31.1.09

Wärilliset sukat

Karjalatar 67, 25.8.1886

Wärilliset sukat owat jotensakin yleiseen käytännössä ei ainoastaan naisilla ja lapsilla waan miehilläkin. Tosin ne saattawatkin olla siewän näköiset ja somat kyllä, mutta eiwät ole aina aiwan waarattomat. Sillä useimmin on niiden wäri myrkkysekaista ja waikuttaa niin haitallisesti jalkojen terweyteen. Sangen usein ilmauntuu jaloissa ihokipuja ja joista sitten kosteutta, wilustumista, reumatismia y.m. syytetään, arwaamatta että sukkien wäri on koko waiwan waikuttanut. Pidettäköön waan muutamia päiwiä värittömiä tahi viattomilla kaswiaineilla wärjättyjä sukkia, niin koko
kolotus häwiää aiwan itsestään. Hywin waarallisia ja walitettawasti halwan hintansa wuoksi enimmän käytettyjä owat aneliinisekaiset wärit, joita siis olisi sukissa kaikin mokomin kartettawa, kertoo Inkeri.

Recent Foreign Inventions. Coating and Ornamenting Zinc.

Scientific American 47, 7.8.1852

The following are the leading features of a patent recently granted in England to Francis H. Greenstreet, and which is selected by us from the London Mechanics' Magazine:-

These improvements consist in coating and ornamenting zinc or zinced surfaces by means of acids, alone or combined with other matters capable of acting chemically on the surfaces. The solution used may be applied by sprinkling, dapping, spreading, or marbling; and the surfaces coated are capable of further ornamentation by painting, which may be done with common oil colors. Among the preparations which the patentee recommends for coating and ornamenting zinc or zinced surfaces, are the following: -

1. Muriatic acid diluted with water to a strenght of 1*114. The coating produced by this solution is of a light ash color.

2. Chrome yellow, ground fine with soft water, and mixed with preparation 1 to a liquid consistence. This gives a yellowish grey color.

3. The pigment known as "mountain or Saxony green," mixed gradually with preparation 1 to a thing paste, and stirred till effervescence ceases. This produces an iron grey color tinged with green.

4. White lead, ground fine with soft water, and mixed with preparation 1, produces a grey coating. Where expense is not an object, Kremnitz white may be used instead of the white lead.

5. Flour of sulphur ground fine with water and mixed with preparation 1. This mixture gives a yellowish white coating.

6. Butter of antimony may be mixed with the before-mentioned preparations. When used alone it produces a black color, but when mixed, does not affect the color of the preparation with which it is used. It produces a good ground for subsequent painting or other application.

7. Butter of antimony diluted with distilled water. This produces a fne coating, resembling in color India ink.

8. Butter of antimony mixed with spirits of turpentine. This preparation, when applied alone, produces a black color; it may have pigments of different kinds mixed with it, and the effect will then vary according to the nature of the color employed.

The surfaces adter having been coated by the means above mentioned, and further ornamented, if thought desirable, should be protected by a coating of varnish. Copal varnish may be used for this purpose; but the patentee recommends the used of wax, or mixtured sontaining wax, as this substance is an effectual preservative against oxidation, and easily renewed or kept in good condition.

Kuolema wihreän wärin kautta.

Suomalainen Wirallinen Lehti 7, 16.1.1873

Wbl'ille kirj. Kokkolasta, että nimismies Waselius'en 4 wuotias tyttö menneen wuoden wiimeisenä päiwänä kuoli myrkytettynä siitä, että lapsi oli juonut wähäisen siitä wedestä, johon hän wärilaatikostaan oli sulattanut wihreää wäriä.

Murhepukuja.

Suomalainen Wirallinen Lehti 7, 16.1.1873

Kiinassa murehditaan kuolleita walkoisella wärillä; Syriassa, Kappadokiassa
ja Armeniassa sinisellä, joka merkitsee, että tuonne siniseen taiwaasen wainajata toiwotaan; Egyptissä keltaisella, joka wiittaa kaswien kellastumiseen niiden lakastuessa; Etiopiassa wiheriällä, tarkoittaen maata, jonne ihmiset tulewat kuoltuansa; Europassa murehditaan mustalla wärillä, joka onkin sopiwa, se kun ei ole muuta kuin walon puute.

Synthetic Chemistry - - - Ultramarine.

Scientific American 16, 3.1.1852

There are two very distinctive processes in chemistry, viz., analytic and synthetic; the former takes a quantity of matter and resolves it into its original elements; the latter takes those original elements, combines them together and makes up the resolved quantity of mater into its first form and quality in every sense. It may be supposed by many that if a chemist can resolve any wuantity of mater to its original elements - analyse it - he can easily combine them by synthetical chemistry. This has been done in many instances and with many compounds. Water can be thus treated but many substances elude the genius and skill of the chemist to treat synthetically. The laws of synthetical chemistry are not so well understood as those of analysis, and perhaps never will.

In no single instance has chemistry witnessed a greater triumpg of synthetic skill, than in the formation of lapis lazuli. This mineral had been known and used by ancient artists away back in the days of Egyptian and Grecian glory, and it had come down as the most beautiful azure color ever discovered. It remained unchanged by exposure to air or fire, and it maintained its sky blue brilliancy on the canvas, undimmed for centuries. This mineral was very dear, and previous to 1820, it was all obtained in China and Siberia. At the time mentioned, common ultramarine sold for 30 dollars per ounce, and the best quantity for upwards of $100 per ounce. This substance was analyzed and was found to be a compound of silica, alumina, sulphur, and soda, with a trace of iron. These were colorless substances, and for a long time the coloring principle eluded the grasp of the chemist. At last M. Guimet, a chemist of Lyons, France, devoted his attention exclusively to try and make artificial lapis lazuli - ultramarine. He was encouraged by the offer of a reward of 6,000 francs by the Society of Encouragement in Paris. He gave up the idea of searching for a hidden coloring principle and tried experiments with colorless substances. He succeeded, and for a long time kept his secret, and sold his ultramarine at $11 per pound. The process was afterward discovered by ther chemists in Paris, (Gmelin and Robiquet) who published the mode of making it. This beautiful pigment is now sold as low as a few dollars per pound, and a quality as good as the second quality of the old lapis lazuli, which sold for $35 per ounce, can now be purchased for a few shillings per pound. Mr. Guimet was an exhibitor at the Great Exhibition and was awarded a Council Medal for his useful discovery. He states that it may be made by rapidly igniting a mixture of equal parts of silica, carbonate of soda, and sulphur, adding a sufficient quantity of the solution of soda to dissolve the silica. The result of this is a bluish green mass, which when burned in the air becomes the beautiful azure ultramarine.

Muutama sana Suomen maan puista. Raita.

Sanomia Turusta 12, 10.6.1851

(Jatko 3:ta— 11:ten n:roon.)
Raita.
(Salix caprea.)


Raita hywäksyy lauhkeata ja märkämäistä sawimaata, mutta kaswaa kuiwaläntäsellä ylänkö-maallakin. Nuorena on se muita puita rajukaswusempi. Luonnostansa on se pehmonen, mutta kuitenkin sitkeä ja nikkarin käsialoiksi soweljaampi kuin muut pajupuut. Sitä sopii kaswattaa tienwierillä, wainioiden ja niittyjen ympärillä, eritoten niillä paikoilla, joissa kimalaisia eli mesiäisiä elätetään; sillä ne rakastaawat raidan kukkia, jotka oitis kirren lähteissä puhkeewat.

Raitaa kaswatetaan siemenestä, joka tuleentuu Kesäkuussa, niin myöskin wesasta, ja seipään tawalla oksasta taikka haarasta; mutta jos sitä kuiwalle paikalle istutetaan, niin pitää kuoppa, johon se istutetaan, täytettämän hywällä höllällä mullalla ja useasti kasteltaman. Lihawassa maassa jätettäköön 2 taikka puolenkolmatta, mutta laihassa 3 taikka 4 kyynärää kunkin puun wäliä.

Seipäinä istutettalvia haaroja otettakoon 5:den ajastaikasesta raidasta, jonka lalwa pitää oleman katkastu paria wiikkoa ennen kirren lähtöä. Haarat walittakoon suoria ja wihriäis-kuorisia; sillä roso- ja harmaa-kuorinen ei kelpaa, jonka wuoksi se paikka on pois hakattawa. Ne karsitaan ja katkastaan ylisestä päästä niin paljo, että jääwät 4:jän taikka 5:den kyynäräisiksi; sitte pistetään niiden wahwa pää weteen niin pitkältä kuin maahan istuttaa aiwotaan, jossa liotkoot niin kauan että oksan nypyt walkeneewat, jollon ne oitis istutettakoon; sillä jos ehtiiwät puhjeta ja sitte katkeewat, niin ei puu enää juurru. Samalla lailla käy myöskin, jos istuttaissa kuori halkee taikka lähtee. Wedessä liotus ei ole tarpeellinen, jos istutettawan seipään molemmat päät kastetaan sulattuun pikiin, joka estää sen mätänemästä. — Kuiwaan maahan istutettakoon sywemmälle kuin märkään; ei kuitenkaan kumpaankaan kolmea taikka neljää korttelia sywemmälle. Puun pikasemmasti juurtumiseksi katkastakoon puun lalwaan asti joka kuukausi siihen tulleet oksan alut, ainoastansa kymmenkunta jätettäköön lalwaan kaswamaan. Wiiden wuoden perästä saadaan wasta lalwa katkasta, ja sittemmin joka 3:mas taikka 5:des wuosi. Wikaantuneita oksia ei saa puuhun jäädä; ne katkastakoon wilten. — Oksia istutettakoon puolen kyynärän sywyyteen ja puolenkolmatta kyynärän päähän toinen-toisistansa. Niiden tulee olla yhden taikka kahden wuotisia, kolmen korttelin mittasia, wilten poikki leikattuja ja ylisestä eli lalwa-päästä koko pehmonen osa poiskatkastu. Istutuksen aika on aikakin kewäällä.

Tällä lailla istutetaan, sekä haaroista että oksista, kaikkia muitakin pajupuita, nimittäin: halapajuja, hanhenpajuja, wironpajuja (piili-puita) j.n. e. Samaa luontoa on paattain (paattama) elikkä pajatsin, pajakka, pajakas, jonka tähden emme myös niistä nyt erittäin mitään puhukkaan.

Raidan-lehtiä syö karja. Kuori kelpaa nahan parkiksi, ja jauhoksi eli pulweriksi pienennettynä käytetään sitä kiinan werosta wilutaudin lääkkeeksi. Sitä nautitaan wiluttamattomana aikana kahdeksasosa taikka neljäsosa luodia joka kolmas taikka neljäs tunti. — Weitsi saadaan teräwäksi raitaan hiomalla. Raidan-kääpä tulee wakewältä ja sanotaan waatteisiin pantuna estäwän niistä koit.

(Jatketaan.)

To Dye Good Black.

Scientific American 25, 8.3.1851

Rub a brass kettle with soft soap, turn upside down in a warm place twenty-four hours, then fill with soft water, rubbing the verdigris from the kettle into water. Put your logwood in a bag and soak in a warm place several hours. Put your cloth in wet, and boil gently two hours or more, airing constantly and stirring well. Wash thoroughly before dyeing. - [Exchange.

[This receipt will never dye a black, although the goods were boiled for a year in the logwood. To dye a black on wool, first have the goods clean, then boil them in an iron or copper vessel, along with three ounces of copperas and one of the sulphate of copper, to the pound of goods for about one hour. After this they should be taken out, quickly handled and dried and well dripped and boiled in a solution of logwood at the rate of half a pound to the pound of goods, for about hne hour, after which they should be taken out, well dried and washed. This makes a blue black. If some fustic is used along with the logwood, the color is made a jet black. If the color be grayish, it wants more logwood, if brown, it has too much logwood. The logwood should be in a bag, or else boiled in a separate vessel, and the liquor only used. This will dye woolen yarn and cloth. The bichromate of potash is now used in place of the sulphate of copper. It makes a good and fast black and is an excellent mordant for white goods, but is not suitable for dyeing goods that may have had some other color. The receipt we have given will re-dye old goods. The goods should be well stirred and not crowded too close in the boiler. If not quickly handled when taken out, they will be wrinkled and consequently spoiled in a measure, for wrinkles are not easily taken out. Silk and cotton cannot thus be colored black.

