16.8.10

Raimo Hieta: Kimrööki - eräs vanha maanviljelyksen sivuelinkeino


Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä (Julkaisija: Pohjanmaan Historiallinen Seura) 2/2006 sekä Kokkolan, Seinäjoen ja Vaasan kaupunginkirjasto-maakuntakirjastojen Porstua-portaalissa


Kimrööki eli nokimusta oli ensimmäisiä väripigmenttejä joita ihminen on keksinyt, sillä muinaiset egyptiläiset olivat jo kirjoittaneet papyrukselle nokimusteella. Uudempi käyttö mm. maaliaineiden osana teki siitä tärkeän kauppatavaran. Kimröökin valmistus oli ensiksi kehittynyt Etelä-Pohjanmaalla tervanpolton yhteydessä, vaikka sitä voitiin tehdä useista hitaasti palavista aineista kuten tuohesta ja vaikka koivuhiilestä. Mutta paras kimrööki entisaikaan saatiin tervasta. Kimröökiä valmistettiin aina 1860-luvulle asti erityisissä ladoissa, joissa tervaa poltettiin pienissä saviastioissa. Yleensä voidaan kimröökin valmistusta pitää hyvin yksinkertaisena toimena, mutta samalla vaarallisena, sillä koko lato paloi helposti.

Oulun läänin talouden seura rohkaisi vuonna 1853 viljelijöitä lisäansion saamiseksi seuraavanlaisiin toimiin, kuten potaskan keittämiseen ja puhdistamiseen, pihkan kokoamiseen ja tervanoen eli kimröökin polttamiseen.


Noen-poltto Peräseinäjoella

Seinäjoen Sanomissa oli aiheesta 22.3.1929 A.K. Myllärin kirjoitus: "Entiseen aikaan, jolloin ei ollut paljon tehdaslaitoksia maassamme, oli kotiteollisuudella varsin suuri merkitys. Silloin ei kotona valmistettu ainoastaan taloudessa tarvittavia tavaroita, vaan valmistettiin niitä myytäväksi, joten monesti taloudessa tarvittavat rahat juuri saatiin tällä tavalla. Yksi tällainen kotiteollisuuden haara oli noen eli kimröökin poltto, jota muutamissa paikoissa pitäjäämme harjoitettiin viime sataluvun alkupuoliskolla. Kukoistavimmillaan se lieneekin ollut 1850-1860 välisenä aikana, jolloin se muutamissa taloissa oli yksi tavallisia talvitöitä.

Noenpolttolaitoksia eli nokilatoja on pitäjässämme ollut neljä, nimittäin: Myllärissä, Topparissa, Pöytäkankaassa ja Kalakoskella. Koska varmaankin nuoremmille lukijoille on tietämätön minkälainen noenpolttolaitos eli nokilato oli, niin koetan tässä tehdä siitä vähän selvää. Myllärissä ollut nokilato, joka on ollut nykyisen Juho Myllärin saunan paikoilla, on ollut rakennukseltaan kuten tavallinen lato, jonka perässä oli kaksi osaa, sekä käytävä välissä. Nämä osastot olivat neliösylen suuruiset kumpikin joissa katto oli laudoista ja lattia savesta. Seinät näissä osastoissa olivat alhaalta laudoista, ja ylhäältä säkkikankaasta.

Noen polttaminen tapahtui siten, että savesta tehtyihin kuppeihin pantiin tervaa, joka sytytettiin palamaan ja pistettiin seinässä olevasta aukosta sisään polttokoppiin, jossa tällaisia kuppeja saattoi palaa useita yhtä aikaa. Kun terva loppui kupista, niin pantiin uutta; ja sitä menettelyä jatkettiin kunnes terva loppui tai arveltiin nokea olevan kylliksi. Nyt kopisteltiin kangas-seinät ja koottiin noki sitä varten valmistettuihin tynnyreihin kaupaksi vietäväksi. Noki syntyi tervan palamisessa syntyneestä savusta.

Noeksi poltettiin pääasiassa n.k. mustaa tervaa, josta ei muuten myymällä saanut hintaa, mutta noen polttoon oli sitä parempaa. Yhdestä tynnyristä mustaa tervaa voitiin väliin saada satakin tynnyriä - kahden kapan vetoisia - nokea.

Tynnyrit, joihin noki pantiin, olivat noin 2 kapan vetoisia ja muuten samannäköisiä kun nykyään nuuskatynnyrit, mutta nokitynnyrit olivat suorilla kimmillä. Mitä vähemmälle noen poltto alkoi käydä, sitä mukaa pienennettiin tynnyreitä, joten ne siihen aikaan, kun noen poltto alkoi jäädä pois, eivät enää olleet kahdenkaan litran vetoisia. Tynnyrit valmistettiin talvisin puhdetöinä.

