31.5.07

Mainos: Handbok för den enskilta hushållningen och Industrien.









Åbo Underrättelser 9, 1.2.1834 (liite)

Handbok för den enskilta hushållningen och Industrien.

Eller: På erfahrenhet och teori grundad Anwisning, att med största lätthet, säkerhet och fördel handhafwa de wigtigare föremål för husnållning, Industri och Texknisk Konst, som för den enskilte komma i fråga; af E(?). W(?) Bergqeist.


(Mainos, sisällysluettelo. Tähän poimittu väriä koskeva sisältö, muut nähtävissä kuvia klikkaamalla.)

XI. Färgeri och färgning af Ylle, Linne, Bomull och Silke.
a) Färgning i allmänhet; wattnes beskaffenhet; behandling af färgämnen; manipalationer med godset under färgningen. Blandning af färger för att frambringa nyanser. Betning. s) Färgämnena, hwaraf de tagas, huru färg verterna(?) odlas och förarbetas. Färgstofternas godhet. Röda färgämnen --- krapp, konsionell, fernbok, safflor, orselj (åtskilliga inhem lafwar), blåholts, Marie(?) sängbalm, m. m. och följande hos oss inhemska: Man, ängskära, liung, färgkulor, bar-ris, berberis, m. m. Blåa färgämnen, -- -- indigo, blåholts, lakmus (af lafwar), liguster, m. m. Gröna, såson: spanskgröna, kaffebönor, klokblommor, häggbark, m. m. Bruna, såsom lafwar, ekbark och annan bark, dosta (allmän hos oss), walnörskal, hwit neckros, m. m. 3) Utförgningen; af Ylle. Att färga detsamma rödt, violett, gredelint, gult, blått, grönt, brunt, swart, grått; hwardera af dessa i flera nyanser. Att färga Linne och Bomull rödt, violett, gult, blått, grönt, brunt, grått, swart; hwardera af dessa i flere olika nyanser. Att färga Silke och Sidentyger rödt, gredelint, gult, blått, grönt, brunt, swart, grått; hwardera af dessa i flera olika nyanser.

XII. Målarefärger; eller Olje-, Tusch- och Wattenfärger. Om sättet att rifwa färg; färg--- ---. O---anderliga färger for oljemålning, såsom tackande hwitt, rodt, blått, gult, m. m. De vanligaste färgämnen till målarefärgen och deras anwändande såsom: blyhwitt, krita, zinkblomma, rodockra, monja, cinober, karmin, florentinerlack, krapplack, gulockra, schyttgelb, neapelgult, gummigutta, mengel, blåklint, berlinerblått, indigo, ultramarin, saftgrönt, spanskgröna, blå vitriol, umbra, bolus, brunockra, benswärta, kimrök, m. m.

XIII. Om fernissor. Fernissors uppkomst och egenskaper. Beredningskaff i allmanhet. Grunding, Lackering och Polering. Substanser som ingå i sammanfattningen af fernissor, och deras behandling, såsom: asfalt, benzoeharts, drakblot, gummi elemi, gummigutta, hum mlacka, ka----, kopal, mastix, sandrak, terpentin. - Olika slags sernissor. 1) Klara eller Sprit -fernissor till träarbeten, till dofor och fodraler, till papparbeten, musikaliska instrumenter, mobler, åkron, luktlos att begagna i rum, o. s. w. 2) Feta eller Olje-fernissor. Beredningskatt. ----fernissa på flera sätt. Bernstens-, Kopal-, Asfaltdernissa. Oljefernissor till åkdon, jernsaker, o. s. w. 3) Terpentinoljedernissor, wanliga af flera slag. Sarskilda sorter --- taflor, metaller och träarbeten. Berstens- och kopalfersnissa. Att upp friska en fernissa. Att borttaga en fernissa.

30.5.07

Om Målningen på snäckor.


Åbo Tidning 23, 24.3.1802

Målningen på en del snäckor är i flera afseenden beundranswärd, och kan ge anledning till många frågor: t. e. För hwilkes nöje äro de skapade så sköna? Kanske för hwawannans; men djuren tyckas icke förstå siig på der wi egentligen kalle skönhet. Kanske för menniskans; men hon ser dem föga: de flesta gömma sig på hafsbotten. Kanske för några högre marelsers, som genomse oceanen, och njuta tusende skönheter på jorden, hwilka undfly..åra finnen. Dessa warelser se wi intet spår till; om de ock finnas, äro de likwäl för oss, som om de icke f--nos.

Någon tysk fårfattare om snäckor uppkastar angående deras målning, -- annan fråga, som wäre Chemisker borde upplösa. Hur är det möjligt, säger han att denna oförlikneliga emaljemålning kan werkställas i oceanes djupaste afgrunder, längst ifrån solens wärmande strålar? All emaljering fordrar dock den ytterska herta, och tål ingen saktighet(?) Snäckornas skal bestå af idel kalk, såsom man våde med skedwattensprof och med eldförsök kan erfara. Wid wåra emaljearbeten deremot nyttjas alldeles icke kalk, utan den finaste sand, aska, salt och några minerella färgarter. Kanske om man spanade efter den första konstnärens merkningsfägt, funne man en långt mindre både kostsam och swår metod att emaljera med watten, än den wanliga med eld.

Om prydnad af fjedrar.


Åbo Tidning 23, 24.3.1802

(Öfwersättning)

(Forts. och slut. Se N:o 22.)

(Edellisiä lukuja ei ole Coloriastossa.)

De, som förarbeta fjedrarna, skilja dem först åt ifrån sin knippa, slåta och utbreda dem antingen genom påtryckning med handen, eller genom en wek borste; derpå uppträdas de efter hwarannan på en tråd, och renas ifrån all smuts, genom ljumt twålwatten. Man hafwer starkare och swagare twålwatten, och doppar de uppträdda fjedrarna ifrån det ena till det andra wattnet, som åter warsamt uttryckes, till dess all smuts år bortsköljd. Då man will förhöja den hwita färgen, rifwer man mycket fin fiktad krita, som ofta säljes i kulor under namn af Blanc d'Espagne, uti hett watten, och doppar de uppträdda fjedrarna med fin träd, för en fjerdedels timma, deruti, under befrändig omrörning; hwarefter de i rent watten sköljas, och sedermera blånnas. Till den ändan färgas watten med indigo till mörkblått, och blandas till så mycket rent watten, som finnes nödigt, att fjedrarna kunna skifta i blåaktigt, då de deri doppas. Sedan de blifwit blånnade, swaflas de på samma sätt, som med filtesstrumpor m. m. är wanligt, och torkas i solen eller för eld: men innan de blifwa fulltorra, läggas de öfwer hwarannan, med pennorna åt en sida på ett bord, och tillklappas något, hwarigenom fransarna blifwa rediga och ligga ordeteligare.

De fjedrar, som af den beskrefna handteringen ej blifwa nog hwita, twättas i twålwatten, torkas och blekas i luften. Hwar fjeder stickes med sin penna ned i jorden, på en gräswall, och utsättes sålunda för luftens, daggens och solens werkan i 14 dagar, twättas derpå åter i twålwatten, och torkas. Genom denna blekning blifwa fjedrarna mycket uttorkade och förlora sådeles af fin godhet.

De blekta fjedrarna bildas widare till fullkomligare skönhet på följande sätt: sedan de blifwit uttagne ifrån träden, hwarpa de hängde, dragas de några gångor genom handen, och de som tagit skada, putsas med en far, hwarefter de läggas i bredd på ett sinvt paff eller ett wekt bräde. Man håller med wänstra handen stadigt på deras pennänbar; medan man med en i qwadratform skuren och till slöhet slipad glasskidiba far öfwer dem ifrån pennan till spetsen, då de // blifwa weka och smidiga. Till at frisera fjedrarna, tager man med wänstra handen i pennan af en i sender, och drager fjedrern emellan högra handens fingrar och ett knissbett, hwaraf han krudar sig liksom i lockar.

De swarta fjedrarna hafwa sällan af naturen tillräckelig swärta och glans. De måste altså färgas. Man kokar watten med kampecherräd, den klarnade soppan kokas åter med grön witriol, och medan den ännu är warm, inläggas fjedrarna, uppträdda på ekträd, omröras och lemnas deri en par dagar. Finnas de derefter wara nog swarta, sköljas de rena eller och aftwättas. Man löser upp litet pottaska i watten, och blandar twål till den klara luten; hwaruti fjedrarna sedan trädas. Härmed fortfares flera gånger utt alt swagare och swagare twålwatten, till dess wattnet ej får af fjedrarna någon färg. Derefter handteras desse kujasin de hwita fjedrarna. Hwita fjedrar taga ei gärna god swärta, hwarföre man hellre gifwer dem ljusa färgor, som de lätt antaga. Härwid mäkes i allmänhet, att färgsoppan hellre göred swag än stark. Det är bättre, att genom förnyad indoppning meddesa fjedern sin fulla färg, än att nödgas genom twålwatten förswaga en för stark färgad sjeder, då tillika glansen förswagas. Äfwen bör man undwika för stark warme i färgsoppan, hwaraf äfwen fjedern förlorar af sin fägring. Till rosenröda färgas fjedrarna med safflor, hwars gula färg med watten blifwit wät uttwättad. Safflorn sammanknådas sedan med pottaska och watten; saften utprässas genom linne, och för af träblandad citronsaft sin rätta färg. En annan fld(?) färg erhålles, då fjedrarna först blötas några timmar i alunwatten, och sedan -- en upphettad bresiliesoppa. Om fjedrarna derefter läggas i watten, som kokars med orseille, så få de -------färg. Will man hafwa dem till prune de Mons---, så drager man dem ännu genom potastlut.

Den wackraste himmelsblå-färg af indigo, upplöst i witriololja. Till grön färgning kokas gurkmeja eller(?) wau i watten, och till det klora spader blandas några droppar af nyss nämnde indigoupplösning. Lig- fås om tj--rarna först doppas i orseillesoppa och som i pottasklut. -- --- fås, -- de färgas i wausoppa, och sedan doppas i alunwatten: af swart färgsoppa blifwa hwita fjedrar grå eller boue de paris. Bra-dgula blifwa de af orleana, kokad med pottaska, hwari fjedrarna doppas, sedan soppan kallnat.

Af afbrutna strussfjedrar, och deras a-fall göras e-prits eller och sammansatta(?) fjedrar. Då stjelken år afbruten, butes och -- klyfwa den, och insätta en --älträd, som gifwer spänstighet och sammanhang.

29.5.07

En äfventyrares slut.


Wiborgsbladet 87, 8.6.1885

Alfred Paraf, den bekante svindlaren, som under de sista tio åren lefvat i ganska bebymmersamma omständigheter, har nyligen aflidit i Lima i Peru i en ålder af 40 år.
Under de tio år Paraf i sus och dus tillbragte i Förenta staterna, förstod han att lura sina rika offer på allra minst en half million. Äfven i Sydamerika bedrog han i början ganska många.

Paraf hörstammade från en mera bekant familj i Mühlhausen i Elsass och erhöll en vårdad uppfostran. Omsider gjorde han studiet af kemi till sin specialitet. Han egde en märkvärdig förmåga att sluta sig till upptäckters praktiska värde, förrän upptäckarne sjelfve hade en aning derom. Som ung kemist besökte han åtskilliga laboratorier i Paris, der han fick kännedom om hemligheten att tillreda vissa färger, tillverkningen af olemargarin (konstgjordt smör), anilin o.s. v. Med lätthet skulle Paraf, som var i besittning af en sällsynt öfvertalningsförmåga, kunnat, genom köp och försäljning af sådana patenter, förvärfva sig stor förmögenhet.