23.1.09

Värjäysohjeita.

Hämeenlinna 1938.
Suomalainen Kirjapaino Osakeyhtiö.

Kirjan Coloriastolle lähettänyt Martti Kujansuu.


Villalangan värjäys.

Käsiteltävänä puhtaita lankoja.

Langat kastellaan lämpimässä puhtaassa vedessä, käännellään 10-15 min.

Väriliemen valmistus: Veden lämpö 40-60° C, siihen sulatetaan 15 % glaubersuolaa, 2-3 % Eulan neu, 1-2 % etikkahappoa (80%). Lankakiloa kohti 20 litraa vettä (vähintäin 15 litraa.)

Lankoja käännellään tässä liemessä kolme kertaa, nostetaan ylös, kaadetaan väri, joka on ensin kiehuvassa vedessä sulatettu, sihdin läpi samaan liemeen, ja sekoitetaan hyvin. Langat lasketaan liemeen, käännellään uudelleen 3 kertaa. Liemi kuumennetaan hitaasti kiehuvaksi, kun on 10 min. hiljalleen kiehutettu, lisätään 1-2 % etikkahappoa. (Langat nostetaan aina ylös kun aineita lisätään.) Keitetään vielä 3/4 - 1 tuntia. Värjättäessä kromiväreillä on kromkali nyt lisättävä. Langat nostetaan ylös. 1/3 liemestä lasketaan pois, lisätään 1/3 kylmää vettä, lämpö on laskenut 100 asteesta 75-80 asteeseen, jotta kromkali pääsee paremmin vaikuttamaan, kei-

[2]

tetään vielä 30-45 min, minkä jälkeen langat ovat valmiit huuhdottaviksi, joka tehdään vähintäin kahdessa kylmässä vedessä.

Jos ennen kromkalin lisäämistä, 40-60 min., keittämisen jälkeen väriliemessä on vielä väriä, saadaan väri tarttumaan lisäämällä 1 % rikkihappoa; keitetään kunnes kaikki väri on tarttunut lankoihin. Kromkalia ei saa panna väriliemeen ennenkuin kaikki mahdollinen väri on saatu lankoihin kiinni, muuten väri lähtee hankaamalla.

Rikkihappoa ei saa poistetuksi langoista ainoastaan huuhtomalla puhtaassa vedessä, vaan on käytettävä Natriumacetatia, joka poistaa ja tekee rikkihapon vaarattomaksi, käytetään 0,5-1% natr. acetatia ensimmäisessä huuhteluvedessä, minkä jälkeen huuhdotaan vielä yhdessä vedessä. Natr. acetatia on saatavissa rohdoskaupoista.

Huom. Keittosuolaa ei saa käyttää glaubersuolan asemasta, sillä se muodostaa värjättäessä etikka- ja rikkihapon yhdistyessä kloria. Keittosuola sisältää kemiallisesti sidottuna Natrium + Klor.

Natr. acetatia voi valmistaa itsekin seuraavalla tavalla:

100 gr sooda calc. sulatetaan
500 cm3 kiehuvaan veteen, lisätään
1000 cm3 kylmää vettä, johon sekoitetaan 110-120 cm3 etikkahappoa, 80 %, hitaasti kaataen

[3]

Tästä syntyy 10 % natr. acetati-liuos, jota käytetään 1-2%.

Kaikki prosentit lasketaan kiloainemäärästä ja grammat sekä cm3 1 vesilitraa kohti.

Huom! Epätasaisen värin saa tasoitetuksi lisäämällä 30-50 % glaubersuolaa väriliemeen (ennen kromkalia).


Villalankojen pesu ennen värjäystä.

Ne voidaan pestä monella tavalla, käytännöllisimmät ovat:

Hyvin rasvaisia lankoja varten:

40-45 C
3gr mäntysuopaa 1 vesil. kohti
0.5 gr sooda calc. 1 vesil. kohti

Tämä ainoastaan karkeille langoille (mattolangat).

40-45 C
3% ammoniakkia
+,5 % sooda calc tai soodan tilalle
0,5 gr Igepon TS.

50-60 C
0,5-1 gr Igepon TS ja
0,3% sooda calc.

Vähemmän rasvaisia lankoja varten:
40-50 C
2-3% ammoniakkia tai
0,5 -1 gr Igepon TS.

45-60C
0,5-1 gr Igepon TS.

[4]

Pesuaika on kaikissa 20-30 min. Huuhdotaan kahdessa 35-40° C lämpöisessä vedessä, lankoja käännellään varovasti etteivät vanuisi.


Puuvilla-, kiilto- (Merc.), tekosilkki-, (ei luonnonsilkki) ja pellavalankojen värjäyksestä.

Ennen värjäystä: Keittämättömät puuvila- ja pellavalangat pestään keittämällä vedessä, johon on pantu
(1)-2 gr soodaa 1 vesilitraa kohti
0,5 % Nekal trocken (% on lankamäärästä laskettava.)

Esim.:
100 litraa - 100-200 gr soodaa.
10 kg lankaa - 40 g Nekal trocken'ia.

Kiiltolangat keitetään:
0,5-1 gr Igepon TS ja
0,5-1 gr soodaa, calcinoit.
yhtä vesilitraa kohti

taikka

2-3 gr Marseille-saippuaa 1 vesilitraa kohti.

Tekosilkki pestään 75-85° C vedessä, johon on pantu
0,5-1 gr Igepon TS tai
2-3 gr Marseille-saippuaa 1 vesilitraa kohti.

[5]

Kasvikuituisien lankalaatujen värjäys Indanthren-väreillä,

mitkä ovat kestävimmät tähän asti valmistetuista väreistä.

Esim. 1 kimppu = 4,5 kg kiiltolankaa,

60-(65) l vetävään saaviin 55° C lämpöistä vettä (80 l jos värjättävänä on puuvillalankoja)
7 cm3 lipeää 40 ast. Bè 1 vesil. kohti = 420 cm,
2m5 gr hydrosulfitia 1 vesilk. kohti = 150 gr.

Puolet lipeästä ja hydrosulfitista on käytettävä värin sulattamiseen n.s. pääkyypissä.

Esim. 20 gr väriä.

Pääkyyppi
2 litraa 55-60° vettä
+ 210 cm3 lipeää ja
75 gr hydrosulfitia kauz. pulv.

Väri sulaa 10-15 minuutissa, minkä ajan pääkyyppi saa seistä, jolloin toinen puoli lipeätä ja hydrosulfiti pannaan saaviin ja sekoitetaan, tämän jälkeen pääkyyppi lisätään saaviin sihdin lävitse.

Lankoja käännellään alussa 4-5 kertaa nopeasti, sitten aina kerran joka kolmas minuutti 40-60 min. ajan, jolloin värjäys on valmis.

Langat nostetaan ylös, niiden annetaan seistä kunnes ovat hapettuneet tasaisiksi (kestää 15-20 min.), sen jälkeen huuhdellaan: 1) kylmässä vedessä, johon on pantu 0,2 cm3 rikkihappoa (96% = 66° Bè)

[6]

1 vesil. kohti, 2) kylmässä vedessä ja 3) kylmässä vedessä jokaisessa 4-5 kertaa käännellen.

Huuhtelun jälkeen keitetään langat ½ tuntia saippuavedessä, jossa on 2-3 gr Marseille-saipp. 1 vesil. kohti tai 0,5-1 gr Igepon TS + 0,5 soodaa calc. 1 vesilitraa kohti.

Jälkinmmäistä tapaa on käytettävä kiilto- tai silkkilankoja keitettäessä (kiilto säilyy).

Huuhdotaan 1) 40-50° C lämpöisessä vedessä, 2) kylmässä vedessä, langat ovat valmiit kuivamaan ripustettaviksi.

Huom! Jos ole ole Beaumè (Bè) areomittaria saatavissa, valmistetaan 40° Bè lipeäliuos siten, että +,6 litraan vettä sekoitetaan 0,5 kg causticsoodaa (lipeäkiveä).

Keitto- tai glaubersuolaa käytetään myöskin Indanthr-värjäyksessä värin kiinnittämistä varten, silloin kun värjätään 30 tai 50° C lämmöllä.

Indanthren-kyyppivärit jaetaan kolmeen ryhmään sen mukaan missä lämpötilassa kyyppiväri parhaiten tarttuu värjättävään aineeseen.

Ryhmät eroavat toisistaan siinä, että käytettävä lipeä - hydrosulfiti - ja suolamäärä vaihtuu riippuen väriliemen lämmöstä ja värin tummuudesta.

(Katsokaa apuainetaulukkoa seuraavalla sivulla.)

[7]

[Sivulla olevan taulukon tiedot muokattu eri muotoon]

Apuainemäärätaulukko

Lämpö (N) 60° C
Käytettävä lipeämäärä: 1 vesil. k. . . . 8-145 cm3
Voimakkuus 40° Beaumè (areomittarilla) (IN=60° C. Special tarvitaan 50% enemmän lipeää

Käytettävä hydrosulditimäärää: 1 vesil. kohti
a) vaaleille väreille: (1,5)-2 gr
b) keskiväreille: 2-3 gr
c) tummille väreille: 3-4-(6) gr

Ei suolaa

Värjäys-aika 25-45 min


Lämpö (IW) 50-45° C
Käytettävä lipeämäärä: 1 vesil. k. . . . (4)-6-8cm3

Käytettävä hydrosulditimäärää: 1 vesil. kohti
a) vaaleille väreille: (1,5)-2 gr
b) keskiväreille: 2-3 gr
c) tummille väreille: 3-4-(6) gr

Glaubersuolaa krist. 1 vesil. k
tai
(Keittosuolaa ½ mainit määrästä)
a) suunn. 5-15 gr.
b) " 15-30 "
c) " 30-50 "

Värjäys-aika 30-60min


Lämpö (IK) 30-25° C
Käytettävä lipeämäärä: 1 vesil. k. . . . 3-6cm3

Käytettävä hydrosulditimäärää: 1 vesil. kohti
a) vaaleille väreille: (1,5)-2 gr
b) keskiväreille: 2-3 gr
c) tummille väreille: 3-4-(6) gr

Glaubersuolaa krist. 1 vesil. k
tai
(Keittosuolaa ½ mainit määrästä)
½ let. (IW 50-45° C) lisää
a) 7,5 gr. - 22,5 gr. j.n.e.

Värjäys-aika 30-60min

IN = Indanthren Normaali.
IW = " Lämmin.
IK = " Kylmä.

Tietoa jokapäiwäisessä elämässä tawattawista aineista. 12. Intiko (siniwäri.)

Oulun Wiikko-Sanomia 52, 31.12.1852

On erään pensas-kaswin kuiwattu mehu, jota kaswia wiljellään Itä-Intiassa (Aasian maan-osan eteläpuolella), Afrikassa ja Amerikassa. Jo sen nimikin, siniwäri, merkitsee sitä paineeksi eli wärjäysaineeksi käytettäwän.

Saksan väriteollisuudesta.

Kutoma- ja Paperiteollisuus 9/1907.

Artikkelin Coloriastolle lähettänyt Martti Kujansuu.
Kuten tunnettua lienee, hallitsee Saksa suurine väritehtaineen miltei kokonaan maailman värikaupan. Vaan hyvin pieni osa niistä jo tuhansiin nousevista keinotekoisista väreistä ja väriaineista, jotka nykyään kaupassa tavataan, ovat muista maista kotoisin. Ja nekin pääasiallisesti Englannista ja Schweizistä. Tieteellisesti kouluutettuine voimineen tekevät saksalaiset suurine väritehtaineen yhä uusia keksintöjä joka päivä ja voitanee nykyään jo varmana väittää, ettei mikään kansa enään pysty heidän kanssaan tässä asiassa kilpailemaan. Siksi syvälle on kemia ja sen kannattama kemiallinen teollisuus iskenyt juurensa saksalaiseen maaperään. Kun näin on, ei kumemksittane sitä tiedonantoa, että Saksan väriaineteollisuus nykyään jakaa osinkoa, jota vaan harvat teollisuusalat kykenevät näyttämään. Niinpä Elberfeldissä sijaitseva väritehdas Friedr. Bayer & Co viime vuodelta antoi voittona 36%, 33% vastaan edelliseltä vuodelta ja toinen samanlainen jättiläistehdas Badische Anilin und Soda Fabrik Ludwigshafenissä jakoi 30%, 27% vastaan edellisellä kerralla. Puhumattakaan pienemistä samanlaisista laitoksista, joiden vuosivoitto vaihtelee 10-30%.

