alaisena olisi rohjennut lausua: "kyyppisininen haalenee myöskin", hänen niskoilleen olisi koko kunnianarvoisan värjäriammattikunnan oikeutettu suuttumus raskaana langennut.

Osittain ajanhukka eri värjäysmenettelyjä suorittaessa ja toisekseen se seikka, että värjärin täytyi itse valmistaa useimmat syötit ja väriseokset - josta tietenkin usein oli tuloksena mitä ihmeellisemmät sekoitukset - saivat värjärit ryhtymään järkiperäisesti suunnittelemaan eräitä värjäystapoja, joita ne sitten visusti pitivät salaisuutenaan niitä kilpailijoille ilmaisematta ja jotka tavallisesti kulkivat perintönä perheessä isästä poikaan. Sen ajan värjärin täytyi ehdottomasti tuntea ja olla perehtynyt ainakin muutamiin tämmöisiin salaperäisiin värjäysmenettelyihin, jotka näin ollen olivat hänen ammattitietojensa perustana eli niin sanoaksemme pohjapääomana. Niin on ollut värjäreitä, jotka ovat saavuttaneet erityistä mainetta sen johdosta, että he esim. taisivat värjätä "kaunista punaista väriä" tahi "halpahintaista sinistä" tahi "oivallista ruskeaa" j. n. e., ja tästä ovat nimitykset: puna-, sinimusta- ja kaunovärjäri saaneet alkunsa.

Tämän suunnitelman seurauksena oli ainakin se etu, että tämmöiset erikoisalalla työskentelevät värjärit eli "spesialistit", alati samaa työtä suorittaessaan aikaa myöden saavuttivat varsin huomattavan taitavuuden alallaan; he nim. oppivat järkiperäisesti värjäämään ja valmistivat mahdollisimman hyviä teoksia; mutta toiselta puolen tämä suunnitelma vaikutti ehkäisevästi, lamaavasti, kaikkiin edistyspyrintöihin tällä alalla, ja siitä johtui myös tuo sananparreksi tullut "salaperäisyys", joka taasen puolestaan vaikutti jarrun tavoin ehkäisevästi kaikkiin pyyteisiin, joiden tarkoituksena oli saada värjäys menettelyt selitetyiksi.

Peräti toisissa oloissa ja kokonaan värjärinammatista erillään kehittyi tuo vallankumous, joka saattoi koko värjärinammatin peräti toiselle kannalle.

Kun tuota valokaasun valmistuksessa kehittyvää, pahanhajuista sivutuotetta, kivihiiliterva, alkoi kertyä liiemmäksi, niin suuria määriä, että se tuli todelliseksi rasitukseksi kaasutehtaille, alettiin sitä lähemmin tarkastaa ja tutkia eikö sitä voitaisi käyttää teknillisiin tarkoituksiin. Uutteriin tutkimuksiin ja kokeisiin kului kuitenkin lähes vuosikymmen, ennenkuin tämä suuri tehtävä saatiin ratkaistuksi.

Vuonna 1856 onnistui näet Perkin'in happeuttamalla tervatuotteista saatuja aniliiniyhdistyksiä valmistaa ensimmäinen keinotekoinen tervaväriaine, jota keksijänsä mukaan nimitetään Perkinin  violetiksi eli mauveiniksi. Vaikka tämä tuote olikin epätyydyttävää laadultaan, luetaan keinotekoisten värien aikakausi kuitenkin alkavaksi sen keksinnöstä ja rnauveinia koetettiin sen jälkeen innokkaasti kehittää täydellisemmäksi ja näillä kokeilla saavutettiinkin loistavia tuloksia, kun nim. kemisti Vergu'm v. 1859 keksi fuksiinin. Tämä tuote, joka vielä nykyäänkin voitokkaasti pysytteleikse johtavassa asemassaan, oli niin sanoaksemme  tervaväriaineteollisuuden peruskivi, se on tieteen huomattavimpia voittoja tällä alalla.

Fuksiinin jälkeen keksittiin yhä uusia väriaineita kuten: rosaniliinisininen, nicholsonin sininen, aldehyydivihreä, jodivioletti eli sinipunainen j. n. e. Nämät uudet ihmetuotteet otettiin vastaan todellisella ihastuksella ja niistä maksettiin melkein painonsa kultaa. Ei kuitenkaan viipynyt kauvan, ennenkuin ensi iloa seurasi katkera pettymys, kun huomattiin, että useimmat näistä väreistä, semminkin pumpulia värjätessä, eivät olleet kestäviä. Tämä vastoinkäyminen ei kuitenkaan voinut ehkäistä tämän uuden teollisuushaaran kehitystä, sen johdosta päinvastoin ryhdyttiin yhä innokkaammin etsimään uusia menettelyjä näiden väriaineiden kunnollista "kiinnitystä" eli fikseerausta varten. Nyt ei enää kokeiltu umpimähkään, vaan pyrittiin määrättyyn päämäärään, ja otettiin myös esteet eli vaikeudet tällöin huomioon, joten siis samalla kertaa saavutettiin kaksi eri tarkoitusta. Ensikseen keksittiin uusia tuotteita, jotka pysyväisyytensä puolesta tyydyttivät suurimmatkin vaatimukset ja toisekseen alettiin värjäysprosessia kaikkine vaiheineen tarkastaa puhtaasti tieteelliseltä kannalta, joten siis saatiin täydellisempiä, järkiperäisiä värjäysmenettelyjä entisten sijaan.

(Jatk.)

28.9.14

Ruokasuolan ja glaubersuolan käytöstä värjäyksessä.

Kutoma- ja paperiteollisuus 10, 1909

Saostaja aineena käytetään, kuten tunnettua on, värihauteissa joko ruokasuolaa tai glaubersuolaa. Ne ovat ne tavallisimmat "ajaja-aineet", jotka ahdistavat värin liemestä värjättävään kudossyyhyn. Muitakin sellaisia löytyy kuten fosforihappoinen natriumi y. m. mutta ensinnä mainitut ovat tavallisimmat ja huokeimmat. Niiden käyttöön nähden on kuitenkin melkoinen ero. Sillä ruokasuolaa ja glaubersuola vaikuttavat aivan eri tavalla sikäli kuin eri luontainen  värihaude on kysymyksessä.

Niinpä puuvillaa n. s. substantivisesti värjäävien ja rikkivärien hauteessa on aivan saman tekevä käytetäänkö saostajaaineena joko ruokasuolaa tai glaubersuolaa. Vieläpä on edellinen halpuutensa tähden jälkimmäistä edullisempikin, esim. meillä Suomessa. Yleensä vastaa sama määrä keittosuolaa yhtäsuuria määrää glaubersuolaa, jos tämä on n. s. kalsineerattua, se on, vedetöntä glaubersuolaa. Mutta jos tämä on kiteistä on sitä käytettävä noin 2,2 kertaa enemmän.

Jos värilaitteet ovat kuparista on glaubersuolaa joka tapauksessa käytettävä. Keittosuola liuottaa näet helposti kuparia ja vie sen värjäykseen. Värit käyvät paljoa tummennetuimmiksi kuin muuten.

Kun sitävastoin happamien värien käyttö on kysymyksessä, ei glaubersuolan asemasta voi keittosuolaa käyttää. Eikä koskaan silloin kuin rikkihappoa on hauteessa. Glaubersuolalla on näet happamien värien hauteessa kahtalainen tarkoitus. Se muodostaa rikkihapon kanssa happaman glaubersuolan, joka vaikuttaa villaan vähemmän happamasti kuin rikkihappo. Mutta vaikuttaa samalla ajaja-aineena väriin. Ruokasuolasta rikkihapon kanssa taasen saisimme suolahappoa hauteeseen ja sitä harvat värit yleensä sietävät. Happamat hauteet tulevat vaan villaa värjättäessä kysymykseen ja siksipä käytetään glaubersuolan ja rikkihapon asemasta n. s. viinikivipreparaattia. Sen valmistaminen itse värihauteessa tulee kuitenkin halvemmaksi kuin sen ostaminen. Sillä kyseessä oleva aine ei ole muuta kuin hapanta glaubersuolaa. Siis säännöksi keittosuolan ja glaubersuolan käyttöön nähden värihauteessa jää, että keittosuolaa on silloin käytettävä kuin hauteet ovat joko tehottomia tai lipeäisiä, mutta glaubersuolaa kuin ne ovat happamia ja eritoten silloin kuin käytetään rikkihappoa.

27.9.14

Punaisessa puvussa

Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti 27, 11.7.1908

Punaisessa puvussa ensikertaa ripille päästessään esiintyi viime sunnuntaina Janakkalan kirkossa itsellisen Kustaa Mäkelän tytär Elsa. Sekä tytär että hänen vanhempansa ovat  mitä punaisimpia sosialisteja, vaikkapa isä onkin ent. talonomistaja tahi ehkäpä juuri siksi. Suurta huomiota herätti tämä outo tulipunainen sosialistinen väri, sekä ripille laskettavien, joista tytöt olivat valkoisissa,  pojat mustissa puvuissa, kuin myöskin muun kirkkoväen keskuudessa.

26.9.14

William Morrisin esitys taidevärjäyksestä.

Kotitaide 2, 1903

Hyvin vanha on värjäystaide; vanhojen  kulttuurien vanhimmista ajoista saakka melkein n. 40 vuotta takaperin meidän aikaamme ei siinä ole tapahtunut minkäänlaista olennaista muutosta, eikä sen suurempaa missään suhteessa. Aina vuoteen 1810:een saakka, jolloin preussinsinisellä värjääminen keksittin (pigmenttinä se oli tunnettu 30 tahi 40 vuotta aikaisemmin), oli ainoat muutokset taiteessa seurauksena ameriikkalaisen hyönteisvärin (koshenillin), joka yleisesti syrjäytti eurooppalaisen kermesvärin sekä ameriikkalaisten väripuiden, jotka nyt tunnetaan Campeche- ja Brasilianpuun nimillä, käytäntöön ottaminen. Viimemainittu eroaa hyvin vähän aasialaisista ja afriikkalaisista "Red Sounders“ ja muista punaisista väripuista; ensimainittu on musta-värjäyksen halventanut ja huonontanut sikäli kuin se on indigon asemasta tullut käytäntöön Ameriikkalainen kversitroona on myös sangen hyödyllinen keltainen lisäväri. Kumminkin mullistivat nämät muutokset ynnä pari muuta taidetta sangen vähän; tämä mullistus on meidän päiviemme, ja se tapahtui kun keksittiin aniliinivärit kivihiilitervasta. On tarpeeksi kun sanomme että näiden värien keksiminen, joskin se on kunnioitettavin todistus abstraktisen tieteen, kemian merkityksestä, ja joskin se kapitalisteille on näiden hyöty ajojahdissa suurimman palveluksen tehnyt, on värjäystaitoa äärettämästi vahingoittanut ja vienyt tältä taiteellisen merkityksen melkein kokonaan. Tästä hetkestä lähtien on olemassa täydellinen ero koneellisen ja taiteellisen värjäyksen välillä. Ken tahtoo saada värjätyitä kudoksia, joissa olisi hiukankin taiteellisuutta, hänen on hyljättävä nykyaikaiset kaupitut värjäystavat kokonaan, ja käytettävä vähintään Pliniuksen aikaisia menettelytapoja, joka niistä lausuu että ne olivat jo hänen aikanaan vanhoja.

Värjäyksessä me käytämme neljää alkuväriä sinistä, punaista, keltaista ja ruskeaa; vihreä, purppura, musta ja kaikki välivärit voidaan saada näitä värejä sekoittamalla.

Sininen saadaan indigo- ja morsinko- (isatis tinctoria) kasveista, niistä saadut väriaineet eivät yhtään toisistaan eroa, sillä niiden kemiallisuus on sama.

Huomattava on, että aina preussinsinisen keksimiseen, siis vuoteen 1810, ei ollut muuta sinistä kuin tämä indigo.

Punaista saadaan kerme-, lakka- ja koshenilli- nimisistä hyönteisväreistä ja krappi-nimisestä kasviväristä. Näistä on kermes kuningas; kiiltävämpää kun se on kuin krappi ja samalla kestävämpää ja kauniimpaa kuin koshenilli. Viimemainittu antaa alunansukuisella emäksellä kylmähkön syvän punasen, tinaemäksellä jotenkin tulisen punasen. Krapp villakankaalla näyttää syvästi veripunaiselta vivahtaen tiili-ja helakkapunaseen. Karttunalle ja liinakankaalle saadaan kaikki ajateltavat puna-värit, riippuen eri menettelytavoista. Ei ole juuri tavallista värjätä silkkiä, koska tämä helposti tulee "sokeaksi“, s. o. sen kiilto häviää.

