27.5.10

3. Niinten wärjäys.

Wiipurin Sanomat 269, 18.11.1893

Neuwoja Hongan-nisan palmikoimiseen.
Kirjoitti: M. Kurppa,
Käsitöiden opettaja.

[Kirja on ilmestynyt irtosivuina Wiipurin Sanomat -lehden sivuilla. Tässä vain nrossa 269 ilmestynyt värjäykseen liittyvä osuus.]

3. Niinten wärjäys.
Paras ja mukawin on niinten wärjäyksessä käyttää n. k. "lappuwärejä", joita on kaikkialla kauppapuodeissa saatawana. Wärin keität padassa walmiiksi lappuun painettujen ohjeitten mukaan. Keittäessä woit niinen kanssa koetella josko se jo tekee halutun näköistä eli ei ja sen mukaan siihen sitte lisätä wettä tahi wäriä. Kun wäriä olet tarpeeksi keittänyt, otat padan tulelta ja nyt, jos on toista henkilöä saapuwilla, ojentaa hän wärjärille pienen kouran täyden niiniä, jotka kastat wärissä ja wiskaat saapuwille tuotuun pärewasuun kuiwamaan ja walumaan. Näin teet kunnes kaikki wärittäwäksi aijotut niinet on wedetty wärin läpi. Niiniä on pidettäwä käsissä höllästi että wäri pääsee sisimpiinkin tunkeutumaan. Näin wäritetyt niinet eiwät kaipaa mitään kuiwaamista eikä muutakaan hoitoa.

Tawallisemmin wäwitään ainoastaan "Waalean wiheriällä" ja "Merensinisellä" sekä "Aneliinilla"; siis wireäksi, siniseksi ja punaiseksi.

Paikkoja avoinna. (ilmoitus)

Wiipurin Sanomat 269, 18.11.1893

Yksi taitawa wärjärinsälli saapi heti paikan Wiipurissa
O. R. Harbergilla.

To Dye Black Satinet, Muslin de Laine, And other Goods which have a Woollen Weft and Cotton Warp.

Scientific American 23, 23.2.1850

Dye the woollen part first by preparing the wool with the sulphate of iron, about 3 oz. to the pound of wool and a small quantity of the sulphate of copper. At this ratio of iron preparation the woollen goods should be boiled in a suitable quantity of water fro three-fourths of an hour. If the goods are in pieces they have to be kept continually turning on what is termed a winch. After this boiling they are taken out, dried, and dripped. They are then dyed with logwood, at the rate of three pounds to ten pounds of goods. The boiling should be continued one hour at least. They are then to be taken out and well washed, and then left to steep for eight hours in cold weak sumac. They are then to get a dye of what is termed the cotton process; viz., first handled in weak cold limewater, then taken out, dipped, and run through a solution of copperas, then dripped, well washed and afterward run through (not very strong) a solution of logwood. All they want now is to be washed and dried. This dyes both the wool and cotton. As wool is all animal and cotton a vegetable production, the processes to dye them are entirely different, and this is the reason why so many fail to dye a black upon such kinds of goods. No hot sumac should be used, or else the wool will become very brownish in color.

Koti-Maalari. Muutamia neuwoja maamiehille kaikenlaisista sekä öljy- että wesi- ja maito-maalauksista ja lakeeraamisista

Koti-Maalari.
Muutamia neuwoja maamiehille
kaikenlaisista
sekä öljy- että wesi- ja maito-maalauksista ja lakeeraamisista

toimittanut
A. Manninen

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden-Seuran kirjapainossa, 1856.
P. Tikkasen kustannuksella

Imprimatur: G. F. Aminoff.


Esipuhe.

Katsoessa sitä yleistä taidottomuutta kuin Suomen useammissa paikkakunnissa on kailenlaisen siisteyden, niinpä siihen kuuluwan maalaus-taidonkin suhteen ja toiselta puolesta, kuin kuitenkin olisi jokaisella maamiehellä itsellä kylliksi aikaa pitkinä talwen iltoina ja aamu-puhteina kaikenlaisia käsityötäkin harjoittaa, olen ryhtynyt kirjoittamaan ja kokoilemaan tämmöisen kirjan, jossa selitetään kaikenlaisista maalauksista ja lakeeraamisista maanmiestemme koti-tarpeeksi. - Tässä olen seurannut sekä omia waariin-ottojani ja kokeitani, kuin myös osaksi entisiä neuwoja sanomalehdissä, joiden neuwot jääwät ajan päälle unhotuksiin, koska joutuwat semmoistenkin käsiin, jotka niitä eiwät paljo halua eikä hywäksensä käytä. Senwuoksi olen koonnut tähän pienoseen kirjaan ne tarpeellisimmat neuwot, että saapi, ken haluaa, muutamilla kopeekoilla käteensä koko sen kalliin maalarin konstin, jota moni maalari ei ole haluawille neuwonut, kuin tuskin suuren rahan edestä. - Löytyy kyllä jo w. 1854 Oulussa painettu "Maalaus- ja Petsaus-oppikirja" suomeksi; mutta sitä ei wielä tähän asti ole löytynyt saatawaksi maamme kaikissa kirjakaupoissa, waikka tarwis on yleinen jokapaikassa; ja toisekseen on siinä moni neuwo liian lyhyt wasta-alkawalle; mutta on siinä monta neuwoa, jotka ei löydy wielä tässä kirjassa. Senwuoksi, ken haunnee mennä pitemmälle maalaus- ja warsinkin petsaus-opissa, se hankkikoon myös mainitun suomennoksen. Mutta tämä kirjanen on sowitettu wasta-alkawille.

A. M-n.


Öljyn keittäminen wernissaksi.

Tämähän se onkin ensimäinen ja tärkein opittawa koko maalarin taidossa, sillä kuin waan öljy on wernissaksi keitetty, niin sopii siihen panna sekaan mitä wäriä hywänsä, mitä näköä waan tahtoo maalauksellensa. Tawallista talonpojan jokapäiwäsiä työkaluja j. m. s. maalatessa, jossa ainoasti tarkoitetaan wahwuutta, ei siis tule wärien hywyys waan ainoasti öljyn hywäksi keittäminen kysymykseen.

Öljyn keittämisellä tarkoitetaan ainoasti, että se kuiwaisi kowaksi eli menisi puun sisälle. Ilman keittämättä on se waan raswaista, eikä kuiwa paremmin kuin mikä muukaan raswa; mutta soweliaasti keitettyä katoaa siltä pois tämä sulawa omaisuutensa ja muuttuu pian kuiwaawaksi ja puun pinnassa luutuwaksi aineeksi.

Kirkkaita eli kuuleoita wäriä warten öljyä keitettäessä on oltawa tarkempi kaikinpuolin. Pata, eli paremmin kuparinen kattila, jossa sitä keitetään, pitää oleman hywin puhdas, niin ettei se likaa eli mustuta öljyä, eikä pidä pantaman juuri paljo semmoisia kuiwa-aineita sen sekaan, jotka mustuttawat, niinkuin esimerkiksi kuparrökki, hartsi, mönja j. m. s. owat. Siinä on kyllä, kuink panee waan noin 12 luotia hywin hienoksi jauhettua silwerglittiä ja noin 1 eli 2 luotia mönjaa jokaista öljy-kannua kohtaan. - Kuin nämä aineet owat hämmennetty öljyyn keitto-kattilassa, pannaan se tasaisen hiiliwalkean päälle ja annetaan kuumentua, jolla ajalla sitä waan ehtimiseen hämmennetään. Hiiliwalkea on öljyä keittaessä parempi, senwuoksi, että öljy tahtoo kuumana pyrkiä laitojensa yli tuleen, jos sitä waan roima-tulella keitetään ja jos se saapi yli laitoksensa kuohua tuleen, jossa pitää tarkka waari pidettämän.

Miten kauwan öljyä keitetään, se tarwitsee harjoittamisen kautta tottumista. Yksi maalari käyttää yhtä, toinen toista koetus-keinoa tässä asiassa, niinkuin esimerkiksi sekaan pantun tuoreen leipäpalasen kowettumista, linnun tahi kanan höyhenen eli sulan siihen kuumaan öljyyn pistäessä käpristymistä j. n. e. Mutta usein, kuin näitä keinoja koetellaan, tahtoo - semmenkin äkkinäisemmältä - jo päästä liiaksi, sillä kattilan kuumuus wetää sitä wielä kypsemmäksi jälkeen tulelta ottamisenkin.

Warmin koetuskeino on kuitenkin se, että tipahutetaan aina pikkusen sitä keitettäwää öljyä johonkin jähtymään, jota sitte sormella hiwutetaan ihon, esimerkiksi käsi-selän päällä, ja kuin se tässä hiwuttaessa näkyy wähän walkeana wahtona kumpuawan kuin saippua ja muutenkin wetäisee ihosta kuiwan näköiseksi, on se paraiksi keitettyä.

Näöstä eli karwaltansa on taas öljyn parasta kypsyyttä tunteminen tottumisen kautta woitettawa. Se on näin: kuin öljyyn sekoitetaan kuiwa-aineita (silwerglittiä, mönjaa j. n. e.) niin se saapi wähän punertawan näön; mutta samassa kuin tämä punertawa näkö keittäessä rupeaa katoamaan ja öljy muttuu enemmän mustan karwaiseksi, on se otettawa pois tulelta ja silloin on se hywää kuiwamassa.

Musta maali on melkein kaikista waikein kuiwamaan, senwuoksi on siihen käytettäwä öljy keitettäwä enemmän kuiwaamwaksi. Silloin siihen saapi, lisäksi äsken sanotuille, panna sekaan hitusen hartsia ja kuparröökkiä, mutta tästä wernissasta ei sitte tummuutensa wuoksi ole kuuleampiin maaliloihin pantawaksi.

Kyllä öljyä saapi keittää niinkin, ettei pane muuta kuin äsken sanotun määrän (12 luotia kannulle) silwerglittiä sekaan ja sitte öljyn kiehuttua ja tulelta otettua pannaan siihen wielä 2 luotia hienonnettua plysokeria (blysocker) kannua päälle. Sitte annetaan wernissan seisoa kattilassa, siksikuin se jähtyy, jonka jälkeen päällimäinen, kirkkaampi osa kaadetaan eri astiaan, käytettäwäksi kuuleimpiin, ja se paksumpi pohjaan painunut mustempiin maalauksiin.

Jos niin sattuisi, että öljy tulisi liiaksi keitetyksi, joka jähdyttyä nähdään sen paksuudesta ja mustuudesta, niin on sitä wernissaa käytettäwä waan tummiin ja pohja-maaliloihin, niinkuin mustaan, pruuniin, punamultaan j. n. e. Jos taas öljy jäisi liian wähälle keittämiselle, niin sopii sitä uudesti keittää; mutta silloin on tarkemmasti waroittaminen, ettei se ylimäärään pääse.

Kuuleampiin ja hienompiin maalauksiin käytettäwä öljy pitää ennen keittämistä puhdistettaman. Se tapahtuu näin: siihen puhdistettawaan öljyyn pannaan samanwerran kuumaa wettää, hämmennellään 15 minuutin aika ja sitte annetaan seisoa yön yli, jonka perästä se päällä olewa selwennyt öljy kaadetaan pois eri-astiaan. Tällätawalla uudistetaan puhdistaminen kaksi tahi kolme kertaa. Näin saadaan selwä ja puhdas öljy, joka wastaa kaikki tawalliset tarpeet, wieläpä hienompiinkin maalauksiin; mutta jos näihin wiime-mainittuihin tarpeisiin haluttaisiin saada wielä täydellisempi puhtaus öljylle, niin on paras panna sen läkkisiin lootiin tahi laajoihin lasiputelliin auringon paisteeseen, josta öljy tulee ihan walkoiseksi.


Maali-aineiden nimiä ja näköjä

Walkea maali.

Walkoiseen maaliin ei tarita muuta kuin plywittiä. Mutta koska plywitti on kallista ja raskasta, niin ruukataan aina walkoista maalatessa ensimäinen kerta pohjata liitu-maalilla, ja jos kolmasti maalataan, niin wielä toiseenkin maalaukseen pannaan puoleksi liitua. - Walkoisella maalilla on se wika, että se tahtoo ajanpäälle kellastua. Tätä woidaan wähän pitkistää, jos pannaan sekaan hitunen siniwäriä, josta [saapi?] sinertäwämmän näön, joka haihduttaa keltaista. Toiset maalarit taas eiwät keitä ensinkään walkoiseen maaliin käytettäwätä öljyä, waan panewat sitte jauhaessa sekaan plysokkeria. Näin ei maali saa kiiltoa (glans), mutta estyy senkautta paremmin kellastumisesta.