Men han föredtog i stället att lura och bedraga på så stää, att han till hundratals personer sålde patenter, hvilkas rätte innehafvare kommo och fördrade betalning senare.

År 1868 sågs Alfred Paraf första gången i New-York, der han utbjöd ett färgämne, som han kallade "Paraf-svart", enligt hans uppgift samma färg, som de franske färgarne i Lyon begagna till färgandet af siden och sammet och som äfven till färgandet af kattun skulle vara bättre än något annat svart färgämne. Han sålde åt olika fabrikanter rättigheten att använda "Paris-svart" och mottog härför närmare 50,000 doll.

Men Paraf hade blott upptäckt en del af hemligheten; hans färg var icke "äkta", och efter några månader der förändrade de med "Para-svart" färgade ämnena sin färg.

***

Men den ad fabrikanterna erhållna summan lefde Paraf i New York i sus och dus och presenterade som fru Paraf en ung blondin, den han fört med sig från London. Han gjorde vanligtvis af med 500-600 doll. i veckan och lät bland annat tala om sig, derigenom att ha ntill sitt morgonbad vanligen begagnade för 20 doll. rosenolja och lät en vagn stå dag och natt utanför sin bostad, om det händelvis skulle rinna honom i hågen att fara ut.

Sedan han bedragit förre guvernören Sprauge från Rhode Island på närmare hundra tusen dollars genom att sälja åt honom ett recept för tillverkningen af billig krapp-färg, bildade Paraf i New-York ett bolag för fabrikation af oleomargarin.
I New-York's adresskalendar åre 1973 oc 1874 finner man Alfred Paraf's adress angifven med 40 Broad st. Han påstod då, att han upptäckt oleomargarin, och snart fann han kapitalister, som nedlade betydande summor i detta nya industriföretag. En fabrik byggdesm och fabrikatet, för hvilket omkonstnaderna uppgingo till 15 cents pr skålpund, fann snart som smör till ett pris af 30 cents skålpundet en rask afsättning. Paraf erhöll som kemist och direktör i bolaget en årlig lön af 25,000 doll., men lefde på så stor fot, som om han haft 100,000 doll, att förslösa.

Han gaf sin engelska blondin, som lefvat tillsammans med honom i dlera år, respass och gifte sig sedan med dottern till en advokat i New-York. Med henne erhöll han 25,000 doll. i hemgift. Ett palats på 5th ave. inköptes och betalades till en del.
Då anlände de egentlige franske upptäckarne af oleomargarinen, och förmådde denna omständighet Paraf att afdunsta till San Francisco, under det hans fordringsegare, lade baslag på hans hus i New-York, ekipager m. m.

***

I San Francisco var hans nam emmeltid så bekant, att han ej längre kunde uppehålla sig i denna stad. Derefter dök han upp i Santiago de Chile, der han inbillade folk, att han kunde göra guld af koppar. Märkvärdigt nog lurade han många. År 1877 blef han till sist arresterad som bedragare, och hans offer läto inspärra honom. Efter att ha utstått sitt straff, drog han sig till Peru.

28.5.07

Uutinen aniliinivärien käyttökiellosta Persiassa


Uusi Suometar 49, 28.2.1883

Lontoosta, 25 p. helmik. Reuterin toimisto ilmoittaa Teheranista: Persian hallitus on antanut julistuksen Wnähän paperirahaa wastaan, joka wie maasta pois jaloja metalleja. Maaliskuun 15 p:n jälkeen otetaan kaikki Persiasta tawattawat wenäläiset setelit takawarikkoon. Toinen asetus kieltää aniliniwärien tuonnin ja käyttämisen maaliskuun 15 p:stä alkain.

Ahtaat kengät.


Tampereen Sanomat 34, 20.3.1886

Lontoossa on äskettäin tapahtunut seuraawa seikka, joka suljetaan etenkin tanssiwan naiswäen huomioon. Neiti Ada Barnakou, erään kauppamiehen 19:wuoas tytär, käwi tanssiaisissa ja käytti ahtaita tanssikenkiä, jotka puristivat kowasti jalkaa. Siitä huolimatta hän tanssi kaiken yötä. Seuraawana aamuna oliwat jalat punaiset ja ajettuneet. Hän ei siitä huolinut, waan tanssi toisena iltana, mutta waipui mutaman tanssin jälkeen pyörtyneenä laattialle. Hän wietiin kotiin ja lääkärit sanoiwat, että neiti Ada oli saanut werenmyrkytyksen, sillä sukkien wäri oli mennyt puristukseta haawoitettuihin jalkoihin. Onnettoman hengen pelastamiseksi on täytynyt sahata molemmat jalat poikki.

[Sama uutinen on julkaistu myös mm. lehdissä Lappeenrannan Uutiset 23, 23.3.1886; Karjalatar 23, 24.3.1886]

27.5.07

Sielun peili.

Sanomia Turusta 111, 13.5.1884

Kaikkein kansain ja kaikkein aikain runoudesta kaikuu harrasta ylistystä silmälle ja sen kauneudelle; silmän muodon, wärin ja suihteen mukaan melkein yksinomin arwostellaan sen kauneutta ja sen suloa. Silmän muodolla ei tarkoiteta ainoasti silmämunaa, mikä miten tiedetään on kaikilla ihmisillä melkein yhtä suuri ja sentähden tulee aiwan wähä kysymykseen kun silmää arwostellaan kaunotieteelliseltä kannalta; pääasiallisesti tulee silloin kysymykseen silmäladat ja ripset, ne owat mitkä silmän kaunistawat ja lumoowaiseksi tekewät. Silmälautain suurempi tai pienempi aukema, niitten korkeampi tai matalampi kupuwuus on se mikä antaa silmämunan näkyä suuremmalta tai pienemmältä. Muinois kreikkalaisten taideteoksissa ja runoudessa oli silmä etewä-arwoinen asia ja heidän jumalainsa silmät kuwasiwat niitten luonnetta. Muinoisaikoin ylistettiin suuria silmiä ei ainoasti erinomaisen kauneuden merkiksi waan niitä pidettiin jalon ja ylewän mielenkin tuntomerkkinä. Melkein kaikkein kansain runoilijain mielestä on silmän suuruus sen etewin ja paras kaunistus.
Warsinkin arapialaiset runoilijat ylistelewät makeimmilla sanoilla suuren silmän soreutta. Koranikin huomauttaa oikeauskoisille semmoisen suloutta.

Goethe, Jooseppi II, Preussin Fredrik II, Thorwaldsen ja Lichtenberg oliwat suurisilmäiset, mikä tuli siitä että silmälautain kaaretus oli awara. Sokratesta ylistetään katsantonsa ylewyydestä, minkä teki suuret silmänsä, waikka muotonsa muuten lienee ollut ruma.

Italialaisten ja espanjalaisten silmiä on suuresti kehuttu niiden soikeasta ja jalosta muodosta. Erittäin kehuttiin intialaisten ja muinois egyptiläisten pitkänsoikeita silmiä; lukemattomat kuwateokset joita tawataan egyptiläisissä rakennuksissa, osottawat kaikki selkeän selwällä tawalla pitkäsoikeaa silmän muotoa. Samaa on sanottawa assyrialaisista // kuwista, joissa silmä monesti on kuwattu niin pitkäksi että se tulee hywin liki korwaa. Jotta soikea silmä täysin tyydyttäisi kaunotaiteellista waatimustamme, ei ulkopuolinen silmäkulma saa olla ylempänä kuin sisäpuolinenkaan. Jos ulkopuolinen silmäkulma wetäytyy ylemmäksi kuin sisäpuolinen, muodostoo silmä semmoiseksi ettei kaunotaide woi sitä hywäksyä. Se on juuri semmoinen wiisto-silmäisyys mikä saa meidät niin suuresti oudoksumaan tatarilaisia, kalmukkilaisia ja kiinalaisia. Jo Aristoteles aikanansa sanoo sitä silmän muotoa warmaksi juonottelewan luonnon merkiksi.

Silmän muodolle owat, miten sanoimme, silmäripset hywin täydelliset koska ne aiwan nähtäwällä tawalla muodostawat silmää. Buffon sanoo: "silmäripset owat maalauksessa warjo, mikä lisää piirteitten somuutta." Hywin muodostuneet silmäripset owat wälttämätön wälipuhe silmän kauneudelle; niitten pitää olla kapeat, pitkät, tiheet eikä katkonaiset. Tuuheat ripset antawat silmälle kolkon muodon; kiinalaiset sen wuoksi ajelewat liian tuuheat silmäripset niin ettei jää muuta kuin pieni kapea saari. Molempain ripsien wälillä pitää olla leweä wälitila; jos se puuttui, pitiwät wanhat kaswoin tietäjät samoin kuin kansan luulokin sitä warmaana häijyn luonnon merkkinä. Mutta arapialaiset pitäwät yhteen kaswaneita silmäripsiä niin tärkeänä kauneuden waatimuksena että kun luonto on sen edun kieltänyt, koettawat naiset wärillä ja maalilla korwata sen puute. Kiinalaisetkin koettawat wärillä parantaa silmäripsien muotoa, kuitenkin yhdistämättä niitä yli nenä-orren.

Sinisilmäisiä pidetään lempeämielisinä ja rehellisempinä kuin muita, mutta siihen ei ole syytä. Olkoon että sininen wäri tässäkin wilkkaammasti waikuttaa mieleen, mutta muuten ei se ensinkään ole mikään tärkeä asia. Pitää semmoisia sekä tummia ja mustia silmiä muita parempina tai paremman luonnon merkkinä on suuri wääryys kellertäwäin, wihertäwäin tai harmastawain silmäin omistajia kohtaan, sillä ne saattawat olla aiwan niin lempeämieliset kuin sinisilmäisetkin. Se ei ole mitään muuta kuin mieliluuloa ja mielipiteet muuttuwat ajan ja paikan mukaisesti. Kantaheimoa woi silmästä tuntea wielä wähemmin kuin luontoa ja mielenlaatua. Ainoasti sen werran ja siinä woi silmän wäriä pitää jotain tietäwänä, jos eroitus silmän walkosen ja wärillisen osan kesken on suuri tai pieni. Yleisesti pidetään jotakuta epäluuloa nähdessä samea-wärisiä, whrewiä, kellertäwiä tai harmaita silmiä ja tehdä niitten omistajat wastuunalaisiksi joko luonnon epäwakaisuudesta, kawaluudesta ja mistä milloinkin. Rahwas sanoo sellaisia silmiä "kissan silmiksi". Mutta yksilön siweellistä kantaa silmän wäri ei milloinkaan ilmaise. Yleisesti woi sanoa että sitä tai tätä silmänwäriä suosiminen on kansan tai yksilön yksityisasia.

Kaikki pohjoiskansat suosiwat sinisiä silmiä. Saksalaisiakin lumoo semmoiset ja niitten ylistystä kaikuu heidän kirjallisuutensa kaikkina aikoina. Englannin ja Skandinawian runollisuus ylistää sinisiä silmiä. Pohjolaisen mielipiteen wastakohdaksi suosiwat kaikki etelän kansat mustia silmiä. Wahwasti suikewa, tulinen, ruskea tai mustanruskea silmä on heidän mielestänsä kauniin silmän perikuwa, mutta lempeämpää ja armaampaa sinistä silmää pitäsiwät he tuskin huomion arwoisena. Kiinalaisetkin pitäwät mustan silmän ihastuttamisen arwoisena ja arapialainen Abulala-niminen runoilija sanoo suoraan: "ne silmät mitkä owat mustimmat, owat kauniimmatkin".

