14.5.07

Arno Forsius: Värien näkeminen ja maalaustaide

Eri yhteyksissä on syntynyt keskustelua värien näkemisestä ja sen yhteydestä maalaustaiteeseen. Asia on kiinnostanut minua lääketieteen historian, maalaustaiteen ja myös maalausharrastukseni vuoksi. Tämä kirjoitus ei ole tieteellinen tutkimus, sillä se perustuu suppeaan kirjallisuuteen ja omakohtaisiin havaintoihin. Niiden. jotka haluavat syventyä asiaan tarkemmin, on etsittävä lisätietoja alan erikoiskirjallisuudesta.

Taiteen tutkijoiden ja harrastajien keskuudessa on kiinnitetty huomiota ensisijaisesti kahteen asiaan, jotka liittyvät taidemaalarien ikääntymiseen. Eräillä taiteilijoilla on havaittavissa iän myötä tapahtunutta värien kirjon supistumista sekä muuttumista hillitympään ja ruskehtavampaan sävytykseen. Tästä ovat esimerkkinä Helene Schjerfbeckin myöhäisvuosien maalaukset ja omakuvat. Toisena esimerkkinä on tuotu esiin Michelangelo Buonarroti sen johdosta, että hänen korkeassa iässä Sikstiiniläiseen kappelin päätyseinään maalaamassa "Viimeinen tuomio" -freskossa taivaan sininen väri on kovin kirkas ja melkeinpä räikeä, kun sitä verrataan kappelin kattofreskoon, jonka hän oli maalannut lähes pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Värinäkö

Ihminen on eräs niistä harvoista nisäkkäistä, joilla on kehittynyt värinäkö, ihmisen kannalta ajateltuna. Se käsittää ns. sateenkaaren värit sekä valkoisen ja harmaan eri sävyineen, voimakkuuksineen ja valoisuuksineen. Värit ovat saaneet nimensä useimmiten sen perusteella, missä yhteydessä ne esiintyvät luonnon olioissa, esineissä ja ilmiöissä. Värien nimet ovat olleet aikaisemmin vahvasti kulttuurisidonnaisia, mutta kulttuurien yhteydet ja lisääntynyt kansainvälisyys ovat lisänneet niiden yhdenmukaistumista. Tiede ja käytäntö ovat suorastaan pakottaneet luomaan erilaisia värien standardeja useita eri käyttötarkoituksia varten.

Värillisen maalauksen tekemisessä on kaksi tärkeää perustekijää: Millaisena maalaaja kokee kohteen (mallin) värit eri ominaisuuksineen (väri, sävy, voimakkuus, valoisuus), ja millaisena hän tuo maalauksessa esiin kohteessa kokemansa värit. Oletan tässä, että hän yleensä pyrkii toistamaan näkemänsä niin, että maalaus toistaa mahdollisimman uskollisesti kohteensa (mallinsa) värit ominaisuuksineen, sekä maalaajan että maalausta katsovien mielestä.

Näköaistin kautta saatavaa käsitykseen väristä vaikuttavat etäisyys, valaistus ja ympäristön heijastukset, jotka voivat kaikki muuttaa kohteen värisävyjä, kirkkautta ja voimakkuutta. Maalaaminen tapahtuu melkein aina kohteen väreistä poikkeavilla aineilla, joiden luomaan kuvaan vaikuttavat mm. väriaineen laatu, koostumus, pohjan ja taustan väri ja laatu, sen läpikuultavuus sekä maalaustilan valaistus. Lopullisessa maalauksen tarkastelussa vaikuttavat värien havaitsemiseen katselutilan valaistuksen voimakkuus ja värisävy, taustan ja kehyksen väri ym. Värien silmämääräinen arviointi on mahdollista luotettavasti vain täysin valkoisessa valossa puhtaan harmaaseen verrattuna.