Päärly-maali eli harmaja.

Tähän pannaan waan plywittiä ja siihen sekoitetaan kimröökkiä senwerran kuin kukin lystää näön suhteen.


Sininen maali.

Siniseen maaliin waaditaan jotakin sinistä wäriä. Tawallisimpia owat berliineri-sini (berlinerblått), wuori-sini (berg-blått) ja tawallinen sini-wäri (indigo.) Ensiksi mainittu on kaikista helpoin, mutta wiimeinen kaikista kauniin ja näkysin. Näiden sinisten wärien sekaan on pantawa plywittiä sen mukaan, kuinka waaliata eli tummaa maalia tahdotaan. Paras on aina jättää waaliammaksi, sillä kaikki siniset maalit tummenewat ajan päälle.


Wiheriäinen eli ruohonpäinen maali.

Tätä saadaan sinisien ja keltasien wärien yhteen sekoittamisesta, jota kukin saapi laittaa tahtonsa mukaan. esimerkiksi menkeliä ja berliineri-sinistä, eli kromikeltaa (kromgult) ja sini-wäriä. Hienompiin maalauksiin woipi panna braunschweiger-wiheriäistä eli spanskröönaa. Nämä owat hywiä ja kauneita, eiwätkä kadota kirkkauttansa ilman waikutuksissakaan; waan owat jotenkin kalliita ja päälliseksi waikeita hienoksi saada. Puolta helpommaksi tulee niiden hierominen, jos ensistään jossakin huhmareessa surwoo niitä ja sitte poimii pois kaikki seassa olewat waski-murut.

Huoneen seinäin, laattiain, aitauksien ja monen muun suuremman kappaleen wiheriäksi maalaaminen helponnetaan näiden edellä sanottuin suhteen, jos keltasen puolesta otetaan waan kelta-okraa (ljusockra), joka on helppoa hinnaltansa, mutta on se tummempatakin kuin nämä muut. Tätä tummuutta saadaan kuitenkin wähän poistetuksi, kuin se pestään wedessä. Tämä tapahtuu näin: okra jauhetaan ensin maalikiwellä weden kanssa hienoksi ja sitte sekoitetaan paljoon weteen jossakin suuremmassa astiassa. Kuin sitä on joku minuutti siinä hämmennetty, annetaan sen seisoa eli asettua wähän aikaa, jonka jälkeen wesi kaadetaan warowasti pois ja se pohjaan laskeinnut sako kuiwataan ja sitte käytetään maalaukseen.

Öljy-maalit okra-wäristä on hidas kuiwumassa, mutta sitäkin woipi auttaa, kuin sekoittaa luodin werran silwerglittiä ja puoli luotia plysokkeria jokaiselle maali-naulalle.

Kukin woipi mielipänsä myöten panna wiheriäiseen maaliin muirakin aineita, esim. oliwe-wiheriäiseen wähän mustaa ainetta, eli taas joka tahtoo waalian wiheriäistä, woipi panna plywittiä, j. n. e.


Punaista maalia.

Heliätä punaista saadaan sinuuperista (cinober); mutta koska tämä on joksikin kallista, niin pannaan puoleksi ja enemmäksikin mönjaa sekaan. Wiiwa-maalisa woipi pitää sinuuperia yksinänänsä. Mönjasta paljaantansakin laitetaan punaista maalia; mutta se tulee joksikin waaliata, senwuoksi sekoitetaan siihen joitakin mustan-punaisia wäriä, esim. paremmissa maalauksissa floendina-lakkaa ja myös huonommissa gugel-lakkaa, tahi waan punamultaa. - Myös Engelskanpunaisesta (Colcothas) saadaan kaunista puna-maalia.

Tummanpunaista saadaan, kuin sekoitetaan jotakin sinistä maalia punaisiin, esim. berliineri-sinistä sinuuperiin, j. n. e.

Werenkarwaista saadaan floendina-lakasta, jos siihen sekoitetaan wähän sinuuperia. - Turkinpakaanista (Turkiskpagan) saadaan erästä punaiseen wiwahtawata näköä.

Ruusunpunaista saadaan kuin pannaan 6 naulalle plywittiä 1 luoti sinuuperia.

Punakeltaista saadaan punaisien ja keltaisien, ja sinipunaista eli kihtoawata (gredelin) punaisien ja sinisien wärien sekoittamisesta.

Pruunipunaista saadaan gugellakasta yksinänsä, eli jos sekoitetaan muihinkin punaisiin maaliin kimröökkiä mielen mukaan.


Keltaista maalia.

Parasta, heliän-keltaista saadaan kromgult-nimisistä keltamaalista. Näitä löytyy parempia ja huonompia sorttia, joilla myös on erihintakin. - Parisergult on myös heliätä keltaista. Löytyy köningsgelb niistä keltaista maalia. Mutta yleisemmin walmistawat Suomen maalarit keltaisensa menkelistä (mengel). Se on kowaa ja raskasta, senwuoksi täytyy se ensin surwottaa hienoksi, eroitella lyijynkappaleet siitä pois ja sitte jauhaa maalikiwellä weden kanssa hienoksi, jonka perästä se kuiwataan ja taas jauhetaan öljywernissan kanssa.

Järeämpiin keltaisiin, niinkuin huoneen seinän j. m. s. maalauksiin pannaan ainoasti kelta-okraa (ljusocker). Tähän saattaa sekoittaa plywittiä, jos tahtoo waaliankeltaista.

Okra pitää ensin wedellä puhdistettaman kaikista muista maalaaduista, niinkuin edellä on jo neuwottu.


Mustaa maalia.

Mustaa saadaan kimröökistä. Kimröökki pitää ensin paahdettaman, ennenkuin sitä wernissan kanssa sekoitetaan. Tämän woipi toimittaa jossakin pannussa eli sawi-astiassa, joka kannella peitetää ja tiuristetaan sawella hengen pitäwäksi, jonka perästä sitä pidetään tulisten hiilien seassa puoli tiimaa. Näin tulee se paremmin kuiwawaksi. Edellä on jo neuwottu, kuinka öljy pitää kowemmin keitettää mustaan maaliin.

Kimröökin puutteessa käytetään padan nokea ja koiwun hiiliäkin mustaan maaliin; niissä on waan enemmän jauhamista. - Jos mustaa maalia tahdotaan sinistämään, niin sekoitetaan siihen berliineri-sinistä.


Pruuni-maalia.

Pruuni-maali saadaan hywin poltetusta umbrasta. Tätä warten umbra ensin jauhetaan maali-kiwellä kuiwiltansa hienoksi ja sitte rautaisessa pannussa eli pellillä paahdetaan kuumain hiilien päällä. Jos tähän pannaan plywittiä, mönjaa j. n. e. niin saadaan monenlaisia wärin muutoksia.

Mutta umbran puutteessa saadaan awullisia pruuni-maalia, kun waan sekoitellaan mielensä mukaan puanisia ja mustia wäriä, esim. punamultaa ja kimröökkiä.

-----

Nämä owat nyt tawallisimpia maalia. Wielä löytyy maali-aineita ja näköjä, joita ei ole tässä mainittu; mutta näilläkin jo saadaan monia näköjä, kuin niitä sekoitellaan mieliänsä myöten. - Se myös haihduttaa, että samoilel maaliaineilel löytyy useampia nimiä Tässä on koettu seurata yleisimpiä.


Muistettawia asioita öljy-maalauksessa.

Maalarilla pitää oleman: 1:ksi maaluu-kiwi, jonka päällä wärit jauhetaan eri hierotaan, jota myös ruotsinkielen mukaan paikoin sanotaan riiwaamiseksi. Tämmöisen kiwen saapi sileästä paasista, kuin sitä hioo siliämmäksi toisilla kiwillä. 2:ksi hieroma-kiwi, jota maalarit lyöpperiksi sanowat ja jolla wäri-aineet hierotaan. Tämän woipi myös walmistaa jostakin soikeasta kiwestä, joka on alapäästä noin 4 eli 5 tuumaa leweä. 3:ksi pienonen, wiisto-päinen, ohut puulapio eli pakkeli, jolla maalia hierottaessa usein käännellään ja kokoon lykätään sekä wiimein poisotetaan, ja 4:ksi suurempia ja pienempiä pensseliä eli sutia, joilla maalit puulle lykätään. - Näitä tehdään puhdistetuista sian harjaksista, sitoen kowasti liimassa kasteltuun puu-warteen. Sitomanauha myös kastellaan liimassa, ettei warsi eikä harjakset pois suollu.

Maalia hierottaessa on tarkattawa, että wahwasti painetaan kiweä pyörittäessä, joten se paremmin hienonee. Eikä pidä pantaman aiwan paksulta kerrallansa, niin että se paljo riesuu kiwen laidoille. Aina pitää koottaman maalia keskelle päin sekä jauhamalla, että lapiolla. Kaikki maali pitää hierottaman hywin hienoksi. Hieno maali on kauniimpata ja lujempata pitämässä, sekä myös saadaan enemmän samasta aineesta, kuin karkeammaksi heitettynä. Maalin hienous tunnetaan kuin sitä pyyhitään puulle ja siinä ei näytä enää järeitä paikkoja eikä siemeniä. Tarpeeksi hieno maali alkaa myös hierottaessa sikistyä ja pitää litinätä; mutta karkea kahisee.

Aina, hieromisen siksi kerraksi loputtua, pitää kiwet pyyhittäwän puhtaaksi, ett'ei maali saa kuiwettua niihin kiini. Samati on tehtäwä silloin kuin jotakin toista maalia rupeaa samalla kiwellä hieromaan.

Kuin maalia on tarpeeksi asti saatu hierotuksi ja pantuksi eri astiaan, kaadetaan siihen wernissata - ulkomaalauksissa ei haittaa jos panee keittämätöintäkin öljyä - sekaan, niinpaljo, että se tulee hywin weteläksi welliksi.

Ensikertainen eli pohja-maali saapi olla hywin wetelätä, semmenkin ulko-maalauksissa, niin että öljy paremmin ja sywemmältä wetäisee puuhun. Toinen ja kolmas maali pitää oleman paksumpaa, niin että se kokonaan peittää puun juowat. - Wiimeiseen maaliin, parempia kaluja ja kuuleammilla maalilla maalatessa on pantawa terpentiiniä, joka tekee maalin kirkkaammaksi ja paremmin kuiwawaksi. - Kuuleammissa maalauksissa on myös tummentumisen ja kellastumisen estämiseksi hywä, ettei panna wiimeiseen päällys-maaliin wernissata, waan ainoasti keittämätöintä öljyä ja terpentiiniä sekä jo hieroessa wähän plysokkeria.

Plysokkerin siassa käytetään myös walkeata, poltettua wihtrilliä eli kuparröökkiä (kopparrök). Se poltetaan paistin pannussa eli pellillä, jonka pohjalle ensin tarttumisen estämiseksi on pantu liitu-jauhoa. Tulisten hiilien päällä pidetään sitä niinkauwan kuin kaikki kosteus on siitä pois kuiwanut ja kalkin kaltainen walkoinen kansi on waan jälellä.

Kuin ensimäinen eli pohja-maalaus on jo hywin kuiwanut, täytetään kaikki raot, halkeamat ja oksan reijät kitillä eli pakninkilla. Ja kuin se kuiwaa kowaksi, hierotaan eli hiwutetaan sen yli hohkakiwellä (pimpsten) öljyn kanssa aiwan tasaiseksi ja sileäksi kuin lasi. Sitte maalataan toinen kerta.

Kittiä tehdään hienoksi jauhetusta liidusta, sekoittaen tahtaaksi öljyn ja liiman tahi hywin keitetyn ruisjauho-liisterin kanssa.

Kaikki ja warsinkin wiimeinen maalaus pitää tasaisesti ja pitkin puuhun päälle wedettämän. Ei pidä myös lii'an paljo kerraltansa pensseliä maalissa kasteleman, ettei se maahan tippuisi, eikä jättäisi paksuja, ropakon laisia paikkoja niihin tienoihin,m ihin pensseli ei oikein sowi.

Kuin wiimeinen maali on ruwennut wähän kuiwahtamaan, niin on paremman kirkkauden saamiseksi hywä, että sitä tyhjällä pensselillä wetelee pitkinpäin.