Silmän kolmas täydellinen kaunistaja on sen suihke, minkä waikuttimena taas on sen muoto ja wäri. Silmän suihkeen enentämisen tai wähentämisen, minkä parhaimmin huomaa erilaisissa mielenliikutuksissa, waikuttaa yksinomin silmän muoto. Mitä enemmän silmälaudat owat auki, sitä runsaammin näkyy silmän wärillinen osa ja sitä tulisemmalta itse silmä. Senpäwuoksi näkyykin suurissa silmissä enemmän suihketta, oikein salamoiwaa wälkkynää ja juuri sentähden ylistetään suuren simän kirkkautta ja kiiltoa erittäin armaaksi ja muhkeaksi. Paljo enemmän kuin silmän wäristä, woi sen kiillosta ja iskusta arwata omistajan luontoa ja mielenlaatua. Wäri pysyy muuttumattomasti samanlaisena muutta silmän liikunto on ehtimiseen muuttuwa. Riemu, innostus ja totuus awaroitsewat silmäterän ja saawat sen kirkkaan koskeaksi ja siihen kuwastuu walo jokaisessa liikunnossa, siitä se wälkkywä silmän iskunta, mikä on katselijasta niin kaunis. Sorretun, toiwottoman ja petollisen silmäterä supistuu ja silmälaudat peittäwät sen puoliksi, waloa siinä siis woi kuwaastua aiwan wähä. Muuta murhemielisen ja ei wielä wallan paatuneen petollisen silmäniskun wälillä on nähtäwä eroitus. Kun toinen murheissansa puol'suletuin silmin katsoo suoraan ja wankasti, ei taas toinen saa sitä lepäämään eikä suorasuutntaan ja hänen silmänsä wälttäwät katselijan silmiä. Omituista on katsoa rohkean walehtelijan silmiin; hän katselee niin wakawasti, suoraan ja wilkkaasti maailmaan, ettet luulisi hänen walehdella osaawankaan. Hänestä ihan pettyisit jos hän wain woisi hillitä suupielensä, mutta se hänelle tuskin menestyy; ne pettäwät hänet useammasti.

Sisällisen ja ulkonaisen rauhan lewossa ja kun sydän sykkii tyyneesti, on silmäkin kirkas, selwä, hellä, lewollinen, iloinen, loistawa, leikillinen, tiedustelewainen j. n. e. Mutta kun weri lainehtii, ja himot ja mielenliikutukset raiwowat, kun sallimus ajelee pilwiä, silloin on silmäkin raiwoisa, petollinen, säkenöiwä, tulinen, tuima, tyly, pimeä, pyöriwä, kamala, tuskistelewa. Silmässä piilewä hywä tai paha henki onkin kaikkina aikoina ollut runoilijan loppumaton aarreaitta. Etenkin asuu silmässä se tuli, josta syttyy lemmenliekki.

Tämän pakinoimisen lopuksi panemme lyhyen arwostelman eläinten näkyneuwoista. Käärmeen wälkkywän silmän sanoo jo luomishistoria olleen "kawalampi kuin kaikkein muittein luotuin koko maan päällä". Käärmeen silmä osottaa semmoista luonnonwoimaa mitä on rahwaassa synnyttänyt puheen "pahan silmän panemasta", mikä puhe meidänkin kansassa on hywin yleinen ja tuttu, waikka jo hälwenemässä. Sen sukulaisten, ojakonnan ja sammakon silmä on jo jonkun werran ihmisen silmän muotoisempi, sen wuoksi että niillä on silmälaudat; saattawat siis ummistaa ja awata silmänsä. Lintuin silmä on, Göthen tapaisesti sanoen, paljoa "päiwäisempi". Päiwäinen on etenkin kotkan silmä. Merkillinen on sen ja koko siiwellisen roswojoukon sammumaton wiha ihmisiä ja heitä wäkewämpiä siiwettömiä kilpailijoita kohti. Koko armaus-aarre taas iilmestyy iloisten laululintujen silmissä, joissa huomaat arkuutta ja luottawaisuutta keskenään ristiriidassa. Neutsyellistä kainoutta ilmaisee kyyhkyisen silmä, tuhmaa pöyhkeyttä riikinkukon, arwollisuutta ja miehuutta tawallisen koti-kukon. Nisäkköillä on silmälaudat ja osittain silmäripset, joitten awulla esim. apinat osaawat tehdä niin kummallisia, leikillisiä kauniita ja rumia silmäniskuja sekä irwistelyitä. Eläinten kuningas, jalopeto osaa silmillänsä näyttää, milloin katselijata järkewää ylewyyttä, milloin halweksiwaa säälimistä. Mutta eiköhän koiran silmä osota puhtaimpaa rehellisyyttä ja rehellisimpää luottamusta? Lampaan silmässä woit lukea syytöntä wiattomuutta ja tuhmuutta, muttra sian silmissä "sikamaisuutta". Kettu-repolaisen silmät selwästi ilmaisewat pahimpaa häijuntapaisimpaa ilkeyttä ja itsekkäisyyttä. Arkuutta ja pelkoa näyttää turwattoman jäniksen laudaton silmä, mikä nukkuessakin on auki. Walppautta ja warowaisuutta ilmaisee metsäwuohen ja sen heimolaisten silmät; runollista ihanuutta ja lempeä hirwen ja etenki äsken mainitsemamme metsäwuohen, joitten soreutta arapialaiset runoilijat ja Salomon korkeaweisu innollisesti kiittäwät. Näitten eläinten suuret awoimet silmät owat ihan sen peri-aatteen mukaiset mitä semiläs-kansat pitäwät silmäin ihanimpinä.

Mutta waikka eläintenkin silillä on isku ja muoto monenpuolisesti yhtäläinen kuin ihmisillä, on niissä puuttumassa yhtä mikä on ihmis-silmän erityinen etu ja ominaisuus, - se on kyyneleet ja itku. Ihmiselle on annettu iloisissa sekä murheellisissa mielenliikutuksissa itkeä. Se on helpotuskeino kun sisällinen ponnistus on rinnan järkeä. Itkemistoimi on ihmeellinen ja salaperäinen, joka siis ei woi selittää eikä siitä puhetta pitää, jonka wuoksi lopetammekin tähän koko puheen "sielun peilistä", jonka pintapuolen ja joitakuita ilmauksia näemme, ymmärrämme ja osaamme arwostella, mutta minkä sismpiä olemisia ja waikustimia emme pääse käsittämään yhtä wähän kuin monen muunkan Luojan luoman luonnollisen, mutta kuitenkin ihmeellisen teoksen.

Giftundersökningar.


Morgonbladet 284, 5.12.1878

Icke mindre an 216 från enskilda personer inlemnade profver hafva af ingeniör Lundberg under november månad undersökts. Deraf hafva 1 tapetprofver innehållit stor qvantitet arsenik. 19 tapeter och 6 tyger varit ganska starkt arsenikhaltiga, samt 7 tapeter och 6 tyger visat spår af arsenik. Dessutom har i mån af tid handlanden Alfr. Malmlunds lager undersökts och har der endast ett och annat prof med arsenik funnits.
Förutom de gamla gröna tapeterna med Schweinfurter- eller scheeles-grönt, som alla sutit(?) under andra tapeter, tycker här någon gång uppträda arsenik i röda eller rosafärgade tapeter, härrörande(?) från arsenikhaltig anilin. Då någon gång arsenikspår påträffats i blåa rullgardiner, som vanligen äro färgade med ultramarinblått, tyckes arseniken harrört från inblandning i klistret(?).

(H.B.)

Smör och ostfärg i pulwerform


Folkwännen 237, 13.10.1887

Den form, d. w. f. flytande form, under hwilken smör- och ostfärgen hittils förekommit i handeln har flere olägenheter med sigm såsom att färgen alltid måste förwaras i bräckliga glaskärl, hwarigenom försändningen blir dyr, att den flytande färgen alltid måste skyddas för ljus och wärme för att icke taga skada m. fl. andra olägenheter. Alla dessa olägenheter förswinna emelertid genom smör- och ostfärg i pulwerform, hwilken nyligen blifwit uppfunnen. Färgen i pulwerform består af samma färgämnem som man härtils anwändt för beredning af flytante färg, nämligen af orleana, men pulwerfärgen är af uteslutande ren orleanafärg, hwilken upplöser sig mycket lätt i mjölk. Man löser altså färgen först uti mjölken om man skall göra smör eller ost. Färgpulwret är så kraftigt att en eller twå gram färg kunna gifwa 100 stop mjölk färg af önskad nyans.

Till färgpulwrets fördelar höra öfrigt:
Att wärme och ljus icke inwärka skadligt på detsamma.
Färgpulwret är renare och kraftigare är den flytande färgen.
Man behöfwer blott anwända en forts färg till färgning af både smör och ost, då two olika sorter förut mero nödwändiga.

Fö(r)giftad eidamerost


Morgonbladet 195, 25.8.1874

En liten gosse på Fredriksberg i Danmark, som gnagit på kanten af en eidamedost, fick nyligen häftiga kräkningar, så att föräldrarne mäste skicka efter läkare. Denne förklarade att gossen fätt förgift och att det måste wara anilin i den färg, som begagnats att gifwa often kulör. Den danska tigning, som meddelar detta, uppmanar polisen att anställa undersökningar af den ost, som hålles till salu och hwaraf en del genom sin starka röda färg i synnerhet förefaller misstänkt.

Ilmoituksia.


Sanomia Turusta 40, 2.10.1863

[...]

Kunnioitetulle yleisölle saan ilmottaa että konttuorini tulewasta wiikosta alkaen muutetaan nykysestä asunnostani, wärjäri Lindström'in talossa Wenäjän kirkkokadun warrella prowasti Herzbergin taloon, samaan paikkaan, jossa ennen oli kauppias Ruffschinoffin puodi, ja että siis siinä wast'edes otan wastaan kaikenlaista wärjäys-työtä. Turusta, lokakuun 1 p.
R.W.Tenlén, Wärjärimestari.

[...]

Raasmarkun willatehtaseen wastaan otetaan willoja kehrättäwäksi, sekä tehtaan luonna, että myöskin Porin kaupungissa wärjärimestari Malin'in tykönä, asuva kaupparotin partaalla, jossa myös walmis työ takasin saadaan niin pian ja hywää kuin suinkin mahdollista on; kehrunpalkka pestyistä walkoisista willoista tehtaan luonna on 12 ja harmaasta 13 kop. walmiilta lankanaulalta ja Poriin jätetyistä willoista yksi kopeekka enempi jka naulalta; joka tämän kautta yhteiseksi tiedoksi ilmotetaan. Raasmarkun willatehtaasta, syyskuun 23 p. 1863.
J. F. Nyström ja Kumpp.

26.5.07

Uutinen värjäripajan palosta


Suomalainen Wirallinen Lehti 108,12.5.1885

(Julkaistu useiden pikku-uutisten joukossa otsikolla Mainittawia tapauksia kuwernööreiltä tulleiden ilmoitusten mukaan)

Yöllä huhtikuun 12 päiwää wasten syttyituli wärjärinlesken Brita Lindhin omistaman Munsalan kylässä ja pitäjässä olewan wärjäripajan ylisillä ja poltti ainoastaan wesikaton ja ylimmät hirsikerrat. Luullaan että tuli tahallansa on sysytetty, kun wärjäripajaa ei ole lämmitetty eikä käytetty maaliskuun loppupuolesta asti. Wahinko wärjäripajasta, joka oli wakuutettu Suomen maalaisten paloapuyhtiössä, arwataan 395 markaksi.