Maalatessa kuvattava kohde on yleensä kolmiulotteinen ja kolmiulotteisuuteen pyritään myös siitä tehdyssä maalauksessa. Kolmiulotteisuus luodaan esineiden ja värien perspektiivillä sekä valoisuuden ja varjon luomilla muodoilla. Varjo ei ole juuri koskaan "puhtaan" harmaa tai musta, ja ilman oikeaa sävyä varjosta syntyy likaisuuden vaikutelma.


Väriteoriat

Englantilaisen fyysikon Thomas Youngin 1800-luvun alussa keksimä ja saksalaisen fysiologin Hermann von Helmholtzin 1800-luvun puolivälissä tarkentama kolmiväriteoria pystyy selittämään käytännössä ihmisen värinäkemisen perustan ja värien näkemisen häiriöt. Teoria ei ole kuitenkaan täydellinen ja siinä on vielä useita selvittämättömiä asioita.

Ihmisen silmän verkkokalvossa on tarkan näkemisen alueella kolmenlaisia tappimaisia soluja, näkötappeja, joista yksi laji välittää aivojen kautta tajuntaan punaisia, yksi vihreitä ja yksi sinisiä värisävyjä. Fysikaaliset mittaukset ovat osoittaneet, että eri väreillä valon aallonpituus on erilainen. Punaiseksi kutsutulla valolla se on n. 565 nm (nanometriä), vihreällä vastaavasti 535 nm ja sinisellä 445 nm. Näitä päävärejä eri tavoin yhdistämällä voidaan saada aikaan kaikki tavallisimmat värit, ja niillä oikein yhdistettynä valkoinen. Lisäksi on valon puutteesta aiheutuva musta väri, jota valkoisella sekoittamalla saadaan aikaan harmaan eri asteet.

Jos katsoo silmät suljettuina suoraan eteenpäin, sen jälkeen kun on katsonut vähän aikaa kirkkaan valkoista lamppua, näkyy "näkökentässä" valkoinen jälkikuva. Voimakas valo on nimittäin kuluttanut jälkikuvan kohdalta loppuun kaiken näkötapeissa olleen näköpurppuran. Vähitellen valkoinen jälkikuva alkaa muuttua värilliseksi, ensin sinertäväksi, sitten asteittain vihertäväksi, punertavaksi ja lopuksi harmaaksi. Tästä päätellen sinistä aistivat näkötapit toipuvat ensin, sitten vihreää aistivat ja viimeisinä punaista aistivat näkötapit. Jälkikuva muuttuvine väreineen on nähtävissä myös, jos katsoo silmiä liikuttamatta harmaata pintaa. Samalla on syytä mainita, että tarkka näkeminen ja värien havaitseminen "oikeina" ja näkötappien väsymättä johtuu silmien koko ajan tapahtuvasta vähäisestä liikkeestä.

Värinäön häiriöt

Näkötapeissa oleva aine, rhodopsin eli näköpurppura, säilyttää väriherkkyytensä vain A -vitamiinin läsnä ollessa. Jos A -vitamiinin määrä elimistössä on liian alhainen, näkökyvyn sopeutuminen hämärään ja kyky nähdä "pimeässä" heikkenee tai lakkaa. Tätä tilaa nimitetään hämäräsokeudeksi (hemeralopia) tai oikeammin yösokeudeksi (nyctalopia). Puute vaikuttaa kaikkiin kolmeen näkötappilajiin. Englantilainen William Heberden (1710–1801) kuvasi vuonna 1768 hämäräsokeudessa esiintyviä näköhäiriöitä.

Värisokeus (achromatopsia) on lähes aina perinnöllinen ja synnynnäinen häiriö, jossa silmän verkkokalvon yhden, kahden tai kaikkien väritappilajien määrä on vähentynyt tai ne puuttuvat kokonaan tai niiden toiminta on jostakin syystä pysyvästi heikentynyt. Värisokeuden aste ei siis ole aina täydellinen. Puna- ja vihersokeus esiintyvät usein yhdessä.