Tämän wiimeisen maalauksen puolikuiwaksi tultua, eli jo samassa kuin se rupeaa kannattamaan, wedellään wiiwat ja tehdään kuwaukset, missä niitä tarwitaan. Aiwan kuiwaneeseen maalaukseen ei tahdo wiiwat tarttua, eikä pysyä semmoisena kuin ne tehdään.

Wiiwoittelemisessa tarwitaantarkka, horjumaton käsi ja tarpeen mukaan hieno, hiwusista eli orawan hännän jouhista rikun nenään sidottu wiiwa-pensseli. Kuwauksia ja kirjoituksia tehdessä tarwitaan lyhempiä, noin puolen tuuman pituisia pensseliä. Wiiwa-maaliin pitää sekoitettaman terpentiiniä, että se on norjempata eli hapraampata.

Ken tahtoo oikein suoria wiiwoja sekä myös kaikenlaisia kuwia opetella wetämään ja laittamaan, sen pitäisi harjoitella itseänssä wiiwanto-opissa. Siihen woipi selkeäjärinen mies harjaantua kotonansakin, lukemalla ja siinä siwussa tekemällä, mitä "Wiiwanto- ja Mitanto-oppi" nimisessä kirjassa neuwotaan. Tämä kirja löytyy jo suomeksikin, painettu Wiipurissa w. 1854.

Wiiwainkin kuiwettua on maalaus walmis; mutta jos tahdotaan wielä lakeerata, niin se on tehtäwä nyt.

Lakeeraamisessa eli lakkaamisessa ei ole mitään konstia, jos waan on jo walmis, ostettu lakkawernissa. Tätä saapi kauppapuotiloissa ostaa "maalari-lakan" nimellä, waikka se ostain on joksikin kallista. Tämän sekaan tipahutetaan wielä wähän terpentiiniä - jos nimittäin se näyttäisi sakeanlaiselle, jossa tilassa se ei oikein hywästi ota kuiwaaksensa ilman terpentiiniä siihen sekoittamatta. Päälle wedellään tämä samanlailla kuin maalikin, hywin puhtaalla pensselillä tasasesti pyyhkien. - Tämänkautta saapi maalaus kauniin sileyden ja kiillon, sekä tulee paljo lujemmaksi.

Tässä wielä neuwotaan Th. Weiß'en mukaan tekemään kopaali-wernissaa, jota pannaan maalauksen päälle, on hywää näöltänsä ja muuten pitäwätä, eikä tule kalliiksi.

Tawallisin ja paras keino tämän wernissan walmistamiseksi on seuraawa: Lasi-asiassa hiilistön päällä warowasti kuumennetaan yksi osa karkeaksi muserrettua kopaalia, niinkauwan, ettei se enää sawua ja waluu niinkuin öljy. Tämän perästä pannaan wähitellen ja warowasti kaksi osaa lämmitettyä liinöljy-wernissaa ja kaksi osaa terpentiini-öljyä.

Jos tarwitaan nahkaa lakeerata, niin pannaan 3 osaa liinöljy-wernissaa ja 1 osa terpentiini-spiritusta yhteen osaan kopaalia.

Muiden lakeeraus-aineiden puutteessa auttaa jo wähän, jos kuiwaneen maalauksen ylitse wetelee pensselillä paljasta hywin keitettyä liinöljy-wernissaa.


*) Mitä tässä wesimaalauksita tulee sanottawaksi, on osittain Oulun Wiikko-Sanomain w. 1852 N:o 40 ja 41 mukaan, waariinottaen ja lisäten kuitenkin omia kokemuksia.Wesi-maalauksista*)

Wesimaalauksiin ei kelpaa kaikki maali-aineet. ainoasti ne, jotka sulawat wedessä, owat siihen kelwollisia.

Punaista wesimaalia seinille tehdään sillä tawalla, että ensin lämmitetään wettä padassa, ei kuitenkaan kiehuwaksi.

Kuutta kannua wettä wasten otetaan sitte ensin 9 naulaa wihtrilliä, ja kuin se on siihen lämpimään weteen sekoitettu ja sulanut, niin hämmennetään siihen wähitellen 12 naulaa punamultaa, jonka jälkeen padan annetaan hiljalleen kiehua puolentoista tiimaa, ja kiehuessa sekoitetaan siihen 2 naulaa rukiisia taikka ohraisia jauhoja ja 5 eli 6 luotia hienoksi surwotuita kalleppeliä (galläpple). YThdellä kannulla tätä maalia saadaan jo maalatuksi 9 neliskulmaista syltää seinästä, josta kukin itse saattaa laskea luwun, paljonko aineita pitää ottaa koko huoneen maalaamiseksi. - Withrilli ei ole juuri wälttämättömästi tarpeellinen, waan sen siaan woipi ottaa lihan eli woin suolawettä, taikka kuiwiakin suoloja. Ei toki withrillikään tätä maalia warsin kalliiksi tee, sillä wihtrilliä myödään paikoin 10 kopeekkaa naula. Punamulta nauloittain taitaisi maksaa 4, ja kalleppelit 2½ kopeekkaa luoti. Tämän hintalaskun jälkeen tulisi 10 korttelia korkian ja 11 syltä pitkän seinän maali-aineet maksamaan ainoasti 80 kopeekan paikoille.

*) Katso Maamiehen Ystäwä w. 1851 N.o 40.Tawallista kauniimpi puna-maali *)
Liemi keitetään kuin tawallisestikin wedestä, withtrillistä ja rukiin jauhoista. Kuin liemi on walmis, sekoitetaan siihen punamultaa, kuin tawallisesti, ainoasti sillä eroituksella, että pannaan noin puoltawähemmän punamultaa entisestänsä. Sitte pannaan jauhettua Hollannin-kriitua (Hollands-krita) siihen määrään, että keitos tulee sen näköiseksi, kuin kunkin mielestä on kauniinta. Jos maali tulisi liian waalakaksi kriitua lisätessä, niin sekoitetaan uudesti punamultaa ja sitä tehden toista tahi toista niinkauwan, että keitos on sekä näöltänsä että sakeudeltansa tahdon ja tarpeen mukaista. - Jos kriitu eli punamulta owat karkeita, niin pitää ne ensin jauhettaman hywin hienoksi tawallisella maalarin kiwellä, ennenkuin pataan pannaan.

Keltaista wesimaalia seinille saadaan, jos kuuteen kannuun wettä, sekoitetaan 12 luotia wihtrilliä, sama määrä suolaa, 2 naulaa ruis- taikka ohra-jauhoja, 10 naulaa alunan kuonaa (alunslamm), 7 naulaa liitua ja 8 naulaa kelta-okraa. Tämä maali tulee pian kahdenkertaisesti punaisen maalin suhteen maksamaan.

Huokiampaa keltamaalia seinille saadaan silläkeinoin, että wihtrilliweteen hämmennetään kalkkia ja wettä, jotka sitäwarten owat eriastiassa toisiensa kanssa sekoitetut.

Wiheriätä (krööniä) wesimaalia seinille. Muita aineita tähän maaliin otetaan samoin werroin, kuin wastamainittuun keltaiseenkin, paitsi kelta-okraa ja liitua, jotka jätetään pois ja wihtrillin siasta otetaan yhtäpaljo wiheriätä alunaa.

Kaikkia näitä wesimaalia pitää keitettämän hiljallensa niinkauwan kuin sekoitus-puu keitoksesta ylösotettuna wetäisee samassa kuiwan näköiseksi.

Liima-maali huoneiden laipioille, sisä-seinille ja paperille. - Walkeata saadaan, kuin pannaan 4 naulaa liitua ja 8 luotia liimaa, keitettynä niin paljossa wedessä kuin sakeudessensa näkyy tarwittawan. Jos siihen hämmennetään 1 luoti hienonnettua lakmuusia, niin saadaa sillä keinoin päärly-maalia. - Keltaista saadaan kuin pannaan liima-weteen kelta-okraa, ja jos tämä olis mielestä liian ruskeata, niin pannaan mielin-määrin liitua sekaan. - Heliämpätä keltaista saadaan kromgult nimisen keltamaalin liimaweteen sekoittamisesta. - Wiheriätä eli ruohonpäistä tulee kromikellan ja berliineri-sinisen yhteensekoittamisesta. Sinistä saapi berliineri-sinisen ja liidun sekoittamisesta. Plywitistä ei ole wesimaaliin pantawaksi, sillä se mustuu ajan päälle.

Liima-maaliin ei pidä pantaman juuri paljoa liimaa, sillä paljo pantuna, kiskoilee se limpsuina pois.

Mustaa wesimaalia ruumis-arkuille j. m. s. saadaan, kuin hiljallensa kiehuwaan liima-weteen sekoitetaan kimröökkiä. Tähän saapi panna runsaamminkin liimaa, että kimröökki paremmin sekauntuu, sillä se ei tahdo sekauntua huonoon liimaweteen. Mutta kuin tipahutetaan wähän palowiinaa sekaan niin sitte kimröökki sekaantuu hywästi. - Tätä keitosta pyyhitään puulle kuumana kahdesti, niinkuin muitakin wesi-maalia, sillä yhdellä kerralla ei tule mikään maalaus tasaista eikä puun peittäwää.

Kyllähän ruumis-arkkuja mustataan maito-maalillakin, mutta se tahtoo tulla kaljaman näköistä.


Eräitä muita maalia.

Tulen-kestäwätä maalia saadaan, kuin sekoitetaan potaskaa weteen niinpaljo kuin sulaa ja sillä tahkotaan se maalattawa paikka eli ala. Sitte hämmennetään potaska-sulaus enemmällä wedellä ja siihen sekoitetaan senwerran kelta-okraa ja jauhoja, kuin tawallisen maalin sakeudeksi näkyy tarwittawan, ja sillä pyyhkäistään sama maalaus-ala 3 eli 4 kertaa. Aineita seitsemään neliskulmaiseen syleen on mennyt: 20 naulaa kelta-okraa, 1½ naulaa jauhoja ja 1 naula potaskaa sekä wettä tarpeen mukaan. Tulipaloissa on tällä maalilla siwuttu seinä kestänyt 2 tiimaa, ennenkuin tuli on sille mitään woinut, ja sittekään se ei ole ilmituleen syttynyt, waan ainoastansa hiiltynyt.

Maito-maalia sekä ulko- että sisä-seinille. Se ei tule erittäin kalliiksi ja on sekä siisti että kestäwä. Pari isompaa, hienoksi surwottua kalleppeliä keitetään puolessa tuopissa wiinaa, ja siihen sekoitetaan liima-sulausta siksi, että wispilöittäissä wahtoaa. Tämä sekoitus hämmennetään sitte wispilöimällä kymmeneen kannuun wasta lypsettyä maitoa ja siihen pieksetään 10 naulaa hienoa liitua, jos tahdotaan walkiaksi, taikka muita aineita, niinkuin: punamultaa, kelta-okraa, wiheriätä alunaa j. n. e. jos tahdotaan punaiseksi, keltaiseksi, wiheriäksi j. n. e.

Maalia ulkohuoneiden owille, kehnommille lattioille, astimille, lääwän ja tallin sisä-rakennuksille, astiain ulkolaidoille j. n. e. Piki-öljyä eli ryssän öljyä (tököttiä) keitetään padassa ja keittäessä sekoitetaan siihen mielinmäärin punamultaa, jolla sitte kelpaa nimitettyjä kappaleita maalata kerran eli kahdesti päälle pyyhkäisemällä. Tämä maali on hywin kestäwää, eikä tule erittäin kalliiksi. - Myös toisin tawoin saadaan hywin lujaa maalia, jos otetaan yksi osa terwaa ja 3 osaa raswaa (roskatalia, roskawoita, raania, ihraa) ja niihin yhteenkeitettäessä pannaan wähä hartsia sekaan - tynnyriä wasten 3 naulaa. - Se kuiwaa kyllä hitaisesti, mutta ei se sitte heti lähdekään sialtansa.