Potaskan poltannosta ja puhdistamisesta. IV.


Tapio 47, 23.11.1867

(Jatko ja loppu wiime n:roon.)

Kuin tulistus-työtä on jonkun aikaa pitkitetty, muuttuu punaselta hohtawa wäri walkeelta hehkuwaksi. Koska ajan kuluessa karistettu potaska näkyy kuin walkeelta helkuwa hiekka, ja uunista kokeeksi ulos wedetyissä suuremmissa paakkuroissa ei näy mitään mustia täplyjä, niin on potaska parhaaksi tulistettu. Siis wedetään se rauta-koukulla uunista suun edessä olewalle kiwilewyilla kiwistetylle alalle, ja siinä jähdyttyä, pakataan kohta tiuriisiin astioihin. 300 naulaa potaskaa, sen mukaan minkälaista on, ennättää 4-6 tunnissa täydellisesti tulistua. Polttaessa käytetään parhaastaan koiwu- eli saksan tammen-halkoja; hawu-puut owat sentähden wältettäwät kalsinitys-uunia lämmittäessä, että palaessa antawat paljo nokea, josta tulistettawa potaska pian likautuu.

Koska raakaa potaskaa tulistaessa siinä olewat palawaiset aineet häwitetään ja wetiset osat muuttuwat höyryiksi sekä osa hiili-haposta samassa lähtee ulos, niin seuraa, että tulistettu potaska on painostansa hukannut jonkun määrän, raaka potaskan suhteen 8, 10 aina 20 prosenttia ja wieläpä ylikin.

Tulistetun potaskan omaisuuden ja siinä olewain aineiden suhteen on wielä merkittäwä seuraawa.

Hywä tulistettu potaska pitää oleman suuremmissa eli pienemmissä, kantillisiss, huokoisissa, helposti murenewissa kappaleissa, wäriltänsä harmaan sinertäwä, likaisesti musta eli sini-wiheriäinen, muserressa ilman mustaa hysämystä, sulaman huokeasti ilmassa, itsensä wertaisessa wedessä täydellisesti sulaman, sormelle wedellä hiwutettu hyyhmämäisesti hajoaman, kättä wähän lämmittämän ja kielellä antaman polttawaisen lipeen luontoisen maun, mutta ei haista eikä maista rikki-maksalta.

Wihdoin jos potaska lipeeseen sekoitetaan joku happo, niin sen ei pidä langettaa pohjaan paljo soraa, jolloin piikiweä ja sawimaata on kalin kanssa yhteydessä.
Kaupassa kulkewan potaskan perus-aineet owat sekä paljoutensa että laatunsa puolesta hywin erilaiset. Pää-asiallisesti potaskassa uitenkin löytyy liwe, joka parhaastaan tekee sen teollisuudelle soweliaaksi, potaskan hywyyden mukaan 40 aina 50 osaa sadalle. Tämä liwe on enimmäksi osaksi kalia, jonka joukkoon suurempi eli wähempi paino natronia on yhtynyt. - Wieraita, usein haittaawia sekoituksia on rikki- ja suola-happokali, piikiwi, kalkki, mangan ja rauta-ruoste.

Monella tawalla tutkitaan miten paljo potaskassa on kalia, se on: kuinka arwollista potaska on, ja näistä kaikista soweliain on tutkiminen wihtrilli-öljyllä, eli rikki-hapolla. Se perustuu siihen kokeesen, että wihtrilli-öljy, jolla on oma paino 1,85, sekaantuu 95 osaan syöwytys-kalia niin sopiwasti, että happo ja emäs täydellisesti sitowat toisensa. Siitä siis, kuinka paljo potaskaa tarwitaan siteeksi wihtrilli-öljylle, määrätään sitten kalin arwo. Alkali-mittana käyttää Decroizilles jonkun määrän weden sekaista rikki-happoa, jossa hapon paljous on tietty, joka sidotaan määrätyllä painolla potaskaa.

Potaskaa käytetään teollisuudessa monenpuolisesti, esim. saippuan tekoon, walkaistuksessa, wäri-kyypeissä, kyaniwety-happoisen kalin ja berlini-siniwärin walmistamisessa, monenlaisen lakka- ja muiden wärien paineessa, kruuku-maalarin työssä, lääkityksessä ja muissa tarkoituksissa.

Potaskan poltannosta ja puhdistamisesta. III.


Tapio 46, 16.11.1867

(Jatkoa wiime n:roon.)

Tawallinen tulistus-uuni on noin 12 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leweä ja 6 jalkaa korka, rakennettu hywin poltetuista tiilistä. Sen sisässä on 6 jalkaa pitkä, keskelta 4 eli 5 jalkaa leweä ja molemmista päistä pyöristetty kalsinitys-arina, jonka siwulla pitkittäin kuljee 1½ jalan leweä tulen pesä. Molemmat owat päältäpäin 2 jalan korkuisella laella holwitettu, jossa on, tulenpesän wastapuolella, 2 lyhyttä piippua, warustetut weto-pellillä, joiden kautta tulen leimu, mikä pesästä wetää tulistus-arinan ylitse näille pellille, taitaa järestettää. Yhdella uunin leweällä siwulla on suu ja sen alla porokoppelo ja siwulla kalsinitys aikko, jonka kautta potaska luodaan uuniin ja uunista pois; molemmat warustetut rautaisilla owilla. On semmoisiakin tulistus-uunia, joissa kahden puolen arinaa on tulen sijoja ja keski-laessa sawureikijä eli piippuja, mutta ne owat wähemmin soweliaita.

Frankkenin uunit eroawat edellä mainituista erinomattain siinä, että tulesija on tehty 5 tuuman paksuisen arinan pohjan alle, josta tulen leimu nousee 1 tahi 2 weto-rei'n kautta holwiin ja sieltä weteäisse arinan ylitse kalsinitys aukolle, jonka alla on uunin suu. Parannetun laitoksen mukaan on uunin suu tehty uunin yhteyteen pitempään siwuseinään, josta tulen johto menee wastaiselle siwulle ja päättyy siellä kahteen weto-reikään, joiden kautta tulen leimu nousee kalsinitys arinan yli ja wetäikse poikki tämän pituutta 2 piippuun, jotka owat wetopelleillä warustetut.
Raaka potaaskan tulistus tämmöisissä uunissa tapahtuu seuraawalla tawalla. Ensin lämmitetään uuni 5 eli 6 tuntia kohtuullisesti siihen määrään, ettei uunin laessa enään näy mitään tulmmia pilkkuja, sitten luodaan munan suuruisiksi muruiksi särjetty potaska kalsinitys aukon kautta arinalle (tawalliseen uuniin noin 300 naulaa). Niin pian kuin potaska on tarpeen mukaan tulistettu, alkaa se siitä lähtewästä wesi-höyrystä kuohua, sitten särkyy siinä olewa suola-happoinen kali ja natroni. Koska 1 tahi 1½ tunnin perästä kuohuminen lakkaapi, lämmitetään kowemmin, että kaikki potaskassa olewat palawaiset aineet syttywät ja potaska tulistuupi. Syttyessä nkyy potaska ensin mustalta, mutta tulistusta pitkittäessä walkoiselta. Tämä nähdään ensinnä tuokion päällimaisissä osissa, koska näihin sattuu tulen kowin kuume; ja koska potaskaa polttaessa on pää-asiallisesti tarkastettawa, että tuolio tulistuu aina pohjaan asti yhden werran, niin on wälttämätön, että tästä hetkestä potaska kohennus-kelalla (tasateräisellä pitkäwartisella raudalla) yhä kohotellaan ja karistimilla ja koukuilla mahdollisesti tarkkaan käännetään ja suuremmat paakkurat särjetään. Ylipäätänsä tulee potaskaa silloin kääntää, koska sen pinta rupeaa vähän hohtamaan, että tulistuminen tapahtuisi tasaisesti, eikä potaskan pohja saisi palaa kini arinaan, jonka kautta huononee. Jos tämä sittenkin tapahtuisi, pitää tuli luukkujen ja peltien sulkemalla wähennettämän; sillä kuin potaska muuttuu kuonaksi, on se laadultansa huonompata, koska syttywä set aineet siitä eiwät täydellisesti häwiä, waan peri wastoin waikuttawat sen, että potaskaan sekoitettu rikkihappoinen kali muuttuu rikki-kalkiksi, joka estää potaskan moneen tarpeeseen käyttämistä. Kuonaksi potaska palaakin huokeasti silloin, kuin siihen on sekoittunna paljo suolahappoista kalia, sillä tämä sulaa ennenkuin syttywäiset aineet owat täydellisesti häwinneet.

(Jatk.)

Potaskan poltannosta ja puhdistamisesta. II.


Tapio 45, 9.11.1867

(Jatkoa wiime n:roon.)

Lipeän liottamalla porosta saatu keitto-kuntoinen uute on keitettäwä tahi höytytettäwä, että wetiset osat siitä lähtewät pois ja suolat jääwät pohjalle kuin kiteemäinen aine (raaka potaska); ettei liiaksi polttopuuta tärwääntyisi, pitää uutteen olewan jokseenki wäkewän, kumminkin sisältäwän 15 eli 20 osaa sadalle suolaa mittarin (prowarin) mukaan. - Keittäminen tapahtuu wähemmissä keitto-huoneissa suuressa rautasessa padassa, mutta suuremmissa laitoksissa rautaisissa pannuissa eli kattiloissa, jotka owat jokseenkin suuria läpimitaltansa, waan sywyydeltä ainoasti 1-1½ jalkaa, koska suurempi pinta-ala ja wähempi sywyys jouduttaa wetisten osain häwiämistä keitettäwästä uutteesta.

Kattilaan kaadettu uute saatetaan lämmittämällä niin tuliseksi, että alinomaa on kiehuwassa tilassa; alusta, milloin liwe on enemmän mietoa, saapi sitä keittää kowemmalla tulella, mutta kuin on paksummaksi kiehunut, jolloin on näöltään ruskean waahen karwainen, pitää tulta wähennettämän, ettei suola-ainetta lipeen kuohuessa ja noustessa joutuisi hukkaan. - Sitä myöten kuin uute kiehuu sisään, on uutta siaan pantawa, että kattila aina on samaan sywyyteen täytetty. Tämä tapahtuu joko sillä tawalla että kylmää liwettä tuotetaan likelä olewasta lioitus-astiasta ja hanikan kautta saapi juosta kattilaan siihen määrään, kuin wesi pannussa kuiwettuu, eli wielä etuisammin käytetään siihen erityinen lämmitys-kattila, joka lämpiää uunista ulkonewassa kuumassa höyryssä. Tässä uute jo saapi jonkun lämpömän ja juoksee niinikään hanikan kautta keitto-kattilaan.