Lakkaväristä saadaan tulinen mutta epämiellyttävä helakkapuna. Ranskalaisten sotilaiden housut ovat tahi olivat, sivumennen sanoen, krapilla värjätyt, jonka takia näitä sotilaita kutsuttiin "krapinkantajiksi“. Paitsi näitä kestäviä punasia värejä on myös muita puista saatuja, joita keskiajalla yleisesti kutsuttiin "Brasilian“-puiksi; tämä nimi johtuu siitä että valloittajat tapasivat niin paljon tällaisia väripuita mainitussa Ameriikan valtiossa. Muutamat näistä puuväreistä ovat sangen kauniita; mutta paha kyllä niistä ei mikään ole pitävä, kuten esim. nähdään niistä kauniista kudoksista 13- ja 14-sataluvulta, joita Englannissa on South Kensington museossa; niissä tuskin huomaa minkäänlaista punasta, vaan sen sijaan hallavia värejä, jotka olivat n. 500 vuotta sitten puupunaisella värjättyjä ja ovat sitten haalistuneita.

Jos näistä käännytään tarkastamaan goottilaisia mattoja ja katsomme punaisia värejä niissä, niin huomataan mikä relatiivinen kestäväisyyssuhde vallitsee kermes- ja brasiliavärien kesken, kun nim. kaikissa kermesväreillä värjätyissä matoissa punanen on yhä edelleen säilynyt.

Keltaisia värejä saadaan pääasiallisesti "vau“-kukasta (jota toisinaan kutsutaan villiresedaksi), tammenkuoresta ja vanhasta ameriikkalaisesta keltapuusta. Näistä on vau kauneinta ja erikoinen keltaväri silkille, vaikka se kyllä villakankaidenkin värjäämiseen kelpasi. Mutta keltaset värit ovat tavallisimpia luonnossa tavattavia, niitähän ovat niittymme, kenttämme täynnä ja niitähän esivanhempamme käyttivät värjätessään siniset villapukunsa vihreiksi; heillä ei ollut, eteviä väriaistiltaan kun olivat, erikoista makua keltaisiin villakankaisiin. Värikinsteri (genista), rusokki, poppelin, pajun, koivun oksat, kanerva, kaikki nämät ynnä monet muut antavat enemmän tai vähemmän pitävää keltaväriä.

Yleensä ovat keltaset värit vähimmin pitäviä, kuten nähdään jos taaskin tarkastetaan vanhoja mattoja, joista vihreä väri on enemmän hävinnyt kuin punanen tahi sininen; kumminkin kadottavat parhaimmat keltavärit vain kirkkaamman kiiltonsa, sitruunavärin, ja säilyttävät ruskeahkon keltasen, mikä vielä sinisellä muodostaa jonkinlaisen vihreän.

Ruskeata saadaan parhaista pähkinäpuunjuurista, tahi niiden puutteessa vihreistä pähkinäkuorista. Samoin saatiin paras ja pysyvin musta tästä väriaineesta; kankaat pistettiin ensiksi indigo- tahi morsinkoammeeseen niin kauvaksi aikaa kunnes ne olivat aivan tummansinisiä, jonka jälkeen ne pähkinäpuujuuriruskealla mustennettiin. Kateekusta, erään kasvin paksuksi keitetystä nesteestä, mitä Indiasta tuodaan, saadaan myös monenväristä pysyvää ruskeata.

Vihreätä saadaan värjäämällä ensin tarpeeksi siniseksi indigo-ammeessa ja senjälkeen jollakin hyvällä keltasella, samassa lisäämällä jotakin tarpeellista väriä (esim. krappia), maun mukaan.

Purppura-väri saadaan kun langat värjätään ensin indigoammeessa ja senjälkeen  koshenilli-, kermes- tahi krappi-kylvysssä; kaikki välivärit Claret, Murrey ja ruskeanpunanen saadaan näillä lisäyksillä sekä ruskealla.

Mustaa saadaan parhaiden värjäämällä tummansininen villa ruskealla; ruskeasta on pähkinäruskea parempaa kuin rautaruskea, koska tämä viimemainittu tekee langat lahoiksi niinkuin eräistä vanhoista seinäverhokappaleista tahi vanhoista persialaisista matoista nähdään, missä musta on kokonaan pois kulunut tahi matossa vain riippuu solmunsa avulla.

Kaikki eri värivivahdukset voidaan tehdä kuten ennen on mainittu, sekoittamalla näitä päävärejä, tahi käyttämällä heikkoja kylpyjä. Esimerkiksi kaikki lihanvärit saadaan käyttämällä heikkoja krappi- ja pähkinäkylpyjä; kun krappia tahi koshenillia sekoitetaan vaun kanssa saadaan oranssia ja lisäämällä pähkinäruskeata eri vivahdukset keltasen ja punasen välillä. Goottilaisten mattojen kirpeä punanen lienee saatu värjäämällä ensin vaalean sinisellä ja sitte kermesvärillä, koska kirpeän punanen väriaine koshenilli ei vielä silloin ollut Eurooppaan tullut.

Mainittakoon tässä vielä pari aivan epätieteellistä) sanaa tässä taidevärjäys-menettelyssä tapahtuvista prosesseista.

Ensin tulee kaikkien värien olla liukenevia, eroten tässä n. k. pigmenteistä eli maalariväreistä; näistä ovat useimmat liukenemattomia ja ovat toisistaan terävästi eroavia kuten esim. ultramariini, umbra, terraverte.

Sitte värit voidaan jaottaa sellaisiin, jotka tarvitsevat peittää ja sellaisiin jotka sitä eivät kaipaa; tahi, kuten vanha kemisti Bancroft sangen sattuvasti ilmaisee, adjektiivisiin ja substantiivisiin väreihin.

Intigo on tärkein substantiiviväri: se on pelkistettävä ja siten tehtävä liukenevaksi, tässä tilassa se kadottaa sinistä väriään sikäli kuin se on liuvonnut; värjättävät aineet kastetaan tähän liuvokseen ja käsitellään "kahden veden välissä", kuten sanotaan. Kun ne senjälkeen asetetaan ilman vaikutuksen alaisiksi, oksideerautuu niissä oleva indigo sangen nopeasti ja tulee uudelleen liukenemattomaksi. Tämä menettely uudistetaan siksi kunnes on saatu tarvittava värivivahdus. Kaikki sinivärit voidaan näin saada, vaaleimmasta lähtien siihen siniseen  saakka, jota ranskalaiset värjärit 18:lla vuosisadalla kutsuivat "Bleu d’Enfer“-väriksi.  Merensininen on sen värin siivompi nimitys. Lisättäköön että sinikylvyn valmistaminen, niin helpolta kun se näyttääkin, on pulmallinen työ, mikä vaatii enemmän vaivaa kuin mikään muu värjäysmenettely.

Ruskeat värit, pähkinästä ja catechusta, eivät tarvitse syövykettä ja ovat substantiivivärejä; samaten voidaan saada muutamia keltaisia ilman syövykettä. Punaset värit, kermes ja krapp, ja  useimmat keltaset ovat erityisesti peitto- eli adjektiivivärejä: ne muodostuvat kaikki alunansukuisella emäksellä. Menettelytapa on seuraava: värjättävät tavarat pannaan alunaliuvokseen (mihin on hiukan jotakin happoa lisätty), ja kun ne ovat päivän pari tässä olleet, asetetaan ne liuvotetusta väriaineesta tehtyyn kylpyyn.

Näin muodostuu syihin väriseos, mikä useimmissa tapauksissa on sangen pysyvä. Tämän syitten peitaamisen vaikutukset nähdään parhaiten punavärillä painetuista karttuunikankaista, jotka ensin painetaan eri vahvoilla alunasyövykkeillä (tahi raudalla jos mustaa halutaan, tahi raudalla ja alunalla, jos purppuraa tahdotaan), ja senjälkeen värjätään krappi-ammeessa; seuraus on se että syövytetyt kohdat tulevat erivärisiksi punasiksi j. n. e., vastaten syövykkeen eri vahvuuksia tahi kokoonpanoa kun taas syövyttämättömät kohdat jäävät likaisiksi, mitkä sitten ovat valkaistavat saippuoimisella ja panemalla ne ilman ja auringon vaikutuksen alaisiksi. Tämän menettelyn kautta tulevat värjätyt osat kirkkaiksi ja fikseeratuiksi.

Plinius huomasi näin Egyptissä tehtävän, ja hän joutui sangen ymmälleen kun eräällä värillä värjätty esine oli valmiina aivan toisenvärinen.

Vanhojen kalaväri oli substantiivinen ja suhtaantui kuin indigo. Se oli sangen pitävä. Väri oli täydellistä purppuraa s. o. punasen ja sinisen välistä. Oikeista bysanttilaisista kirjoista, jotka ovat kirjoitetut purppurapergamentille saadaan pieni käsitys näistä väreistä.

Värjäystäkö on vaikeata ja sen harjoittajan tulee olla taitava ja kokenut työssään.

Taiteelliseen arvoonsa nähden kaikki nämät väriaineet, joista useimmat ynnä tarvittava alunasyövyke ovat keksityt sangen aikaisin (historiallisen ajan alkuajoilla) antavat yksinkertaisimmassa muodossaan kauniita värejä; ne eivät vaadi minkäänlaisia valmistuksia ollakseen taiteellisesti käyttökelpoisia, jos tahdotaan kirkkaita värejä (kuten toivottavasti ylipäänsä tehdään), ja niitä voidaan muunnella ja "tuunata“.

Ijankaiken ne eivät kestä; aurinko niitä kuluttaa, samalla kun se niitä kirkastaa ja kaunistaa. Nämät värit ovat vaalettuaankin kauniita eivätkä koskaan häviä tai muutu lyijynkarvaisiksi kuten nykyiset kaupitut värit.

Lopuksi huomattakoon että millään sinisellä tahi vihreällä kankaalla, joka on muulla värjätty kuin indigolla, ei kynttilän valossa ole kaunista väriä: monet kirkkaan vihreät näyttävät paksun harmailta. Muotisininen, mistä indigo puuttuu, näyttää kynttiiänvalossa harmahtavalta purppuralta; eipä edes preussin sininenkään tällöin edukseen esiinny.

25.9.14

Löysän puuvillan värjäämisestä.

Kutoma- ja paperiteollisuus 10, 11.1.1911

Löysän puuvillan värjäämiseen soveltuvat - ryhtyäksemme heti itse asiaan - pääasiallisimmin vaan sellaiset värit, jotka pitävät kuidun joustavana eivätkä vaikeuta kuidun kehräämistä yleensä. Siksipä onkin tämä värjäystäpä saanut varsin tärkeän aseman värjäysteollisuudessa senjälkeen kuin puuvillalle on keksitty helposti sitä värjääviä ja samalla myöskin valo- ja pesopitäviä värejä. Näitä ovat useat n. s. substantiviset eli suoraan puuvillaa värjäävät värit, rikkivärit sekä viime aikoina suurta käyttöä saaneet ja varsin kestävät kyyppivärit. Sen sijaan soveltuvat tähän tarkoitukseen varsinaiset peitta- eli alitsarini värit ja emäksiset värit vähemmän. Ja syynä tähän on se, että se peitta-aine, jonka avulla ne kuidulle sidotaan, tekee tämän kankeaksi ja yleensä kehrättäväksi vähemmän soveltuvaan muotoon. Tästä huolimatta käytetään niitä kylläkin ja koetetaan täten värjätyn kuidun joustavuutta parantaa rasvaamalla sitä.

Yksinkertaisimmin tapahtuu löysän puuvillan värjääminen puusta tai metallista tehdyssä värikattilassa, jossa liemeä kuumennetaan joko suoranaisella höyryllä tai umpinaisilla höyryjohdoilla, jotka kattilan pohjaan asetettuina kuumentavat väri liemen käyttökuntoon. Jälkimäinen laite onkin edellistä edullisempi, koska väriliemi ei tällöin tiivistyneestä höyrystä laimene, tosiasia, joka eritoten substantivisiin väreihin nähden on varsin tärkeä seikka huomioon otettavaksi, koska se säästää väriä. Tavallisimmin valitaan kattilan raaka-aineeksi kupari. Useihin väreihin nähden se ei silti sovellu. Niinpä rikkiväreihin nähden ei ollenkaan, koska hauteena käytettävä rikkinatroni syö kuparia. Toisaalta taasen monet substantiviset värit ovat varsin arkoja kuparista jos sitä vähänkin on hauteessa. Tänne sitä joutuu ruokasuolan liuottavasta vaikutuksesta kupariin. Mikä siis värikattilan raaka-aineeksi kulloinkin valitaan riippuu käytettävien värien laadusta. Puu kyllä on tehoton, mutta imee itseensä helposti värejä ja tahrii. Sopiviksi voi siis merkitä kummankin.