Erehtyisimme, jos luulisimme niiden pääasiallisesti vaan värejä valmistavan. Monet kemiallisen teollisuuden perusaineet niistä saavat alkunsa. Mainittakoon näistä vaan happojen ja erittäin rikkihapon sekä emäksien kuten natriumhydratin valmistaminen. Sekä ne satoihin nuosevat kivihiiliterva-tislaustuotteet, jotka miltei kaikilla elämän aloilla jo sellaisinaan ovat saaneet eri käytäntönsä. Ja milloin joku uusi menettelytapa tai aine onnäyttäytynyt ihmiskunnan teolliselle elämälle välttämättömäksi, ovat väritehtaat panneet kaikki voitavansa liikkeelle viedäkseen inhimillisen neron lopulliseen voittoon. Mieltäkiinnittävin tässä heidän yrityksessään on nykyään typpihapon keinotekoinen valmistus ilman typestä ja hapesta. Tosiasia, jonka onnistuminen ennenpitkään on yhtä mahdollinen ja välttämätön kuin samanen aine on tärkeä ihmiskunnan hyvinvoinnille, olipa sitten kysymys tämän saavuttamisesta teollisuuden tai maanviljelyksen kautta. Sillä kummallekin on typpihappo yhtä välttämätön. Ja kun se luonnon tuote, typpihappoinen natriumi eli Chile-salpietari, joka Chilestä Etelä-Amerikasta saatuna on loppumaisillaan - niin ainakin väitetään - on se valmsitettava keinotekoisesti, sillä sitä paitsi ei ihmiskunta voi olla. Yritykset ovat jo nykyään hyvällä alulla. Ja vesivoimiensa vuoksi joutunee köyhä Norja tämän uuden teollisuusalan pesäpaikaksi. Saksan suurimmat väritehtaat, äsken mainitsemamme Friedr. Bayer & Co ja Badische Anilin und Soda Fabrik sekä väritehdas Aktiengesellschaft für Anilin-Fabrikation Berlinissä ovat ranskalaisten rahamiesten kanssa yrityksen etupäässä. Kun pääoma on noin 50 miljoonaa Sm, saatanee ennenpitkään jotain suuremmoista tähän uuteen teollisuusalaan nähden Norjasta odottaa.

V. M. J. V.

Värjäysten vaalentamisesta tai hävittämisestä.

Kutoma- ja Paperiteollisuus 9/1907.
Artikkelin Coloriastolle lähettänyt Martti Kujansuu.
Kirj. V. M. J. V.

Sattuu usein, että joku värjäys on saatava vaaleammaksi tai vieläpä mahdollisemman vähiin hävitettävä. Sillä jos meillä esim. on ruunivärinen puku tai villakangas, ei siitä muuten mukiin menevää sinistä ole saatavissa kuin hävittämällä ruuni pois tai vähiin. Sama on asianlaita jos tummansinisestä puuvillakankaasta pyrimme kauniin viheriään. Silloinkin on sininen väri saatava vaikutukseltaan heikonnetuksi j. n. e.

Keinoja ylläsanotun päämäärän saavuttamiseksi löytyy moniaita. Mutta niiden sopivaisuus kussakin yksityisessä tapauksessa riippuu ensi tilassa siitä, millainen kudonta-aine kulloinkin on kysymyksessä, mihin uuteen väriin pyritään ja mitä lajia entinen vaalennettava väri on j. n. e.

Reseptikokoelmaa ei siis tästä aineesta ylipäänsä voi antaa, ei ainakaan sellaista, joka joka tapauksessa täyttäisi sen ehdon, että värejä hävittäessä on pyrittävä mahdollisimmassa määrin säästämään itse kudonta-ainetta.

Mutta kyllä osviittoja, mitä näkökohtia asiassa on otettava huomioon, jotta tulos olsii mahdollisimman edullinen siihen päämäärään nähden, johon pyritään.

Kemialliseen luontoonsa nähden voidaan värienhävittähät pääasiallisesti jakaa kolmeen luokkaan happamiin, emäksisiin ja hapettaviin (tai pelkistäviin). Kullakin näistä on käytäntönsä sekä villa- että puuvillavärjäyksiin nähden riippuen tietenkin olosuhteista.

Happamat värien hävittäjät. Näistä on entisajan suureen käyttöönsä nähden ensi sijalla mainittavat eläimelliset hapot kuten viinihappo ja oksalihappo. Varsinaisia värienhävittäjiä ne eivät ole. Mieluummin vaan vaalentajia ja ovat tähän nähden miltei vaarattomia olipa sitten kysymys villasta tai puuvillasta kudonta-aineena. Eritoten on niillä vielä nytkin käytäntönsä silloin kuin n. s. puuvärit kuten katechu, blauholz (sinipuu), rotholz (punapuu) y. m. ovat kysymyksessä. Pieni lisä suola tai rikkihappoa antaa niille vielä paremman tehon. Tavallisimmin käytetään tällöin villakankaita varten 3% oksalihappoa ja 4% rikkihappoa sekä 60° c lämpöä. Kun puuvillakangas on kysymyksessä, ovat määrät pienemmät.

Happamiin värinhävittäjiin kuuluu vielä salpietarihappo joko yksinään tai yhdessä suolahapon tai rikkihapon kanssa. Itse asiassa perustuu sen käyttö hapettavaan vaikutukseensa, vaan viemme sen selvyyden vuoksi tähän luokkaan kuuluvaksi.

Siitä ei ole värinhävittäjänä paljon sanottavaa. Ei ainakaan silloin kuin puuvilla kudonta-aineena on kysymyksessä. Sillä siihen nähden on sitä taidolla käsiteltävä. Taitovillaan (saks. Kunstwolle) nähden, silloin kuin varsin tummat ja samalla kasvisyyjätteet siitä on jävitettävä, on sillä vielä varsin suuri käytäntönsä. Kuitenkin on tällöin huomattava, että värjäys ei milloinkaan kokonaan häviä, vaan jaa keltaisena jäljelle. Ja siis ei sovi silloin kuin villa on siniseksi saatava.

Siinä tavallisimmat suoranaisesti happamaan luokkaan vietävät värien hävittäjät. Ennenkuin seuraavaan luokkaan rupeamme, on mainittava, että happamien värienhävittäjien kudonta-ainetta hävittävä ominiaisuus merkillisellä ja selittämättömällä tavalla voidaan suuresti lieventää, lisäämällä hauteeseen jotain tehotonta suolaa kuten ruoka-, glauber-, kelkero- tai klorkalsiumisuolaa. Ja kuitenkin jää itse hapon vaikutus hävitettävään väriin nähsamaksi, - mutta kudonta-aine säästyy. Vaikkapa happoa otetaan 10-15% kudonta-aineen painoon nähden.

Emäksiset värienhävittäjät. Näihin kuuluu sooda ja saippua. Ovat käytännössä sekä villa- että puuvilla kudoksiin nähden. Ja perustuu niiden käyttö värienjävittäjinä siihen tosiasiaan, että jotkut keinotekoiset värit soodassa ja saippuassa löytyvän natriumi metallin kanssa tekevät veteen liukoisia yhdistyksiä, jotka irtautuvat veden mukana kudonta-aineesta. Vaikkakin lipeä yleensä on villan pahimpia vihollisia, ei 5% sooda yhdessä 2% saippualiuoksen kanssa sitä heikennä, vaikkapa lämpömäärä nostetaan kiehumapisteeseen saakka. Kuitenkin on heti sanottava, että eri villalajit suhtautuvat tällaiseen hauteeseen eri tavalla. Asia on siis kokeilulla tutkittava. Ja edullisinta on olla aina varovainen. Kaikissa tapauksissa on toimitusta seuraava hyvä viruttaminen ja kudonta-aineeseen jääneen lipeä-aineen tehottomaksi tekeminen hapolla.

Emäksisiin värien hävittäjiin kuuluisi vielä natriumi superoksidi (ylihappinen natr. happeuma). Korkean hintansa vuoksi voimme sen kuitenkin lähemmiltä puheilta sivuuttaa.

Hapettavat (tai pelkistävät) värienhävittäjät. Nämä ovat käytännössä tärkeimmät ja moninaisimmat. Ja perustuu niiden teho värienhävittäjinä siihen tosi asiaan, että ne hapettavat (tai pelkistävät) värit värittömään muotoon ja irtautuvat nämä sellaisina kudonta-aineesta.

Ikänsä ja suuren käytäntönsä puolesta on näistä etusijalle saatava bikromatit, jotka rikkihappoisessa liuoksessa kykenevät miltei kaikki värit kudossyistä hävittämään. Värintummuuteen nähden vaihtelee bikromatinmäärä 2-5%, rikkihapon 3-5% laskettuna kuten aina kudonta-aineen painoon nähden.

Vaikkakin tätä menettelytapaa poikkeustapauksessa voi käyttää puuvillavärjäyksiinkin, on se etusijalla villalle sopiva. Ja mikäli kokemus on osoittanut, auttaa kuparivihtrilli hauteessa suuresti sen tehoa. Lausuaksemme samasen hauteen suhteet keskimäärissä tulisi se siis olemaan:
4% - natriumibikromatia
4% - kuparivihtrilliä
4% - rikkihappoa 66° Bé-

Ja milloin erikoinen kudonta-aineen sääliminen tulee kysymykseen sopii rikkihapon sijasta käyttää oksalihappoa.

Tunnin keittoa tässä hauteessa ei kestä juuri mitkään värit. Ja on talla menettelytavalla se etu, että villa samalla tulee peitatuksi ja on samalla valmis värjättäväksi millä peittavärillä tahansa.

(Jatketaan.)

Värjäyksen tietopuolta.

Kutoma- ja Paperiteollisuus 9/1907.
Artikkelin Coloriastolle lähettänyt Martti Kujansuu.
Kirj. V. M. J. V.

On paljon kiistelty siitä, mitä värjääminen olemukseltaan oikeastaan on. Ja yhä vieläkin kiistellään. Mutta miten sitten aina todellisuudessa lieneekin, siitä ainakin jo oltanee yhtä mieltä, että suurena ja vaikuttavana tekijänä värjäämisessä on värjättävän aineen ja värin kemiallinen taipumus. Ja ainakin silloin kuin kudonta aineista on kysymys. Jos tämän tosiasian pidämme mielessä ja tiedämme, että meitä ympäröivät aineet kemiallisessa mielessä voidaan pääasiallisesti jakaa kolmee toisistaan jyrkästi eroavaan luokkaan nim. happoihin, emäksiin (lipeäaineisiin) sekä näiden yhtymästä syntyneisiin suoloihin, kykenemme jo jonkinlaisen kuvan luomaan väri ja kudonta-aineiden suhteesta toisiinsa värjättäessä. Käytin sanaa "jonkinlaisen", sillä tämä käsitystapa värjäyksen luonteesta täyttää vaan osaksi ne monet aukot, jotka värjäämisen olemuksessa ovat kiistantalaisena.

Jos siis pidämme mielessä, että eläimelliset kudonta-aineet kuten villa, silkki y. m. kemiallisessa mielessä ovat luonteeltaan sekä happoisia että emäksisiä, kasvikudonta-aineet taasen neutralisia eli n. s. suolankaltaisia, voimme väriaineet jakaa kuuteen toisistaan eroavaan luokkaan, jotka osaltaan perustuvat ylläsanottuun ainejaotukseen. Nämä olisivat:

Happamat värit. Kuten jo niiden nimikin osoittaa, ovat ne luonnostaan happamia. Ja kun näin on, on niillä taipumus yhtyä niihin kudonta-aineisiin, joilla on emäksinen luonne. Näitä ovat, kuten äsken sanoimme, eläinkunnasta saatavat villa, silkki y. m. kudontaraaka-aineet. Ja siksipä happamat (Säurefarbstoffe) värit näitä hyvästi värjäävätkin. Mutta kasvikudonta-aineita kuten esim. puuvillaa ei ollenkaan, koska tämä kemiallisessa mielessä on neutralinen, se on tehoton happamiin väreihin yhtyäkseen.