Koska liwe on kiehunut kattilasta niin paljo, että jo alkaa paksuta - merkki siihen, että suola-aineet alkawat kiteytyä -, niin wäänetään hanikka kiini, ettei liwettä enemmältä saa juosta täyttö-astioista, ja lipeen kiehuttamista pitkitetään hämmentämisen alla, että wältettäisi suolan pohjaan palamista, jonka kautta suola huokeasti woipi pahentua ja kuiwaksi saaminen on työläämpi. Ja koska liwe on paksunnut niin paljo, että tahrautuu harmoiksi tahi ruskeiksi möykyiksi, sammutetaan tuli, potaska jätetään wähäisen jähtymään ja hakataan wasaralla ja tasaterällä ulos. Jos raaka potaska wielä olisi liika tuores, niin kattila on uudelleen lämmitettäwä, siksi että irtoutuneet potaskan pallerot owat aiwan kuiwat, jolloin he, jos potaska on raakana pois lähetettäwä, kohta pannaan tiuriisiin astioihin; sillä raaka potaska ottaa luokeasti ilmasta kostetta ja likoutuu. Muutoin onse wälttämättömästi tarpeellinen, että raaka potaska höyryttämällä jokseenkin tarkkaan wapautetaan wetisistä osistansa, koska kostea raaka potaska kalsinitys- se on: poltto-uuniin pantua sulaapi wedessänsä ja ehkä juoksee ulos uunista. Monessa keittohuoneessa, jossa potaskaa walmistetaan, lämmitetään 3 kattilata samalla tulella; ensimmäisen alla, jossa uute keitetään kuiwaksi, palaa tuli ja wetöytyy sekö toisen että kolmannen kattilankin alle, joissa tämä johonkin määrään kuiwettuu tahi lämpiää. Wälistä on kolmannen kattilan takana wielä neljäs samalla tulella, aiwottu lioitus-weden lämmittämiseksi.

Raaka potaskalla on paremmin ruskeankarwainen näkö, siihen sekottuneesta pihkasta, pikiöljystä eli mäkimullan= (humus) haposta. Nämä paineen antawaiset aineet palawat raakaa potaskaa tulistaessa (kalsinitessä), jonka kautta potaskasta saapi punertawan, wihertäwän, sinisen eli walkea-harmaan wärin; punainen wäri tulee happo-raudasta, wihertäwä ja sininen mangan-happoisesta // kalista, joka aina syntyy, koska raaka potaska sisältää mangan-metallia ja tulistetaan ilman läsnäollessa.

Punaisen potaskan tulistaminen tapahtuu wähemmässä mitassa rautaisessa sulattimessa, jossa se alinomaa sekoitettuna tuliseksi paahdetaan. Suuressa mitassa poltetaan se omituisessa tulistusuunissa, joko tawallisessa, eli n. s. Franken (Bambergin) kalsinitys-uunissa.

(Jatk.)

Potaskan poltannosta ja puhdistamisesta. I.


Tapio 44, 2.11.1867

Lioitus-astiat owat suuria noin 3 ½ jalkaa korkeita sammioita, 2½ jalkaa laidoilta 3 jalkaa läpimitassa pohjasta. Pohjan kanssa tasan on tappi eli hanikka lipeen tyhjentämiseksi; pohjalla on 3-4 tuuman korkuinen, alapuolelta kourea puinen ristikko, jonka päälle pannaan toinen koloilla yltansä warustettu pohja, ja tälle sitte lewitetään tuuman paksuinen olki-kerros. Tämän päälle luodaan nyt tuuman paksulta kostutettua poroa, ja paakkurat murennetaan hienoksi ja sullotaan eli poletaan kowaan. Mainitulla tawalla menetellään poron luodessa, kunnes astiat owat täytetyt niin korkealle, että laidasta lukien 6 tuumaa tyhjää tilaa jääpi poron yläpuolelle, johon ammennetaan kylmää, eli paremmin lämmintä wettä (eli mietoa liwettäkin.) Usein otetaan ensimmäisen kerran kylmää, toisen kerran lioittaessa lämmintä wettä. Wesi laskee wähitellen poron läpi, lioittaa suolaiset aineet ja wajoaa pohjain wälillä olewaan tyhjään tilaan. Wähä wäliin lyödään uutta wettä päälle, kunnes lioitus-astiat owat täynnänsä. Pohjalla olewa wäkewä liwe lasketaan tapin kautta ulos ja täytetään muihin lioitus-astioihin, kunnes on sulattanut niin paljo suolaa, kuin mahdollista, ennenkuin ruwetaan keittämään. Kuta wähemmin porossa on liwe-emää, sitä useammin pitää liwe laskettaman werekselle porolle, ennenkuin saapi tarpeellisen woiman.

Poro, joka tällä muodolla lioitetaan, ei ole kohta hukannut kaiken suola-aineensa; sentähden lyödään siihen toista wettä, parhaiten lämmintä, ja saatu mietoisempi liwe käytetään weres poros lioittamiseksi. Tätä saattaa kertoa monasti, ennenkuin wäkewyys on porosta täydellisesti häwinnyt.

Wälttämätön on tässä, että wesi, jota lioitukseksi käytetään, on puhdasta, eikä sekoitettu muilla suola-aineilla; sillä jos wedessä on gipsiä, karwassuolaa, wihtrilliä eli alunata, suola-happoista kalkkia eli talkkia, niin nämä ryöstäwät jonkun osan lipeessä olewata kalia, ja siten ei ainoasti wähentäwät potaskan wäkewyyden, waan tuowat sekaan wieraita wikki- ja suolahappo kali-suoloja, joista potaska huononee.

Milloin liwe on tarpeen asti wäkewä, määrätään liwe-prowarin awulla, tahi lasketaan lipeesen muna (eli potaatti); kuin tämä uipi lipeen päällä, on se sopiwa keittää. Kuta woimakkaampi liwe on, sitä wähemmin waatii se keittämiseksensä poltto-ainetta. Lipeen säilyttämiseksi käytetään astioita, eli tynnyriä, joissa hanikka on wähän korkeammalla kuin pohja, joten liwe ulos laskettaessa keitettäwäksi juoksee selwänä pohjaan painuneesta roskasta.

Miten hywänsä poro puhtaalla wedellä useammankin kerran lioitetaan, jääpi siihen wielä aina joku määrä kalia, koska koko aikaseen heretään sitä lioittamasta, eli joku osa sitoukse pi-kiwen ja muiden kowain aineiden kanssa porossa niin kowaan, että se ei wedessä sekaannu. Wetääksemme porosta wielä tärkemmin sen kali-aineen, menetellään seuraawalla tawalla. Poron joukkoon sekoitetaan poltettua ja ilmassa murentunutta kalkkia ja poltetaan wielä kerran, eli lioitettu poro ainoasti sekoitetaan kalkilla ja puhtaalla wedellä, ja hämmennetään jonkun aikaa. Jos poro pannaan 1-2 jalan korkeisiin kokoihin 6-8 kuukauden ajaksi ilmassa seisomaan, jonka jälkeen 4-6 tuumaa poroa kuoritaan päältäpäin ja lioitetaan, niin saadaan wielä paljon potaskaa.

Täydellisesti lionnut poro kelpaa wielä wiedä pelloille, taikka Salpeterläjäin rakentamiseksi, metallisten kalujen puhdistamiseksi ja kirkastamiseksi, sekä sulatus-pajoista lawoiksi, myöskin ruohonpäisen ja mustan lasin walmistamiseksi.

24.5.07

Frans J. Holmgren'in Värikauppa (mainos)


Uusi Suometar 130, 8.6.1883

Frans J. Holmgren'in
Värikauppa


N:o 34 Korkeavuorik. N:o 34.

Höyryvoimalla öljyssä hienonnettuja värejä.
Lyijyvalkoista, Sinkkivalkoista, Keltamultaa, Ruskeatamultaa, Umbraa, Ruskeanpunaista, Italianpunaista, sinistä, mustaa ja vehreätä, rautra-astioissa, 20-100 naulaa, sekä puutynnyreissä. Sekä kivi- että puutalojen ulkomaalauksiin on sekoitettuja öljyvärejä kaikennäköisiä. (Maalatuita näytteitä on nähtävänä.) Hinnat vaihtelevat 30-60 p. naulalta.

Kirkasta ja hyvinkuivavaa Liinaöljyvernissaa 1/1 astioissa noin 70 kann., ½ astioissa noin 30 kann. Hinta helppo. Kaikensuuruisia pensseleitä, sekä muuten kaikkia tarvittavia maalarikaluja.

Frans J. Holmgren.

Färgblindhet


Wiborgsbladet 197, 24.8.1888

Är 1798 beskref den engelske dysikern Dalton ett dittils obekant, egendomligt fel i synapparatren hvilket till hans ära benämndes "daltonism". Enligt hans beskrifning äro de med detta lyte behäftade personerna icke i stånd att uppdatta vissa färger eller skilja dem från andra. Sedermera har man kallat felet "färgblindhet". Dalton, som sjelf var färgblind, omtaalr på följande sätt sitt synfel: "Karmosin synes mig som blått med en liten blandning af mörkbrunt. Törnrosen synes mig ha samma färg som violen. Kindens friska rodnad hos en flicka liknar i mitt tycke en bläckfläck; blod synes mig ha samma gröna färg som en butelj. Rödt och skarlakan förefalla mig vid dager som askgrått- Grönt förvexlar jag med brunt och brunt med grönt".
Den färsta, som fäste uppmärksamheten på den praktiska betydelsen af detta fel, särskildt för järnvägstjenstemän, var Wilson i Edinburgh år 1855. Numera låta alla järnvägsstyrelser undersöka färgsinnet hos de personer, som söka anställning vid trafikpersonalen.

För att tatta hvad färgblindhet är, något som bör hafva intresse för en hvar, är det nödvändigt att först ha en klar föreställning om färgerna i allmänhet. Betrakta vi färgsystemet, så finna vi först fyra grundfärger: rödt, gult, grönt och blått, hvilka vi måste komplettera med hvitt ovh svart. Alla öfriga färger äro att anse som blandade och kunna äfven tillblandas af grundfärgerna. Hvarje par af dem gifver blandade i rigtig mändg hvitt eller grått. Man kallar dessa färger för deras egenskap att till sammans bilda hvitt: komplementfärger, och sådana äro äro t. ex. röd och grönt, violett och gröngult, blått och gult o. s. v. Rödt, grönt, gult och violett antager man såsom "grundfärger", emedan de äro de enda rena färgqvaliteter, som tillsammans gifva fullkomligt hvitt. Det vore nu mycket önskvärdt, om för alla färger funnes öfverenskomna och öfver alt gällande lika namn. Men tyvärr är detta icke fallet. Den säkraste frunden för fixeringen af bestämda färger erbjuder solspektrum, och som stödjepunkter tjena dess Fraunhoferska linier. Helmholtz benämner dess färger på följande sätt: röd-cinober, orange mönja, gul blyglans, grönt Schéelesgrönt, blåklintberlinerblått, indigoblått, indigoblått-ultramarin, viol-violett. I spektrum förekommer ej purpur hvars hvitaktiga nyans kallas rosenrödt och hvars röda benämnes karmin.

- Nu är frågan: huru uppfattar ögat alla dessa färger?