Substantivisilla (-suoraan puuvillaa värjäävillä) väreillä värjätään löysää puuvillaa seuraavasti. Kattilaan pannaan 10 à 15 kertaa niin paljon vettä kuin löysää puuvillaa on sekä 3 à 5% soodaa.
Tähän liuokseen lisätään värin liuos sekä 15 &[à?] 20 % ruokasuolaa. Jälkimäisen määrän määrää värjättävän värin sävy. Jos se on vaalea käytetään ruokasuolaa vähemmän, jos se on tumma käytetään suurinta määrää. Liemi tehdään kiehuvaksi ja kuivana siihen pantua puuvillaa värjätään tunnin aika. Tietenkin voi keittosuolan asemasta käyttää glaubersuolaakin, mutta puolta enemmän kuin edellistä. Ruokasuolan käyttö tulee kuitenkin halvemmaksi.

Ellei väri liemestä lähde, jätetään puuvilla hautumaan ½ à 1 tunniksi liemeen. Eritoten tummiin -värisävyihin nähden on tämä varsin tarpeellista. Vieläpä lisätä hauteeseen uudelleen ruokasuolaakin on joskus välttämätöntä.

Vaaleita ja vaikeasti tasaantuvia värisävyjä varten on joskus eduksi käyttää värihauteessa apuna joko saippuaa, turkinöljyä tai muuta rasvapitoista veteen liukenevaa ainetta. Tavallisesti säästetään väriliemiä useimmankertaista värjäämistä varten. Tällöin riittää soodalisänä 1/4 à ½ osa ensikerralla käytetyn soodan määrästä. Samoin on ruokasuolaja glaubersuolamäärän laita. Useimman kerran värilientä käytettäessä käy tämä likaiseksi ja liian suolaiseksi, jonka käyttämisestä on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Se kun lopulta voi varsin helposti hävittää värejä. Jossain määrin voi vanhan väriliemen kelpoisuuden määrätä baumémittarilla. Jos se vaaleita värisävyjä värjättäessä näyttää olevan yli 2°° Be' ja tummia värjättäessä yli 4°° Be' on paras jättää se käyttämättä.

Tavallisesti ovat substantiviset värjäykset sellaisenaan huonoja kestämään valoa ja pesoa. Jälkikäsittelyn avulla saadaan monet niistä varsin kestäviksi. Joskin ne metallisuolat, jota tähän tarkoitukseen usein käytetään tekevät puuvilla-kuidun jossain määrin " kankeaksi", käytetään niitä silti, koska niiden avulla saadaan joskus varsin hyvästi valoa-kestäviä värjäyksiä. Tavallisimmin käy tällainen jälkikäsittely kupari- ja kromi suoloilla, sen jälkeen kuin puuvilla ensin on hyvästi virutettu puhtaalla vedellä tai muuten sopivin keinoin puhtaaksi tehty.

(Jatk.)

24.9.14

Kysymyksiä ja vastauksia värjärin tietopiiristä. Ilmasta. Ammoniakista.

Kutoma- ja paperiteollisuus 10, 11.1.1911

(Jatkoa N:o 8)

Ilmasta.

Kysymys. Edellisestä olen oppinut, että ilmassa on happea ja typpeä. Vieläpä tiedän, että happea on 1/5 ja typpeä 4/5 ilman tilavuudesta. Onko ilma siis hapen ja typen yhdistys?
Vastaus. Ei ole. Kummatkin aineet ovat ilmassa toisiinsa sekaantuneina kaasuina.

Kysymys. Olen kuullut ilmassa olevan muitakin aineita, onko asiassa perää?
Vastaus. Onpa vainenkin. Moniaita muitakin aineita on sieltä löydetty, mutta käytäntöön nähden näyttää niillä olevan vähemmän merkitystä.

Kysymys. Mutta mistä johtuu, että ilma värjämöissä joskus on niin sameaa ettei eteensä näe?
Vastaus. Ilmassa löytyvästä vedestä. Ilmalla on näet merkillinen kyky imeä itseensä eli absorberata vesihöyryä ja sitä enemmän mitä lämpimämpää se on. Tämä ominaisuutensa on siis puhtaasti fysikalinen. Kun ilma jäähtyy, tiivistyy vesihöyry ilmassa pieniksi vesipisaroiksi ja silloin syntyy sumua.

Kysymys. Onko mitään keinoja tämän haitallisen epäkohdan poistamiseksi?
Vastaus. Tyydyttäviä keinoja kyllä löytyy, mutta niillä on kaikilla se vika, että ne tulevat käytännössä kalliiksi. Esimerkiksi voidaan erikoisella ilmanvetolaitoksella eli ekshaustorilla imeä vesihöyryllä tyydytetty ilma ulos. Mutta tällöin on poistetun ilmamäärän tilalle tuotava vedetöntä ilmaa ja on sillä oleva vissi lämpömääränsä. Sillä jos se on kylmää, tiivistää se ilmassa löytyvän vesihöyryn sumuksi ja asia ei entisestään parane. Ja juuri tuon lämpimän puhtaan ilman johtaminen värjämöön, se maksaa rahaa.

Kysymys. Kun näin kosteudesta tuli puhe, mistähän se johtuu, että villa, jota värjätään, joskus tuntuu kosteammalta kuin muuten, vaikka sitä aina säilytetään samassa paikassa?
Vastaus. Vesipitoisuus vaihtelee ilmassa suuresti. Kun ilma on kosteaa, kuten sanotaan, imeytyy sitä villaan, sillä villa on varsin vettä itseensä imevää eli hygroskopista ainetta. Pitämällä villaa jonkun aikaa kosteassa paikassa saa sen painon suuresti lisääntymään.

Kysymys. Erinomainen keino väärentää villaa siis vedellä, eikö niin?
Vastaus. Aivan oikeen. Sitä tekee jokainen villakauppias, joka asian tuntee. Siinä myöskin syy, miksi miltei kautta sivistyneen maailman on olemassa laki, joka määrää, miten paljon villassa saa olla vettä kun sitä myydään. Enemmän kuin 17% vettä villan painosta ei saa olla.

Kysymys. Onko meillä Suomessakin tällainen laki olemassa?
Vastaus. Ikävä kyllä, sellaista ei löydy.

Kysymys. Meillä siis myydään vettä villan asemasta?
Vastaus. Sekä myydään ja mikä vielä pahempi ostetaan vettä ulkomailta villoissa melkoinen määrä.


Ammoniakista.
Kysymys. Mainitsitte selittävänne minulle ammoniakin ominaisuudet. Sitähän ainetta se on, joka saa silmät niin vettymään ja nenän vääntymään kun sitä äkkipäästä haistaa. Mistähän sitä ammoniakkia valmistettaneekin?
Vastaus. Ammoniakkia saadaan valokaasun ohella kivihiilestä kun tätä kuivasti tislataan. Myöskin turvetta kuivasti tislaamalla saadaan ammoniakia.

Kysymys. Mikä sen kemialliseksi kokoonpanoksi tuleekaan kun sillä niin merkillinen haju on?
Vastaus. Ammoniakin kemiallinen kokoumus on aivan yksinkertainen: NHs. Vaikka typpi N, kuten vety H:kin, on aivan hajuton kaasu, syntyy niiden yhtymisestä tuo pistävän hajuinen ja vetistävä
kaasu ammoniakki.

Kysymys. Onko ammoniakki kaasua? Nesteenä sitä aina olen rohdoskaupoista pullooni saanut?
Vastaus. Todellisuudessa ammoniakki on kaasua, mutta liukenee erittäin hyvin veteen. Aina 30 % ammoniakkivedestä voi olla ammoniakkia.

Kysymys. Olen joskus käyttänyt ammoniakkia poistamaan happoja vaatteistani, kun tällaisia varomattomuudestani olen niihin saanut. Mistä tuo ammoniakin ominaisuus johtuu?
Vastaus. Ammoniakki on luonnostaan lipeinen eli emäksinen aine. Tällaisilla aineilla on ominaisuutena kemiallisesti vaikuttaa happoihin niin, että näiden happamat ja syövyttävät ominaisuudet häviävät. Emäkset tekevät ne tehottomiksi eli neutralisoivat happoja kuten kemiallisella kielellä tätä tosiasiaa mainitaan. Ainetta joka tällöin syntyy kutsutaan suolaksi.

Kysymys. Vai on ammoniakki lipeinen aine! Kun vertaan sen ominaisuuksia tavalliseen lipeään, jota pesijät käyttävät pyykkinsä pesoon, en huomaa sitä samanlaiseksi. Lipeähän syövyttää villaa, vai kuinka?
Vastaus. Aivan niin, lipeät ovat varsin syövyttäviä aineita, kuten kokemuksesta näytte tietävän. Siitä huolimatta ammoniakkikin on lipeinen aine, mutta tekee sukulaisistaan poikkeuksen. Se ei mitään syövytä, mutta katsokaahan, kädessäni on palanen n. s. punasta lakmuspaperia! Sen olen valmistanut siten, että lakmusvärin liuokseen olen kastellut palasen imupaperia. Pistäen sen laimeaan etikkaan on sille tullut punanen väri. Jos nyt pidän tätä paperia jonkun aikaa ammoniakkipullon suulla, käy se vähitellen siniseksi. Värin vaihdos käy nopeammin, jos upotan paperin silmänräpäykseksi ammoniakkiin. Kaikilla lipeisillä aineilla on tämä ominaisuus, ne muuttavat punasen lakmuspaperin väriltään siniseksi. Voitte todentaa asian pistämällä palasen punasta lakmuspaperia tavalliseen lipeäliuokseen. Siinä on palanen käytettävänänne.

Kysymys. Siinäpä varsin mukava keino päästä lipeistä selville. Onko ammoniakilla muitakin muistettavia ominaisuuksia?
Vastaus. Ammoniakki liuottaa rasvoja ja on siis puhdistava aine. Eli oikeammin ammoniakki tekee rasvoista ammoniakkisaippuaa, joka helposti poistuu vedellä kuituaineista. Siksipä käytetäänkin ammoniakkia suuret määrät villan, villalankojen ja -kankaitten pesoon. Erikoisemmin vanumatta saa ne tällöin rasvasta ja siihen tarttuneesta liasta puhtaaksi. Mutta kupariastioita on tällöin varottava, koska kupari helposti liukenee ammoniakkiin, aikaansaaden sinisen nesteen, joka voi aikaansaada sinisiä pilkkuja valkeaan villaan tai siitä tehtyihin tuotteisiin.

Kysymys. Hajusta siis tunnen, jos jossain pullossa on ammoniakkia. Mutta entäs jos nenäni on tukossa, miten silloin pääsen asiasta selville?
Vastaus. Pitäen suolahappoon kastellun puutikun tai lasipuikon sen pullon suulle, jossa ammoniakkia epäilen olevan, syntyy tällöin valkeaa höyryä ammoniakin ja suolahapon yhtymisestä. Höyry on salmiakkia.

Kysymys. Salmiakki on siis äsken mainitsemianne suoloja?
Vastaus. Aivan niin, salmiakki on lipeisen aineen ammoniakin ja happaman aineen suolahapon yhtymisestä syntynyt suola.

Kysymys. Voiko salmiakista tehdä ammoniakkia?
Vastaus. Kun kuumennetaan salmiakin ja sammutetun kalkin seosta, poistuu amoniakki kaasuna. Sen läsnäolon voitte tutkia edellä esittämilläni keinoilla.

(Jatk.)

23.9.14

Indigo.

Manufacturer and builder 2, 1881

This well-known vegetable dyestuff is derived from a great number of plants which belong to the same family as our beans and peas. They grow in tropical countries, and are found native in Asia, Africa and America. There are in all about two hundred species of these plants, of which only a portion furnish the indigo of commerce. The species cultivated in India, when full grown, is a shrub from two to five feet in h[e]ight, with leaves and flowers somewhat like our sweet pea. The seed is sown in drills about a foot apart, during the rainy season, and the young plants are kept free from weeds for a few months, when they are ready for cutting. They are not allowed to come into bloom, as this would injure the quality of the dye. They are, therefore, cut just before flowering and tied up in large bundles, and at once taken to the factory. If kept even for a short time in these bundles, a sort of fermentation takes place which destroys the indigo. As soon as the plants reach the factory, they are thrown into a vat and strongly pressed down by means of a crossbar and lever; the vat is then filled with water and the mass is allowed to steep for then or twelve hours, according to the state of the weather and the skill of the planter. This steeping process must be carefully watched, as, if contunued too long, the indigo will be damaged or "burst," and if not continued long enough the whole of the indigo will not be extracted. At the proper time the liquor is drawn off into another vat, where it is beaten and stirred with poles until granulation takes place, which occurs in from one-half to three hours. When the grains are properly formed, a few pailfuls of cold water or lime water are added to hasten the deposit. The lime water is said to injure the quality, as it precipitates foreign matter along with the indigo. After the deposit has settled the water is drawn off, and this deposit is removed to a copper boiler, where it is retained until it begins to ferment. It is then placed on a cloth-covered frame and allowed to remain until the water is drained off. The residue is then placed in proper frames and strong strongly pressed; it is next removed and cut into cakes of a proper size, which are removed to the drying-house. After drying, in some districts the indigo is sent to market in this form; but in the interior of Bengal it is loosely packed in boxes with hemp between the layers. It here undergoes a sort of sweating, and is then removed to the drying-house, and when thoroughly dry is repacked and sent to market. Another method of procuring the indigo is by gathering the leaves and drying them in the sun; after enough have been accumulated, they are put in the vat and treated as above described.