Happamat värit eivät sellaisinaan kuin ne kaupassa käyvät sisällä vapaita happamia aineyhtymiä, vaan ovat nämä sidotut veteen liukoisiksi suoloiksi. Vasta silloin kuin väriliuokseen tai värihauteeseen pannaan rikkihappoa, etikkahappoa tai jotain muuta väkevästi hapanta ainetta, pääsee väriaineen hapan luonne vapaaksi ja sitoo itsensä jälleen emäksiseen kudonta-aineeseen. Siinä syy miksi kaikki happamat väriaineet värjätään happamissa heuteissa.

Kuten tunnettua on, on happamilla väreillä villan ja silkin värjäyksessä laaja käytäntönsä.

Mainitaksemme happamista väreistä tavallisimmat kaupassa käyvät nimitykset, on meidän tuotava esimerkeiksi: Ponceaux, Scharlach, Echtroth, Naphtolschwarz, Echtblau, Säureblau, Fartrazin, Chinolingelb, Eosin y. m.

Ylimalkaisesti kerrottuna käy happamilla väreillä villan värjääminen seuraavasti: värihauteeseen pannaan 2-4% rikkihappoa (villan painoon nähden) ja 10 % glaubersuolaa ja aletaan värjätä alhaisessa lämpömäärässä, kuumennetaan haude vähitellen kiehumaan ja keitetään 1-1¼ tuntia.

Emäksiset värit. (Saks. basische Farbstoffe.) Näillä on lipeinen, emäksinen luonne. Ovat siis happamien värien vastakohtia. Ja kun villakin on luonteeltaan kuten kaikki eläinkunnasta saadut kudonta-aineet, hapan, kykenee se emäksiset värit itseensä sitomaan. Ja tämä käy ilman minkäänlaisia lisä-aineita värihauteeseen. Jo 30-40&dec; C alkaa väri imeytyä villaan. Lämpömäärässä 80&dec; C on värjäys täydellinen. Emäksisiä värejä värjättäessä ei siis ylipäänsä tarvitse värihaudetta lainkaan kiehauttaa.

Kun kasvikunnasta saadut kudonta-aineet ovat kemiallisessa mielessä tehottomia, eivät emäksiset värit niitä sellaisenaan värjää. Vasta sitten kun niille on sopivalla tavalla saatu happamat ominaisuudet, kykenevät emäksiset värit niitä värjäämään. Käytännössä tapahtuu tämä yleisimmin parkkihappojen avulla, joita esim. yleiseen käytetty tannini on. Kaupassa käyvät emäksiset värit sellaisilla nimillä kuin Rhodamin, Methylen blau, Safranin, Nigrosin, Indulin j. n. e.

Substantiviset värit. Yleiseen sanoen on näillä tehoton luonne kemiallisessa mielessä. Ne eivät siis ole ei happoja eikä emäksiä. Ei ainakaan siinä mielessä kuin näillä edellisiin ryhmiin nähden ymmärrämme. Tosin löytyy kyllä poikkeuksia, jotka ovat luonnostaan happamia ja voitaisiin ne tähän ominaisuuteensa nähden viedä happamien värien luokkaan. Mutta pääasiassa on näille väriaineille ominaista, että ne silti kykenevät tehottomaksi tuntemamme kasvikudonta-aineet kuten esim. puuvillan värjäämään. Ja sen ne tekevät jo sellasiinaan, ilman minkäänlaisia lisäkkeitä värihauteessa. Mutta sopivammin kuitenkin silloin kuin jokin väriainetta saostava suola on saapuvilla. Sellaisina ovat käytännössä ruokasuola, glaubersuola, sooda, potaska, fosforihappoinen natroni, saippua y. m. riippuen värin laadusta, miten mielellään se kuumennettaessa ottaa värihauteeseen pudotakseen. Lisäkkeiden määrä riippuu värjäyksen laadusta ja vaihtelee 10-30 %.

Kaupassa käyvät substantiviset värit benzidini, -diamini, -congo, -thiazoli, -toluyleni, -benzo y. m. värien nimellä. Joskin pääasiallisesti puuvilla värejä, on substantivisilla väreillä - niillä joilla on hapan luonne - myöskin suuri käytäntönsä villavärjäyksessä. Värjääminen käy silloin samalla tavalla, kuin mitä happamista väreistä on mainittu.

(Jatket.)

Ilmoitus (värjäämö)


Karjalatar 42B, 19.10.1883

Väritehtaani kaupassa entisellä paikalla vastaanotetaan värjättäväksi lankaa ja vaatetta. Samassa sekä omassa kaupassani myydään summissa ja vähittäin värjättyä ja värjäämätöintä pumpuli-lankaa. Hyvillä teoksilla ja huokeilla hinniolla toivon yleisön suosioa.
F. Neppenström.

Chrome.

Scientific American 40, 22.6.1850

THE MINING OF CHROME. - A Growing Trade. - We are gratified to learn that the diggers of chrome, in Delaware county, are as busy as the gold diggers in California. One firm has upwards of one hundred hands employed, and are daily shipping the mineral to Baltimore. The proprietors of farms upon which it is found, receive three dollars per ton for washed chrome - and in the rock state it is sometimes worth five dollars per ton. The mineral is found in gread abundance, at various points east of the Mine Ridge, in Lancashire, Chester and Delaware counties, and is all, or nearly all, shipped to Baltimore.

Chrome is not found in the metallic state; its oxyde is a green ochry substance which is generally intermixed with siliceous minerals. Chromic iron (which is the kind above alluded to) is dought after to obtain from it the chromic acid, for the preparation of the beautiful chrome yellow used in painting and dying. It is found tn the Shetland Islands, in Styria, in some part of France, and elsewhere; but is is more pelntiful in the region above mentioned than in any other place we have ever heard of.

Chromate of lead i the same substance as the chrome yellow artificially prepared. When crystalized, its color is of a deep red orange, and when powdered, orange yellow.

[The above is from the Miners' Journal, Pottsville. It is not over thirty years ago, we believe, since a vessel from Baltimore arrived in the river Clyde with a considerable quantity of chrome ore for ballast, which was considered of no more use than common cobble stones. At that time there was only one man in the city of Glasgow who knew its value, and he immediately bought up the ballast for a small consideration, made it into the bichromate of potash, and introduced the beautiful chrome yellow into the cotton printing and dying. The discovery was first made in France, and introduced by the same gentleman, himself a Frenxhman, into Scotland. We will now describe some of the applications of chrome, as employed in the arts:

Chrome Paint. - To make chrome paint, the bichromate of potash is dissolvent in water, and the rate of four parts, (ounces or pounds,) and to that is added three parts by weight of the acetate of lead. This makes a beautiful light yellow precipitate, as the chromic acid leaces the potash and combined with the lead. This is left to settle for some time, when the clear is poured off, and some clean water poured in, then left to settle, and the residue dried. It is afterwards ground and kept in tin vessels to be mixed with oil for house painting, or made into cakes with glue for draughtsmen. It is never used by skilful portrait painters, as it acquires a greenish hue by age. This is very beautiful yellow for house and coach painting.

Chrome Yellow Dye. - Chrome is now used in the woolen dyeing very extensively, for coloring black. It is only a few years since its qualities for this purpose were discovered. We will however only describe its application to cotton. To ten pounds of yarn or cloth, which must be clean and have been boiled, 3 ounces of the bichromate of potash is dissolved and put in one vessel, and 9 ounces of sugar of lead in another - these vessels having as much water in them as will allow the cotton goods to be handled freely therein. They are first well handled in the lead solution for about eight minutes, then squeezed, shaken well out, and handled in the chrome liquor for about the same lenght of time. They are then squeezed out, dried, and run through the first lead solution, then washed in water and dried. With a greater amount of stuff, and handling the goods so as to give them two or three courses, a deeper color will be produced. If the nitrate of lead is used in the place of acetate, a redish yellow is produced. This is a most beautiful yellow. If lime is used along with the lead, a faster color is the result; but great care must be exercised to finish it in clean water, in which is some weak muriatic acid, and then was it well.

Chrome Orange. - For 10 pounds of cotton use 1 lb. 2 oz. of chrome, 2 lbs. brown sugar of lead, and 1 lb. of litharge. Boil the lead, and use a little lime amongst it; then dye in the same way as the yellow, only giving two dips, and using the stuff up at the two separate handlings. The goods should always be well aired out of the chrome; and for the orange, at the last fip, after the cotton has got the chrome, a vessel of clean lime water heated to 206° is kept ready, and the goods run through it, when they at once assume a beautidul orange color. Before they get the lime liquor, they look bad, striped, and brownish; but no sooner do they get the hot lime, than they look rich and evenly. These colors are easily dyed, and these receipts may be of use to many in the cotton region, who do considerable at domestic dying.

Green in cotton is also dyed, by first dyeing it blue with indigo, washing it, and then dyeing it a chrome yellow on the top of the blue.

History and Art of Bleaching.

Scientific American 5, 2.11.1861

A very interesting paper was read upon this subject before the late meeting of the British Scientific Association, by Mr. Henry Ashworth, the substance of which, together with some comments, we herewith present.

The art of bleaching cloth dates from the earliest ages of industrial art. It first commenced in the family, and was accomplished with soap and water, the friction of female hands and exposure to the sun's rays, moisture and the atmosphere. The whitening effecy of the sun's rays upon green cloth sprinkled occasionally with soft water is well known to every good housewife. Previously to the middle of the last century the cotton manufacture was scarcely known. Holland was for many years the bleaching house of England. Webs of brown linen used to be sent by English and Irish weavers to Holland to undergo bleaching, and at the end of the short space of eight months they were returned finished. In 1749, an improvement took place in bleaching by boiling cotton and linen cloth, first in water containing some slacked lime, then steeping it in an alkaline lye, after which the cloth was washed, then steeped in sour milk, and afterward exposed on the grass to sunshine and moisture, called "crofting", for about ten weeks. An improvement was made upon this process by Dr. Home, of Edinburgh, who substituted dilute sulphuric acid for the sour milk. But the greatest improvement made in the art of modern bleaching is due to M. Scheele, a Swedish chemist, who discovered chlorine in 1787, and used it as a substitute for the exposure of the cloth to the atmosphere. The celebrated French chemist, Berthollett, (who is so well known for his treatise on dyeing) by experiments in his laboratory in Paris, soon afterward more fully developed the virtues of chlorine as a bleaching agent, and to James Watt, the inventor of the steam engine, the chief credit is due for the introduction of chlorine into Great Britain. When on a visit to Paris, Berthollett gave Watt information how to generate chlorine, and he described to him its whitening powers. On his return to Scotland, he generated some of the gas and experimented with it in the Bleaching Works near Glasgow, and he ceased not his labors until they were successful. It has been stated that he was the first person who applied chlorine to the practical arts. This bleaching gas was then generated in long bottles and used in a solution of potash. An improvement was made in 1789, upon this process of obtaining and using the chlorine, by Charles Tennant, of Glasgoq, who used a saturated solution of chloride of lime. This invention he secured by patent, but the bleachers and calico-printers of Manchester, England, resisted his patent, on the ground of a flaw in the specification, and they were successful. Subsequently he made the discovery that quick dry lime also absorbed chlorine gas, and this he secured by a carefully drawn up patent, which afterward made him a millionaire. He then commenced the manufacture of chloride of lime, called "bleaching powder", and it was soon used to the exclusion of all other combinations for bleaching, and is so now throughout the world. Chlorine possesses the solvent power of destroying vegetable colors. It is this chemical quality applied to bleaching cotton and linen which has reduced the tedious operations connected with the art from weeks to hours in point of time. And the prices for bleaching have also been reduced in the same ratio, thus benefiting all classes. In 1803, the price charged in Manchester for bleaching and finishing 21 yards of cotton cloth was seven shillings and sixpence (about $1.80), now it is only sixpence (about 12 cents), or one-fifteenth of the price charged fifty-eight years ago.