*) Katso Oulun Wiikko-Sanomia w. 1853, N:o 40.Wernissaa astiain sisä-aidoille*) Wiili- ja maitopyttyjen sekä monenlaisten muiden astiain puhtaana pitäminen antaa paljo työtä emännille. Niiden sisälaidat alinomaisesta märkyydestä ja happamisesta wähitellen alkawat mustua ja lahoa. Siitä syystä taitaisi monikin toiwoa tietääksensä jonkun keinon, joka estäisi märkyyden niihin sisään uppoamasta. Tawallinen maali kyllä sopii ulkopuolelle, mutta jos se sisäpuolella kestäisikin, niin on se kuitenkin siihen sopimatoin, koska tawallisen öljy-maalin seassa on terweydelle wahingollisia aineita, joita woisi li'ota sisällä pidettäwiin ruoka-aineisiin. Seuraawata wernissaa, jossa ei ole myrkyllisiä aineita, ja josta ei juuri eroakaan mitään, enemmän kuin sawi-astiain silauksesta, kiitetään warsin soweliaaksi puu-astiain sisälaitoihin. Sen walmistamiseksi tarwitaan:
4 luotia kummilakkaa,
8 " alkoholia (spiritusta),
½ " Linnun liimaa (fogellim, viscus quernicus),
2 # Armenian puna-sawea (röd bolus),

Ensin sulataan linnun-liima alkoholissa, ja sen tehtyä, pannaan kummilakka rouhennettuna sekaan ja puteli pidetään suullittuna (korkki suussa) lämpimässä paikassa, siksikuin kummilakka sulaa, jonka jouduttamiseksi putelia wälimmiten putää puistella eli sylkyttää. Kuin kummilakka on sulanut, sekoitetaan siihen wiimeksi punasawi, jonka pitää sitä warten olla hywin hienona, nöytämäisenä pulwerina. Tätä wernissaa pyyhkäistään astian sisä-laitaan useampi kerta peräkkäin, mutta hywin ohuelta kerrallaan, eikä toista kertaa päälle, ennenkuin edellinen on täysiksi kuiwanut; sillä jos sitä paksummalta kerrallaan tulisi, niin se ei kuiwaisi oikein kowaksi.

Ne tähän menewät aineet saadaan apteikistä, eiwätkä maksa niin erittäin, etteiwät piankin tulisi palkituksi siltä ajan woitolta, joka näin wernissatuin astiain puhtaana pitämisestä on tulewa, mainitsematta toista woittoa, joka tulee siitä, että astiat sillä lailla kestäwät kauwemmin.


Lakeeraamisesta.

Wi aiwotakaan tässä kirjaisessa petsaus- ja lakeeraus-oppia suuresti kajota. Kuitenkin selitetään siitä wähän maamiestemme koti-tarpeeksi.

Lehtipuut owat parhaat lakeerata, sillä hawupuissa owat kowat suonet ja harmaat syet, jotka tekewät niiden lakeeraamisen wähemmin soweliaaksi. Kaiketikin wetäwät ne haurautensa wuoksi enemmän lakeeraus-aineita, jonkawuoksi hawupuut pitää ennen lakeeraamista hywin hienoksi sihdatuilla tiili-jauhoilla hiwutettaman, että kaikki puun huokoset täyttyy.

Lakeerattawa paikka puusta höylätään hywin sileäksi ja kihnataan sitte wielä rauta-kortteilla eli hywin sileällä hohka-kiwella kiiltäwäksi, että se saisi tasaisen maalin.

Sitte pannaan se pariksi wuorokaudeksi kuiwamaan 39 Celsiuksen pykälän lämpimään, joten kaikki märkyys lähtee puusta ja sen huokoset aukiawat. senperästä on puu walmis painettawaksi eli wärjättäwäksi. Paine walmistetaan senjälkeen, minkä näköiseksi puuta halutaan.

Kyllähän puuta lakeerataan ilman edeltäpäin painamattakin, niin, että wasta puleeratessa pannaan puleeri-tyynyyn eli tuppuun sitä ainetta, minkä näköiseksi aiwotaan, esim. keltaista tahdottaissa gurkmeja-jauhoja, punaista tehdessä drakinwerta (drakblod), mustaan kimröökkiä j. n. e.; mutta näin ei tahdo saada yksitasaista näköä jokapaikalle. Senwuoksi se on - semminkin isommissa lakeerauksissa - hywä, että puu eli lakeerattawa kappale ensin painetaan sen näköiseksi kuin sitä aiwotaan, ja sitte wasta puleerataan.

Punaista painetta saadaan, kuin otetaan ½ luotia konsionelli-nimistä punapainetta ja 2 luotia wiinsteniä, jotka keitetään kahdessa naulassa wettä ja siihen wielä sekoitetaan 2 luotia puhdasta tinasuolaa.

Eli toisella lailla: Kuin tahdotaan kaunista waalianpunaista, lioitetaan puu ensin alunawedessä, jossa on 1 luoti alunaa jokaiselle wesinaulalle, ja sitte maalataan jälkeen keitoksella, jossa on 8 luotia fernbokkia ja 1 kannu etikkaa.

Eli: Keitetään 8 luotia sandeli-puuta 1 tuopissa wettä puoli tiimaa. Tämä keitos sitte siilataan ja sillä lämpimänä ollessa pyyhitään puu moneen kertaan.

Keltaista saadaan, kuin puu ensin woidellaan alunawedellä, ja sitte keitetään gulholtz nimistä painepuuta wedessä, jossa puuta painetaan.

Eli toisella lailla: Kahden luodin päälle hienoksi jauhettua gurkmeija-juurta pannaan puoli tuoppia wiini-etikkata. Nämä keitetään moniaita kertoja ja jäähtyneenä siilataan liinawaatteen läpitse. Tällä paineella pyyhitään puu monesti.

Eli: Lämmitetään ensin painettawa puu ja sitte lämpimänä pyyhitään se yleensä sekoituksella, jossa on siewettä ja ihmisen kusta, puoleksi kumpaakin ja wähän alunaa. Kuta usiammin tällä puuta pyyhitään, sen tummemmaksi se tulee; ja jos sitä samassa pyyhittyä paahdetaan tulen edessä, niin muuttuu se tumman punaiseksi.

Mustaa saapi kuin ensin upottaa puun rauta-mustaan (sekoitukseen raudasta ja etikasta) ja sen perästä pyyhitään monesti keitoksella, johon on pantu 8 luotia muserretuita kall-eppeliä, 1 naula pruunia bersiljaa ja 2 kannua wettä.

Eli: 8 luotia raspattua kampesche-puuta keitetään 9 naulassa wettä, ja kuin on pantu sekaan 1 luoti hywiä hienonnettuja kalleppeliä, keitetään wielä puoli tiimaa ja wieläkin sekoitetaan 3 luotia rauta-wihtrilliä, 1 luoti etikanhappo kuparioxidia ja 6 luotia kummilakkaa (gummi-arabicum).

Paljo löytyy muitakin paine-aineita ja näköjä; mutta joka niistä haluaa tarkempia tietoja, se lukekoon Th. Weissen, jo suomeksikin löytywästä "Maalaus- ja Petsaus-oppi kirjasta."

Jos se painettawa puu on pieni, pannaan se jo paineen sekaan kiehumaan niinkauwaksi, että paine on mennyt joksikin sywältä, noin 3/10 tuumaa puun sisälle. Mutta isommat kalut ja puut painetaan näin walmistetuilla paineilla niin, että paine pyyhitään kuumana, pehmeällä pensselillä kuiwatulle ja lämpimässä olewalle puulle 4 eli 5 kertaa ja annetaan aina wälillä hywästi kuiwaa. - Kuin puu on painettu ja kuiwanut, kihuataan pinta sileäksi ja kiiltäwäksi ja sitte lakeerataan.

Lakeeraus eli puleeraaminen toimitetaan näin: Puu kostutetaan ensin wähän puuöljyllä ja kihnataan wanhoilla willoilla eli pehmeällä willapaperilla, että liika öljyn hiki pois lähtee. Sitte kääritään palainen sarkaa eli muuta willaista waatetta neljinkerroin pienoiseksi tyynyksi. Sen päälle tiputetaan lakeeri-öljyä (fernissaa) ja sitte kääritään wanhan, yksin kerroin olewan liinawaate-tilkun sisään. Tällä tupulla ympärinsä kihnataan puun pintaa, osittain suoraan wetelemällä, osittain pyörittämällä, ja aina kuin tuppu tulee kuiwaksi, awataan se kääreestänsä ja tiputetaan uudestaa lakeeri-öljyä sarka tukolle, josta se sitte waatteen läpi tunkee puulle. Wälista pitää tuppua wähäisen öljyttää, joko puu- eli liinöljyssä, joka estää sen tarttumasta, eikä pidä ennen uudesti samalle paikalle pantawaksi tuppua kostutettaman, ennenkuin ensiksi pantu on kuiwanut. Näin tehdään niinkauwan kuin puu on saanut peilinmoisen kiillon ja sileyden. se on waan waroitettawa, ettei tuppua kastella paljo kerrallansa, eikä ensimältä kowasti kihnuteta. Ei myös saa hiwuskarwaakaan laskea kihnattawan puun päälle. Wiimeiseltä, kuin se jo rupeaa kuiwamaan ja kowettumaan, saapi tuppua painaa kowemmin sekä kihnata joutuisammin, niinkauwan kuin se on mielestä täydellisesti hywä. Sitte wiimeksi pyyhitään kewiästi pumpulisella waatteella lakeerauksen päällystä, niin että kaikki öljyn aine siitä pois lähtee, joka waan tummentaisi lakeerauksen kiiltoa.

Jos puleerattaissa tahdotaan antaa puulle wiheriäistä wäriä, niin pitää se olla ensin painettu keltaiseksi ja sitte puleeratessa pannaan puleeri-tupun sisään wähän hienoksi jauhettua berliinerisinistä ja sitte puleerataan niin kauwan kuin saadaan se tahdottawa näkö. Jos tahdotaan puleerata punaista, niin käypi se laatuun, kuin sekoittaa sandelipuuta puleeri-aineen kanssa. Sandelipuuta ja wieneri-punaista (Wiener-rödt) pannaan waan puleeraus-tuppuun, josta se yhtenä lakeeri-öljyn kanssa antaa puulle maalinsa. Jos tahdotaan antaa punaiselle mermorin näköä, niin pannaan taas poltettua kimröökkiä tupun sisään ja sillä wiimeksi puleerataan. - Että saada tummempia juowapaikkoja, niin pisetetään puleeri-tupun syrjä kuiwassa kimröökissä ja sillä sitte wedellään hywin joutuisasti semmoisia juowia kuin tahdotaan.

Puleeri-ainetta eli lakeeri-öljyä saapi ostamallakin kauppa-puotiloista; mutta parasta ja helpompaa se on kuin itse walmistaa sen.

Lakeeri-aineet sulatetaan tawallisesti wäki- eli spiritus-wiinassa (alkohol). Ne owat hartsia eli pihkoja ulkomaan puista ja saadaan apteikista. Nämä pihkat pitää olla puhtaista ja kirkkaita, jos miettii niistä saada hywää lakeeri-öljyä. Tätä walmistetaan useammallakin tawalla. Se on muistettawa, että wäki-wiina pitää olla hywin hywää, wähinnäkin 36 eli 40 pykälää wäkewätä. Tätä saadaan, kuin palowiina juoksutetaan eli tisleerataan wähintäinkin 3 kertaa, että weden märkyys siitä wähenee, joka tunnetaan, kuin otetaan kuiwia wruutia, pannaan niihin sitä juosnutta wäkiwiinaa niin paljo, että ruudit juuri peittywät ja sytytetään tuleen tuulen käymättömällä paikalla. Jos ruudit syttywät, on wäkiwiina tarpeeksi woimallista, mutta josko eiwät, niin on wiinasta wielä liiaksi wesi-märkyyttä. Kuitenkin on tällä koetus-keinolla syitä, jotka useinkin estäwät syttymisen.

*) Unssi on apteekin paino-mitan osa.Eräs ranskalainen cadet-nimeltä on antanut seuraawan neuwon tehdä lakeeri-öljyä, jonka on tuntenut hywin soweliaaksi: 4 luotia Sandrakia, 1 unssi *) Mastiksia herneinä ja 4 unssia keltaista kummilakkaa murennetaan ja pannaan puoleen neljättä (3½) kortteliin wäkiwiinaa (spiritus) ja annetaan kylmässä sulata ja usein puistellaan. Jos lakeerattawa puu on hywin syekästä, pannaan 2 luotia terpentiinia sekaan.

Englannin lakeeri-öljyä saadaan kuin pannaan 375 osaa keltaista kummilakkaa ja 32 osaa Mastiksia, annetaan sulata kylmässä 600 osassa wäkiwiinaa, jota pitää myös usein pudistella. Tätäkin kehutaan erittäin hywäksi.