Svaret härpå är svårt. Tvp hypoteser stå emot hvarandea och båda anföra färgblindheten såsom bevis för sin rigtighet. Helmholtz, hufvudmannen för den ena teorin, antager i ögat tre slags nervtrådar, som motsvara grundfärgerna: retning af det första slaget verkar förnimmelse af rödt af det andra slaget grönt och af det tredje violett. En mycket intressant iakttagelse visar, att på ögats näthinna mäste finnas särskilda, för rödt känsliga element. Man kan nämligen lätt öfvertyga sig om, att näthinnans yttersta delar äro okänsliga för de röda färgerna. Man tager något rödt föremal, t. ex en lackstång, i handen och förer den, under det man ser rakt fram, på sidan bakom ögats synfält. För man sedan strången långsamt tillbaka, tils den kommer till gränsen af synfältet, så synes den icke röd, utan svart, och den röda färgen uppdyker plötsligt, när man för lackstången lätgre fram. Med blått förhåller det sig annorlunda. Denna färg igenkänner man mycket väl äfven vid gränsen af synfältet. Näthinnan är altso i sina yttersta delar blind för de röda färgerna, emedan här de för rödt känsliga nervtrådarne saknas. Och då dessa ställen på näthinnan mycket väl uppfatta blått, sp kan denna okänslighet för den röda färgen icke bero på total saknad härstädes af förnimmelstrådar. Vore nu de färgförnimmande nervtrådarne blott af ett enda slag, så skulle äfven de i näthinnans yttersta delar liggande uppfatta den röda färgen, men detta är, som vi sett, icke fallet; altså måste det finnas särskilda förnimmelsetrådar för rödt och följaktligen äfven för de andra färgerna. Enigt Helmholtz åstadkommer rotningen af två och tco färgskänsliga nervtrådar förnimmelsen af blandad färg; retas de allesammas lika starkt, uppkommer intrycket af hvitt. Helmholtz har hygt denna sin teori på en redan år 1807 af Thomas Young uppstäld hypotes, som han vidare utvecklat. Denna Young-Helmholtz'ska teori öfver färgförnimmelserna ger den för lekmännen lättast fattliga förklaringen öfver dem. Likväl räknar äfven en andra teori ett icke ringa antal vetenskapsmän såsom sina anhängare, och detta är Herings. Denne förnekar, att hvitt är en blandad förg, emedan man icke i den samma kan urskilja två eller flera andra färger, liksom man i en treklang hör tre toner. Hering skiljer därför mellan tre olika beståndsdelar i synapparaten: den svart-hvita, blå-gula och den rödt-grönt känsliga, altså en färglös och två färgade substanser.

De båda teorierna förklara nu färgblindheten hvar och en på sitt sätt. Anhängarne af den Helmholtz'ska teorien antaga tre slags färgblindhet: Den rödblinde skall blott kunna uppfatta grönt och violett och deras blandning: blått; rödt synes honom som svart, och blandade färger, som innehålla rödt, förefalla honom som om rödt i verkligheten skulle felas; hvitt t. ex. förefaller honom grönblått. I enlighet därmed påstås den grönblinde blott kunna uppfatta rödt och blått, och den bläblinde blott rödt och grönt. Enligt Hering däremot skall den rödblinde tvärtom vara röd grön-blind, d. v. s. den röd-gröna synsubstansen fattas honom som gult eller blått. Rent gult och rent blått jämte svart och hvitt äro altså tillräckliga för att sammansätta alla för hans öga förekommande färger. Vid fördomsfritt betraktande medge likväl många oftalmologer, att ingendera teorien fullkomligt förklarar färgblindheten, utan att den rätta förklaringen öfver denna abnormitet ännu återstår att söka.

Den äldsta metoden för upptäckande af färgblindhet härstammar från Seebeck. Han lät dem, som skulle undersökas, sortera olika broderimönster, hvilket alla färgblinda naturligen gjorde origtigt. Professor Holmgren i Uppsala, hvilken, som bekant, mycket sysselsatt sig med och inlagt stora förtjenster om studiet af färgblindheten, har uppfunnit en enklare och mindre tidsödande metod. Han framlägger olika färgade garn som mönster och låter sedan dem, som skola undersökas, till hvarje mönster lägga de garn, hvilka förefalla dem ha samma färg. Under det arr nu den normalsynte mer eller mindre fort alt efter sin färgkunskap afskiljer till och med dina schatteringar, så lägger däremot den färgblinde garn af de mest motsatta färger till mönstren.
Det gör ingenting, utan är tvärtom nyttigt, att många äro på en gång närvarande vid dessa prof. Den normalsynte fullgör sitt prof mycket fortare, sedan han fått en eller flera gånger åse, huru garnen skola sorteras, och den färgblinde åter lär sig ingenting, om han aldrig så många gpnger får se på: han gör ändå samma fel som sina föregångare. Garn ha det företräde framför andra mönster, att de icke glänsa, ha samma färger på alla sidor och äro lätta att transportera, emedan de icke brytas sönder.

Bland 34,284 personer som af professor Holmgren blifvit undersökta, ha 3,51 proc. varit män och 0,26 proc. qvinnor. Man ser däraf, att i följd af den ständiga sysselsättningen sedan generationer tillbaka med färger färgsinnet mycket mer utbildat sig hos qvinnorna än hos männen.

Förgblindheten är afgjort ärftlig. 1 regeln härstammar felet från modren på så sätt, att icke hon sjelf, men hennes far varit färgblind, hvarefter med öfverhoppande af en generation hennes barn också bli det. Färgblinda syskon, isynnerhet böder, påträffas ofta. Färgblindheten är tyvärr obotlig. Alla försök att genom fortsatt systematisk öfning adlägsna den bli fruktlösa. Det ända sättet att för kommande generationer inskränka antalet färgblinda vore att i skolorna med undervisningens tillhjälp söka höja färgsinnet i allmänhet. En dylik undervisning skulle äfven ha det goda med sig, att den färgblinde blefve snart upptäckt och kunde varnas för att vända sin håg till yrken, för hvilka hans fel gör honom omöjlig.

22.5.07

Uppgifter för hushållning och slödjer


Åbo Allmänna Tidning 47, 20.4.1811

Waraktig Rank--sfärg(?) på bomullstyger erhålles om man kokar Pilblad i watten, fåller, med tillhjelp af Snickarelim, garfämnet ur färgsoppan affilar der klara, doppar godset deri, och säster färgen med behörig portion Saltpettersyra (Skedwatten).

Turkiska Perlor fördärigas ad Katechu, Violrot, Moschus(?), samt litet Lavendelolja, Berhamottolja och Lampswärta, hwilket allt sammanarbetas med upplöst husblåss, och formeras till större eller mindre perlor med tillhjelp af en wanlig Pillermachin.
Saftblått tillredas af de blå strålblomstren på Rågblommor. Med Gummiwatten arbetas de till en deg, läggas sedan emellan zine bräder med pålagd tyngd, rifwas, torkare, med litret alunwatten och urdunstas å nyd till torrhet.

Meabler af sämre träd få likhet af Mahogony; om de betsas med skedwatten, sedermera äfwersteakas med en upplösning af Drakblod i Soda ---(?) Spiritus Vin, samt slutaligen fernissas med en upplösning af Gummi Lack likadeles gived uti Soda och Winspritus.

Af Borwel(?) är en tillredning uppgifwen, som må hända en dag skall göra Chinesiska tuschet umbärligt(?). Man upplöser i god såpsjudarelut så mycket raspadt horn som lösningsmedler kan emottaga, och utdunstar så mycket watten, stadrar(?) en klar och fullkomligen färglös wärsta ofwanpå, ur hwilken med Alun upplösning en swart fälling erhålles. Denna fällning skötjes(?) wäl och torkas, samt rifwes sedermera med Gummi, då man får en swart färg af fullkomlig likhet med tusch.

Sedan Assekor(?) Fares Stenpapper redan i flere år warit förgåtit(?), har man nyligen i Tyskland föreslagit ett annat, och projecterat att anwända det till taktäckining(?). Basis dertill utgöres af wanligt grått papper, som ark för ark öfwerdrages med Snickarslim, prässas till en skifwa af 4''', och doppas i stark upplösning af jernvitriol, att deraf till fullo genomtröngas. Haldtorra prässas skisworne ännu en gång, torkas, och öfwerdragas med en blandning af mjölk och i fri luft sönderfallen kalk. //

Till Bomulls- och linne- persedkars märkning kan, i stället för det wanliga men besw-rliga arbetet med märkeråd och nål, anwändas en upplösning af gammalt bostigt(?) jern uti winättika. Denna upplösning inspisseras något, och försättes med arabiskt gummi. Med denna blandning secknar(?) man hwad märke eller bokstaf man behagar, låter tyget torka, och twättar det sedan med warmt watten. Det märkta stället bar då fått en wacker brungul färg som lätt förwandlas till en skön swarta, så snart det doppas i en soppa af Galläpplen, Sumach, och brun Bresilja.

Musselsilke (af Pinna nobilis) ger tyger af förträffelig glans och skönhet. Den knappa tillgången op detta råämne och flere andra omständigheter glra dock dessa tyger så dyra, att den tillwerkning man deraf i Frankrike anlagt, af sig sjelf upphörde. Alnen kunde ej prästeras under 500 Franker.

Att om wintern söda föda fåren utom hus, har i sednare tider blifwit af flera Ekonomer föreslagit, och äfwen i nog kalta climater öfwer förmodan lyckats. Likwäl torde fördelarne af denna hushålls method ingenstädes böra öfwerdrifwas. En herr Kegel i Thüringen, som derm d gjort försök, har nyligen, såsom resultat af fin erfarenhet, uppgifwit att får som öfwerwintra i fria luften, äta mer än andra, men äro något mindre ullgifwande och i köttet något sämre, hwadan han ock lemnar ljusa och lustiga fårhus söreträdet.

21.5.07

Parisiska moder.


Åbo Underrättelser 4, 14.1.1835

Till klädningar nyttjas rosenrödt, damasceradt atlas; kjolen framtill öppen och på båda sidor något uppknuten med broderade Atlasband. Underkjolen af hwitt Atlas broderad med rosenrödt silke och med tredubbel garnering af uttaggade rodenröda band. En halfshawl af blonder betäcker bröstet. Lifwet mycket utringadt på arlarne och ryggen. På håret en liten bord af swart sammet och röda plymer.

Till klädnings-ärmar nyttjas spetsar och blonder. Kjolarne mycket wida och, ikasom lifwet, ornerade med snören och tossar.

Blått är för ögonblicket den rådande modefärgen. Den modernaste blå färg är mycket ljus och måste hafwa ett silfwersken, hwarföre den också kallas Argentine.
Små hattar (Capotes) med en brän af swandun eller marabouts äro mycket bruklige. För öfrigt äro både hattar och Capotes mycket enkla. Under skygget sättes stundom en guirland af murgrön med små blå blommor.

Bjerno Färgfabriks Äkta Röd-färg mainos


Östra Finland 83, 21.7.1882
Bjerno Färgfabriks Äkta Röd-färg
för hvitt siden, ylle och hår, i satser
à 60, 40 och 20 penni.

Med hvarje sats kan färgas ett halft skålpund garn. 60-pennis-satser lemna en skön röd färg. Profgarn finnes hvarje sats, som är färgadt med samma färg. Färgningssättet är enkelt och färgen säker och varaktig. Med hvarje sats följer anvisning öfver fägningssättet.

Färgen innehåller ej anilin och är giftfri.
För poster af 30 mk hög rabatt.
De hrr handlande, som vilja i kommission utminutera färgen, erhålla hög provision.
Uppdrag emottagas af hrr:
J. O. Swahn, Helsingfors,
E. Nylund, Åbo,
H. O. Fontell, Kristinestad,
K. A. Elmgrén, Brahestad,
eller af Bjerno frägfabrik,
adr.: Salo & Bjerno.
(H. D. 1,30)

Parisiska moder.


Åbo Underrättelser 59, 30.7.1834

Ett alldeles nytt, modernt tyg, kallas Estocquienne. Der är till bottnen swart och derpå äro tryckte strödde, enstaka, ganska bjerta blommor, såsom tulpaner, rosor, neilikow, o. s. w.

Den modernaste färgen är nu Lapis (stenfärg) i synnerhet är denna färg omtyckt på Poux de Soie och band till Italienska halmhattar, stundom förenas detta stenfärgade band med ett ljust, bjert, grönt band.