In preparing cloth for bleaching, if it be intended for calico-printing, its surface nap is singed off; if not intended for printing, however, it need not undergo this process. The first operation consists in boiling the cloth for several hours with milk of lime in a "bucking keer," after this it is washed, then run through a dilute sour of sulphuric acid and water, then washed and submitted to successive steepings in cold chloride of lime liquor and weak sour until it is quite white. This occupies several days according to the strength of the steeps, but by using warm, strong liquors, it may be bleached white in half an hour. This quick process would not be so favorable for the strenght of the fabric. The folloring is a description of the mode of operations pursued at the Lowell (Mass.) Bleach Workd: - 1st. The cloth is steeped for about twenty-four hours in tepid water. 2d. It is passed through a bath of milk of lime (fresh slacked lime and water). 3d. Boiled in lime water for six hours. 4th. Washed. 5th. Soured in dilute sulphuric acid at 2° Baume. 6th. Washed. 7th. Boiled for sic hours in a solution of carbonate of soda and resin, previously dissolved in alkali. 8th. Washed. 9th. Passed through a clear solution of the chloride of lime marked 1° Baume. 10th. The cloth is exposed folded in the machine in pits with open sides, where it is exposed to the action of carbonic acid and air while it is still saturated with the chloride of lime. 11th. It receives another sour of 2° Baume, then two washings in a wmachine, and it is ready for drying and finishing. This is the method which is described in the new "American Cyclopedia." In other bleach works in America the process is somewhat different, there being two immersions in chloride of lime and hydro-chloric acid (muriatic acid alias spirit of salt), used in place of sulphuric acid for the sours. The soda and resin solution produces a semi-soap liquor, which forms part of the system patented some years since by Mr. Higgins, of Manchester, England.

In the mechanical and manual operations of bleaching as great a revolution has been effected as in the chemical actions and processes. In the days of grass bleaching, the crofters - men and women - were constantly exposed to moisture in wheeling wet pieces of cloth on barrows, and carrying them on their shoulders to the grass fields. They were seldom dry, and during the cold days of winter their clothes were frequently frozen on their persons. The life of the field hands was then a woarisome drudgery, and their wages were exceedingly low. Machinery has now taken the place of most of the hand labor; there is no more ourdoor work in wet weather; the labor is now light and the pay much higher. In England, Mr. Ashworth states, that the staple food of the bleacher was formerly oatmeal, and animal food, with the exception of bacon, was seldom found in their tables. The times have changed for the better. Processes and machinery have been improved; toil is made more healthy and comfortable, and the social condition of the operatives has advanced in an equal degree. "Their tables are now spread with wheaten bread, animal food, an all the other articles which usually enter into the consumption of families in the other grades of life."

In the finishing operations of bleached cloth there is great rivalry among the different establishments in England, and to such an extent has this competition been carried that "the machinery, skill and cost of extraneous materials required have occasioned an expenditure that is said to exceed all the other expenses in bleaching." In America there is but little rivalry of this sort, and out of France, Scotland and Switzerland, the finishing of the finer fabrics (such as muslins) of bleached cotton cloth is but little understood and practiced.

Notes on Foreing Inventions. New Paint.

Scientific American 5, 2.11.1861

George Hallet and John Stenhouse, England, patentees. The native oxyd of antimony, the color of which varies from a light yellow to a yellowish red, consists of antimony, in combination with oxygen, some sulphide, oxyd of iron, silica and frequently arsenic. This mineral is first freed by the patentees from gangue, then reduced to fine powder by grinding and sifting. The powdered oxyd is now placed in large crucibles, and roasted cautiously in a suitable furnace, at a low, red heat, the air being allowed free access. During roasting the ore is stirred occasionally, and it gives off sulphurous acid and arsenical fumes. The process of roasting occupies about three hours, and is known to be complete when no more of the vaports are given off. All the antimony in the ore is now found to be in the state of anhydrous, antimoneous acid. This is reduced to an impalpable powder y grinding and levigating with water. When dried it constitutes a new pigment, and when ground with oil and varnish forms a yellow paint. About eight parts of cure antimony, three of red lead, and one of the ocyd of zinc roasted slowly at a red heat for three hours on the hearth of a reverberatory furnace, makes a good yellow paint also when reduced to powder and mixed with oil.

11.1.09

Pehr Adrian Gadd: Underrättelse Om Färge-Stoften Veides Plantering och Ans I Finland



Underrättelse Om Färge-Stoften Veides Plantering och Ans I Finland
Stundad
På flere Åhrs Rön och Försök.
Som Wid de Publique Oeconomiske Planteringarne
i Åbo blifwit anstäldte /
af
Oeconomie-Directeuren och Professoren Pehr Adrian Gadd.
Åbo, Tryckt hos Directeuren och Kongl. Boktryckaren i Stor Förstendömet Finland, Jacob Merckell,
Åhr, 1760.


Kopion alkuperäisjulkaisusta on Coloriastolle lähettänyt Hannele Köngäs.























§1
Bland Europeiske Färge-stofter/ är Veide, eller Isatis Tinctoria, den enda Växt, som gifwer en beståndig Blå Färg, och hwilken äfwen med förmohn kan nyttjas, til Grund för en hop andra mörka Färgor. Erfure och Thyringen, äro de rycktbaraste Orter för Veide-Planteringar. I Engeland Planteras och något af Veide, i Northampton och Witshire, samt i Frankrike wid Longuedoc, Mirepoi, Toulouse och Alby.

§2
At Veide wäxer will i Finland, det har Herr Elias Tillands, Medicine Professor i Åbo, först uptäkt, och finnes i des Icones-Plantarum pag. 91. Figur på denna Färge-ört. Åhr 1741. märkte Herr Archiateren och Riddaren Linnaeus, Veide wäxa will på Nordaste Udden af Öland, som ock uppå Den Klasen, i Gottland. Under de Resor Jag förrättadt i Nyland, Åbo, och Björneborgs-Läns Skärgprd, har Jag til myckenhet kommit öfwer denna Växt up, på åtskilliga Öijar emot Hafs-bandet; upp åt Norr in åt Botn-hafwet, har Jag dock öfwer 62. Graders Latitude, icke mera sedt til denne Färgeört.

§3
Jordmohn för Veidet, där det wäxer wildt, är hälst Sand, och Sandmylla, samt älskar det mäst, at wara utstäldt för Hafs-luft och Blåst. I torra Backar och hård Lera, frambringar Veidet, små Plan, och Swärgstånd; I sumpig Mark guhlna Bladen, och hela Wäxten wantrifwes. Wid Veide-Landets Tilredning, upgår för öfrigt ej mera arbete eller omkostnad, än wid annat Åkerbruk. At under Veide-Wäxten, man dock håller Marken fri för Ogräs, är högst nödigt. Får, de göra på Vau- och Veide-Landen, i denna afsigt, mycken nytta; Ty Fåren upäta och bortrensa alt Ogräs: men afbita icke et enda Stånd af Vau- eller Veide-Wäxten.

§4
Efter flere anstålde Försöl, har man utrönt, at för Veide, här i Finland, är lämpeligaste Sånings-tiden i September Månad om Hösten, eller ock i medio April om Wåhren; Veidet kan på detta sätt upbringas til 3:ne full-komliga Skörder om åhret, och kan efter hwar 6:te och 7:de Wecka, Veide-upsamlingen förrättas och Veidet inbärgas.

§5
Veide-Frön, som äro Viollette eller Swarta til Färgen, de äro de säkraste at utså. Fyra til fem Weckors tid ligga desse Frön i Jorden, innan de gro, och då upkomma de med 2:ne Hjert-blan, liksom Sallade. Veide-Wäxten står 2. Åhr, innan den går ut; första Åhret wäxer den med Blad, hwaraf Färgen tilredes; det andra Åhret frambringar den af förra Åhrets Rot, Stjelk, Blomma och Frön. Tijo Kappor goda Veide-Frön, förslå til Utsäde på 1. Tunneland.

§6
Skulle Mask, under påstående Wäxt börja skada veide-Böaden, som dock sällan sker, då är bäst, at insamla både Mask, och Blan, och på wanligt sätt tilreda deraf Färg; Man blifwer då bäst af med Masken, på en gång; Icke eller tager Färgen deraf skada.

§7
När Veide-Böaden äro wid pass 5. á 6. Tummsbredd och %frac12; Alns längd, samt de guhlna något i Blad-spitsare eller Kanterne, då är Veidet mget at inskördas. I Regnwäder och under Daggfall, bör Veidet ej insamlas, utan hälst i tort Wäder. Bladen äro de enda, som af denna Wäxt brukas til Färg; desse afskäras med veide-Skäran, Fig. C, litet öfver Jorden; de skiljas wäl ifrån aöt Ogräs, sköljes ifrån Mull och Orenlighet, och lägges sedan i högar, något at torkas, eller segna, til dess de föras på Veide-Qwarnen.

§8
Wid flera Veide-Planteringar, är, en särskilt inrättad Veide-Qvarn, nödig, hwarpå Veide-Bladen sönderkrossas. I Herr Archiateren och Riddaren Linnaei Västgötha Resa, pag. 128. finnes Ritning på den som brukas wid Alingsahs. Herr Commissions-Rådet Schreber, i Haller har lemnat ett mera fullständig Beskrifning, på den Thyringske. Den Veide-Qwarn, Jag låtit inrätta här i Åbom förestäles Fig. E. Förmohn af denna, framför de förenämde, består 1:mo deruti, at denne tager mindre rum, än de, och kan i ett och samma Hus, der veidet tilredes, anläggas. 2:do Ur denne lättare; den kan drifwas utan Hästar och Drägter, endast af Barn om 10 á 12 Åhrs Ålder; Ju större Stenen ock kan fås til Diameteren, desto lättare rullar den om, samt gör mera gagn. 3:tio I denna framrullar Stenen, i en efter des storlek afpassad Cavite, i hwilken, när den fyllas med Veide-Blan, Bladen sedan lätt i denna Cavite, utan widare åtgärd sönderkrossas, och således besparas l. Persons Dagswerke, som wid de andra Veide-Qwarnar upgår, med Veide-Bladens tilmakning under Stenen.

§9
Har man flere dagars samlingar, af Veide-Blan, som ej blifwit söndergwäste, så böra de torra och segnade Bladen upblandas med friska gröna Blad, innan de lähhes under Qwarnen. I fall Bladen males då de för mycket segnat och förwissnat, mister man i Wigten; äro de för gröna, blifwer Färgen ej god. Veide-Bladen skola endast sönderhwäsas och krossas under Qwarnen, at den öfwerflödiga gröna Saften af Wäxten, til någon del utkrystas: men males den för fint, håller den icke ihop under tilredningen, utan altsammans förfaller til et obrukelight Doft och Damb.

§10
Sedan Veidet Blifwit föndergråssat under Qwarnen, bruka Veide-Idkare i Erfurt och Thyringen, at sammanlägga det i en hög til et Dygn, at Wäxtens öfwerflödiga Saft må afsilas. här uppå sammankrystes Veidet med Händerne til Bållar så stora som en knytnäfwe, Fig. F. I engeland, kramas Saften straxt af veidet, så snart det kommit ifrån Qwarnen, och lägges sedan 1 á 2 Dygn, i en hög, innan det upgöres til Veide.Bållar. I Frankrike låta de åter, det söndermalne Veidet ligga i fin Saft, alt som wärman är större eller mindre til, 4,6, á 10 Dagar, innan Veide-högen öpnas, och deras några Veide-Bållar tilmakas.

§11
I Frankrike, äro dessa Veide-Bållar bekante, under namn af Coquaignes, eller Pain de pastel. De torkas på särskilte, derföre tillredde Tork-hyllor, Fig. G. Och när de blifwit half torra, sammankrystas de å nyo ännu hårdare och tätare än förut, samt upställes sedan igen at torkas. Inom 14. á 20. Dagar äro desse Veide-Bållar gemenligen så torra, at de kunna hopsamlas och förwaras til salu och afsättning.