Th. Weiss'en kirjassa neuwotaan näin: yksi osa hinonnettua kummilakkaa (skällack) ja kolme osaa wäkiwiinaa pannaan sekaisin yhteen putelliin, jonka suu sidotaan rakolla, johon neulalla pistetään reikä, jonka perästä putelli pannaan moneksi päiwäksi seisomaan auringon paisteeseen eli lämpimän kakeliuunin päälle ja tihiään puistetaan. Sittekuin kummilakka on sulanut, lisätään wielä yksi osa kopaali-sprit-wernissaa. Tämä antaa puleerille sen kauniimman kiillon ja omituisen kelwollisuuden. - Tämä onkin yksinkertaisin ja ehkä parain neuwo.

Putellin suulle sidottuun rokkoon pitää reikä pistettamän senwuoksi, että wiinan-höyry pääsee pois wähemmäksi, ettei lasi särkeynny. - Putellia pitää usein puistaa, että aineet paremmin sulaisiwat ja kuin owat sulaneet, annetaan tämän wernissan selwetä ja kaadetaan waroen toiseen putelliin eli siilataan hienon waatteen läpitse. Sitte tukitaan puteli hengen pitäwäksi, muutoin höyryää wäkiwiina pois ja wernissa jääpi sakeaksi. Näin käypi aina aikaa myöten waikka warotaankin, ja silloin on wäkiwiinaa lisättäwä niin paljo, että wernissa saapi tawallisen wetelyytensä. (Wertaa Maamiehen Ystäwä w. 1849 N:o 3).

Neuvojen osasto: Maalaus

Käsiteollisuus (9/1909)

Kun monasti tulee kysymykseen pienempiä maalaustöitä kotioloissakin, eikä varsinaista oppikirjaa toistaiseksi suomenkielellä tätä alaa varten löydy, tulemme tässä neuvojen osastossa jatkuvasti antamaan välttämättömimpiä neuvoja maalauksen toimittamisesta, väriainesten valitsemisesta eri tarkoituksiin, lakeerauksesta y. m.

Maalauksen tarkoituksena on osaksi siveltävän pinnan somistaminen ja puhtaampana pysyttäminen, mutta varsinkin puun tai muun aineksen säilyttäminen ilmanvaihdosten vaikutuksilta vapaana. Varsinkin tämän viimemainitun turvan aikaansaamiseksi on öljyväri luotettavin. Sen ohella käytetään liimaväriä sekä erinäisillä hapoilla vahvennettuja vesivärejä. Tulemme aluksi käsittelemään öljyvärimaalausta.

Öljyvärimaalaus. Öljyvärillä maalattavan esineen tai pinnan tulee olla kuiva. Mitä sileämpi maalattava pinta on, sen vähemmällä maalauksessa päästään. Jos on maalattava havupuu-lautaa, on syytä pahimmat pihkapesäkkeet poistaa, sillä pihkasta voi tihkua tärpätti-ainetta vahvemmankin maalauspinnan läpi vielä vuosienkin jälkeen. Kaikkia pihkaisia piakkoja, varsinkaan oksia ei kannata käydä paikkaamaan. Semmoiset vähemmin pihkaiset kohdat voidaankin saada "kuoletetuiksi" sillä että niihin pienellä pensselillä tai puuvillatukolla sivellään tavallista puusepän lakkaa.

Ensimäinen värisivellys, jota kutsutaan pohjaväriksi, vedetään aivan ohkaisena. Sen päätarkoituksena on saattaa puun pinta semmoiseksi, että se spakkeli-aines, millä epätasaisuudet täytetään paremmin puuhun tarttuisi. Spaklausta ja hiomista välillä toimittaen, josta tuonnempana lähemmin, sivellään varsinaiset peittovärit jotenkin sakeina, mutta mahdollisimman ohkasin kerroksin. Eri kerroksien on annettava huolellisesti kovettua ennenkuin uuteen sivelemiseen ryhdytään.

(Jatk.)

Color Detective.

Popular Science, maaliskuu 1947


Standardizing the whiteness of false teeth is only one of the odd jobs of General Electric's spectrophotometer, shown below. Accurately measuring an infinity of shades, it tells good oysters from bad, analyzes lipstick in crime detection and solves Technicolor problems.

Rood: Modern Optics and Painting.

Popular Science, maaliskuu 1874

By O. N. Rood,
Professor of Physics in Columbia College.

II.

Let us now pass to the examination of a theory which was proposed in 1807 by the now justly-celebrated Thomas Young who seems to have been gifted with a scientific insight much too keen for the age in which he lived. His views being opposed to the common notions of the day, commanded but little attention, and it was reserved for Helmholtz, almost half a century later, to call attention to this nearly-forgotten theory, and to show that it accounted for all the ascertained facts in a most satisfactory manner. in this work he has been ably seconded by Maxwell, and more lately by the German physicist J. J. Müller, who with improved apparatus carefully repeated Helmholtz's original experiments, and corrected them in some minor details.

According to our new theory, then, there are in the retina of the eye, where the pictures of external objects fall, three sets of nerves, adapted for the production of three separate, distinct sensations, which we call red, green, and violet. When, owing to any cause whatever, one of these sets of nerves is excited into action, the result is the corresponding sensation; if, for example, we act upon the last set by electricity, pressure, or by the luminous waves, the result will be the sensation of seeing violet light, even though not a ray of light of any kind has actually reached the eye. i think you will admit that the theory is modest in demanding only three sets of nerves, for in the ear, as it seems, there are three thousand nerve-fibrils for the perception of the separate notes. in the eye it would not have been practicable to have employed a separate nerve-fibril for each different tint, for a reason which a moment's thought will render manifest.



But to resume: according to our theory, the first set of nerves responds powerfully to the action of the longer waves, or to that kind of light which we call red; the second set is arranged for waves of medium length, it is strongly set in action by what we call green light; and, finally, the third set is stimulated into action by the shortest waves, or by violet light. Let us for the present call them the red, green, and violet nerves. The diagram shows their relation to the colors of the spectrum (see Fig. 1). As i have just intimated, these nerves can be set into action by electricity of pressure, and other causes besides light. Taking this into consideration, the next point in the theory will not seem so singular to you: it is, that each set of nerves is capable of being acted on, to a lesser extent, by waves of light not properly belonging to it; so, for example, the set adapted for green light can, to some extent, be stimultated by red light. in a case like this, thesensation will still remain that which we call green, though actually produced by red light. The theory demands this, and the results of experiments on persons who are color-blind to red light are in accordance with it, and presently i hope to give some experimenal illustrations of it. The red and violet nerves also have this property, and can be partially set into action by light which does not belong to them, but in each case the sensation remains the one that properly appertains to them.

The last point of the theory is, that, when by any cause all three sets of nerves are excited into action with about the same intensity, the resulting sensation is that which we call white.

We are now in a condition to take up the explanation of the sensations which we call yellow, orange, and blue. Let us soppose for a moment that the eye is acted upon by waves of light shorter than those that produce the sensation of red, but longer than those that give us that of green; referring to Fig. 1, we see that no especial set of nerves has been provided for this case, but a moment's reflection will suggest that these intermediate waves, according to our theory, ought to set into moderate action both the red and green nerves, that the stimulation of the former should predominate as the length of our intermediate waves is made longer; the green set, on the other hand, coming more into play as it is shortened. This accounts, then, for the mode in which waves of a certain length, or light of a certain kind, gives us the sensation of yellow or orange. The light may be simple, and of only one kind, but it produces a compound sensation, made up of the two simple sensations, red and green. From all this it follows that, on the other hand, if we actually present to the same eye mixures of red and green light, the sensations of yellow or orange ought, according to our theory, to be produced. This is a matter that we can easily test by experiment. With the same apparatus used a moment ago for combining blue and yellow light, i throw upon the screen a large square of red light, and superimpose on it one of green, and, as you see, the result is a fair yellow; on reducing the brightness of the green component, the yellow passers into orange (Fig. 2.). i call your attention, in passing, to the circumstance that, according to the old theory, the result ought not to have been yellow, but rather an approach to white, all the colors, according to its doctrines, being present. Restoring the green squares to their original brightness, and reducing the intensity of the red light, we easily obtain a greenish yellow, completng thus this series of tints.



And now to account for the blue: pure blue light has a wave-length intermediate between that of green and violet light, and hence sets both the green and violet nerves into action, and, though the light itself may be simple, it produces a compound sensation which we call blue. Corresponding to this, i ought to be able to reproduce on the screen blue light by mixing togerher green and violet light. The experiment is now arranged, and, as you see, we actually do obtain quite good blue in this way, and can cause it to run through all the changes from greenish blue to violet blue, by altering the intensity of the original components (Fig. 3).



It is easy for us now to understand why , in what i some time ago called out fundamental experiment, yellow and blue light, when mingled, gave not green, but white light; the yellow light stimulated into action the red and green nerves, the blue light the green an violet ones; thus, all three sets of nerves being called into play, the result was of course the sensation of white.



As it will be desirable hereafter to mingle light by the method of revolving disks, it may be well at this point to repeat our fundamental experiment after this fashion, so as to be assured of the correctness of this mode of experimenting. i have placed in front of the lantern a small circular card-board disk, provided with opening over which are fastened pieces of yellow and blue glass (Fig. 4); its magnified image now covers pretty much the whole screen, and, on causing it to revolve , the colors as you see vanish, and we have in their place a broad circular band of white light (Fig. 5). With a concave mirror, i throw beside it on the screen a direct beam of white light from the lantern, and, if there is any difference, it is in the light from the disk being a little whiter than that of the lantern. The method with revolving disks gives, then, the same result with the more direct one formerly applied, and we can now very conveniently use it for a final test of the new and old theories. Here is a disck cut like the last with open spaces, and armed with red, yellow, and blue glasses. You can predict the result beforehand: it must be white light with added red light - and, as you see, we actually do obtain a broad circular band of red light. Replacing this disk by one provided with glasses capable of transmitting red, green, and violet light, we find that their mixture actually gives us white light. in all these experiments we have been content with the colored light furnished by stained glasses, but Helmholz has pushed the investigation much further, and has obtained corresponding results by the use of the pure colored rays of the spectrum.





I called your attention some time ago to the typical mode of expressing the old theory by three intersecting circles of red, yellow, and blue; we have now again on the screen three intersecting circles; the colors are red, green, and violet, with white at the centre (Fig. 6). it expresses in a consensed form some of the main points of the theory of Young and Helmholtz, and gives us at the same time some of the chief laws of Nature's palette, showing, in a kind of short-hand way, the changes which the tints of surfaces undergo when exposed to a double illumination, or when illuminated by light having a hue different from that of the surface itself. Applications of it will be given at a later stage.



Before leaving this part of the subject, i wish to show a very simple apparatus, with which you can easily repeat for yourselves many of the experiments made to-night, as erll as add greatly to their number. it consists merely of a plate of window-glass, of good quality, set up on edge, and fastened on a blackened board (Fig. 7). if the eye is placed at e, light will come to it directly from the blue square of paper, B, but also at the same time light will reach it from the yellow square of paper, Y; and these two masses of colored light, being mingled on the retina of the eye, will produce the same effects which i have just exhibited to you with much more costly apparatus. i have just exhibited to you with much more costly apparatus. You will also find that you can vary the brightness of either of your squares by adjusting them at a greater or less distance from the plate of glass. When they are near to it, the yellow will predominate; the blue, when they are farther from it. Great use was made by Helmholtz of this contricance in his experiments on this subject, and you will easily be able to prove for yourselves that the red light from paper painted with vermilion, when combined with the green light from the watercolored pigment known as "emerald-green," gives a yellowish or orange tint, according as the apparatus arranged. Chrome-yellow (the pale variety) and ultramarine-blue give an excellent white. it is somewhat difficult to obtain a good representative of violet from among the colors in use by artists. i find that some samples of the dyeing material known as "Hoffmann's violet BB" answer better than any of the ordinary pigments. if a deep tint of its alcoholic solution be spread over paper, and combined in the instrument with emerald-green, a blue, greenish-blue, or violet-blue, can be readily produced. it is evident that a multitude of experiments of this character can be made, the number of colors united at one time being limited to two. For certain purposes i have modified the apparatus so that three tints can be combined. A second plate of glass is added at P, Fig. 8; this allows the compound beam of light from the first plate to pass, but in addition it reflects to the eye a beam of light from a third slip of colored paper at V; and, by revolving the second glass plate slightly, the intensity of the third beam is easily regulated. This arrangement can be used to produce white light, by the mixture of three colors, for example, vermilion, emerald-green, and the violet just mentioned.