Asiatic indigo is brought from several parts of India, and from Java and Manila. The best Bengal indigo shipped fro mCalcutta is the superfine or light blue, in cubical cakes, so light as to float on water, friable, soft, of clean fracture, and of a beautiful copper color when rubbed with the nail. Of the Benga and Java there are many varieties in the market, and the amount of indigo blue present in these varies from forty to eighty per cent. Other kinds have from 10 to 37 per cent. Indigo is insoluble in water, but is easily dissolved by sulphuric acid without injurin its colouring qualities; it is then freely soluble in water, and may thus be used for the purposes of dyeing. Saxon blue is simply a solution of this in water, and is used for laundry purposes. The best quality of indigo will float upon water, and when rubbed with the finger-nail will give a glossy and purplish read streak; when the streak is dull and furrows on each side, the quality is poor. Indigo is replaced in dyeing operations by the aniline colors, of which alarge amount is now used. The increase of these or other dyes in Europe has been greater than in this country, as the indigo consumed here has increased to quite an extent since 1875. AS the crop is about the same each year, the conclusion must be that less has been used in Europe. The total importations of all kinds of indigo into the United States during the fiscal year ending June 30, 1880, were 2,625,240 pounds, agains 1,611,812 pounds for the previous year; 1,831,494 pounds in 1878, 1,504,783 in 1877, 999,139 in 1876, and 885,752 in 1875.

22.9.14

Lyydiläisiä tekstejä II: 352. Lepänkuorilla värjääminen.

Virtaranta, P. 1963. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 130: Lyydiläisiä tekstejä II. 
Sivu 259:

[...] Meillä kudoimme kotona itse verkot ja rysät ja merrat, valkoisesta langasta. Ne piti värjätä. Irroitimme lepästä kuorta kuorimaraudalla, ne panimme veteen astiaan, puiseen. Uunissa kuumensimme kivet. Ne kivet laskimme veteen. Sinne panimme lepänkuoret, keitimme hyvin. Se vesi tuli punaiseksi. Siinä vedessä värjäsimme verkot ja rysät ja merrat. Kun nostimme vedestä, vielä vähän sirotimme tuhkaa. Sitten panimme auringonpaisteeseen kuivumaan. Kun kuivui, ne tulivat punaisiksi. Monta vuotta pidimme vedessä eivätkä tulleet valkoisiksi siihen mennessä kun tulivat huonoiksi. Katso kun on valkoinen rysä tai valkoinen merta, siihen kala ei niin mennyt, aja vaikka seipään kanssa. Siksi me värjäsimmekin. Ne värjätyt kestivät kauemmin. Vieläpä puolipitoisetkin värjäsimme, kala meni paljon paremmin siihen pyydykseen.

(Tekstin Coloriastoon toimittanut Martti Kujansuu)

21.9.14

Keinotekoinen indigo.

Kauppalehti 3, 15.1.1902

Preussin sotaministeriön vaatetusvirasto on äskettäin ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka tulevat suuresti vaikuttamaan Saksan väriteollisuuteen. Sotilaspukujen sinisen kankaan värjääiniseen on tähän asti käytetty yksinomaan puhdistamatonta kasvi-indigoa, mutta viime vuosien kuluessa on keinotekoisen indigon valmistus kehittynyt siihen määrään, että sitä voidaan jo pitää ihan luonnollisen indigon veroisena, onpa se värivivahdukseltaan vielä puhtaampaakin eikä niin helposti auringossa vaalistu. Askel askeleelta onkin sentähden keinotekoinen indigo syrjäyttänyt luonnollisen, niinkuin indigomarkkinoiden jatkuva huononeminen kylläkin selvästi osottaa. Viimeksi on nyt sotilashallitus päättänyt, että sotilasten pukuihin käytettävä verka on vastedes yksinomaan värjättävä keinotekoisella indigolla. Ainoastaan eusi vuoden hankinnassa saavat verkatehtailijat käyttää luonnollista indigoa värjäämiseen, jotta ne, joilla sitä on paljon varastossa, ehtisivät kuluttaa sen loppuun. Saksassa valmistetun värituotteen kulutus lisääntyi jo vuonna 1900 1½ milj. markkaa, kun samana vuonna luonnollista indigoa tuotiin maahan 4,3 milj. markan arvosta vähemmän kuin edellisenä vuonna.

20.9.14

Värit pysyvät...

Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti 30, 1.8.1908

Värit pysyvät kun pestessä käytetään etikkaa, soda säilyttää erittäinkin purppuranpunaisen ja sinisen; puhdasta potaskaa käytetään mustia kankaita pestessä. Jos kankaalla on kastinpilkkuja, auttaa salmiakkisprii, laimennettuna 12 osalla vettä.

18.9.14

Värien vaikutus aistimiimme.

Helsingin Kaiku 3, 21.1.1905
Luonnon ystävä 2, 1905

Muuan saksalainen fysioloogi on tehnyt tutkimuksia siitä, mltenkä värit vaikuttaoat aistimiimme. Hän on huomannut, että aistimemme eivät toimi samalla lailla erilaisissa valaistuksissa. niinpä aikaansaavat punainen, keltainen, vihreä ja sininen väri hämmennystä kuulo-vaikutelmissamme, jättäen meidät m. m. enemmän tai vähemmin tiedottomiksi äänen lähtökohdasta. Myäskin tasapaino-aistiimme vaikuttaoat värit häiritsevästi. Eniten tehoavat värit kuitenkin makuaistiimme. Useimmissa tapauksissa ne joko lisäävät tai vähentävät makua. Tupakoitsijat tietävät kaikki, että tupakka ei pimeässä maistu yhtä hyvältä kuin valossa - niin, saattaapa tupakoitsija tällöin erehtyä polttamansa tupakin laadustakin, Joka osottaa, että makuaisti menettää tarkkuudestaan pimeässä. Siinä puolessa tuntoaistimiamme, joita kutsutaan ilmasto-aistimiksi, saavat sininen ja violetti aikaan kylmän tunteen; punainen ja keltainen sitä vastoin herättävät lämpimän tunteita. Pimeä heikontaa yleensä kuulaelintemme toimintaa; valossa kuulemme paremmin kuin pimeässä. Heikko huudahdus tulee kuuluvammaksl heti, kun silmä saa valoa. Tämän huomion ovat esim. merimiehet usein tehneet. Värit vaikuttaoat myöskin äänen laatuun: niinpä tekevät punainen, keltainen |a vihreä väri äänen kirkkaammaksi, korkeammaksi; violetti taasen matalammaksi, karkeammaksi.

Saksalainen tutkija on myäskin ollut huomaavinansa, että sokeana syntyneitten kosketusaisti, jota yleensä pidetään kehittyneempänä kuin näkevien kosketusaistia, on päin vastain suhteellisesti heikompi, josta hän myöskin on vetänyt sen johtopäätöksen, että kalkki aistit kärsivät, jos ne erotetaan valon ja värien yhteydestä.

17.9.14

Färgning med växtämnen.

Borgåbladet 15, 24.2.1904

Föreningen Finska Handarbetets Vänner ärnar föranstalta kurser i färgning med växtämnen. Den första fullständiga kursen kommer att äga rum instundande maj och räcker tre veckor; dock hafva eleverna tillfälle att äfven kortare tid deltaga i kursen, med vilkor att alla begynna samtidigt. Afgiften utgör 5 mark för vecka.

Såsom kändt är utsände föreningen våren 1902 en med färgning och väfnad förtrogen person, fru A. Hellen, till Kristiania för att där inhämta metoderna för färgning med växtämnen. Då föreningen sedermera ianledning af större beställningar haft godt tillfälle att tillämpa det inhämtade och att utvidga erfarenheten vid sitt färgeri, anser föreningens direktion att man vid färgeriet numera ernått sådana resultat att en kurs vid föreningens färgeri skulle medföra afsedd nytta for de personer, som vilja begagna sig af undervisningen därstädes.

Då kunskapen i växtfärgning i vårt land ännu icke är helt och hållet bortglömd, hoppas direktionen, att den grund som redan i nämnda afseende finnes att bygga på, skall bidraga till att gifva anslutning till föreningens sträfvan att återupplifva den gamla konsten, isynnerhet då densamma kan göras allmänheten tillgänglig i en utarbetad form. Särskild uppmanas lärarinnor vid folkhögskolor, husmoders- och väfskolor att deltaga i kurserna, för att sedermera i sin tur värka för spridandet af kunskapen om den skatt som finnes förborgad äfven uti våra inhemska växter, samt om de föresträden både uti färgernas skönhet och varaktighet, som ligga uti användandet af växtfärger framför de metalliska.

- H. P.

16.9.14

Framtidsperspektiv.

Fredrikshamns Tidning 33, 4.5.1904

Den berömde frauske kemisten Bert Berthelot har i en intressant artikel, som vi här meddela i förkortad form, uttala sig angående födoämnenas framställning på kemisk väg.

Möjligheten af att på konstgjordt sätt framställa alla organiska ämnen har ända tili midten af det nittonde århundradet blifvit bestridd och ansetts som en utopi; men i våra dagar är den ett faktum som bevisats genom alltför många enskilda exempel och lörvätkligats genom alltför många allmänna metoder för att ännu dragas i tvitvelsmål.

Man vet alt födoämnena tillhöra tre hufvudklasser: fettämnen, socker och kolhydrat samt ägghviteämnen. Nåväl, år 1854 lyckades det mig att åstadkomma naturliga fettämnen af deras närmaste beståndsdelar, fettsyra och glycerin. Att fettämnen kunna åstadkommas på kemisk väg är alltså bevisadt. På samma sätt förhåller det sig efter Emil Fischers upptakter med socker och kolhydrat eller åtminstone med de flesta at dessa ämnen. Sålunda återstå endast ägghviteämnen, hvilka äro mera komplicerade och labila än de andra. Men den nu lefvande generationen sysselsätter sig ifrigt med de metoder som äro användbara för konstgjord framställning af dessa ämnen, och jag tror icke att det numera finnes någon ansedd kemist som tviflar på att dessa försök skola bli framgångsrika.

Emellertid är den utveckling som vi kunna förutse till sist beroende at möjlighetenatt framställa kemiska produkter som ställa sig billigt i handeln. Problem at denna art ha redan lösts och hvarje dag medför i detta hänseende nya uppfinningar. Man kan i våra fabriker på kemisk väg framställa alizarin och indigo till billigare pris än ur växterna. Odling af krapprot och de växter, ur hvilka man fick purpur, har man nu definitivt uppgifvit; i laboratorierna framställas dessutom hundratals kostgjorda färgämnen; som täfla i glans och kraft med de naturliga färgerna. På samma sätt förhåller det sig med parfymerna.

Måhända invänder man att det i dessa fall är fråga om sällsynta och dyrbara ämnen, hvilkas pris är nog högt tör att tillåta en framställning på kemisk väg. Det är sant. Men den dagliga erfarenheten inom industrien visar att så snart dit finns et! intresse för ett billigare framställningssätt, så uppfinna genast vetenskapsmännen medel till öfvervinnande af alla svårigheter. Bland de konstgjorda ämnen som kunna åstadkommas billigt kan man redan nu anföra följande anmärkningsvärda exempel: myrsyra, som framställes med koloxid, samt acetylen, ett konstgjordt kolvättenämne, hvilkets beredning nu blifvit tillräckligt enkel och prisbillig för att det med fördel skall kunna ersätta oljan äfven i dagligt bruk. Man är således berättigad att hoppas och antaga att äfven födoämnen skola kunna framställas genom föga kostsamma kemiska metoder. Tvifvelsutan tarivas det tid därtill och i synnerhet skaipsinm; men den kemiska vetenskapen har öfvefvunnit mycket större svårigheter än så.