§12
För Landtman upgör nu härmed arbetet med Veide-tilredningen, och är så i Franska som Erfurtiske Veide-ordonencerne stadgat, at den öfrige tilredningen höher Städerne til. Känneteckn på godt och wäl ansadt Veide, är 1:mo, at Veide-Bållarne äro hårda och tunga. 2:do, at de ej röija någon oangenäm och ruten luft. 3:tio, at de bråtten lysa af en Violett- eller Celadon-Grön Färg: Se de Gråmylliga ut, duga de ej stort. 4:to, En sönderbruten Veide-Båll, gniden på hwitt Papper eller Linne, bör lemna efter sig en Ljusblå eller mörk-grön Färg; Et illa ansedt Veide, färgar af sig aldeles intet.

§13
Wäl tilredde Veide-Bållar kunna förwaras, fast 8. á 10. Åhr, utan at taga skada; Så snart de ock åro torra, kunna de äfwen tilredas til Färg. Den säkraste Veide-tilredningen til Färg, består deruti, at Veide-Bållarne sönderbultas eller sönderkråssas något under Veide-Qwarn, härpå lägges altsammans i en hög på et tort ställe, i en Wind eller annorstädes, och anfugtas med Watn. Watn, som är salt, fett eller orent, är otjenligt til anfugtning.

§14
Veide-Högen, bör asfugtas med en Sprut-kanna, jemt öfwer alt; hwart annat eller 3:dje Dygn, alt som wärmen är större eller mindre til, omskåflas den samma, och dermed fortfares 8. á 10. Dagar, hwarefter Velde-högen andra gången, om det förra Watnet intorkat, med Watn anfugtas, och sedan åter 8. á 10. Dagar flitigt omröres. Widare anfugtas Veidet härpå 3:dje gången, som infaller wid pass 14. Dagar efter första anfugtningen, och fortfares med Veide-högens omskåflande så länge, til des, när man rörer i den samma, den icke mera ryker. Innom 3. eller 4:ra Weckor, är Veidet på detta sättet färdigt tilredt til Färg. Watn upgår under tilredningen nästan så mycket, som Veidet wägt förut. Ju grönare Veidet warit, då det blifwit lagt under Qwarnen, des mindre Watn, och twärt om.

§15
Veidets omskåfling under tilrednings tiden, är derföre nödig, at Veide-högen, af för mycken hetta och wärma, ej må taha röta til sig och förruttna. Wärma, som åstadkommer fermention eller gärning i Veide-hägen, är högst nödig: Men en större hetta, som kunde förorsaka förrutnelse, bör på alt möijeligit sätt undwikas. Mons. Hellot, har derföre och rätt utsatt Wärmen för Veidet under des tilredning, til 32. eller 33. Grader, på Reaumurs Thermometer, hwilket swarar emot 37. eller 38. Grader på wår Swenska; och är samma Grad Wärma, hwarmed, af et Ägg, en kykling utfläckes.

§16
I fall Veide-tilredningen sker om Hösten, och Kölden skulle betaga Veide-samlingen, då den tilredes til Färg, nödig wärma, kan anfugtningen ske med warmt watn. I Frankrike, tilredes Veidet til mycket finare Stoft, än i Erfure och Thyringen; det finare Veidet gifwer wäl ock i Blå-kypen snart Färg af sig; men det warar icke länge, då deremot det grofwa Erfurther-Veidet, fast det Färgar senare, dock kan längre tid med förmohn nyttjas i Kypen.

§17
Innan det tilredde Veidet kan anses för behörig Handels-wahra, bör det sigtas igenom grofwa såll;det som eh faller igenom Siktet, tilredes med Watn å nyo, då detta äfwen kan nyttjas. I Gothaniske Veide-Ordonancerne är förbudit, at upbruka Veide, som icke är et Åhr gammalt; Efter 2. Åhr förmenes Veidet först wara rätt Färgdigert. Den Förnfarne och Lärda Herr Georg. Ernest Stahl, hwilken såsom Anonyme, är Ausstor til Ars Tinctoria fundamentalis, påstår ock, at wäl ansadt och tilredt Veide, tager til i stryka och godhet, 7. á 10 Åhrs tid.

§18
Detta är, det Jag dels i anledning af egna Rön och Försök, dels ock i stöd af andras säkra förfarenhet, kan underrätta det Allmänna, om Veidets Plantering och ans, til Färgestoft. Flera sätt kunde wäl upgifwas, at af Veide tilreda Färg, som både wore kortare, som ock i sjelfwa werket fördelacktigare: men som 1:mo wara Färgare allmänt äro wane, at i Blå-kypet bruka Veidet, såsom det beskrifwes wara tilredt i §§1, 11, 13, 14. så torde et på annat sätt tilwerkadt Veide, i början ej af dem antagasm eller det af dem kunna nyttjas. 2:do Tilredes veidet på annat sätt, fordrar det i annan proportion, särskilte tilsatser i Blå-kypen, än förr, til hwilket alt en särskilt kundskap behöfwes. Jag lärer altså för denna gången anses hafwa upfyldt min skyldighet, när jag nu lemnat underrättelse, huru Veidet hos oss Inrikes kan Planteras fortplantas, och deraf tilredas en så god Förge-stoft som Utomlands sker.

Förklaring öfwer tabellen
A. En Åker bewuxen med Veide.
B. Et Veide-Stånd med blotta Blad / som afskäres til Färg.
C. Veide-Skäran.
D. Et Wattn-tätt Kar / hwaruti Veide kan tilredas til Färg.
E. Veide-Qwarnen.
F. Veide-Bållar.
G. Veide-Båll Stellagen, med en Karl som dem upsätter at torkas-
H. Veide-Högen / då den anfugtas med Wattn.
I. Veide-Tunnan / hwaruti Veidet inpackas såsom Färge-stoft.
K. Kypen / hwarest Veidet såsom Färge-stoft upbrukas.
L. Et Veide-Stånd / med Blad och Blomma.
M. Veide-Stånd / med Frön och Frö-Skidor.
N. Et moget Veide-Frö.


Pehr Adrian Gadd: Underrättelse om Färge-Stofters Planteningar I Finland Af Saflor, Krapp och Vau



Underrättelse
om
Färge-Stofters Planteningar
I Finland
Af
Saflor, Krapp och Vau,

Grundad
På flere Åhrs Rin och Försök,
Som,
Wid de Publique Oeconomiske Planteringarne
i Åbo blifwit anstälde /

Af
Oeconomie-Directeuren och PROFESSOREN
Pehr Adrian Gadd.

Åbo, Tryckt hos Directeuren och Kongl Boktryckaren i Stor Förstendömet Finland, Jacob Merckell,
Åhr 1760.


Kopion alkuperäisjulkaisusta on Coloriastolle lähettänyt Hannele Köngäs.





















§.1.
Färge-stofter äro i allmänhet af trenne slag. Saftfärgor, Jord-färgor och Glas-färgor, eller Amallie. Ämnet til Glas-färgor äro mäst Metalliske kroppar. Jord-färgor nyttjas wid Olje-målningar. Salt-färgor äro de som uplösas i Wattn, och höra egentligen Tyg- och Klädes-Fabriquer til; samt bestå i synnerhet Färge-stofterne härwid, af Ämnen ifrån Wäxtriket.

§.2.
Grundfärgerne af Safte-färgor äro Rödt, Guhlt, Blådt och Swart; Alla andra Färgor äro blanningar af desse, såsom Grönt af Guhlt och Blådt; Purpur-rödt af Blådt och Rödt, med mera. Få Wäxter gifwa Swart Färg. Lycopus Europaeus, Genipa Americana, Melastoma indiae, och wårt almänna Mjölon-ris, wår Ek och Ahl[?]; wisa dock det wara möijeligit, allenast med martialiske tilsatser tilredningen undersrödes. Min afsigt är nu icke at upnämna alla Ut- och Inländska Wårter, hwilka, til Färg, wid Tyg- och Klädes-Fabriquer, nyttjas; Om de Försök, som med de angelägnaste Färge-stofter här wid Kongl. Academien blifwit anstäldte, och hwilka man förmodar tåla detta Climate, wil jag endast något förmåla.

§.3.
Saflor; Denna Wäxt brukas allmänt wid Färgerierne, til Rosen-rödt på Linne och Silke. Dess förnämsta fosterbygd är AEgypten; den samlas til myckenhed wid Staden Cairo, och är Marseille gemenligen för denna wahra en Nederlags-plats. I Thuringen, wid Erfurt och Langenzalza, omkring Strasbourg i Elsas, äfwen i Böhmen och Francken, Planteras redan något af denna Färge-stoft. Dess Jordmån är Mylla, Sand- eller Ler-mylla; den älskar hällre torr än wåt Jord.

§.4.
Frön utfås tidigt om Wåhren, i Drif-bänk, då de efter 8 dagar med Gurck-lika hjert-blan merendels upgro, och under denna tiden wättnas de aldeles icke; Ty denna Wårt tål mycken torka, och trifwes då bäst. När Saflors-Plantorne blifwit 4 á 5 Tum höga, utplanteras de til en Fots distance ifrån hwarandra, och derpå straxt något wattnas, på det de må upfriskas, at så mycket bättre rota sig. Om Sommaren, bör 2. á 3 gånger Jorden, ikring Saflors-stånden, gjöras lycker och lös, och Planterings-landet i det möijeligaste frias för Ogräs.

§. 5.
Som Saflors-frön fällan äro sämnmogna, är nödight at förut tilse, om i det hwita, aflånga kantiga skaglet, som omgifwer Fröet, finnet Kärna eller icke. I början af Augusti Månad öpna Blom.knopparne sig, och upskjuta Blomma och Blom-blad, hwilka utgjöra den så kallade Safloren. Desse Saflors-Blommor kunna afplåckas hwar 6:te och 7:de dag i hela Augusti, September, och något äfwen ännu i October Månads början; ty alla Blom-knopporne slå ej ut sina Blommor på en gång, utan mycket olika.

§. 6.
Blommorne til Saflor bära ej afplåckas, förr än de få en Safrans-lik Färg; De utbredas helt tunt, wändas om som sftast och torkas i skugga, då de bäst behålla sin Färg, som och sin Aromatiske lukt. Afkastningen af 4. Kappe-lands Plantering bestiger sig gemenligen til 1. Lissp:d Saflor.

§. 7.
Har Safloren icke blifwit utstäld i alt för fet Jord, så at den för mycket drifwit up i Blad och Stjelkar, så blifwa dess Frön mågna den 14. eller 20. October wud pass, här i Finland. Af alla Saflors-stånd, som blifwit ämnade til Frön, hafwer jag låtit inga Blommor afplåckas, då det Stamina och Pistilla wid befrödningen icke måtte boxtryckas och rubbas. Om under berödnings-tiden rägn infallit, har jag och af Olje-papper låtit upställa Parasoler öfwer slika Fröstånd, at befrödnings-stoftet af dem icke måtte afsköljas. Och på detta sättet bekom jag äfwen Åhr 1754, då det war mycket rägnaktig Sommar här i Finland, mogna Saflors-Frön.

§. 8.
At upbringa Safloren, wid de Inhemska Planteringarne, til jämnlik godhet med den Utländska, blifwer nödigt, 1:mo At wid Saflorens torkning noga i akt tages, at den icke i Solen utblekes och mister sin Aromatiske luft. 2:do Efter torkningen torde wara bäst, at den icke löst inföses i Mattor och Fastager, utan bör den hårdt tilpackas, at Safloren innom sig kan komma til en liten wärma och swettning. 3:tio Til Färgerier bör wår Inhemske Saflor icke brukas, föss än den städt ihoppackad 1. Åhr. Jag har tydeligen märkt , at när Saflor-Blommorne annors wäl förwaras, så få de en Mörk och Hög-rödare Färg, ju äldre de blifwa. Sjefwa Tubi petalorum, eller medersta Spisen af Saflor-Blomman, som altid wid Blommans afplockning av blek-rödare än öfre delen, de blifwa ock på detta sättet af likg Hög-röd Färg, som det öfriga af Saflors-Blomman.