Let us pass, in the next place, to the consideration of another class of facts, which have an important bearing on our subject. If you illuminate some such object as a sheet of paper with a very moderate light, then, upon doubling the amount of light falling on it, it is possible that the paper, in the second case, may appear to you twice as bright as it did at first. But, if this process be for some time continued, you will soon come to a point where doubling the actual illumination produces very little effect, and finally a stage will be reached where a very great increase of actual illumination produces no additional effect on the eye at all, you paper looking no brighter than in a much feebler light. Let me make an experiment, to at least partially illustrate this: We have now upon the screen four large squares of white light, and they are, as you see, all of equal brightness. But, by turning this Iceland-spar prism, I superimpose one of the squares upon its neighbor; the central square now seems rather brighter than its companions, but I think no one in this room would suspect that its actual illumination was twise as great as that of the others. To take a still more striking example out of your own experience: you have often noticed the reflections of the gas-flames in the streets agains the four panes of glass used to protect them, and have seen that the real flame looks brighter than the reflected one; but who wuold suppose that its actual luminosity was more than eleven times greater than that of its companion? In point of fact, sensation does not, for the most part, increase as rapidly as the actual intensity of the light exciting it, and a point can finally be reached where sensation does not increase at all, even though the actual brightness of the light is greatly multiplied. Our nervous organization is, in this direction, limited and finite, just as it is in all others.

The next matter to which your attention is called is really allied to the preceding, though, at first sight, the connection is not very evident. Any color, if very luminous, seems paler than it really is. This simple piece of apparatus, where a bat-wing gas-flame is placed between a sheet of cart-board and a plate of stained glass, will serve for experimental demonstration. The glass is red, and the paper seen through it appears of a deep-red hue, but the gas-flame itself, being much more luminous than the paper, does not look red at all; its tint is orange 8Fig. 9).



Replacing the red glass by green, we have the paper appearing with a deep-green hue, while flame seems greenish-yellow. Let us see if we can explain these curious changes of tint by Young's theory. The red glass used in the first experiment transmits to the eye only red light, or light capable of stimulating mainly the red nerves; but, if we increase its intensity beyond a certain point, its action on the red nerves begins to flag, and we soon have a state of things were a further increase of the red light produces no effect at all on the red nerves, they being already stimulated up to the maximum point. But, according to our theory, this red light has all along b een acting, to some extent, on the green, and to a less extent on the violet nerves; and, as we add to its intensity, it acts still more powerfully on them, so that especially the green nerves come more and more into play, and a green is added to the original red sensations; the result, of course, is the sensation of orange.

The explanation of the tint obtained in the other experiment is quite similar. The green nerves are first stimulated up to their maximum point by green light of a certain strength, a further increase of its intensity brings into play the other two sets of nerves, particularly the red, and the tint quite naturally becomes greenish-yellow. You remember that, in a previous experiment, we found that a mixture of much green with a little red light gave a greenish-yellow. The nerves for violet light always lag behind the others, as will afterward be shown by a particular experiment.

The general effect, then, of a very bright illumination on natural objects is to cause their colors to appear paler than they otherwise would. This is, indeed, to the painter, a precious resource, for representing, in his pictures, hight degrees of luminosity, and is often employed with most happy effect. According to the careful experiments by Aubert, white paper is only fifty-seven times lighter than black paper, and the painter is in the predicament of being obliged to represent the vast range of natural illumination within these very narrow limits; hence the desirability of employing an artifice of this kind to overcome a difficulty which, if fairly met, would prove insuperable.

The considerations that I have just presented explain to us, quite readily, the curious circumstance that light of any color, if very bright, is at last accepted by the eye for white, all three sets of nerves finally reaching, in the order indicated, their point of maximum stimulation. You can repeat for yourselves a simple experiment of Helmholtz's, in this connection: hold before the eyes, for some little time, a plate of stained glass; the color may be red, yellow, blue, or green; after a while you will come to consider the brightest objects in your field of view white; as, for example, a gas-flame, the sky, or white paper. In point of fact, to be quite frank, white is only a relative sensation, and, if any thing like equality of stimulation is produced in the three sets of nerves, we finally accept the tint for white. I have especially arranged an experiment to illustrate this point: We have now upon the screen two large squares of light; one is deep red, the other green: I remove from the lantern a large plate of green glass; the red square has retained its color, and is now brighter, but the other square has become white or almost white. On removing the red glass, the red square on the screen is replaced by a white one, and we now for the first time see that its companion, which a moment ago we were ready to take for white, has a decidedly green hue; in fact, all the while the light producing it has been passing through a plate of pale-green glass, which was begind the others. Let me take away this plate, and now at last we have both out squares illuminated with pure white light. Is this light really white? Not at all; it has been tinged decidedly yellow, by passing through a pale-yellow glass, which has been concealed in the apparatus all the time as a reserve, and, on removing this glass, we find that the light we were ready to accept for white looks yellow, when compared with the purer light of the lantern. Finally, if we could throw a sample of daylight on the screen, we should again see that the light of the lantern itself is not white, but yellowish. White is evidently only a relative sensation.

In some of the preceding experiments it has been seen that, as we increase the actual brightness of any colored light, red for example, so does the sensation produced also increase, but usually at a slower rate. Now, it happens that some of the sensations increase more rapidly than others; for example, the sensation for red or yellow increases more rapidly than that for blue or violet. In fact, as I said some time ago, the violet nerves always lag behind. From this it happens that, if we place side by side a quantity of blue and red light, arranging matters meanwhile so that they appear to the eye to be of equal luminosity, it will turn out that the red light will quite outstrip in apparent brilliancy its rival. We have now two such squares of red and blue, side by side on the screen, and it is difficult to say which is the brighter; but, when I greatly increase their illumination, it becomes evident that the blue one has been beaten; or, better still, when I reverse the experiment, starting with red and blue squares, of equal and considerable brilliancy, then, upon turning down the light of the lantern, and rendering them both dark, the blue square remains visible after its red companion has vanished. As another example, I may mention the blue color of the sky, which still continues plainly perceptible at night, when the illumination is so feeble that other colors have disappeared. Dove has pointed out that, in picture-galleries, as the light of day fades out, the blue colors in draperies and skies retain their power longer than the reds and yellows.

It is owing to this circumstance that, in actual landscapes, seen under the comparatively feeble light of the moon, there is a prevailing tendency to blueness. This also explains the circumstance that a landscape, iluminated by bright white clouds, appears more yellow in general hue than when the clouds are not bright, though still retaining their whiteness, the strong white light stimulating more powerfully the sets of nerves concerned in the production of yellow. I think we all know that, on dark, dull days, there seems to be a tendency to blueness in the coloring, even though we may not have paid much attention to the reverse phenomenon. All this is prettily illustrated by a very simple experiment of Helmholtz's, who noticed that the impression of a bright day was produced by merely holding a pale-yellow glass before his eyes, the tint of the glass being so faint as hardly to disturb the natural colors of the objects; the use of a very pale-blue glass seemed, on the other hand, to darken up the landscape, as though a cloud were passing over the scene.

Neuvoja y. m. pakinaa. Ajokalumaalauksesta.

Käsiteollisuus (10/1910)

(Omien kokemusten perusteella Käsiteollisuudelle esitte K. A. Nyman, ammattimaalari.)

Uudet ajokalut on ennen raudoitusta öljyvärnissalla pohjustettava eli "runtattava", kuten vanhat maalarit sanovat, sekä kuivattavat, etteivät puut ja liimaukset pääse turpoamaan.

-Raudoitetusta ajokaluista raapitaan kaikki raudan polttamat ja hiiltyneet paikat puhtaiksi sekä maalataan spriilakalla vahvasti nämä paikat ja mäntypuun oksat. Linjaarit (kärrinvivut)
ja akseli pestään tärpätillä rasvasta pensselillä puhtaaksi ja kuivataan rievulla.


Pohjamaali.
Pohjamaali ("runtiväri") valmistetaan maaliöljystä (liinöljyvernissasta) ja siihen sekoitetaan vähän serotiinia, lyijyvalkoista, liitua ja hiukan lamppumustaa eli "kimröökiä", että väri tulee likasen näköistä. Pienemmät määrät tällaista väriseosta voidaan sekottaa kupissa hyvin sekaisin ja vetelöittää jokseenkin ohueksi, jonka jälkeen se levitetään hyvin ohueksi ja tasaiseksi maalattavan esineen pinnalle, niin rauta kuin puuosill, ja annetaan kuivua kovaksi.

Kittaus- ja laasti- eli spaklaus-aineet.
Kitti valmistetaan Flatting-lakasta tahi Kopaalista ja lyijyvalkeasta, jotenkin sakeaksi, että se voi hyvin täyttää kolot. Tällaisella kitillä täytetään kaikki suurimmat kolot, rosot ja naulanpäätteen sijat ja sen levittämiseen voi käyttää rauta- tai teräslastaa (spaklia). Kitti annetaan hyvin kuivaa, jonka jälkeen se hiomalla silitetään (sliipataan) viinerkivellä tai hohkakivellä sileäksi, ettei siihen jää kohopaikkoja eikä rosoja.

Spakkelin valmistamiseen käytetään Filikub (filinop) jauhoja 65%, lyijyvalkoista 35% (yht. 100%) ja sekotetaan kuiviltaan yhteen, jonka jälkeen siihen sekoitetaan Flatting-lakkaa tai Kupaalia 65%, Tärpättiä 20 % ja serotiinia 15% (yht. 100%). Tämän jälkeen seos jauhetaan myllyllä tai kivellä hienoksi, joten siitä muodostuu pakdun vellin vahvoinen vahvoinen seos. Tämän jälkeen laaditaan seos, johon pannaan liitua, vettä, liisteriä (vehnäjauholiisteri) ja keltamultaa, yhtäpaljon kutakin lajia ja sekoitetaan sekasin, joten siitä muodostuu paksu puuromainen seos. Tätä viimeksi mainittua seosta otetaan 20 % edellisen koko painomäärään verrattuna ja sekoitetaan edellisen kanssa hyvin sekaisin.

Yllämainittuihin kitteihin ja spakkeleihin ei kalliimpia lakka-aineita tarvitse käyttää. Kotimainen kopaalilakka, joka on halvinta ja helpoimmin satavissa, ei kuitenkaan ole oikeen edullista tähän, se kun liian äkkiä kuivaa ja huomattavan hartsipitoisena herkästi halkeilee. Sopivimpana pidämme tähän Molyn & C:o toiminimen Rotterdamista Flatting-lakkoja 3 ja 4.


Spaklaaminen.
Spakkeli silitetään puun ja raudan sileille pinnoille puulastalla, mutta pyöreille pinnoille se vedetään kumilastalla. Spakkelin hyvin kuivettua silitetään se hyvin kuiviltaan viiner- tai hohkakiven kanssa. Sama uudistetaan kolme eri kertaa.

Hiominen eli "sliippaus" spaklauksen päälle.
Hiottava pinta kostutetaan pensselin kanssa hyvin märäksi ja silitetään N:o 1 tai 2 viinerkivellä tai sierakivellä siksi kunnes pinta tulee hyvin sileäksi (hienoksi), jonka jälkeen se pestään puhtaaksi ja kuivataan rätillä kuivaksi. Tämä jälleen hangataan silitettävä esine 1 numeron lasipaperilla sileäksi. Valkoinen viinerkivi on parempaa kuin punainen. Jälkimäinenkin voidaan polttamalla saaada tarpeellisen pehmeäksi.

(Jatketaan.)

Reproduction of Ancient Colors.

Popular Science, lokakuu 1874

A remarkable and very beautiful shade of blue is noticeable upon many of the ornaments found in the tombs of Egypt. Analysis, come time since, proved the color to be formed by a combination of soda, sand, and lime, with certain proportions of copper. From these substances the ancient Egyptians obtained three different products: first, a peculiar kind of red, green, and blue glass; second, a brilliant enamel; and lastly, this blue color, which was used for painting. By synthetic experiments, Peligot has succeeded in reproducing this peculiar shade of blue, by heating together seventy-three parts of silica, with sixteen of oxide of copper, eight of lime, and three of soda. The temperature should not exceed 800° Fahr., as, in such case, a valueless black product is the result.

Meldola: Recent Researches in Photography.

Popular Science, lokakuu 1874

By R. Meldola.

A substantial contribution has been recently made to our knowledge of the action of light upon silver salts - a contribution which we cannot but consider as of the highest importance to photography, both as a science and as an art.