Nu åter ser man swarta, sydda halmhattar ornerade med couleurta band. Detta mode torde likwäl ei blifwa längwarigt.

Klädningarne hafwa ännu mycket wida kjolar, lifwet har merendels en dubbel Pelerin; ärmarne hafwa åter deras förra ofantliga widd.

Faran af att använda åtskilliga mineralfärger för techniska behofver.





Åbo Tidningar 72, 14.9.1842

(Utur en tysk journal)

Några vänner auto en qvällstund tillsamman och rökte tobak. Till pipornes antändande nyttjades härvid, såsom ofta sker, hopvridet papper, hvilket gaf från sig en egen hvitlökslukt. detta väcke uppmärksamhet; man yndersökte papperet, fann det bestå af vanligt grlnt bref-papper och då försöken med dess antändande gjordes noggrannare, fann man lågan skönt blågrön färgad och den nämda hvitlökslukten (hvilken isynnerhet kännes sedan papperet upphört att låga och endast glimmar, kolar och tillika är ett kännetecken på arseniken) blef så stark, att den hos några af sällskapet orsakade illamående.

En i sällskapet närvarande apothekare, Reinsch, hvilken uti ifrågavarande ämne gjort flere intressanta rön, meddelade derefter , på anmodan, dessa rön uti en skriftlig uppsats, hvaraf följande är ett utdrag.

År 1831 mottog jag uti W. apotheket, hvars förre innehafvare några månader förut aflidit. Den efterlefvande enkans och en 22-årig dotters lidande utseende föll mig genast i ögonen. De klagade begge öfver stor matthet, darrning i lederna, bristande matlust, qväljningar, stark törst och en dåf vär i hjernan. Om morgonen var det värst, så att de för matthet knapt förmådde lemna sängen. På dagen deremot, då de vistats utom sofrummet, och isynnerhet mot aftonen var det onda åter till det mesta försvunnet. - Då detta illamående icke ensamt var att tillskrifva sorgen öfver den nyligen lidna förlusten af make och far; då det onda med tiden icke af-, utan tilltog och då slutligen en 20-årig son, som bodde uti skiljt rum, (hvaremot de begge förenämde sofvo i samma rum) befann sig fullkomligt väl, så leddes jag på den tanken, att orsaken till det onda vore att söka i någon menlig omständighet inom sjelfva sofkammaren. (Läkare hade ännu icke, oaktadt mina enträgna föreställningar, blifvit anlitad.) Jag besökte detta rum; ovilkorligt föll min blick på den nyligen målade väggarna och i ögonblicket var orsaken till sjukdomen, som hos begge förhöll sig lika, för mig klar. Målningen bestod af Auripigment (en förening af svafvel och arsenik), och detta ännu i förening med kalkhydrad, som ingår i vanlig rappning å vägg, utvecklar en högst giftig gasart, arsenikbundet väte. Att de begge fruntimmerna under natten varit blottställde för verkan af denna giftiga gas, var utom allt tvifvel; deraf deras illamående på mornarna; om dagen deremot då de entligen vistats i andra rum, eller sofkammarens fönster och dörrar stått öppna, försvann det onda åter, så att de om qvällen kände sig friskast.

Samma dag jag meddelar dem denna förmodan, flyttade de utur detta rum, hvarest fru A. försäkrade sig, isynnerhet vid fuktig väderlek, hafva känt en egen lukt och ibland till och med sett ett matt sken utbreda sig kring väggarna. Derjemte rådde jag dem att flitigt inandas den friska luften utom hus samt njuta frisk vatten. Efter 8 dagar kände de sig åter välmående, krafterne återvände och utseendet vittnade snart om fullkomligt återvunnen helsa.

Att målningen å väggare genast blef förstörd torde knapt behöfva nämnas. *)
Betänker man nu huru vanligt det techniska bruket af arsenikhaltiga färger, sås. t. ex. Schweinfurter- Braunschweiger- Scheles-grönt äfvenså Auripigment är, så må man ej undra på att sjukdomar stundom uppstå, som, så länge deras dolda orsak icke inses, kunna trotsa en läkares bemödanden. De gröna arsenikfärgerne äro väl, i förening med kalk, icke likaså farliga som den nämda gula, auripigmentet; de äro dock farlige nog för att böra undvikas, isynnerhet i ett hus der barn finnas, hvilka så lätt kunna nedsvälja något af hvad som på ett eller annat sätt lossnar från tapeter eller väggar.

Ett annat sätt hvarpå giftiga färger, i techniskt ändamål använda, ofta skada är genom färgadt garn. Hvarje väfvare och väfvarinna har märkt huru under väfvandet med färgadt garn ett lager färgstoft samlar sig på golfvet under väfven. Man icke allt faller ned. En stor del och det fineste af de ämnen hvarmed trådarne äro färgade dammar omkring i luften och uppsupes antingen med andedrägten i bröstet eller nedgår med saliven i magen hos den väfvande, och alstrar på densamma mångsfaldiga sjukdomar. - De farligaste färger af detta slag äro:
1) Den sköna orangegula, som för sin äkthet mycket användes och som består af chromsyradt bly. De som mycket blottställas för detta färgstofts skadliga inflytande blifva hemsökte af kolik, förstoppning, tvinsot, m. fl. sjukdomar.
2) Louiseblått. Dammar mycket lik föregående och är nära likaså skadlig.
3) Äppelgrönt är väl till färg på tyger och garn förbjuden i anseende till de giftiga verkningar den orsakat; förekommer dock i handel. Farligast är den för barn, om desse beklädas med tyger af denna färg. Barmnen väta med sina kläder, eller taga dem i munnen (att beggedera ofta sker, vet en hvar) och knapt är detta gjordt innan de svåraste sjukdoms-symptomer träda i dagen. Färgen igenkännes om några trådar, t. ex. utur ett tygstycke brännes uti lågan af spri, hvari litet koksalt blifvit upplöst. Lågan färgas skönt blågrön.

4) Ljusgrönt, och Ljusgult. Begge förekomma väl numera sällan, men äro högst farliga. De förra dafen består af arseniks. koppar, den senare af svafvel-arsenik och igenkännes på d. s. att stycken dermed förgade antandes och åter utslackes så att de endast glimma, hvarvid hvitlöslukt utvecklar sig.

Flere giftiga färger förekomma väl; de nämde äro dock de farligaste, emedan garn eller tyg dermed färgadt, så lätt under bearbetning ger frägämnet ifrån sig. Slutligen må äfven anmärkas att arsenik ingår uti den gröna färgen såväl å en del papper, som barnleksaker. De olyckshändelser som med de senare inträffat äro för väl kända att behöfva vidare omordas. Äfven det gröna munlacket har befunnits innehålla farliga färgämnen.

----

*) Ett prof på kemisk väg, enligt Berzelius, anställt med denna färg ådagnlade till fullo riktigheten af den förmodade gasntveckling som i sofrummet för sig gått. - Uppå skadligheten af denna gas förvarar historien ett sorgligt exempel uti den förtjenstfulle Prof. Gehlen, som under en kemisk operation genom inanding at samma gasa förlorade lifvet.

Arno Forsius: Gerhard Domagk (1895–1964) – kemoterapian kehittäjä

Saksalainen Gerhard Johannes Paul Domagk (1895–1964) jatkoi Paul Ehrlichin (1854–1915) aloittamaa kemoterapian kehittämistä 1900-luvun alkupuolella. Domagk syntyi vuonna 1895 Brandenburgin itäosassa Lagowin pikkukaupungissa, joka kuuluu nykyään Puolaan. Hän kävi alkeiskoulun ja kymnaasin Sleesian Sommerfeldissä, jossa hänen isänsä toimi silloin apulaisrehtorina. Hänen äitinsä Martha Reimer oli kotoisin Brandenburgissa sijaitsevasta maatalosta. Hän eli siellä vuoteen 1945 saakka, jolloin hän joutui lähtemään kotoaan toisen maailmansodan päättyessä, ja kuoli pian sen jälkeen pakolaisleirillä.

Ylioppilaaksi tultuaan Domagk aloitti lääketieteen opinnot Kielin yliopistossa vuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua samana vuonna hän lähti vapaaehtoisena armeijan palvelukseen, mutta haavoittui jo joulukuussa 1914. Toipumisen jälkeen hänet siirrettiin lääkintäjoukkoihin ja hän palveli mm. Venäjän rintamalla toimineissa kolerasairaaloissa. Siellä häneen vaikutti masentavasti se, että lääkintähenkilökunta oli lähes vailla mahdollisuuksia hoitaessaan koleraa, pilkkukuumetta, ripulitauteja ja muita tarttuvia tauteja. Lisäksi hän joutui toteamaan, että myös kirurgiasta oli kovin vähän hyötyä, sillä haavoittumiset sekä amputaatiot ja muut toimenpiteet johtivat usein verenmyrkytykseen, kaasukuolioon ja muihin hengenvaarallisiin bakteeritulehduksiin.

Domagk jatkoi sodan päätyttyä vuonna 1918 opintojaan Kielissä, suoritti lääkärin tutkinnon ja sai tohtorin arvon vuonna 1921. Hän jatkoi yliopistossa Max Bürgerin johdolla kliinisen kemian alaan kuuluvia, kreatiinia ja kreatiniinia koskevia tutkimuksia, ja myöhemmin hän teki Hoppe-Seylerin ja Emmerichin johdolla aineenvaihduntaan liittyviä tutkimuksia. Domagk siirtyi vuonna 1923 Greifswaldin yliopistoon, jossa hänestä tuli patologisen anatomian opettaja ja yksityisdosentti vuonna 1924. Sieltä hän muutti jo vuonna 1925 Münsterin yliopistoon hoitamaan samoja tehtäviä. Täällä Domagk avioitui vuonna 1925 Gertrud Strüben kanssa, ja avioparille syntyi kolme poikaa ja yksi tytär.

Kemisti Philipp Heinrich Hörleinin (1882–1954) ehdotuksesta Domagk tuli vuonna 1927 IG Farbenindustrie -yhtymään kuuluvan Bayer AG:n Wuppertal-Elberfeldin tehtaiden patologian tutkimuslaitoksen johtajaksi. Samalla Domagk jatkoi opetustoimintaansa Münsterin yliopistossa, jossa hän oli vuodesta 1928 patologian ylimääräinen ja vuodesta 1958 vakinainen professori. Bayer AG:n tutkimukset värien ja lääkkeiden kehittämiseksi olivat keskeytyneet Paul Ehrlichin vuonna 1915 tapahtuneen kuoleman ja ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien vaikeuksien seurauksena. Nyt suunnitelmia alettiin jälleen kehittää Domagkin johdolla. Tutkimuksia varten rakennettiin Wuppertal-Elberfeldiin uusi patologisen anatomian ja bakteriologian instituutti vuonna 1929.

Domagkin ensimmäinen merkittävä tutkimustulos oli uuden desinfektioaineen keksiminen. Kirurgiassa oli käytetty 1800-luvun loppupuolelta desinfektioaineina kloorivettä (natriumhypokloriittiliuosta) ja karbolihappoliuosta, jotka olivat molemmat ihoa ärsyttäviä, pahanhajuisia ja vain lyhyen ajan vaikuttavia. Domagk alkoi tutkia "inverttisaippuoita", pinta-aktiivisia aineita, joissa on vaikuttavana osana positiivisesti latautunut kvaternaarinen ammoniumioni eikä negatiivisesti latautunut rasvahappoanioni, kuten tavallisissa saippuoissa. Inverttisaippoiden etuna oli se, että ne toimivat hyvin ja saostumatta myös kovassa vedessä. Domagk löysi vuonna 1932 dimetyyli-bentsyyli-dodekyyli-ammoniumkloridin, jolla oli jo suurina laimennoksina voimakas streptokokkeja ja muita vaarallisia haavatulehduksia aiheuttavia bakteereja tuhoava vaikutus. Aine tuli markkinoille vuonna 1935 Zephirol® -nimisenä liuoksena, joka sopi pintojen puhdistamiseen ja hyvin myös käsien, ihon ja instrumenttien desinfioimiseen.