§. 9.
Krapp; Rötterna ad denna Wäxt brukas til den bekanta Röda Färgen, wid wåra Färgerier. Dess Födsle-bygd är Flandern, och Holländska Provincen Zéland, hwarifrån, för icke lång till tibaka, ännu Engelsman åhrligen för 30000. Pund Sterling, samt Fransosen för 500000. Livres, nldgas förskaffa sig denna Färge-stoft. Jordmohn för denna Wäxt, är en fet, lös, Lerblandad Mylla.

§. 10.
Krapp Planteras, dels genom Stam-rötternes Sido-skått, eller ock igenom Afläggningar af Stjelken. Ur ej med för många Gångar fruktlöst indela Planteringen, äro 6. Quarters breda Sängar de lämpligaste, at Plantera Krapp uti. I dem kan man utsätta, i 2:ne rader, Rötter, dock så, at Rötterne altid komma en twär Hand ifrån Sängens yttra kant, och at 7 á 8 Tums distance lämnas emellan hwar Planta. Med Afläggningar fortfar man på det sättet, at man gjör en Crop långs efter, utmed Krapp-Rötternes rad, och böijer Stjelkarne ned i den samma, då Kräpp-Stjelken, som liknar et grost Snärje-gräs, wid Lederna slår Rot, och kan Stjelken, sedan den wäl rotat sig, afskäras ifrån sjelfwa Moder-stammen, då deraf blifwer en särskilt Planta för sig sjelf.

§. 11.
Utplanteringen vör ske här i Finland om Wåhren, i slutet af Maji Månad, i Kjäl-musten. De unga Skotten böra wara 5. á 6. Tum långa, innan de utsättas. Låter man dem ligga litet i Gödsel-watn, innan de utplanteras, Rota de sig så mycket säkrare och fortare. Öfwer Sommaren skötas de, såsom om Safloren i §. 4.:de anmärkt blifwit. Om Wåhren bör man rajolera eller hacka Jorden lös, kring Rötterne; I November blekna och förfallna Krapp Stjelkarne, då de antingen emot Winteren täckes med Gran- eller En-ris, eller ock Planteringen är 3:ne Åhr gammal, uptages de första Rötterne, sköljas, torkas, och igenom Malning tilredes til Färg. Af Krapp erhålles då 3:ne slag. Mull-Krapp, är sämst, tilredes af yttersta Skahlet; Mellan-fort eller Onberofde, af mellan-delen på Röten; Fin Krapp af Kärnan, som äv den bästa. Af mig, och Herr Rådman Christian Trapp, äro här i Åbo med Krapp Planterings-Försök antstälte; Som utplanteringen Skedt om Hösten, i anseende til Krapp-Rötternes ankomst ifrån Stockholm, har den ock mäst misslyckats; och hafwa, under wåra kalla Wintrar, de mäste Krapp-Rötterne gått förlorade. Öland, Gottland och Skåne, tyckes wara mera lämpeliga Orter för Krapp-Planteringar, än Finland.

§. 12.
Vau, La Gaude, brukas til Guhl och Citron-Guhl Färg, på Silke och Linne; Inflrskrifwes til Swerige åhrligen, inemot för 1000. K:dal. ifrån Frankrike, hwarest wid Cette, Royen, Baijonne och Bourdeax, den i synnerhet Planteras. Dess Jordmohn är häldst Sand-mylla, som ock all annan mager Jord, allenast den ej är sank.

§. 13.
På fem särskilta tider, har denna Wäxt här blifwit utfådd, innan man träffat på dess rätta sånings-tid. Wäxten är annuele, och bör här i Finland utfås, antingen i September Månads slut om Hösten eller ock straxt i April om Wåhren, så snart Sön afsmälter. I akt tages detta, blifwer den säkert mogen til Hösten.

§. 14.
Vau-Fröen, som de äro fina och små, är lämpeligast at utså dem med wåt Sand. De Frön, som äro swarta och glänsande, äro de bästa; deremot de hwita och guhlaktiga - äro merendels omogste. Tre, högst 4. Åhrs gamla Vaue-Frön kunna ännu gro. Efter fådden, öswerfar man Planterings-landet med en Harf, at Fröen ej må myllas för djupt i Jorden. Innom 8. á 10. dagar upgro de gemenligen med små Blad, i en Stjernlik ställning omkring Roten. Fyra Kappar Vau-Frö förslå til 1. Tunnelands utfáde. At utså Vau-Frön om Hösten, i Rof-swedjor ibland Rofworne, det har med förmohn blifwit försökt. Til Rapsat-Planteringar, kunna gamla Rofwe-swedjor, på samma sätt med nytta anwändas.

§. 15.
Jordläget för Vauen bör häldst wara, allehanda emot Söder belägne Jord-högder och Backar. Planteringlandet bör ej mycket gjödas; Vauen wäxer då för frodis och blifwer sent mogen, samt gifwer ej någon rätt Hög-guhl utan Grön-guhl Färg.

§. 16.
Öfwer Sommaren behöfwer Vauen ej annan ans, än at Planterings-landet så mycket frias för Ogräs, at de ej få förwäfna Wäxten. At lägga vau-Landet i Sängar och at med Spada upgräfwa det, är icke af nöden. Nog af, at det tilredes som annan Åker. Ju tätare Vauen fås, des finare wäxer den, och bättre Färg gifwer hon. Man bör dock ej få henne alt för tätt, hon mognar då sällan tilsyllest, i fall Jordläget ej är tort och Högländt.

§. 17.
I Julii Månad, börjar Vauen at blommas; detta warar ganska länge, och finner man gementligen på en och samma Stjelk Blom-knoppar, utslagna Blommor, som ock mogna Frön; Med Spitfarne af Stjelken lutar Vauen mot Solen, äfwen som Goldblomman; något tilslutit Pericarpium, eller Fröhus, hafwer icke eller denna Wäxt, utan det står öppet hela den tiden Fröet mognar.

§. 18.
I slutet af Septembr. Månad, blifwer Vauen sidst här i Finland mogen; Tekn til des mognad, är det, när de nedersta Bladen guhlna, och Frö-husen få en Citron-guhl Färg. Den uptages på samma sätt, som man ruskar Lin, så at man tager up Vauen, med Stjelk och alt, skakar orenligeten sakta af, at Fröen ej må mycket försoillas; och binder honom sedan i Knippor.

§. 19.
Har man tilfälle, at sedan Vauen blifwit uptagen, utbreda den samma til någon tid, at torkas, brinner den ej ihop, såsom ibland sker, när han straxt ute på Marken bindes i Buntar. I engeland, kring Kent och Surry, hwarest Vauen ock något Planteras, bruka de, at låta en således utbredd och något förut torkad Vau, ligga tilhopa sedan igen några dagar på Logan och swettas, förän den bindes i Knippor. Hwar Bunt Vau, håller et eller halft Lissp:ds Wigt.

§. 20.
Wid Vau-Planteringar blifwer framdeles nödigthär i Landet, at anmärka 1:mo Det Vauen bör ej brukas wid Färgerierne, förän 1. Åhr eefter det den blifwit upsfördad; den blifwer härigenom mera Färgediger änn förr, och mister aldeles spår af grönska, hwilket wid den mognaste Vau annors merendels röijes. 2:do År denna Sortering nödig wid Vau-Planteringar, at den mogna Vauen, son wäl guhlnat och frambragt Frön, uphämtas särskilt: men i särskilte Buntar må den fördelas, hwilken blått Blommat och ännu hyser Grönska: Den förra kan då med säkerhet, äfwen som den Franska, nyttjas til Hög-guhl Färg; den sednare har, efter anstälde Prof, wid Färgerier man funnit, kunna upbrukas såsom Ängskär, hwilken gifwer en Grön-guhl Färg.

To Restore Stained Linen. To Restore Scorched Linen. To Whiten Linen.

Scientific American 4, 14.4.1849

To Restore Stained Linen.
Rub the stains on each side with wet brown soap. Mix some starch to a thick paste with cold water, and spread it over the soaped places. Then expose the linen to the sun and air: and if the stains have not disappeared in three or four days, rub off the mixture, and repeat the process with fresh soap and starch. Afterwards dry it, wet it with cold water, and put it in the wash.

To Restore Scorched Linen.
If linen has been scorched in ironin, and the mark did not go entirely through so as to damage the texture, it may be removed by the following process: - take two onions, peel them, slice them, and extract the juice by squeezing or pounding. Then cut up hald an ounce of white soap, and two ounces of fuller's earth, mix with them the onion-juice, and half a pint of vinegar. Boil this composition well: then spread it, when cool, over the scorched part of the linen, and let dry on. Afterwards wash out the linen.

To Whiten Linen.
Cut up a pound of fine white soap into a gallon of milk, and hang it over the fire in a wash kettle. When the soap has entirely melted, put in the linen, and boil it half an hour. Then take it out; have ready a lather of soap and warm water; wash the linen in it, and then rinse it through two cold waters, with a very little blue in the last.

---

[The above receipts we copy from an exchange; they have appeared in a number of papers - taken out of McKenzie's Receipts - and are at least 50 years behind the lighthouse. 1st. The best way to take iron stains out of linen is to dip the stained parts in a solution of oxalic acid for about 10 minutes and then wash out in warm and finish in clear cold water. Twenty minutes will complete the operation. All other stains except grease, (which can be removed by simple washing) must be bleached. This is done by steeping the linen after it is washed in a clear solution of the chlorate of lime or potash, for a few hours, taking care that none of the linen is above the liquor, then take out the linen and wash it, then put it through some clear water slightly soured with sulphric acid, when it should be afterwards washed well and run lastly through a tub of clear cold water with a little blue in it, then rung out and dried. These stuffs and this process, have shortened the old way of bleaching green goods, from 4 months, to 1 day, in fact to a few hours. 2d. Scorched linen and onions and vinegar, &c.. Well that is enough to make any good housewife shed tears, and especially when they would find out that the vinegar had destroyed all the virtue of the soap, by destroying the equilibrium of union between the potash and tallow, of which soap is composed. Scorched inen is a burned piece and the best remedy if only singed, is to wash in white soap, then rinse and treat with a little oxalic acid as mentioned above.

3d- To whiten linen there is no use od the milk - the boiling of the linen is a common practice to whiten, every person knows that. The grand thing about whitening linen, is to use clean water, plenty of good soap and take out all the grease, and be sure to wash all the soap out of it. If this is not done the linen will be full of yellow streaks. In some places of our country the water used for washing may contain some iron, and cause new linen soon to lose its color. The best remedy for this would be to sprinkle a little of the flour of lime in the water for rinsing, and let it settle and use the clear. The lime will precipitate all the iron in the water.

We have made these remarks on the above, believing that they will be of use. The highest aim of science should be to enter every household, and where is there a more beautiful department of science than that of Domestic Chemistry, and it is a department that has been and is too much overlooked. We want some Mrs. Somerville to take up this subject and present to the women of the workd a book to let them know the why and wherefore of domestic phenomenom - the science of the cottage, the kitchen, the hall.

To Paste Lithographs on Muslin.

Scientific American 4, 14.4.1849

Wet the muslin and stretch it on a frame until it is dry. Wet the lithograph with weak gum water on the back side in an evenly manner with a large soft brush, this must be done very nicely, and then let it dry. Take some very fine flour paste and brush it over the muslin, and then put on the lithograph.

The gum will prevent the paste skriking through the print, which would injure it, some prefer fine gum to glue, and to it we give the preference, but glue is the common article used.

Wäri lippuja (mainos)


Savonlinna 49, 6.12.1888

Wäri lippuja
useamman wärisiä
täkäläisestä apteekista.

To Dye Silk a Gold Color.

Scientific American 47, 12.8.1848

Take any quantity of nitro-muriate of gold and evaporate by exposing it to a gentle heat in a glass tumbler or phial; the gold will form itself in crystals on the bottom and sides of the vessel; collect these crystals and dissolve them in ten times their weight of pure water. Then put a gill of water into a common flask, and add one ounce of granulated zinc, and one fourth of an ounce of sulphuric acid. - Hydrogen gas will be evolved, and rise through the neck of the flask, which must not be stopped. Immerse a piece of white silk in the above mentioned aqueous solution of gold, and expose it, while wet, to the current of gas as it rises from the flask; the gold will soon be revived, and the silk will become beautifully and permanently gilt. Any letters or flowers may be drawn on the silk with a camel-hair pencil dipped in the solution, and on being exposed to the action of the gas, will be revived and shine with metallic brilliance. The silk must be kept moist with water till the gold is revived.