Tavallisin noen myyntipaikka oli Turku, jonne se vietiin, kun sitä oli kokoontunut joitakin hevoskuormia. Tavallisesti noki myytiin tynnyreittäin, mutta kun ei sattunut olemaan vähittäisostajia, niin myytiin "tukuttain" jollekin kauppiaalle, mutta ne osasivat pitää hinnat hyvin halpoina. Tavallisesti hinnat vaihtelivat 10 kopeekasta 35 kopeekkaan tynnyriltä."

Muistitiedon mukaan oli Emanuel Pöytäkangas eräällä Turun matkalla ensikertaa nähnyt tulitikulla tulta sytytettävän. Tuon erikoisuuden kotiintuominen aiheutti niin suuren kiusauksen, että oli ottanut omin luvin neljä tulitikkua mukaansa. Hän oli loppuikänsä katunut tätä "varkautta".


Nokiuunit käyttöön

Nokiuunit oli kehitelty 1860-luvun puolivälissä. Niissä poltettiin puuta sekä pien ja hartsin valmistuksesta kertynyttä jätettä. Nokiuunin rakentamisesta oli 1865 lehdissä julkaistu neuvoja.




Suunnittelija on jäänyt historian hämärään. " - Rakennukseen, jonka pituus on n. 8 syltä (14-15 metriä), leveys 6 syltä (n. 10 metriä) ja korkeus harjahirteen 23 jalkaa ( n. 6,8 metriä), tehdään uuni kahdessa osassa, nimittäin varsinainen uuni ja n.k. kamari. Uuniin ja kamariin menee 10-12000 tiiltä.

a) on aukeama, 12 tuumaa leveä ja 3 tuumaa korkea, josta poltto-aineet lykätään kaaritettuun lämmitys-kanavaan.
b) joka on 3 jalkaa leveä ja nousee 3 tuumaa paikkaan c josta taas torvi d, vähän supistuen, alenee 3 tuumaa reikään e, jolla on 19 tuuman nelikulma ja juoksee kamariin H-H. Tämä kamari on 18 jalkaa neliön muotoinen (5,3 m), 11 jalkaa (n.3,3 m) korkea, sisältä savettu sekä varustettu tiheällä lankkusillalla ja välikatolla. Tässä välikatossa on aukeama I, jonka yli kiinnitetään kolminurkkainen n.k. säkki hyvin harvasta palttinasta, n. 11-12 jalkaa kiinnitettynä harjahirteen.
fff) ovat luukkuja, jotka voidaan avata päivänvalon päästämiseksi kamariin, g) on kamarin ovi, k) muurattu kuoppa, johon uunista vedetty tuhka sysätään, II) muurattu pöytä, josta raaka-aineet lykätään aukkoon, m) sija jossa polttaja istuu jalat pöydän alla.

Kun nyt raaka-aine, joka vähitellen lykätään uuniin, syttyy palamaan, niin virtaa vahvan vedon johdosta suuri joukko savua kamarin sisään, jossa se nousee "säkkiin". Sitä ajoittain taputetaan pitkällä piiskalla, niin että noki eli kimrööki putoaa kamarin lattialle, mistä se sitten korjataan joko joka päivä tai kaksi kertaa viikossa . . . Kimröökin karaistus voidaan suorittaa samassa huoneessa litteässä padassa tai rautapeltisessä laatikossa, jossa sitä sytytettyä kimröökiä aika ajoin hämmennetään, siksi kuin kellahtavaa savua ei enää siitä nouse . . . "

Lapualaiset saavuttivat hyvän maineen kimröökin valmistuksessa 1870-luvulla, koska he käyttivät edelleen tervaa. Monet maalarit halusivat Lapuan kimröökiä parhaimpiin maalauksiinsa.

Kimrööki pakattiin kuusi- tai mäntytynnyreihin, joita oli kolmea eri kokoa. Tynnyreitä tehtiin talvisin puhdetöinä ja ne olivat myös monessa kylässä lisäansion tuojina torppareille, jotka saivat muutaman pennin pytyltä.

Kimröökin valmistus vaati tekijältä tarkkuutta ja huolellisuutta, mutta oli samalla tärkeä sivuelinkeino monessakin talossa. Sitten oli vielä erikseen hevosmiehet, jotka yleensä kulkivat tuotteita kaupittelemassa kaupunkeihin ja maakunnan "kauppa-porvareille". Köyhimpinä vuosina, varsinkin sotien aikana, kun hevoset olivat joutuneet rintamalle tai vihollisen saaliiksi, jouduttiin härkiä käyttämään vetojuhtina.

Kimröökipajojen mestarit olivat yleensä sangen mustia, ja taitaisi nykypäivän ihminen melkoisesti säikähtää, jos sellainen vastaan tulisi.


- Raimo Hieta -

Lähteet:
Aune ja Eino Liikalan haastattelu
Sanomalehdet

Ei kommentteja :