Lontoolainen Joseph Huddard julkaisi vuonna 1777 raportin perheestä, jossa oli neljä värisokeaa veljestä sekä kaksi normaalisti näkevää veljeä ja kaksi normaalisti näkevää sisarta. Englantilainen fyysikko ja kemisti John Dalton (1766–1844) puolestaan kuvasi vuonna 1794, että hän ja hänen veljensä olivat punasokeita (protanopia eli daltonismi). Nämä havainnot osoittivat jo, että värisokeus oli ilmeisesti perinnöllinen ilmiö. Daltonin tutkimusten mukaan punasokeudesta käytettiin pitkään nimitystä daltonismi. Sveitsiläinen Johann Friedrich Horner (1831–1886) osoitti vuonna 1876, että punavihreävärisokeus periytyy samalla tavalla kuin hemofilia

Värinäön täydellinen puuttuminen on erittäin harvinaista. Miehissä on värisokeita n. 8 %, naisissa vain noin 0,4 %. Yleisin värinäön vajavuus on punasokeus (protanopia, kreik. protos, ensimmäinen, anopia, näön heikkous, ensimmäinen, tärkein näönheikkous), toiseksi yleisin vihersokeus (deuteranopia, kreik. deuteros, toinen, toiseksi tärkein näönheikkous) ja kolmanneksi yleisin sinisokeus (tritanopia, kreik. tritos, kolmas, kolmanneksi tärkein näönheikkous).

Punasokeat eivät yleensä pysty erottamaan toisistaan punaista ja vihreää, sinisokeat eivät pysty tekemään eroa sinisen ja keltaisen välillä, ja vihersokeat eivät havaitse vihreän sävyjä. Värisokea näkee puutteellisen värinäkönsä tarkoittamat värit harmaan eri asteina, mutta hän voi kokemuksensa perusteella usein ja erityisesti tietyssä yleisvalaistuksessa päätellä harmausasteen ja asiayhteyden avulla mistä "normaaliväristä" on kysymys. Puna-vihersokeuden yleisyyttä ajatellen on hankalaa, että punainen ja vihreä ovat signaali- eli opastevaloja vesi-, rautatie- ja maantieliikenteessä, ja lisäksi reittiopasteiden värejä myös mm. sisätilojen uloskäyntien osoittamiseksi.

Kolmas värinäköä heikentävä vika on harmaakaihi. Se on vanhojen, yleensä 60 vuotta täyttäneiden ihmisten sairaus, mutta sitä voi esiintyä myös nuoremmilla, esim. diabetekseen tai muihin pitkäaikaisiin sairauksiin liittyen. Harmaakaihi kehittyy yleensä molempiin silmiin samanaikaisesti ja samentuva mykiö eli linssi on usein ruskehtava väriltään. Sen vuoksi harmaakaihi heikentää erityisesti sinisten värisävyjen voimakkuutta ja muuttaa silmien havaitseman kuvan ruskehtavankellertäväksi, edellyttäen että näkö ei ole voimakkaasti heikentynyt. Harmaakaihin aiheuttama muutos värinäössä on samantapainen kuin ruskeasävyisillä aurinkolaseilla katsoessa.

Eräät ihmiset ovat itsekin havainneet harmaakaihin aiheuttaman värinäön virheen siinä vaiheessa, jolloin kaihi on poistettu vain toisesta silmästä. Silloin värinäön eron leikkaamattoman ja leikatun silmän välillä voi havaita katsomalla ympäristöä vuoron perään kummallakin silmällä.

Värien hahmottaminen

Värien hahmottamiseen ja värien valintaan vaikuttavat aivan ilmeisesti monenlaiset psykofyysiset seikat, jotka ovat osittain tietoisia, osittain piilotajuisia. Värikokemusten syntyyn ei tarvita silmien avulla tapahtuvaa näkemistä, sillä esim. unien kuvat voivat olla värillisiä. Muisti tallettaa myös värejä ja niihin voi liittyä voimakkaita tunteita, joiden kokeminen voi nostaa värejä tajuntaan. Kuvauksista päätellen joillakin ihmisillä voi olla erityisen hyvin kehittynyt värimuisti. Ihminen, joka on ollut kymmeniä vuosia sokea, saattaa muistaa tarkasti ennen sokeutumista näkemiään värejä.