Sedan det lyckats att framställa fettämnen och vidare färg- och luktämnen, har man sett att vetenskapen i skaparkraft öfverträflar den letvande naturen. I själfva värket leda de at de lärda upptäketa lagarna icke blott därtill att naturliga beståndsdelar kunna framställas, utan äfven därtill att man efter behög kan framställa likartade konstgjorda ämnen, hvilka kunna komma till den mångfaldigaste användning. Liksom vi nu framställa en mängd konstgjorda färger, som äro jämställda med eller öfverlägsna de färger som fås ur växtvärlden, så kommu vi också att få rödämnen, mer lifgifvande och lättsmälta än de naturliga.

Vi måste dock akta oss för en falsk föreställning, som är mycket utbredd. Många inbilla sig alt de kemiska födoämnena skulle ha den egenskapen att näringsämnet kunde inskränkas till några pastiljer eller små kakor. Delta är en illusion. Inom en frisk människa måste dagligen förbrännas en viss näringskvaltitet, och hvilket ursprung än födoämnena ha måste de alltid få betydligt vikt och omfång.

Vi kunna förutse den dag då den modärna vetenskapen försätter i värksamhet de gränslösa ölverskotten af solens och jordens kostnadsfria krafter: krafter, af hvilka vi redan i ofullkomlig form använda oss, då vi på långa afstånd begagna bergens vattenfall som kraftkällor. Detta är blott ett första steg. Med hjälp at elektriciteten, denna allmänna omgestaltare af naturkrafterna, skola vi kunna göra jordklotets inre värme och mänga andra kostnadsfria krafter fruktbringande. Med hjälp af dessa krafter, som vetenskapen afslöjar och hvilkas användning vetenskapen leder, skall var utveckling beständig skrida framåt. Redan därigenom att denna kratt öfverallt skall finnas gifven kan framställningen af födoämnen äga rum på hvilken plats af jorden som hälst, till och med i de ödsligaste trakter, under det att den nu är inskränkt till de länder som lämpa sig för naturligt bedrifven landthushållning. Så skall jorden öfverallt bli beboelig och bebodd och olikheten i fördelning af lifvets fördelar bland människorna skall oupphörligt aftaga.

15.9.14

Mitenkä lyijykyniä walmistetaan.

Itä-Karjala 56, 23.7.1901

Suurimpia lyijykynätehtaita owat Hogarth ja Haysin tehtaat Sothey Hiilissä Englannissa. Täällä walmistetaan kaikenlaisia lyijykyniä suunnattomissa määrin. Mitä warten tehtaat owat juuri sinne rakennetut, on waikeata tietää, kun raaka-aineet kuitenkin owat tuotawat hywinkin kaukaa.

Lyijykynäpuu on Amerikassa kaswawaa setripuuta. Samanlaatuista puuta löytyy kyllä Euroopassakin, mutta se on waaleaa wärilttään ja yleiseksi tawaksi on tullut, että lyijykynät owat ruskeasta puusta; yleistä tapaa tällaisissa asioissa ei ole niinkään huokea loukata.

Ameriikasta tuodut pölkyt sahataan ensin laudoiksi. Kun laudat owat kauwemman aikaa kuiwattuja, sahataan ne pieniin 4 lyijykynän pituisiin 2 ½ tuuman lelvyisiin ja noin ½ tuuman paksuihin kappaleihin. Näistä walmistetaan erilaisissa höyläkoneissa lyijykynä puu.

Mutta pääasiana lyijykynissä on "lyijy". Se on eräänlaatuista mineraalia, grafiittia. Suurimmaksi osaksi on tämä hiiltä. Ennen muinoin leikattiin grafiitti louhimoista tuoduista möhkäleistä lyijykynä-"lyijyä" suorastaan, mutta nykyään, kun yleisö waatii teollisuudelta melkein mitä hywänsä, on walmistus aiwan toinen, jotta lyijy tulisi tasaiseksi. Grafiitti hienonnetaan myllyssä hienoksi jauhoksi. Jauhoon sekoitetaan eri sideaineita ja wettä. Tätä seosta taas jauhetaan ja sekoitetaan eri koneella ja puserretaan wihdoin suurilla tawattoman wäkewillä wesipainopusertimilla hienoiksi nahkaisen kenkänauhan tapaisiksi nauhoiksi. Graftittilanka waikka onkin niin hauraasta aineesta walmistettu, saadaan suunnattoman paineen kautta ihmeellisen sitkeäksi. Muutamat puserretaan pyöreiksi, toiset kulmikkaiksi aina lyijykynän laadun mukaan. Nyt on "lyijy" wielä uuneissa suuressa kuumuudessa poltettawa, siitä palaa näet sideaine pois ja ainoastaan grafiittihiili jää jälelle. Suurta taitawuutta tässä waaditaan, sillä liian suuressa kuumuudessa palaa "lyijy" hauraaksi, liian pienessä kuumuudessa jää sideaineita. Ja kuumuudesta riippuu myös lyijykynien kowuus.

Nyt on "lyijy" walmis. Puuhun leikataan uria, joihin "lyijy" sitten kiinni liimataan. Sen jälleen painetaan puuhun walmistajan nimi. Sitten wielä lyijykynät owat maalattawat, kiilloitettawat ja laitettawat paperilaatikkoihin. Nyt ne wasta pääsewät kauppaan.

14.9.14

Uusin Anilinimustan valmistustapa.

Kutoma- ja paperiteollisuus 1, 24.1.1910

Kuten tunnettua on, käytetään anilinimustalla värjättäessä hapettavana aineena kupari- tai vanadiumisuoloja. Mutta tällöin on anilinimustaa kehitettäessä tarkoin pidettävä silmällä, että värin happoisuus on oikea, kosteutta tarpeeksi ja lopuksi, että hapettuminen jää puuvillan kestävyyden rajoihin. Sillä miten hyvin anilinimusta liekin puuvillalle kehitetty, aina se heikentää tämän kestävyyttä vähintäin 20%:lla ja siis enemmänkin, jos olosuhteet eivät ole suotuiset. Tässä syy, miksi anilinimustaa yhä enemmän aletaan puuvillateollisuudessa vieroa, vaikka se on kestävin musta väri, minkä nykyään väriteknika puuvillalle voi aikaansaada.

Syynä anilinimustan kykyyn käydä puuvillakuituihin käsiksi, on se, että sen kehittämiseksi on käytettävä mineralihappoja ja hapettavia aineita, jotka muuttavat puuvillan vähemmän kestävään hydro- ja oksyselluloosan muotoon.

Tätä asiantilaa on koetettu parantaa siten, että käytetään osaa hapoista elimellisessä muodossa kuten etikka- ja viinihappona tai näiden suoloina. Mutta tällöin kehittyy viheriä emeraldini, jona anilinimusta ensinnä syntyy, hyvin huonosti.

Äskettäin on englantilainen Green keksinyt uuden menettelytavan anilinimustan valmistamiseksi. Hän valmistaa sen aivan tunnettuun tapaan anilinista, suolahaposta, kuparisuoloista j. n. e. mutta panee liemeen elimellisiä aineyhdistyksiä kuten paraphenylen diaminia, benzidiniä, dianisidinia, dimethylaminia y. m. Tällöin hapettuu emeraldini varsin nopeaan jo ilmassa hapettaessa ja puuvillakuitu säästyy kestävyyteensä nähden. Kyseessä olevat aineet vaikuttavat aivan katalytisesti eli toisin sanoen suoranaisesti ottamatta itse anilinimustan syntyyn osaa. Kehittynyt emeraldini kehitetään jälkihauteissa tunnettuun tapaan.

13.9.14

Paperin värjäys. (III)

Kutoma- ja paperiteollisuus 3, 22.3.1910

(Jatk. n:oon 11 v. 1909.)

Useimmat näistä ilmiöistä selittää varsinainen väriteknikko helposti ja yksinkertaisesti. Käytännöllinen paperinvärjäri ei niinkään aina tule ajatelleeksi, mistä kaikenlaiset värjätessä huomattavat ilmiöt ovat alkuisin; vasta tutustuessaan tietopuoliseen värioppiin huomaa hän tästä löytävänsä selityksen moneen tähän asti puolihämärään ilmiöön.

Jokainen tiennee, että auringon valo tunkiessaan lasiprisman eli kolmikulmaisen lasikappaleen läpi taittuu niin, että siitä muodostuu monivärinen valojuova. Tällaisen valojuovan saa helposti syntymään, jos asettaa auringonpaisteiseen huoneeseen tällaisen lasiprisman, tai yleensä sopivaan muotoon hiotun lasikappaleen. Sen läpi kulkeva valo heijastuu silloin seinälle ja näkyy siinä sateenkaaren värisenä valojuovana.

Tästä ilmiöstä muiden muassa päättää väriopin tutkija, ettei auringon valo olekkaan yksinkertaista valoa, vaan on se koottu useammasta erilaisesta valonsäteestä, jotka yhtyneinä toisiinsa synnyttävät valkean valon. Sopivalla tavalla saattaa ne taas hajoittaa toisistaan ja tällainen hajoittaminen tapahtuu paitsi yllämainitussa ilmiössä myöskin juuri sateenkaaressa, joka ei ole muuta kuin auringonvalon taittumista pienissä sateen vesihiukkasissa.

Monimutkaisten osaksi tieteellisten, osaksi käytännöllisten tutkimusten kautta on tultu siihen huomioon, että valon vaikutus ihmisen silmään on myöskin tavallaan hajoitettu, siten että ihmisen silmässä otaksutaan olevan eri hermoryhmiä, joihin eri värit eri tavalla vaikuttavat. Tämänkaltainen otaksuminen käy mahdolliseksi juuri sen kautta, että selitetään eri väri-ilmiöiden syntyvän eri nopeudella väräjöivien eterihiukkasten vaikutuksesta. Hermostoon vaikuttaessaan synnyttävät nämä valoaaltovirrat sitten aivoissa tunnelmaa, jonka'vaikutuksesta päätämme juuri määrätyn värin näkevämme.

Syystä että tämä värien silmillään tunteminen on näin ihmisen hermoston osan eli näköaistin kehityksestä ja muodostuksesta riippuva on se tietysti myöskin eri henkilöillä hyvin eri tavalla kehittynyt. Toiset tuntevat värit helpommin kuin toiset, toiset taas ovat aivan värisokeita. Löytyypä niin ollen paperivärjääjien joukossakin moni, joka, vaikka vuosikausia on värien kanssa työskennellyt ei sittenkään opi niitä käsittelemään. Syy tähän on kaiketi useinkin juuri vaillinainen väriaisti.

Tietopuolinen värien tuntija ei ainoastaan osaa valoa hajoittaa, vaan toiselta puolen myöskin yhdistää erilaisia värejä, niin että niistä syntyy määrätty väri tai valo. Hän on tutkimuksissaan tullut huomaamaan, että löytyy useita värejä, jotka toisiinsa yhdistyneinä heikentävät toistensa vaikutusta, vieläpä, jos ne valoina yhdistetään toisiinsa, antavat yhtyneenä tulokseksi valkean värin eli oikeammin valkean valon. Nämä värit nimitetään komplementieli täydennysväreiksi. Täydennysväri-ilmiöllä on suuri merkitys kaikissa värjäystoimituksissa ja paperinvärjäyksessä monikin hämärä kohta selviää täydennysvärien vaikutuksen tuntevalle.

(Jatk.)

12.9.14

Paperin värjäys. (II)

Kutoma- ja paperiteollisuus 11, 1909

(Jatk. n:o 4.)

Jotta yleensä voisimme värit toisistaan eroittaa tulee niiden tietysti esiintyä valossa. Mikä on siis valo. Tiede on tähän kysymykseen antanut sen vastauksen että valo on lukemattomain pienten avaruudessa löytyvien eterihiukkasten väräjöivän liikkeen synnyttämä ilmiö. Tyydymme toistaiseksi tähän ehkä hiukan vaikeatajuiselta tuntuvaan määritelmään, joka, kuten vasta tulemme näkemään on koko väriopin perus ja ydinkohta.