[Poggendorff's Annalen, vol. ol., p.453.]
In the autumn of last year Dr. Herman Vogel announced, 1 as the result of some experiments that he had been making, that "we are in a position to render bromide of silver sensitive for any color we choose - that is to say, to heighten for particular colors the sensibility it was originally endowed with." This discovery is such a decided advance that it will be interesting to trace it from the beginning. Dr. vogel, in the first instance, found to his astonishment that some dry bromide plates, prepared by Colonel Stuart Wortley in this country, were more sensitive to the green than to the blue portions of the spectrum. This result was so totally opposed to the generally-received notions that the subject was submitted to further examination. in the next experiments, a comparison was instituted between dry bromide plates and the same plates when wet from the bath-solution of silver nitrate. The results showed a decided difference in the behavior of the plates. The sensibility of dry bromide plates appears to extend to a greater extent into the least refrangible end of the spectrum than is the case with wet plates. in Dr. Vogel's plates, which received the spectrum formed by the battery of prisms of a direct vision spectroscope from a ray of sunlight reflected from a heliostat, and passing through a slit 0.25 mm. wide, the photographic impression of the spectrum, when developed by an acid ddeveloper, extended, in the case of the dry plates, into the orange, but with wet plates not quite into the yellow. The bromide plates prepared by Vogel, moreover, did not exhibit that increased sensitiveness for the green rays which characterized Colonel Stuart Wortley's plates, and this led the German investigator to conjecture that the latter plates contained some substance which absorbed the green to a greater extent than the blue. To test this conclusion, on of the plates was washed in alcohol-and-water in order to remove the yellow coloring-matter with which the plate was coated, and it was then found to have lost, in accordance with Dr. Vogel's anticipations, its sensitiveness for the green rays. The peculiar action of the Wortley dry plates was thus shown to be due to the coating of coloring-matter, and the next step made by Vogel was to seek some substance which especially absorbed the yellow, and at the same time acted as a sensitizer by fixing the free bromine, liberated by the action of light, upon the silver bromide. Both these cases ends are fulfilled by the coat-rat color known as coralline. A plate dyes with this substance and exposed to the spectrum, exhibited two maxima of photographic action, one the ordinary maximum in the indigo (near G), and the other almost as strong in the yellow, thus affording complete confirmation of Dr. Vogel's views. [The green referred to is probably that known as "aldehyde green." The so-called "iodine green," as i have frequently observed, transmits a band in the red.]Aniline green1 was next tried. This dye is stated to absorb the red rays, and a corresponding increase of sensitiveness for the red rays was observed, the photograph again presenting two maxima of activity, the one in indigo and one in the red, coinciding in position with the absorption band of the dye. [Photographic Journal, No. 25, June 20, 1874.]Thus, Dr. Vogel's resutls may be summarized by saying that a dyed film or silver bromide exhibits maxima of sensitiveness in those regions where the coloring-matter exerts its maximum of absorptive power, but the precise conditions under which these results can be obtained must be considered at present as unknown, since many observers, in repeating the experiments, among others De. Van Monckhoven2, have failed to obtain other than negative results.

In a communication made to the French Academy on the 27th of last month, however, the well-known physicist, M. Edmond Becquerel, stated that some experiments made at his instigation by M. Deshaies at the Conservatoire des Arts et Métiers had been productive of positive effects, and that some of Dr. Vogel's results with coralline and aniline green gad been reproduced. M. Becquerel, however, does not confine himself to bromide films; similar results have been obtained by iodized collodion in which coralline was dissolved. A most remarkable action was observed also in the case of chlorophyll when this substance was used as a tinctorial agent. Although the collodion possessed only a faint-green color from the dissolved chlorophyll, the spectral image waas of a much greater length than when plain collodion was used. Under these last circumstances the spectrum extended from the ultra-violet to betwwn G and F, with the usual maximum of action neat G, while with chlorophyll the region of strongest action extended from the ultra-violet to the line E in the green, and at the same time a weaker but yet distinct impression extended from E to beyond B in the red, with a strong band between C and D. By a close examination of the spectral image a second band of less intensity could be detected on the least refrangible side of the band between C and D, and other still weaker bands appeared in the green. The most striking confirmation of Vogel's results is to be found in the fact, observed by M. Becquerel, that the band between C and D corresponds in position with the charasteristic band of hte absorption spectrum of chlorophyll dissolved in collodion. The same results were obtained by M. Becquerel with every plate tried and with collodions containing different quantities of chlorophyll.

It must be admitted, then, that a film exerting selective absroption in intimate contact with a sensitive film of silver bromide or iodide affects the latter in those parts of the spectrum where the selective action is taking place. Here, surely, is a wide field for investigation, and one the importance of which will be at once obvious to the physicist. Practically also, when the precise conditions of action are made known, valuable results may be anticipated from the application of this principle to science and to art. Since the year 1842, when M. Becquerel photographed the whole solar spectrum from the extreme violet to the extreme red, and when Dr. J. W. Draper photographed the violet, blue, and extreme red, no successful attempts have been made to imprint the least refrangible end of the spectrum; and this, when we consider the great importance that the study of the solar spectrum has assumed of late years, and the painful or even dangerous character of prolonged eye-observation, is to us a matter of wonder. M. Becquerel's result, it will be remembered, was obained by a film of silver iodide, first isolated or exposed to diffused light and then to the action of the spectrum. Here, again, is another question - the precise action of insolation on sensitive plates - demanding explanation at the hands of the physicist. The practical aspect of Dr. Vogel's dicovery need not here be discussed at length. Attention may be caleld to the well-known difficulty of geetting reds or yellows to imprint themselves in portraiture, a difficulty which now bids fair to be overcome.

Then, again, in what we must consider as a higher sphere of practical utility, great advantage to the study of solar physics is likely to accrue. in point of fact, the photographic method of comparing spectra described in a recent communication to the Royal Society now becomes available for the whole extent of the solar spectrum, and our knowledge of the true composition of the sun will be thus in course of time recorded permanently on "that retina which never forgets."

Great results have already been achieved by photography, and greater may be looked for. it must not be forgotten that in this most interesting branch of chemical physics we are in a period either of provisional hypothesis, or, worse still, of no hypotheses at all, ao that valuable additions to our knowledge of physical and chemical laws should be forthcoming. The changes wrought by a beam of light on sensitive surfaces are sometimes physical and sometimes chemical. We may appropriately recall here the fact that mechanical pressure upon a sensitized surface of a silver salt acts in the same manner as a ray of light, giving a dark stain under the action of reducing agents. The experiment of Grove also, in which an electric current is set up y the incidence of a beam of light upon a prepared Daguerreotype plate, should not be forgotten. The equivalence between light and the other form of force has not yet been established, and it may not be going too far to conjecture that thermodynamics may possibly in the future have to appeal to the action of light upon a photographic plate. in the mean time we look forward to hte promised continuation of Dr. Vogel's researches with no little hope.

-Nature.

Notes. (Aniline colors)

Popular Science, huhtikuu 1877

It was stated by Mr. Sidebotham, at a meeting of the Manchester Literary and Philosophical Society, that aniline colors are now much used by artitsts both for paintings and water-color drawings. But, as nearly all of these colors fade under the action of light, no artist who wishes his work or fame to endure can afford to employ them.

Notes. (Light; Albinism)

Popular Science, syyskuu 1879

PROFESSOR COHN, of Breslau, has been making experiments with the electric light on the eyes of a number of persons, for the purpose of ascertaining its influence on visual perceptions and color-sensations. He finds that letters, spots, and colors are perceived at a much greater distance through the medium of the electric light than by day or gas light. The sensation of yellow is increased sixty fold compared to daylight, red six fold, blue two fold. Eyes which can only with difficulty distinguish colors by day or gas light, are much aided by the electric light.

A "VERY PECULIAR, if not unique" case of albinism is recorded in the "Lancet." The subject is a girl of eleven years of age, having pink eyes, with the usual photophobia, but hair of a bright-red color.

The Color-Sense in Savages.

Popular Science, syyskuu 1879

In order to determine the capacity possessed by uncultivated races for distinguishing different colors and shades of color, Mr. Albert S. Gatschet prepared a series of colored paper slips, twenty in number, insensibly blending into each other, and by personal inquiry ascertained the names employed by various tribes of American indians for designating these differences. The result, published in the "American Naturalist," does not throw much light on the question of color-blindness in uncivilized men, for we have here not a statement of what these indians see in the way of color, but only of what their idioms are able to express. Nevertheless, the author's conclusions, which apply only to seven indian idioms, are interesting; they are as follows: 1. The indians distinguish as many as, if not more shades of color, than we do. 2. No generic term meaning color exists, and it seems that such a term is too abstract for theirconception. 3. Many of their color-terms, even the most opposite ones, are derived from one and the same radical syllable. For example, in the Kalapúya idiom blue is péiánkaf pawé-u, and yellow pé-i ántk pawé-u. 4. in the indian lists we observe some names of mixed colors which impress the eye by being not homoheneous. Such is the Klamath term mä'kmäkli, which is the blue mixed with gray, as seen in wild geese and ducks; and gray in most of the dialects means black mixed in with white, or white with black, as in the fur of the raccoon, gray fox, etc. 5. in naming some colors indians follow another principle than we do, in qualifying certain natural objects by their color, and then calling them by the same name, even when theri color has been altered. This we distinctly observe in käkä'kli, yellow and green in Klamath, the adjective having been given originally to the color of grass, trees, and other plants. Most frequently blue and green are rendered by one and the same term. 6. As stated above, indians ofter follow principles differing from ours in naming colors. The Klamath language has two terms for green, one when applied to the color of plants (käkä'kli), another when applied to garments and dress (tolalúptchi). So, too, blue, when said of beads, is expressed by a different word from the blue of flowers or of garments. 7. Reduplication of the word-root is very often met with in color-names, but the cause of this is not always the same. in Klamath and the Sahaptin dialects it is distribution and repetition (as of white hairs on a darker ground in the fur of the raccoon); in Dakota it is the idea of intensity that has produced this synthetic feature.

Solving Home Problems (yksi kuva kuvasarjasta)

Popular Mechanics, marraskuu 1951



Electric-Plug Shell pressed over a dowel protects hands from hot solution when dyeing fabric. Rubber shell diverts dye which may run down the dowel when the fabric is lifted

Art reproductions more closely approximate original varnished paintings if they are coated with pure white shellac. Apply one or two thin coats of shellac to the picture before framing

Yarn Dyed With Knitted Garment Assures March When Mending

Popular Mechanics, joulukuu 1947




When dyeing a knitted garment, dip several yards of yarn in the dye at the same time so that you will have an exact match when it's necessary to mend the garment. When the yarn is dry, wrap it around an empty spool and label it. Thread for sewing on buttons and making buttonholes can be treated in the same manner when dyeing or tinting a garment.

Your Questions Answered: Dyes.

Kiplinger's Personal Finance, maaliskuu 1969

DYES. Can you tell me where to get unusual colors in dyes?

At least one dye manufacturer offers individuals advice on home dyeing. You may be able to find out how to mix standard colors to get the results you want. You might prefer to work with natural dyestuffs for the very reason they're not used commercially - they produce offbeat, one-of-a-kind colors. The peculiarities of individual plants give a unique quality to each dye lot. An excellent publication of the Smithsonian institution, Natural Dyes in the United States, provides complete instructions for making dyes from tree barks, flowers, leaves, nuts and berries, plus historical material on the subject. The book is fold by the Superintendent of Documents, Washington, D.C. 29492, for $3.25.

France Prohibits White Lead in Paint

Popular Mechanics, marraskuu 1909

A fight against the use of white lead in paint was started in France in 1904, and since then the battle progressed through different stages until in July of this year a law prohibiting its use was finally passed. it was claimed that white lead was injurious to the health of the painters, but as the death rate was very low, averaging only one in every 7,000 or 8,000 painters, the comtemplated law was fought for some time.

Another point upon which the two French houses differed was whether an indemnity should be allowed to manufacturers of white lead for damages they might sustain from the loss of the market for the goods they had on hand. The law as finally passed prohibits the use of white lead in painting buildings, inside or outside, after the expiration of three years. Within that time it is believed the the manufacturers will be able to dispose of their product now on hand.

Formic Acid For Dyeing

Popular Mechanics, marraskuu 1909

Formic acid, which has become a formidable competitor to acetic acid in the dyeing trade of Germany, is found in a natural state in ants, caterpillars, leaves of fir and pine trees, and in the common nettle. it also forms itself in a distallation of sugar, starch, and tartaric acid. it is extracted commercially by heating crystallized oxalic acid with glycering, from which it is withdrawn by means of distillation.

Although chemically pure formic acid is used in small quantities for medical purposes, and to some extent in the manufacture of fruit essences, its chief commercial application is in the dyeing and tanning trades, in which its corrosive effect is of great value. For dyeing purposes it is now substituted where formerly 30 per cent acetic acid was used. it gives to mercerized cotton the rustling effect of silk, and in silk trades it is used advantageously to produce the sheen.