Taiteilijat ja värit

Värisokeutta ja harmaakaihia voidaan kyllä teoreettisesti pitää poikkeavan tai muuttuneen väripaletin syynä. Käytännössä ei yleensä ole olemassa kovin hyvin tutkittua tietoa taidemaalarien puutteellisesta tai virheellisestä näkökyvystä. Ilmeisesti taidemaalarit eivät ole aikaisemmin aina olleet tietoisia värinäkönsä puutteista tai eivät ole ainakaan sitä myöntäneet. Tavallisuudesta tai aikaisemmasta poikkeavan väripaletin käyttö ei ole välttämättä seurausta näkemisen fysikaalisista tai silmän fysiologisista ilmiöistä, sillä se voi aivan hyvin johtua esikuvista, aivojen toimintatavasta, tajuamisen malleista, psyykestä tai tietoisesta valinnasta.

Värisokeat voivat olla hyviä taiteilijoita, näkönsä puutteellisuudesta huolimatta, ja ehkä sen vuoksi myös toisaalta erikoisia ja kiinnostavia. Värisokeutta voidaan epäillä kapean väripaletin perusteella monen taiteilijan kohdalla. Fernand Legériä pidetään vihreiden värisävyjen vähäisen käytön perusteella yleisesti esimerkkinä värisokeasta taidemaalarista, mutta tämä asia perustuu olettamuksiin. Myös Vincent van Goghin voidaan olettaa olleen värisokea. Suomalaisista taiteilijoista Hugo Backmansson on ollut varmasti värisokea. Silti hän on osannut käyttää maalauksissaan myös vihreitä värejä. Värinäön heikkous on tullut esiin mm. eräässä hänen omasta maalauksesta tekemässään kopiossa, jossa harmaiden alueiden osuus oli lisääntynyt alkuperäiseen teokseen verrattuna.

Alussa mainitun Helene Schjerfbeckin väripaletin muuttuminen iän myötä voisi kyllä viitata harmaakaihin kehittymiseen, mutta sen olemassa olosta ei ole tietoa. Myös Michelangelon alussa mainitun freskon kohdalla korostuneen sinisen syyksi voidaan arvella harmaakaihia, mutta sekin jää olettamukseksi. Joka tapauksessa valaistusolosuhteet ovat olleet freskoa tehdessä hyvin huonot.

Astigmatismi

Lopuksi lyhyt pohdinta astigmatismin eli hajataitteisuuden vaikutuksesta taiteeseen. On haluttu selittää, että esim. espanjalaisen El Grecon ja italialaisen Amedeo Modiglianin pitkiksi venytetyt ihmishahmot johtuisivat astigmatismista. Perustelut ovat kuitenkin hatarat. Jos taiteilija näkee astigmatismin vuoksi ihmishahmon tavallista pitempänä ja kuvaa sen taittovirheensä vuoksi sellaisena, eivät kuva ja sen malli ilman vastaavaa taittovirhettä olevista katsojista näytä venytetyiltä. Astigmatismissa venyminen näkyy tavallisesti vain joko pysty- tai vaakasuunnassa. Esim. Modiglianilla sekä pystyssä että makuulla olevat ihmishahmot ovat venytettyjä, mikä puhuu sitä vastaan, että asia johtuisi astigmatismista.



Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2007. Se on julkaistu aiemmin Arno Forsiuksen nettisivuilla www.saunalahti.fi/arnoldus.

Kirjallisuutta ja lähteitä:
Doerner, M.: Maaliaineet ja niiden käyttö taidemaalauksessa. Tammi. Turku 1954.
Kornerup, A. ja Wanscher, J. H.: Värien kirja. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1961.
Kumlien, A.: Taidemaalauksen käsikirja. Sovittaen ja lyhennellen suomentanut Onni Oja. WSOY. Porvoo 1962.
Causes of Color. http://webexhibits.org/causesofcolor/ . Internet 2007. [Tämä on laaja ja perusteellinen katsaus väreistä ja värien näkemisestä.]

Ei kommentteja :