Olkoon nyt valo puolestaan tällainen väräjöimisilmiö, varmaa on ainakin että kaikenlainen valo ei suinkaan ole paperintekijän mieleen. Yleensähän vaaditaan että värillisten paperien päivänvalossa tulee olla mallinsa mukaisia. Ja se joka on paperimassaa keinotekoisessa valossa värjännyt, tietää, että on aivan mahdoton monastikin päättää, onko tosiaankin keinotekoisessa valossa värjätty paperi aivan mallinsa näköinen myöskin päivänvalossa vaikka se keinotekoisessa valossa on kylläkin oikealta näyttänyt. Keinotekoinen valo muuttaa siis värit aivan toisenlaisiksi. Selvimmin käy tämä näkyviin öljylampun tai tavallisen sähköhehkulampun valossa papereja tarkastaessamme. Kun esimerkiksi keltaista paperia tällaisessa valossa katselemme, niin näyttää se paljon vaaleammalta kuin päivänvalossa. Punakeltainen taas näyttää punaisemmalta, sininen harmaan vihreältä ja niin edespäin. Lähemmin tällä kertaa ryhtymättä selvittelemään mistä nämä ilmiöt ovat alkunsa saaneet, tahdomme vaan huomauttaa sitä seikkaa että ei mikään keinotekoinen valaistus aivan kerrassaan vastaa värjätessä päivän valoa. Vaikkakin toiset keinotekoiset valolajit ovat hyvin kuten sanomme "valkeat" niin voi kuitenkin sattua että jos käytämme värjätessä toisenlaista värilajia kuin mallissa on käytetty niin saattaa värjätty paperi paraitakin lamppuja käytettäessä tulla malliinsa verraten koko lailla väärin värjätyksi, ellei meillä ole ollut tilaisuutta päivän valossa tarkistaa niiden yhtäpitäväisyys.

Niinpä onkin päivän valossa värjääminen paperin värjärin paras suoja kaikkia erehdyksiä vastaan. Vaikeat värjäykset ovat aina päivän valossa toimitettavat. Auringon suorassa valossa ei ole hyvä värjätä sillä se häikäisee värjärin silmiä. Etenkin kiilloitetut paperit näyttävät kiiltäen auringon valaisemina toisenlaisilta kuin hiukan vähemmän kirkkaassa valossa. Ei ole myöskään värjättävä eli oikeammin verrattava kahta väriä toisiinsa huoneessa, jossa on uutimet ikkunaa peittämässä, sillä jos näissä uutimissa on väriä niin ne muuttavat huoneessa olevan valon toiseksi. Paras on värjätä sellaisessa huoneessa johon ei aurinko suorastaan paista, mutta joka siitä huolimatta on aivan päivän valoisa.

Yhtä väärän kuvan värien suhteesta toisiinsa kuin keinotekoinen valo antaa myöskin hämärä. Sekä aamu- että iltahämärä ovat pettäviä. Sen huomaa helposti kun yövuorolta lähtee aamuvaloon tarkastamaan, onko yöllä värjätty paperi mallinsa mukaista. Sinertävässä aamuvalossa saa silloin aivan kieron kuvan väreistä ja niiden suhteista toisiinsa. Keinotekoista valoa kun on pakko käyttää, on tietysti valittava sellainen, joka tarkimmin vastaa päivän valoa. Yksinkertaisin päivänvalon korvaava lamppu on magnesiumilamppu. Tässä poltetaan magnesiumimetallista. tehtyä ohutta nauhan muotoista levyä. Se palaa hyvin kirkkaalla ja valkealla liekillä. Lamppuun on liitetty kellolaitos, joka aina syöttää magnesiumilankaa poltettavaksi sen mukaan kuin sitä kuluu. Magnesiumilampun levittämä valo on kylläkin kirkasta ja valkeata mutta se häikäisee samalla silmiä joten ei sitä voi käyttää kuin lyhyenä hetkenä. Sitäpaitsi on magnesiumetalli kallista metallia. Siitä syystä käytetään paljon nykyisin kaarilamppuja värjätessä. Löytyy erilaisia kaarilampun rakenteita, jotka ovat varta vasten tehdyt värjätessä käytettäviksi siten että ne levittävät hyvin valkeata valoa joka paraiten päivänvalolta näyttää.

Värin vertauksissa ei muuten ole kulutettava kauan aikaa on huomattava että kuta kauemman aikaa kahta väriä toisiinsa vertaa sitä enemmän ne mukautuvat toistensa mukaan muuttuen silmissä toisen näköiseksi. Tottunut värjääjä osaa aina muutamalla silmäyksellä päättää, onko väri oikea ja siihen on kokemattomankin pyrittävä, että niin vähässä ajassa kuin suinkin mahdollista osaa verrata kaksi väriä toisiinsa ja päättää millä tavalla toinen on muutettava jotta siitä toinen saataisiin. Paperin värejä toisiinsa verratessa asetetaan eriväriset paperikappaleet toistensa viereen tai oikeammin toinen toisen päälle. Niitä on kuitenkin vaihdettava niin että ne vuorotellen asetetaan päällekkäin koska muuten ei ole helposti määrättävissä kumpiko paperi on värikkäämpi. Vertauksen helpottamiseksi ottaa värjäri tavallisesti avukseen kolmannen paperin, joka väriltään muistuttaa toisiinsa verrattavia näytteitä ollen kuitenkin niistä huomattavasti eroava mutta ei liiaksi.

(Jatk.)

11.9.14

Paperin värjäyksestä. I

Kutoma- ja paperiteollisuus 4, 1909

I.

Jokainen, joka on vähänkin paperiteknikko, tietää, että paperin värjäystä pidetään paperin tekijäin kesken varsin vaikeana taitona. Nuoret harjoittelijat kokoovat "reseptejä" löytääkseen niissä värjäystaidon apua ja monelta vanhemmalta mestarilta, jolla kylläkin muuten on paperin teossa taitoa ja harjaantumista, on värjäystaidon ja "pettävä silmä" katkaissut tien ylempiin ja parempiin paikkoihin.

Tosin emme enään ole ja elä vanhan kansan oloissa jolloin ylimmäinen mestari sulkeutui omaan konttooriinsa ja siellä monella vaivalla hankittujen reseptien mukaan valmisti kalkista, rautavihtrillistä, plauholssista, kattekuusta ja muista ihmeellisistä aineista salaisia väriseoksiaan. Tervavärit ovat tunkeneet nämä vanhan kansan värilajit melkein kokonaan kaupasta ja käytännöstä. Tervavärejä eli n. k. "aneliinivärejä" käyttämällä pääsee paperin värjäri paljon vähemmällä vaivalla; mutta tarkkaa silmää ja suurta päättäväisyyttä silti vaaditaan nykyäänkin paperin värjäriltä hänen kun useinkin muutamassa silmänräpäyksessä on päätettävä, mitä väriä on lisättävä tai millä tavalla väri on muutettava, jotta paraillaan koneella käyvä paperi muuttuisi oikean näköiseksi ja mallin mukaiseksi.

Kuulee usein varsinaisten väriteknikkojen sanovan, että kaikista värjäreistä on paperin värjäri se, joka vähimmin tuntee niitä värejä, joita hän käyttää. Tämä on varmaan ainakin meikäläisiin oloihin nähden totta. Ja se ehkä, vaikka vaan pieneksi osaksi sen vaikuttaa, että paperin värjäystä pidetään vaikeana. Toinen asia, jolla myöskin on merkityksensä on se, että paperin värjärit yleensä hyvin vähän tuntevat itse värioppia. Tosin tässäkään suhteessa eivät mitkään kirjan opit ole käytännössä saadun harjoituksen korvaavia, mutta niistä on epäilemättä paljonkin apua sille, joka alkaa työtään paperin värjärinä.

Seuraavissa kirjoituksissa aijomme hiukan tarkastaa paperin värjäyksen tietopuolta, etupäässä silmällä pitäen paperimassan värjäystä. Toinen paperin värjäystapa, erikoisissa värjäyskoneissa tapahtuva "pintavärjäys" on nimittäin siksi harvoin esiintyvä värjäystapa, että sen huoleti voimme jättää sikseen.

(Jatk.)

10.9.14

Sumukysymyksestä värjämöissä.

Kutoma- ja paperiteollisuus 4, 1909

(Jatkoa N:o 1.)

Sumua voi pääasiassa poistaa seuraavalla neljällä tavalla:
1. Luonnollisen ilmavaihdon avulla (käyttämällä kattovetolaitteita).
2. Keinotekoisen ilmavaihdon avulla (käyttämällä ventilatoreja).
3. Johtamalla värjämöön lämmintä ja kuivaa ilmaa, joka imee itseensä kosteuden.
4. Johtamalla lämmintä ja kuivaa ilmaa sekä vaihtamalla väijämöstä ilma ventilatorien avulla.

Huokein ja yksinkertaisin menettelytapa on ensimäisenä mainittu ja yleisimmin käytännössä. Mutta on sillä valopuoliensa ohella suuret varjopuolensakin. Avonaiset kattovetolaitokset ovat sellaisinaan jo riittämättömiä ja eritoten talvella, jolloin niiden käyttö kylmän ilmavedon tähden miltei on mahdoton. Siksipä onkin tämä menettelytapa käytännössä saanut sen muodon että jokaisen värilanteen yli on rakettu kattomainen vetolaite, joka imee syntyneen vesihöyryn heti päästämättä sitä ympäristöön. Mutta nämä laitteet tekevät värjämon pimeäksi ja muutenkin ovat haittana työtä tehdessä. Useissa paikoissa on tämä kysymys ratkastu siten, että on rake[nne]ttu samaset kupolimaiset suojat kokonaan värihauteen ympärille maahan asti. Tällöin ei tietenkään voi värjämöön sumua syntyä. Mutta sitä enemmän on sitä tavattavissa siinä pienessä tilassa, jossa värihaude on ja jossa värjäyksen pitää tapahtua ja toiseksi kysymyksessä jäänee myöskin, josko siihen tehoon nähden, joka näillä laitteella saadaan, kannattaa tällaisia sumunpoistamis-katoksia rakentaa. Siitä puhumattakaan, että ne ottavat suuren tilan värjämon pinnasta.

Toinen menettelytapa sumun poistamiseksi käyttämällä ventilatoreja ei ole näyttäytynyt käytännössä käyvän sentähden, että tällöin ulkoapäin virtaa värjämöön kylmää ilmaa sen ilmamäärän sijalle, joka on sieltä karkoitettu ja aikaan saa sumua. Kesäsin, jolloin ulko- ja sisäilman lämpömäärän ero on pieni, voi tätä menettelytapaa käyttää, vaan ei talvisin, sillä silloin jää kaikista ponnistuksista huolimatta sumua värjämöön.

Päinvastaiseksi tulevat tulokset kolmatta menettelytapaa käytettäessä.

Kesällä käy värjämon ilma niin kuumaksi, että työnteko on miltei mahdotonta. Sumua kyllä ei synny, muuten joutuvat työntekijät suureen vaaraan terveyteensä nähden. Ja sama on asian laita talvisinkin. Siksipä turvaudutaankin tällöin menettelytapaan 4, jolla monissa tehtaissa on saatu erittäin hyviä tuloksia. Mutta toimenpide vaatii kustannuksia, sillä silloin tarvitaan paitsi sopivaa ilmanvaihtolaitetta (ventilatoria) myöskin lämmintä ja kuivaa ilmaa värjämöön. Ilman lämmittämiseksi käytetään usein savupiipun kaasuissa olevaa lämpöä.

(Jatkoa.)

9.9.14

Kestävyysvärjäyksen tekniikkaa.

Kutoma- ja paperiteollisuus 4, 1909

(Jatkoa N:o 3)

Erittäin hyviä kestämään valoa ja pesoa ovat katigengrün, thiogen-, immedialgrün j. n. e. Samoin indanthren- ja algolgrün. Vaikeuksia tuo selvien valoakestävien violettisten värien aikaansaaminen. Tosin on esim. benzoechtvioletilla ja samanlaisilla tuotteilla hyvät valoa kestävät ominaisuudet, mutta suurimpia vaatimuksia ne eivät kestä. Katigenviolet B on kyllä hyvä kestämään valossa, mutta ei ole kirkas. Jäljelle jää näiden lisäksi kyyppivärit kuten indanthren violet sekä algolrotin ja algol-sinisen sekotus.

Erittäin hyviä valoakestäviä ruuneja värisävyjä saa jälkikäsittelemällä kromilla ja kuparilla värejä sellaisia kuin diaminbraun M, benzobraun MC sekä benzochrom-braun-merkkejä. Samalla tulevat nämä värit pesoakestäviksi. Myöskin direkttiefschwarz- merkit antavat kromilla ja kuparilla kestäviä ruuneja värejä, joita käytetään purjekankaita värjättäessä.

Ruuneihin rikkiväreihin nähden on oltava varovaisia. Sillä yleisenä sääntönä voi pitää, että niiden keltaiset ja punertavat värisävyt ovat vähemmän valoakestäviä kun mustanruunit sitävastoin ovat varsin kestäviä.

Harmaiksi väreiksi sopivat substantivisista väreistä benzoechtschwarz, diaminschwarz SS. Mustina ovat rikkiväiit katigen-, schwefel-, thiogen-, thioxin schwarz y. m. varsin valoakestäviä. Samaa voi sanoa kuparoiduista diazoschwarz 3 B, diazoechtschwarz B, 3B ja S D. Tosin on värjäystapa vähin vaivaloinen, mutta tulos on hyvä. (Emäksisistä väreistä emme mitään mainitse, koska ne yleensä ovat hyvin vähässä määrin valoakestäviä.)