White-Lead Paint Banished By Law

Popular Mechanics, huhtikuu 1915

France has Forbidden its Use and Other European Nations have Prescribed Drastic Rules for Painters

Comprehensive national laws prohibiting all working painters from using white lead or products containing it in any form, have recently become effective throughout France. This legislation, aimed at the commonest source of lead poisoning, is the most drastic step yet taken in the attempt to check the ravages of this industrial disease.

Plumbism, as this malady is known, is a subject which has commanded much scientific study and provoked almost continuous discussion in Europe during the last decade. Extensive inquiries into its causes and effects have resulted in the enactment of severe laws in Great Britain, Germany, and other countries. Although similar investigations have been made in the United States, illinois alone has passed laws intended to lessen the dangers to which painters are subjected.

Lead poisoning is caused by the apsorption of the mineral into the system through the respiratory organs, the alimentary canal, or the skin. its victim may have been exposed to its dangers for only a few days, or for years. The disease manifests itself in many different ways. The victim may become blind, be seized with paralysis in the form of "wrist drop" or "ankle drop," lose his mind, develop heart trouble, or Bright's disease, or die in a few hours from a combination of disorders.

Carelessness, ignorance, and uncleanliness are listed as the causes of lead poisoning among painters. Such common practices as holding the paintbrush between the teeth, placing putty and white lead in the palms of hands, eating before thoroughly washing the hands and removing the working clthes, using tobacco while working, and other similar customs, that bring the lead into contact with the skin or into the mouth are strictly forbidden by European laws. One of the most dangerous occupations, according to European investigations, is that of sandpapering a lead-painted surface. Fine particles of lead dust are given off which the worker cannot avoid breathing. Another fruitful source of plumbism is in burning off old paint, while the dust given off by the clothes worn by painters is almost equally dangerous.

The new French law, which was enacted some five years ago but is only just now in full effect, rules that "the use of white lead, of linseed oil mixed with lead, and of all specialized products containing white lead is forbidden in all painting, no matter what its nature, carried out by working painters either on the outside or on the inside of buildings." As in England, Germany, Austria, Belgium, and the Netherlands, there are numerous laws which regulate the work in the various branches of the lead industry, requiring medical examination, prompt report of all cases of the disease, and stipulating even the kind of clothes worn by workers, what they must do before eating, and what provisions must be made at workshops for their personal cleanliness. Austria has prohibited the use of white lead for all interior work. The international Congress of industrial Hygiene has considered the advisability of entirely prohibiting the use of it in all of the countries represented. A study of hospital reports in New York City has shown that out of 60 deaths resulting from lead poisoning in two years, 40 of victims were painters. Out of 100 apparently able-bodied painters who were examined, 59 had chronic lead poisoning. Of 1,000 Chicago painters who answered questions asked by the Department of Labor, more than a third exhibited symptoms of plumbism.

All of the foregoing facts together with much additional information on the subject are contained in official raports of the U. S. Department of Labor, which has compiled the result investigations in Europe and America.

Sulphur Dyes To Replace Aniline

Popular Mechanics, huhtikuu 1915

A discovery that is likely to revolutionize the dyeing industry is that of a process for using sulphur dyes for fabrics other than cotton, for which sulphur dyes have heretofore been exclusively used. The new process was developed in an English laboratory and is the result of experiments made for finding a substitute for the German aniline dyes which have been practically shut out of the market by the war. Aside from the fact that sulphur can be obtained from many sources, one of the principal advantages claimed for the process is that wool, silk, artificial silk, and hemp can be dyed together in one bath, thereby saving the cost of separate dyeing and that of dyeing by the present two-bath process. The process is said to be so simple that any competent dyer can learn it with less than half a day's instruction.

(Mustan valokuvavärin ohje)

Popular Mechanics, heinäkuu 1944

A quick-drying, dull-finish pohotographic paint is made easily by dissolving a broken phonograph record in alcohol. This also makes an excellent blackboard paint.

Coffee Gives Prints Sepia Tone

Popular Mechanics, heinäkuu 1944

If you like sepia-toned prints, you can make them inexpensively by dipping them in a solution of coffee. The strength of the coffee will determine the tint, and the proper shade can be found by experiment. after the prints are tinted, was them in running water for a few minutes and dry in the usual manner.
- William Swallow, Brooklyn, N. Y.

Crayons Of Indelible Dyes Simplify Decorating

Popular Mechanics, heinäkuu 1928

Dyeing fabrics and other materials without the use of liquids is now possible through the introduction of a special kind of crayon dye. The design or picture is traced with the crayons in the colors desired upon paper and then transferred to the cloth with a hot iron. Blotting paper is placed on both sides of the fabric. if wanted, designs already drawn upon transfer paper, may be obtained. The crayon dyes are furnished in a wide variety of shades, will not damage the cloth and are easier to use. Since the pattern is first applied to the paper, there is less danger of spoiling the fabric.

White-Lead Putty Won't Bleed

Popular Science, helmikuu 1950

If you have trouble with ordinary putty "bleeding" through your paint and showing up as yellow spots, try a homemade putty that is free of this trouble. Into a small can of white lead stir some powdered whiting. Add a little at a time until the mixture has the consistency of putty. The whiting can be worked best with a spatula or knife.
- Joseph E. Bird, Carrollton, ill.

Blackboard-Paint Formula

Popular Mechanics, marraskuu 1951

As blackboard paint made from the following formula can be used on almost any smooth surface, it is especially suitable for painting a section of a shop wall on which bulletins, production notations, etc., can be chalked. To make the paint, mix lampblack, 2 oz., fine pumice stone, 8 oz., boiled linseed oil, 16 oz., and enough turpentine to make four pints. When applying the paint several coats will be required. Let each coat dry and then sand it smooth before applying the next.

Frank M. Butrick, Jr., Alma, Mich.

Easily Handled Airbrush Colors Provided by Clothing Dyes

Popular Mechanics, huhtikuu 1950

Inexpensive and easy to handle, packaged clothing dyes provide excellent colors for airbrush work. The dye solution should be mixed about ten times as strong as that used for dyeing fabric. However, the solution can be thinned as desired and the tint, of course, controlled with the airbrush. As these colors are transparent, various hues can be obtained by using only the primary colors, white or light-colored backgrounds giving the best results.

"Painting" Lake ice Black Lengthens Shipping Season

Popular Mechanics, huhtikuu 1950

By coating the ice-covered Great Lakes with black powder or liquid, scientists at Armour Research Foundation hope to open them to shipping weeks earlier each year. The black "paint" increases the absorption of the suns's heat. Still being sought is a cheap material that will accomplish this without causing water pollution.

26.5.10

Myytäwänä (ilmoitus)


Sanomia Turusta 52, 24.12.1862


Laakerimarjoja, Lyneburgin woisuoloja;
Wärejä, niinkuin Berlinin-sinistä, karmosinilakkaa, kruomikeltaa, fernbokkaa, indigoa, keisarinwihriää, mengeliä,
Porosarwen-liimaa, 4 tuum. rautanauloja helpolla hintaa myypi
P. F. Sibelius
entisessä Kingelinin talossa.

Odds and Ends.

Kiplinger's Personal Finance, helmikuu 1950

Radioactive atomic materials are now used to speed up textile dyeing so that workers can dye more fabric than normally...

Flat Paint on Radiators increases Heat

Popular Science, lokakuu 1946

Better radiation, and consequently more heat, can be coaxed from your radiators this winter by repainring with flat wall paint. A bulletin from the National Bureau of Standards states that nonmetallic flat paint is 16 2/3 percent more effective on radiators than metallic paints such as bronze or aluminum. And to make it easier, so you won't have to scrape off old paint, only the top coat influences radiation.

The color of the paint also has its effect on heating efficiency, with white giving off most heat. Cream, red, gray, yellow, black, aluminum (color only), and brown then follow in the order named.

All-Purpose Aluminum Paint Resists Heat and Acids

Popular Mechanics, huhtikuu 1932

Resisting heat and acids, an aluminum paint intended to protect wood, metal, fabric and stone is on the market. The paint is moisture-proof and withstands all weather elements. Surfaces coated with the liquid reflect between sixty and seventy per cent of the total light that falls on them, brightening up interiors. The coverage is said to be twice that of ordinary paints.

Children Prefer Red Colors And Grown-Ups Blue

Popular Mechanics, huhtikuu 1932

Red is the favorite color of infants, and the average baby will give a red toy preference over yellow, blue or green, which follow red in the order named. This is the conclusion of a psychologist who conducted a series of color experiments with children. As they grow older, they continue to prefer red until they reach school age when a preference for blue asserts itself, yellow dropping far from the scale. in adults, the general preference for blue is very strong, with yellow even lower as a choice color. The tests to show that color likes and dislikes are modified by age also indicated that infants respond to colors when only three months old.

Color, Not Odor, Of Flowers Attracts Butterflies

Popular Mechanics, huhtikuu 1932

It is the color, and not the odor, of flowers that attracts butterflies. This was proved in tests in Germany where paper flowers were scatered in a garden with blooming ones. it was found that the insects settled indiscriminately on both kinds to seek food. The experiment further revealed that different species displayed preferences for special colors, some yellow and blue, others blue and purple, but none of them was attracted by green.

Colored Furs

Kiplinger's Personal Finance, elokuu 1955

Colored furs might turn out to be a sensation, the furriers are saying. New dyeing techniques have produced such colors as orange flamingo, hyacinth blue and blush pink, as well as charcoal grays and browns, toast, sapphire, oyster white, oyster beige and something called café au lait.

White Paint is New Weapon in War on Barnacles

Popular Science, marraskuu 1933

Barnacles, those under-water stowaways that cost American shipping more than $100,000,000 every year, are now in the scientific spotlight. Through novel tests and intensive under-sea searches, experts hope to banish this costly pest.

For more than three years, Dr. J. Paul Visscher, of Western Reserve University, has been studying the barnacle in its natural habitat. Trips under tropical seas were made, the hulls of hundreds of ships inspected, and thousands of ship-fouling specimens collected. During his studies he has found and identified more than twenty-five types of barnacles. Some are smaller than a pinhead, others larger than a pigeon egg.

Dr. Visscher's battle agains the barnacle marks the resumption of an age-old fight. For centuries these hard-shelled creatures have fastened themselves to ships' hulls and ridden free, stealing power and consuming speed. in tests, a barnacle-infested hull often wasted as much as one-third of a ship's fuel supply.

Mariners the world over have tried again and again to combat these acorn-shaped relatives of the lobster. The ancient Romans sheathed their ships in lead and copper and sixteenth-century sailors devised queer coatings of hair and pitch. But barnacles continued to accumulate. Even the poison film of modern antifouling paint fails to control them and keep hull free of them.

On small ships, barnacle growth often weighs hundreds of pounds. Occasionally, a vessel is found whose exterior cargo weighs more than three hundred tons. To remove this outer skin, the ship must be drydocked, scraped by hand, and finally repainted. in the case of giant ships such as the Leviathan, this procedure, a semi-annual occurrence, costs its owners more than $50.000.

During one of his adventurous trips below the sea, Dr. Visscher noticed a peculiar fact. Dark objects in shaded, under-water dells invariably harboned larger barnacle growths than rocks and surfaces of a lighter color. Barnacles, it seemed, shunned the light.

The investigator placed sample specimens of tile and wood along the ocean bed near his seaside laboratory. Some were painted white, a few red, and others black. after seven days, the test panels were removed and the barnacles that had formed were grouped, identified, and counted. in each case, the growth fastened to the dark-hued objects greatly out-numbered those on the lighter surfaces. The red panel contained more barnacles than the white, and the black as many as the red thus indicating a color preference.

Later, Dr. Visscher experimented with poison plants. Panels of wood and tile coated with antifouling films were placed in sea water under the same conditions. in thirty days, the test panels were almost entirely coated with barnacle shells. Only through the use of light-colored surfaces was the accumulation of barnacles effectively controlled.

Laboratory tests produced similar results. The eyes of the young barnacle, it was found, although sensitive to the blue-green light of the spectrum are not affected by the ultra-violet portion. in the blue-green glow under the surface of the sea, young barnacles shun the light and prefer the dark objects.

Thus science has laid plans for an attack on barnacles. Now chemists and paint experts are striving to develop light-colored paints that will stand up in salt water and soda, white-hulled ships may rob the barnacle of its costly sting.