This is mere ornamental operation, but nitric acid itself diluted with water and kept near the boiling point, will dye silk a beautiful, cheap and permanent salmon color. This is a simple process and a practical method. - Good colors are dyed upon silk in manufactories, by first dyeing the silk a light orange in a solution of annatto dissolved in soda, then washing the silk and running it through a strong bath of quercitron bark liquor and muriate of tin kept near the boiling point for some time. This process of dyeing gold and amber colors on silk is practical and makes a most brilliant metallic color.

Bronzing.

Scientific American 47, 12.8.1848

When bronze is exposed for some time to the atmosphere, it becomes a peculiar looking greenish color. To make this artificially 2 parts verdigris and 1 part sal ammoniac are dissolved in vinegar, boiled, filtered and much diluted, and articles to be bronzed are immersed in this solution till they acquire the peculiar color, when they are carefully washed. - Different tints may be given to bronze from a reddish to a light yellow, by muriatic acid, or by a mixture of saltpetre, common salt and sulphuric acid. Bronze powders are made from Dutch foil, gold leaf, mosaic gold, or powdered tin or precipitated copper. Precipitated copper is made by putting clean iron plates in a solution of nitrate of copper - the sulphuric acid leaves the copper and attacks the iron. These powders are generally mixed with dry pulverized bone dust. A mixture of these powders with mucillage of gum arabic is used to give paper or wood a bronze appearance. All the bronze powders are made from mixtures of tin foil and brass and copper finely triturated. Copper will appear nearly red when dipped in a solution of nitric acid diluted with water. The copper must be quickly washed from the acid and dried in hot saw dust.

Practical Receipts. Borate of Copper a Beautiful Green.

Scientific American 47, 12.8.1848

Prepared by a German Chemist for the Scientific American.
The public have been often and repeatedly cautioned against the poisonous effects of the green paints which are produced by arsenic, and the dangerous application of them for wall papers has especially been pointed out.

Dr. Elsner, in Berlin, proposed as as substitute for the arsenic colors, to make decoctions of woad and quercitron with solutions of the carbonate of soda, to precipitate the same with a solution of the sulphate of copper, and to dry the precipitate thus obtained after repeated washing by a temperature of 44 R.

The most beautiful green, which can produce a great variety of shades and can meanwhile be applied for porcelain and oil painting although it is somewhat more expensive than the previous mentioned, is the borate of copper. It is a much clearer and much more saturated green than the chromate or green ultramarine. It is produced in solutions, one of borax and the other of blue vitriol in such proportion as will correspond about with the chemical equivalents of the two substances (16 sulphate of copper and 24 borax.) The two filtred solutions are mixed together, the light green precipitate is collected on a filter and repeatedly after washed with cold water. It is then at first dried in common temperature and heat applied only towards the end of the process. Cold washing is required, because hot water would decompose the precipitate, extracting the boric acid from it, by which means the separated oxide of copper would cause a dirty blackened appearance; the same evil occurs if a high temperature is applied to the wet or moist precipitate. In a heated state the water deprives the copper soon of its boracic acid and dark spots are immediately produced. As soon as the precipitate is dried in the air, in which state it appears as a dark green horny, shining mass, it is pulverized in a wedgewood mortar, and heated in a Hessian crucible until it commences to get red hot, (it must not melt.) The borate of copper loses by this process the rest of its water, the small particles are deprived of their horn-like appearance and gloss, and the color will be of a deep or agreeable yellowish green, according to the longer or shorter continued application of heat. The color is then ground and prepared.

To Varnish Drawings.

Scientific American 21, 12.2.1848

Boil some clear parchment cuttings in water, in a glazed earthern vessel till they produce a very clear size; strain it and keep it till wanted, then give the work two coats of the size, passing the brush quickly over the work, so as not to disturb the colors.

Or, mix one ounce of Canada balsam and two ounces of spirits of turpentine together, then size the print or drawing with a solution of isinglass in water and when dry apply the varnish with a camel's-hair brush.

To Clean Colored Silks.

Scientific American 21, 12.2.1848

Put some white soap into boiling water and heat it until dissolved into a strong lather. At a hand heat put in the article. If strong it may be rubbed as in washing: rinse it quickly in warm water and add oil of vitriol sufficient to give another water a sourish taste, if for bright yellows, crimsons, maroons and scarlets, but for oranges, fawns, browns or other shades, use no acid. For bright scarlet use a solution of tin. Gently squeeze, and then roll it in a coarse sheet and wring it. Hang it in a warm room to dry, and finish it by calendering or mangling.

For pinks, rose colors, and thin shades, &c instead of oil of citriol, or solution of tin, prefer lemon juice, or white tartar or vinegar.

For blues, purples, and their shades, add a small quantity of American perlash; it will restore the colors. Wash the articles like a linen garment, but instead of wringing, gently squeeze and shake them, and when dry, finish them with fine gum water, or dissolved isinglass, to which add some perlash rubbed on the side; then pin them out.

Blues of all shades are dyed with archil and afterwards dipped in a vat; twice cleaning with perlash, restores the color. For olive-greens, a small quantity of verdigris dissolved in water or a solution of copper, mixed with the water, will very soon revive the color again.

The above we have taken from one of our exchanges, it is not for us to say which one it was, as in all probability it might have been copied from some other. But we warn out reader against trying the efficacy of said receipts with anything valuable. It is too common a practice with our newspapers to pick up anything in the shape of receipts and publish them, leading some of their readers to try the experiment to their sad loss. If silks be rubbed on a wash-board their lustre will be spoiled forever. If silk be rubbed between the fingers its surface will be abraided and its fine gloss spoiled. Colored silks can only be washed in cold soap suds and the less they are rubbed the better. In fact colored silks never look well after being washed except they be restored in color by the Dyer. The least warmth of water will discharge the blue color of our common blues. It is only fugitive, made with the sulphate of indigo, and if the least particle of soda or pearlash be used in the water the color will disappear like snow in a thaw. Alum and the muriate of tin are the safest restoratives of colors. Purples, reds and scarlets can be safely treated with the muriate of tin. Blues, greens and yellows with alums. Silks are fressed by stretching them out on copper cylinders heated with steam, or frames full of small teeth, made so as to allow the silk to stretch in the drying. This process restores its shining appearance. It is stiffened with white glue.

The calendar or the mangle would be a sad end for some silks. Frames called lappet frames are the kind that are used for dressing silk pieces.

Enamel Colors And Fluxes.

Scientific American 21, 12.2.1848

Ultramarine is used in enamel where very bright blues are wanted, but there are few instances where zaffer (a mixture of cobalt) will not answer equally as well, that is if it is used with borax, and a little calcined flint to take off the fusible quality of the borax. The ultramarine required no preparation when used in enamel painting, previously to being mixed with a flux.

Ultramarine ashes are used where light semi-transparent blues are wanted but these are often adulterated with precipitations of copper which turn green on fluxing and great care is therefore necessary in its use.

Zaffer is used to produce blue, green, purple and black colors on enamel. Zaffer, or as it is more usually known ny the name of cobalt, assumes a strong blue color approaching to purple as it vitrifies. Cobalt is known to be good or bad only by trial and comparison with some that has proven to be good.

RED ENAMEL. - The protoxide of copper affords a fine red color, only it must be taken at the proper point of fusion. If this is raised to too high a temperature it may be brought back by adding some combustible matter such as tallow or charcoal. It is possible by pushing the heat in this way to reduce entirely apart of the oxide and the particles of the metal scattered over it, will look like a stone called aventurine. To procure the protoxide of copper pure, boil equal parts of sugar and the acetate of copper in four parts of water, a powder of red is deposited which after two hours boiling is set aside to settle and the precipitate washed and dried.

PURPLE COLOR. - A preparation of gold is used to make the purpureus color, which is done by dissolving fine gold in aqua regia and some tin dissolved in the same kind of spirit, and after all effervescence has ceased, drop some of the gold solution into some water and some of the tin into the same, and a red precipitate will be the result which must be washed and dried and is then fit for use. Of course, a great or small quantity can be treated accordingly. This is the precipitate of gold. Crude tin is often used to precipitate the powder of gold without dissolving it in muriatic or nitro-muriatic acids.

A powder for red enamel may also be produced by using salt of tartar to deposit the gold instead of the salt of tin, and if it be not well washed from the salt, it will not answer for without washing it is the aurum fulminies from its explosive qualities. Volatile salts will also deposite the gold powder, and for a full description of which see our articles on Electro Gilding in former numbers of this paper.

Gold precipitated from acqua regia by copperas (sulphate of iron) has a fine appearance and is bright.

YELLOW COLOR. - Silver preparation is used to produce a yellow enamel. Clovet says that a fine yellow is made by pure oxide of silver painted in a thin coat and fused along with some metallic flux, and another powder for this purpose is to calcine one ounce of the filings of silver to half an ounce of sulphur in a crucible, the sulphur being added after the silver is made red hot.

GREEN COLOR. - Copper in enamel painting is used for making both green and red colors, also blue. For green the oxide of chrome is most generally used and is allowed to be the best, but the ferretto or the sulphate of copper six times calcined is very fine. The appearance of the red powder must be red. If copperas is dissolved in water and pearl ashed added, the precipitate makes a good yellow preparation and if mixed with cobalt makes a cheap green mixture.

Antimony is also used for yellow. Powdered bricks have also been used for compounding yellow colors in enamel, but they act just as ochre does in this respect and require a greater force of flux than the pure ochres or calcined iron. When tehy are used they should be chosen of the reddest color and of the softest and evenest tenure.

Blue clay fuluxed makes a splendid deep and dark color and powdered brick and other fluxes make imitation agate.

Black enamel is made with the peroxide of manganese or peroxide of iron and cobalt. - Clay alone with protoxide of iron gives, according to Clovet, a fine black.

Lead is often used as a flux, but it should be carefully avoided for all ware intended for domestic use, and therefore for those enamels that are intended to stand exposure to acids or the effects of the atmosphere, it should be mixed always with calcined pounded flint or crystal.

A flux for common purposes is composed of red lead one pound, pearlash 6 ounces, and two ounces salt calcined together and afterwards reduced (for using as a flux) to powder.

A flux to vitrify a large portion of cobalt may be made of lead one pound, 6 ounces of pearlash, 4 ounces borax and 1 of arsenic. - This is a soft flux and will glaze with less heat than the preceding one, treated in the same manner.

A white flux is made with 1 pound of powdered flint glass, 6 ounces of pearlash, salt 2 ounces, borax one ounce. This is the flux that should be used along with those substances for making blue, crimson and purple and also for pure transparent white.

Color of Snow.

Scientific American 21, 12.2.1848

It has been found that the colors of bodies depend very much, if not entirely upon the arrangement of their particles by which they reflect this or that kind of rays of light. Some experiments of Dr. Brewster of Edinburgh, prove this. He took a piece of polished steel and by beating it to a different degree of temperature, different colors are exhibited and by making slight cuts on its surface, some of them curved or waved &c., he also was enabled to exhibit different colors in consequence of the light being reflected at different angles and of course different rays striking the eye. In regard to the color of snow, we believe that in our latitude it is of a brilliant white color. But in higher latitudes it has been seen of a red color. This at first astonished Parry and his companions, who discovered it in the arctic regions. After a close examination it was found that the red color was occasioned by a foreign substance mingled with it, and which, on further examination, was found to be a very minute vegetable, something like some of the mosses or mould. Indeed, it might with propriety be said to be mouldy snow.

Capt. Parry observes that the arctic mountains, on which he observed the red snow, are about six hundred feet high, and extended eight miles in length. The depth to which the color penetrated has been variously stated by different observers. Some found that it descended many feet beneath the surface, while others never ascertained that it spread beyond one or two inches.

There is no reason to suppose says he, that the coloring matter itself as well as the snow, is a meteorlogical product, although Humboldt certainly mentions a shower of red hail which fell at Paramo, in South America.