Valokestävyyden ohella olen vaan sivumennen maininnut pesokestäv vydestä. Tulisin nyt siihen. Yleensä eivät substantiviset värit ole pesoa kestäviä. Poikkeuksen tekevät chloramingelbwärit. Keskinkertaisia ovat benzorhodulinrot, benzochromschwarzblau ja muut. Diazoteroitavat värit ovat yleensä keskinkertaisia valokestävyyteensä nähden, mutta hyvästi pesoa kestäviä. Ennen mainitut rikki- ja kyyppivärit ovat hyvin kestäviä valossa, pesossa ja vedessä. Kloria kestävien värien luku on pieni. Näitä on chloramingelb, chloraminviolet, chloraminbraun ja jotkut siniset rikkiväiit kuten katigenviolet. Myöskin indanthrenblau SC, algolrot, algolorange, indanthren orange, thioindigorot- ja scharlach, indigo sekä alizarinrot ja methylenblau. Muiden kestävyys kloriin nähden on varsin erilainen ja riippuu niistä vaatimuksista, joita niille asetetaan.

Tarkastakaamme nyt niitä värejä, jotka villaan nähden tulevat kysymykseen.

Vaatimukset poikkeavat suuresti siitä mitä puuvillaan nähden tulee kysymykseen. Joskaan klorikestävyys ei juuri tule kysymykseen, on meillä villaan nähden otettava huomioon valo-, peso-, vanu- ja rikkikestävyys.

Käytettävät värit riippuvat siitä tuotteesta, joihin niitä käytetään. Niinpä käytetään mattoihin, naisten pukukankaihin, verho- ja gobeliinikankaisiin pääasiallisesti happamia värejä kuin sensijaan miesten pukukankaisiin ja sotilaspukuihin samoin kuin verkahattuihin käytetään peittavärejä. Molemmissa ryhmissä tavataan hyvin valoa kestäviä värejä. Niinpä on värjärillä ensimainitulta tuotteita varten käytettävissä helposti tasaantuvat ja valoakestävät alizarin rubinol R, violamin, säureviolet 4 R N, azofuchsin, 6 B, S, azogrenadin, chromotrop 2 R, echtlichtorange, echtlichtgelb, alizarinastrol, alizarinsaphirol, anthracyanine, cyananthrol, alizarinirisol, azosäureviolet AL j. n. e.

Kuten edellisestä näkyy, on värjärillä käytettävissä suuri joukko happamia värejä, jotka ovat erittäin valoakestäviä, mutta hänen on tehtävä valikoimisensa oikein. Ja tämä ei ole niin helposti tehtävissä. Ei-ammattimies ajattelee ehkä, mutta missä siihen on vaikeus? Ensi vaikeus on siinä, että todella saadaan tietää mitä valoakestävä väri on. Sillä ei asia ole sillä suoritettu, että kyseessä olevasta värjäyksestä tehdään valokoe panemalla se auringonpaisteeseen. On välttämätöntä, että samalla valotetaan jotain tunnettua väriä, jotta voidaan vertauksia tehdä. Sillä, jokainen joka on tehnyt valotuskokeita tietää, että niihin nähden voi tulla varsin vääriin tuloksiin. Sillä eihän voi sanoa, että väri, joka kestää valotusta 14 päivää on hyvä ja muut, jotka eivät sitä tee, ovat huonoja. En suinkaan tahdo väittää, että värit, jotka 14 päivässä muuttuvat, ovat hyviä, mutta yhtä väärin olisi edellinenkin väite. Sillä värin muuttuminen on suuresti riippuvainen päivän valon voimakkuudesta. Onhan tämä varsin erinlainen talvella kuin kesällä. Ja erinlainen kesälläkin sikäli kuin taivas on pilvessä tai pilvetön. Valotuksia tehtäessä on sitäpaitsi otettava huomioon, että värien valokestävyys suuresti riippuu niiden voimakkuudesta. Tietäähän jokainen, että kaupassa olevat väriaineet ovat erilaisia sekotusvoimakkuuteensa nähden. Ei ole siis verrattava 4%:sta värjäystä toisesta väriaineesta 4%:seen toista, vaan ovat värjäykset sävyynsä nähden tehtävät yhtä voimakkaiksi. Kun vaaleammat värjäykset yleensä muuttuvat helpommin kuin tummat, täytyy siis sekotuksia tehtäessä valoa kestävää väriä ottaa enemmän eikä päinvastoin. Mutta tavallista on, että erilaisia värisävyjä tehtäessä valitaan toiseksi väriksi valoakestämätön väri. Sekotetaan echtlichtgelb S ja azofuchsin 6 B tai alizarin saphrinol säureviolettiin tai samallaiseen ja seurauksena on että tämä lyhyessä ajassa muuttuu ja muuttaa värjäyksen sävyä. Tämän tapaista on "tarkasti mallin mukaan" värjääminen. Siten menetellään mattoväreihin nähden vielä tänäpäivänä. Käytetään echtlicht gelbiä indigokarminin ohella, vaikka tämä jälkimmäinen lyhyessä ajassa muuttuu ja jäljelle ää siniharmaan asemasta likanen ruuni väri. Jos karminin asemasta olisi käytetty alizarinsaphirolia ei mitään muutosta olisi tapahtunut.

Nämä havainnot osottavat selvästi, että värjärin ei ainoastaan ole oltava taitava ammatissaan vaan myöskin tutkittava käyttämiään värejä. Perinpohjin on niiden ominaisuudet saatava selville ja omaksuttava uutuuksia, jotka tuovat etuja entisten rinnalle. Yleiseen on värjärin ammattikunnasta sanottava, että siinä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta harrastetaan uutuuksia, mutta löytyy joukossa vanhoillisuuttakin, joka ei tahdo mitään parannuksista tietää. Sellaisia esimerkkejä voisi mainita useampiakin. Niinpä on tiedossani tapaus, jolloin värjäri, vaikka tehtailija olisi maksanut enemmänkin palkkaa, ei luopunut entisistä menettelytavoistaan vaan siksi, ettei hän halunnut hänelle tuntematonta värjäystapaa toimeenpanna.

(Jatk.)

8.9.14

Kestävyysvärjäyksen tekniikkaa.

Kutoma- ja paperiteollisuus 3, 1909

(Jatkoa N:o 2)

Mitkä ovat tärkeimmät luonnontuotteet? Ensi sijalla indigo, sitten sinipuu : (Blauholz), katechu, keltapuu (Gelbholz), flavini, orseille ja jotkut muut. Tärkeimmät nykyään näistä ovat indigo ja sinipuu. Mutta indigo erottuu muista luonnon väriaineista, senjälkeen kuin Adolf Baeyer ensiksi koeputkessa ja sittemmin väritehtaat Badische Anilin & Sodafabrik ja Hoechst tehdasmaisesti onnistuivat sitä valmistamaan ja on keinotekoinen tuote nykyisin aivan täydelleen luonnontuotteenrinnalle asetettava. Jäljelle jäisi sinipuu. Ettei tämä väriaine ole mitään niin erikoista kestävyyteensä nähden, sen todistaa paraiten se tosiasia, että sotilas- ja muut valtion laitokset, jotka kankaisiin nähden yleensä vaativat valo, hiki, hankaus ja katupölykestävyyttä ja jotka antavat oman tutkijalautakunnan kankaat tarkastaa - ovat jättäneet sinipuun käytön ja ohjesäännöissään esittävät kemiallisia tunnustimia, joilla pieninkin määrä sinipuu väriä voidaan tutkia. Että sinipuuhun nähden, mikäli asia koskee silkin värjäystä, emme vielä ole sijaista saaneet, on minulle varsin hyvin tunnettu asia. Toinen luonnontuote, jota tänäpäivänä paljon käytetään on katechu. Monelle teistä lienee tunnettua se ratkaisu, jonka kuninkaallinen aineenkoetuslaitos Berlinissä äskettäin antoi ja joka joku aika sitten oli ammattilehdissä luettavana, että samanaikainen koe katechun ja erään keinotekoisen väriaineen välillä kyseessä oleva väri oli n. s. rikkivärejä vei siihen tulokseen, että keinotekoisella väriaineella tehty kangasvärjäys oli aivan yhtä hyvä ellei parempikin kestävyyteensä nähden kuin katechulla tehty.

Kun vielä viittaan siihen, että keinotekoinen tuote kuten esim. antracengelb (Antraceni-kelta) ei ainoastaan ole keltapuun veroinen vaan sitä vielä kestävämpikin, että esittämäni valotuskokeet orseilesta puhuvat enemmän kuin monet sanat, niin myönnätte olevani oikeassa kuin väitän, ettei meidän, saadaksemme valoakestäviä värjäyksiä, tarvitse luonnontuotteisiin turvautua.

Seuraavaksi kysymykseksi jää, mitä keinotekoisia tuotteita on väfjärillä käytettävissä saadakseen kestäviä värisävyjä. Tähän vastatakseni haluaisin erottaa toisistaan ne värit, jotka värjäävät kasvikuituja kuten puuvillaa, pellavaa, hamppua, jutea, ramia j. n. e. ja ne, joita käytetään pääasiallisesti eläinkunnasta saatuja kudossyitä kuten villaa ja silkiä värjättäessä.

Esittämäni väriluettelo, sen sanon heti, ei pyri olemaan täydellinen. Sellaisena se montaa teistä väsyttäisi. Sitäpaitsi ei tarkoitukseni olekaan esittää mitään pitkää väritaulua, vaan todistaa, että saksalainen kemiallinen teollisuus nykyisin pystyy luomaan värejä, jotka kestävyydessä kykenevät kaikkia vaatimuksia täyttämään.

Yleisenä otaksuma kulkee, että substantiviset värit kuten benzidini-, diamini, oxamini y. m. nimillä kulkevina eivät ole kestäviä. Keltaisiin nähden ei tämä ainakaan pidä paikkaansa. Mutta ei ainoastaan keltäisten, vaan muidenkin värien ryhmissä tapaamme varsin valoakestäviä värejä. Punasten värien ryhmässä ei mikään substantivinen väri kestä valoa niinkuin alizarinpunanen. Onhan tämä vielä tänäpäivänä sekä valo-, peso- ja klori kestävyyteensä nähden parhain kaikista punasista. Mutta kuin vielä kaksi vuotta sitten oli alizarinipuna aivan erikoisasemassa, on viime aikoina ilmestynyt uusia keinotekoisia värejä, jotka kilpailevat kestävyydessä sen kanssa; mainitakseni thioindigorotin (thioindigo punasen), joka luultavasti oli entisajan haluttu purppuraväri, algolrotin ja thioindigoscharlachin. Näillä tuotteilla on erinomainen kestävyys ja eroavat alizarinipunasesta yksinkertaisen värjäystapansa tähden.

Keltaisista väreistä, jotka värjäytyvät käyttämällä glaubersuolaa ja soodaa - kuten benzopurpurinikin ja sentapaset tuotteet - on mainittava chloramingelb, diaminechtgelb ja chrysofeniin, sitten baumwollgelb O, jotka kaikki ovat hyvin valoa kestäviä. Chloraminigelbien joukossa löytyy sitäpaitsi värejä, jotka samalla ovat hyvin klori- ja pesokestäviä. Erittäin kestäviä valossa ovat keltapunasista toluylenechtorange, chloraminorange, diaminechtorange ja algolorange.

Indigolla on yleensä suuri maine olla hyvin valoa kestävä väri, mutta puuvillalle värjättynä on indigo huonompi kuin maineensa. Sen voittavat substantiviset värit kuten benzoechtblau, diaminechtblau, solaminblau merkit ja näitäkin parempia ovat uudet brillantechtblaumerkit, joita valmistaa Elberfeldin väritehdas. Sekottamalla tätä tasaisesti värjäytyvää brillantechtblauta esim. chloramingelbiin ja chrysofeniin saadaan kauniita ja erittäin valoakestäviä viheriöitä värejä. Itsestään vähemmän valokestävät benzokupferblau, brillantbenzoblau, benzoblau, benzoazurinit, diaminreinblau, brillantazurin 5 G j. n. e. tulevat kuparivihtrillillä jälkikäsitellessä erinomaisen valokestäviksi.

Jos valokestävyyden ohella vaaditaan pesokestävyyttä, on käytettävissä sinisiä rikkivärejä, olipa nämä sitten katigenindigo, immedialindon, kryogendirektblau merkkejä tai minkä nimisiä tahansa, kaikkia vaatimuksia ne vastaavat. Myöskin diazoterattavat siniset värit, kuten diazoindigoblau, naftogenblau ovat erinomaisia kestämään valoa ja pesoa. Tärkeimpiä ovat vielä indanthren- ja algolvärit; ne kestävät sekä valoa, pesoa että keittoakin ja on niistä indanthrenblau G C lisäksi kloriakestäväkin. Niiden käyttö ei pelottane ketään vähänkin värjäämään tottunutta värjäriä. Rikkivärit ovat lyhyessä ajassa siitä kuin ilmestyivät tekemässä ennen kuulumatonta voittokulkuaan ympäri maailman, niitä värjätään nykyään yhtäpaljon Japanissa kuin Etelä-Amerikassa. Arvelut, joita kovin varovaiset ihmiset toivat esiin, että nämä värit muka heikontaisivat kudossyitä, eivät ole näyttäneet paikkaansa pitäviksi. Ja jos sellainen epäkohta on ilmennyt, on se ollut värjärien tai viimestelijöiden y. m. syynä. Kun samaset värit sitäpaitsi ovat hinnaltaan halpoja, ei tämä ennakkoluulo ole saanut pysyvää kannatusta.

Tästä väriluokasta puhuessani en ole maininnut keltaisia rikkivärejä, koska ne muihin rikkiväreihin nähden eivät ole varsin valoakestäviä. Myös kin indanthrengelb-merkit ovat tähän nähden muita erittäin kestäviä indanthren-merkkejä suuresti jäljessä. Te huomaatte siis, että valikoimisin vanu löytyy ja yhtä vähän kuin kaikki substantiviset värit ovat huonoihin väreihin luettavat, yhtävähän voi kaikista rikkiväreistä sanoa, että ne ovat kaikki valoja pesokestäviä.

(Jatkoa).


7.9.14

Kestävyysvärjäyksen tekniikkaa.

Kutoma- ja paperiteollisuus 2, 1909

(Esitelmä, jonka piti t:ri H. Valther Elberfeldistä Saksan Kutomajalostusyhdistyksen toimeenpanemassa kestävyysvärjäyksen kongressissa Dusseldorfissa 5 p. kesäk. 1908).

Kun toivomuksenne mukaan selostan teille kestävyysvärjäyksen teknillistä puolta, on teidän suotava minun ensin selittää mitä käsitteellä "kestävyysvärjäys" ymmärretään. Aina sen mukaan, mihin värjättävää ainesta sittemmin käytetään on sanalla "kestävä" värjäyksiin nähden eri merkityksensä. Sillä käsitteellä "kestävyys" ymmärretään niin montaa eri kestävyysominaisuutta kuin värjättävä aines eri vaikutusten alaiseksi joutuu. Näitä on valo, happo, lipeä, peso, klori, vesi, hiki j. n. e. Yhtä vähän kuin sellaista väriä löytyy, joka kaikkia näitä vaikutuksia kestää, yhtä vähän löytyy kudontatuoteita, joilta kaikkia näitä kestävyysominaisuuksia käytännössä vaaditaan. Siksi on kutakin tarkoitusta varten sellaiset värit valittavat, jotka kyseessä olevissa oloissa ottavat kestääkseen. Ja värit, jotka voivat olla varsin valoakestäviä eivät silti aina ole pesoakestäviä ja päinvastoin. Kun koristekankailta, matoilta y. m. yleensä vaadimme, että niissä käytetyt värit ovat valoakestäviä, vaadimme kirjokudoksilta täydelläsyyllä, että niiden värit, paitsi kestävyyttä valossa, myöskin ovat pesoa ja osaksi ainakin kloria kestäviä.

Ikävä tosiasia, että värjäri monessa tapauksessa ei lainkaan tiedä, mitä hänen valmistamilleen tuotteilleen tapahtuu. Kun hän tekee parhaimpansa värin kestävyyteen nähden siitä hinnasta, joka hänelle tarjotaan, ei ole niinkään harvinaista, että hän "ei kylliksi kestävästä" saa maksaa vahingonkorvausta. Nämä tapaukset katoavat vasta silloin, kuin värjärille sanotaan, se ja se kestävyys vaaditaan hänen värjäyksiltään ja silloin kuin ostaja tekee sen havainnon, että hyvä ja halpa ovat kaksi käsitettä, jotka vaan harvoin käyvät käsikädessä.

Olisi sentähden varsin tarpeellista, että värjärille kussakin yksityistapauksessa sanottaisiin, mihin hänen värjäyksiään tullaan käyttämään; sillä senhän jälkeen värit sittemmin ovat valittavat. Että Saksan kivihiiliväriteollisuus kykenee aikaansaamaan värjäyksiä, jotka vastaavat kaikkia järkeviä kestävyysvaatimuksia, sen tulen teille seuraavassa todistamaan.

*) Tarkoitetaan sitä pyrkimystä, että värien kestävyyteen nähden on enemmän huomiota kiinnitettävä olipa sitten kysymyksessä käyttää niitä kalleisiin tai halpoihin tuotteisiin.Kutomajalostusteollisuudelle on näinollen mahdollista, tietenkin vastaavaan hintaan nähden, aikaansaada kestäviä värjäyksiä, joskaan en tahdo väittää, että jokainen värisävy tai jokainen pienempikin värivivahdus voidaan täysin kestäväksi tehdä. Jos siis äskettäin syntynyt liike*) on saapa jatkuvaa menestystä, on ensitilassa saatava värjäyshinnat paremmiksi, mutta samalla on taiteilijan tultava värjäriä lähemmäksi ja hänen neuvoaan kysyttävä silloin kuin on, valittava eri värisävyjä, joiden on oltava kestäviä. Ja jos tällöin kaikki värivivahdukset eivät olisikaan tarkoitettavaa yhtä kirkkaat, niin ei ainakaan yksi kesäpäivä tällöin tee taiteilijain työtä turhaksi, vaan alkuperäisessä kauneudessaan vuosia senjälkeen kiittävät lianen taiteellista kättään.

On luonnollista, että värien kestämättömyydestä syytetään väriteollisuutta, joka juuri Saksassa on saanut suurimmat tuloksensa, ja joita kukaan muumaa maailmassa ei tähän nähden ole likimaillekaan saavuttanut. Ja kuten noin 150 vuotta sitten Jean Jacques Rousseau saarnasi silloista, uskonnollista ja siveellistä pohjaa vailla olevaa turmeltunutta kultturia vastaan ja kehotti palaamaan yksinkertaisiin, luonnollisiin oloihin, samoin ilmestyy nykyään siellä ja täällä ihmisiä, jotka saarnaavat painamista luonnon väreihin eivätkä kylliksi pahaa tiedä keinotekoisten värien osalle mainita.

Kuten usein, niin nytkin heitetään lapsi ulos pesoveden mukana. Olisi joutavaa sanoa, ettei muka siinä hämmästyttävän suuressa luvussa keinotekoisia värejä, joita löytyy, olisi lainkaan kestämättömiä. Juuri ensimäiset niistä, jotka värikauneudellaan niin suurta huomiota herättivät, olivat sellaisia. Mutta, hyvät herrat, kaikkialla maailmassa ovat tuotteet kysynnästä riippuvia ja kun värjäri alhaisen työ palkkansa tähden on pakotettu yhä huonompia tuotteita vaatimaan, niin on väriteollisuuden tämä vaatimus tyydytettävä ja hyvä ja halpa, kuten kerran jo mainitsin, eivät yleensä toisiinsa sovellu. Mutta että sentähden muka kaikki keinotekoiset värit ovat huonoja ja luonnontuotteet kaikki hyviä, sen vastakohdan todistamiseksi ei tarvinne paljoa itseäni vaivata.

(Jatkoa).

6.9.14

Paranitranilinipunanen.

Kutoma- ja paperiteollisuus 4, 1909

(Jatk. N:o 2.)

Edellä esitetyssä naftoliliemessä käsitellään kyseessä olevaa värjättävää ainesta. Tämän jälkeen se kuivataan. Peseminen tätä ennen ei voi tulla kysymykseen, koska naftolinatriumilla ei ole lainkaan taipumuksia sitoutua syihin.

Kuivaamiseen nähden on erikoista huolta pidettävä. Sillä liiaksi korkeassa lämmössä härmistyy, sublimerautuu naftoli ja värjättävä aines käy haaleaksi väriltään. Sopivin lämpö on noin 65° C. Kun värjättävä aines alkaa käydä ruuniksi väriltään, on kuivattaminen keskeytettävä, sillä muuten saadaan ruma punanen väri. Tämän epäkohdan estämiseksi on monia keinoja koetettu ja esitetty. Niinpä vähänen määrä jotain antimoni suolaa naftolinatriumi-hauteessa estää ruunin värin kuivattaessa syntymästä. Antimonisuolaa sisältää valmiina esim. Bayerin Naphtol L C ja on se näin ollen varsin kestävää. Lankoja varten voi seuraavaa menettelytapaa hyvästi suositella. 157 gr. antimonikloridia liuotetaan hyvin vähään määrään vettä ja saostetaan tästä antimonihydrati kiehuvasta liuoksesta 110,5 gr. soodaa. Saatu sakka pestään, suoditaan ja liuotetaan kosteana, 80° C. lämpimään 100 gr. glyseriniä 28° Bé ja 120 gr. vettä, johon on liuotettu 120 gr. natriumihydratia. Kun sakka on liuonnut, lisätään vettä siksi, kunnes liuos on 40° Bé. Jos tätä liuosta käytetään 5 à 10 cm3 litraa naftoliliuosta kohden, jonka lipeämäärä sitä ennen on 45 cm3 natronlipeää 22° Bé litrassa liuosta, saadaan hyvä naftolinatriumi langoille ja kankaille, joka ei käy ruuniksi ensi tilassa. Samalla liuoksella voi myöskin vanhoja naftolinatriumiliemiä parantaa ja tehdä ne kestäväksi.

Kun langat ja kankaat ovat hyvästi kuivuneet joutuvat ne nyt diatsoterattuun paranitranilini-liemeen ja käyvät punaisiksi.

Diatsoparanitranilini-liuoksen valmistamiseksi tarvitaan aniliniöljyä ja suolahappoa. Näistä tehdään n. s. anilini suolaa. Kun paranitranilinin yhtymäpaino on 134 ja suolahapon 36,4, tarvitaan siis 138gr. paranitranilinia ja 36,4 gr. 100% suolahappoa, jotta anilinisuola ottaa syntyäkseen. Suola kiteytyy kauniisti, mutta käytetään sen liuosta sellaisenaan lisäämällä siihen noin 550 cm3 kuumaa vettä. Kun liuos on jäähtynyt, sekotetaan siihen natriuminitritiliuos, joka sisältää 69 gr. tätä suolaa liuotettuna 673 cm3 kylmää vettä. Saadun diatsoliuoksen on oltava aivan kirkkaan. Kun tämä on tapahtunut pannaan seokseen natriumiacetati- eli etikkahapon natriumisuolaliuos, joka on tehty liuottamalla 135 gr. kyseessä olevaa suolaa noin 3,300 cm3 kylmää vettä. Ellei saatu seos värjää sinistä lakmuspaperia punaseksi, on se vähällä määrällä suolahappoa tehtävä happamaksi. Kun seokseen lopuksi pannaan joku määrä dekstriniä, sekä niin paljon kylmää vettä, että liuosta on noin 14 litraa, on se valmis käytettäväksi ja on se tapahtuva heti, koska liuos helposti hajaantuu ja antaa ruman punasen värin.

Paranitranilini-punasen onnistuminen ei riipu ainoastaan siitä, että langat tai kangas on oikealla tavalla käsitelty naftoli-hauteessa ja kunnollisesti kuivattu vaan vielä enemmän siitä, että diatsoliuos on kylmää ja tarpeeksi väkevää. Kokemus on näyttänyt, että kun naftolia on 22 gr. litrassa sen liuosta ja 13,8 gr. paranitranilinia omassa liuoksessaan, saadaan paras punanen väri. Dekstrini tekee luultavasti koneellisesti punasen täyteläisemmäksi ja kestävämmäksi hankausta vastaan. Tavallisissa oloissa riittää 20 gr. dekstriniä litralle diatsoliuosta.

Paranitranilinin valmistuksessa käytettävän suolahapon on oltava kuparista vapaan, koska se tällöin muuttaa punasen ruuniksi. Se määrä rautaa, joka löytyy raa'assa suolahapossa ei sensijaan tee mitään haittaa. Mitä taasen nitritiin tulee vaihtelee sen väkevyys kauppatuotteessa 60-90%. Tämä seikka on siis nitritiliuosta tehdessä otettava huomioon ja jos sitä erikoisemmin on säästettävä - eihän sitä valmisteta meidän maassa on sen väkevyys tutkittava titroimalla. Etikkahappoisen natriumin taasen voi valmistaa itse siten, että 240 osaan 50% etikkahappoa liuotetaan 104 osaa vedetöntä 79% soodaa.

(Jatk.)