Samanaikaisesti Domagk kohdisti tutkimuksensa eräs para-aminobentseeni-sulfonamidiin eli sulfanilamidiin, jonka Paul Gelmo (1879–1961) oli syntetisoinut jo vuonna 1906 Wienin teknillisessä korkeakoulussa ja julkaissut vuonna 1908. Gelmon tavoitteena oli keksiä uusia väriaineita eikä hänellä ollut mielenkiintoa tutkia aineen käyttöä lääkkeenä. Kaikesta huolimatta muualla oli kokeiltu vuodesta 1909 syntetisoitujen azoväriaineiden tehoa streptokokkeihin. Heinrich Hörlein olikin havainnut, että eräs sulfanilamidin yhdiste vaikutti rajoitetusti streptokokkeihin. Siinä vaiheessa tutkimuksia ei kuitenkaan jatkettu. Yhdysvalloissa Charles Heidelberger ja W. A. Jacobs puolestaan totesivat Rockefeller Instituutissa vuonna 1917, että azoväriaineiden osana oleva sulfanilamidi tuhosi bakteereita, mutta kukaan ei seurannut tätä johtolankaa silloin.

Domagkin johdolla Fritz Mietzsch (1896–1958) ja Joseph Klarer (1898–1953) kehittivät IG Farbenindustrien Bayerin laboratorioissa sulfanilamidista suuren määrän väriainejohdannaisia. Vuonna 1932 kemistit olivat valmistaneet punaisen väriaineen, jonka teho bakteereihin vaikutti lupaavalta. Lisäksi aine poikkesi ratkaisevasti aikaisemmista kemoterapeuttisista aineista siinä, että se ei sisältänyt myrkyllistä arseenia, kuten esim. kuppatautiin tehoavat arsfenamiiniyhdisteet. Uusi aine, jolle annettiin nimi "prontosil rubrum", piti hengissä hiiret, joille oli annettu kuolettava määrä streptokokkeja. Tutkimuksia vaikeutti se, että aine ei tehonnut bakteereihin in vitro (koeputkessa) vaan ainoastaan in vivo (elävässä eläimessä).

Eläinkokeiden lisäksi oli varmistettava myös ihmisillä, että "prontosil rubrum" oli tehokas ja vaaraton lääke, minkä vuoksi sitä alettiin kokeilla useissa sairaaloissa. Sillä välin Domagkin oma tytär sairastui vakavaan streptokokkitulehdukseen, josta hän kuitenkin parani nopeasti, kun oli saanut jo toivonsa menettäneeltä isältään uutta lääkettä. Domagk ei ilmoittanut tyttärensä paranemisesta heti, vaan odotti, että eri sairaaloissa lääkettä kokeilleiden lääkäreiden raportit valmistuivat. Paranemistulokset vaikuttivat niin uskomattomilta, että ne julkaistiin toistuvien kokeilujen jälkeen vasta vuonna 1935. "Punainen" lääke tuotiin silloin apteekkeihin ja sairaaloihin Prontosil® -nimisenä ja siitä tuli suoranainen sensaatio.

Prontosilin markkinoille tulon jälkeen alkoi heti eri puolilla maailmaa kiihkeä kilpajuoksu vastaavien lääkkeiden löytämiseksi. Ranskalainen Jacques-Gustave Tréfouël (1887–1977) työtovereineen osoitti Pariisin Pasteur Institut'issa jo vuonna 1935, että Prontosilin vaikuttava osa oli vuonna 1908 julkistettu sulfanilamidi, joka vapautui yhdisteestä vasta sen hajottua elimistössä. Sulfanilamidin bakteereja tuhoavat ominaisuudet olivat tulleet vasta nyt esiin mutkan kautta siitä valmistettuja väriaineita tutkittaessa. Tämän jälkeen alettiin yleisesti valmistaa ja käyttää sulfanilamidia eli "valkoista Prontosilia", jota Bayer AG valmisti "Prontalbin" -nimisenä. Sulfanilamidin lisäksi siitä kehitettiin useita uusia "valkoisia" johdannaisia, joista tärkeimmät olivat sulfatiazol, sulfapyridin, sulfadiazin, sulfaguanidin ja ftalylsulfatiazol.

Sulfavalmisteet tehosivat streptokokkien lisäksi yleensä mm. stafylokokkeihin, meningokokkeihin, pneumokokkeihin, kolibakteereihin, punatautibakteereihin ja jopa kaasukuoliobakteereihin. Sulfanilamidin eri johdannaiset vaikuttivat periaatteessa bakteereihin samalla tavalla, estämällä bakteereita käyttämästä hyväkseen niille välttämätöntä para-amino-bentsoehappoa. Lääke ei siis tappanut bakteereita, mutta esti niiden lisääntymisen ja leviämisen elimistössä. Eri sulfavalmisteet poikkesivat toisistaan imeytymisen ja poistumisen sekä kudoksiin jakautumisen osalta. Sen vuoksi eräillä sulfavalmisteilla oli niille ominaisia käyttöalueita, kuten esim. aivokalvontulehdus, keuhkokuume, punatauti, tippuri, pehmeä sankkeri ja virtsateiden tulehdukset. On syytä mainita erikseen, että sulfalääkkeet tehosivat myös trakoomaan, silmätulehdukseen, joka oli aiheuttanut vuosituhansien aikana miljoonien ihmisten sokeutumisen. Sulfavalmisteilla oli kohtalaisen paljon sivuvaikutuksia, mutta lääkkeiden suureen hyötyyn nähden ne olivat kuitenkin vähäisiä. Pitemmällä aikavälillä hankalinta oli se, että monille bakteereille kehittyi vuosien mittaan vastustuskyky sulfalääkkeille.

Domagkin tutkimusten ansiosta lääketiede sai käyttöönsä uuden tyyppisen lääkkeen useiden vakavien tulehdustautien hoitamiseksi. Sulfanilamidi ja siitä kehitetyt uudet kemialliset johdokset suorastaan mullistivat tavanomaisten bakteeritautien hoidon, kunnes penisilliini aiheutti seuraavan vallankumouksen 1940-luvulla. Domagkille myönnettiin Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinto vuonna 1939. Natsi-Saksan omaksuman politiikan vuoksi hän ei voinut ottaa vastaan palkintoa, jonka palkintosumma palautui sen vuoksi Nobelin säätiölle. Hänelle ojennettiin kuitenkin myöhemmin vuonna 1947 siihen liittyvä kultainen mitali ja diplomi.

Sulfonamideja koskeneen tutkimustyönsä jälkeen Domagk ryhtyi Klarerin ja Mietzschin kanssa etsimään kemoterapeuttisia lääkkeitä tuberkuloosin hoitamiseksi. Hän lähti liikkeelle sulfatiazolista, jolla oli kokeissa havaittu tehoa myös tuberkuloosibakteeriin. Domagk kehitti työryhmineen jo vuonna 1940 tiosemikarbatsonit, jotka ovat kemialliselta rakenteeltaan lähellä sulfayhdisteitä. Vuonna 1946 hän oli työryhmänsä kanssa valmistanut yhdisteen "TB 1–698" (4-asetylaminobentsaldehyditiosemikarbatsoni), joka tuli kauppaan vuonna 1949 nimellä Conteben®. Se tehosi tuberkuloosibakteeriin kohtalaisen hyvin, mutta sillä oli myös runsaasti haittavaikutuksia, joiden takia sen käyttöä oli rajoitettava, ja se jäikin sivuun uusien lääkkeiden löytymisen jälkeen.

Yhdysvalloissa Selman Abraham Waksman (1888–1973) keksi vuonna 1943 Streptomyces griseus -sienen erittämän antibioottisen streptomysiinin, joka todettiin vuonna 1944 tehokkaaksi kokeellisessa tuberkuloosissa. Lääke todettiin tehoavan myös vaikeissa tuberkuloositapauksissa, jotka olivat aikaisemmin aina johtaneet kuolemaan. Usein tarvittiin pitkiä hoitoja ja silloin lääke aiheutti hankalia haittavaikutuksia, mm. maksa- ja munuaishäiriöitä sekä kuulon alenemista ja tasapainohäiriöitä. Sitä paitsi bakteerit kehittyivät nopeasti vastustuskykyisiksi sille. Ruotsissa Jörgen Erik Lehmann (s. 1898) löysi vuonna 1943 para-aminosalisyylihapon eli PAS:in, mutta sen teho oli heikko yksinään. Tämän vuonna 1946 käyttöön tulleen lääkkeen hankaluutena olivat yleisesti vatsavaivat. Tuberkuloosibakteerille kehittyvän vastustuskyvyn ehkäisemiseksi alettiin käytössä olevia lääkkeitä antaa soveltuvalla tavalla yhtäaikaisesti tai vuorottelemalla.

Saksalaiset kemistit Hans Offe ja Werner Siefken kehittivät IG Farbenindustrien Leverkusenin tehtailla 1940-luvun lopulla useita hydratsiinijohdannaisia, joista varsinkin 4-pyridiinikarbonihappo-hydratsidi osoittautui Domagkin suorittamissa bakteriologisissa kokeissa tehokkaaksi tuberkuloosibakteeria vastaan. Valmisteen kliiniset kokeet aloitettiin vuonna 1951 ja sillä saatiin hyviä tuloksia keuhkotuberkuloosin ja jopa tuberkuloottisen aivokalvontulehduksenkin hoidossa. Lääke tuotiin markkinoille vuonna 1952 Neoteben® -nimisenä. Se todettiin nopeasti siihen mennessä parhaaksi tuberkuloosilääkkeeksi ja sillä oli myös suhteellisen vähän haittavaikutuksia. Useat lääketehtaat alkoivat valmistaa sitä eri kauppanimillä (Rimifon®, Tubilysin® ym.).

Tuberkuloosilääkkeiden kehittämisen jälkeen Domagk tutki vielä mahdollisuuksia löytää kemoterapeuttisia lääkkeitä myös syövän hoitoon. Hänen mukaansa syövän hallinta ja parantaminen tulisi olemaan kemoterapian tärkein tavoite ja hän uskoi, että se myös saavutetaan tulevaisuudessa. Hän saikin eräillä kinonijohdannaisilla lupauksia antavia kliinisiä tuloksia. Domagk luopui laboratoriotutkimuksista vuonna 1960 täytettyään 65 vuotta ja palasi silloin Münsterin yliopiston hoitamaan professorin virkaansa. Siellä hän jakoi luennoillaan kemoterapiaa koskevaa tietoutta opiskelijoille ja muille siitä kiinnostuneille. Domagk kutsuttiin ansioittensa vuoksi useiden yliopistojen kunniatohtoriksi ja tieteellisten seurojen kunniajäseneksi, minkä lisäksi hänelle myönnettiin useita korkeita kunniamerkkejä ja tieteellisiä palkintoja.

Domagk vietti vapaa-aikaansa mielellään luonnossa, niin rannikoilla kuin vuorillakin. Hän viihtyi hyvin ystävien seurassa ja piti henkevistä keskusteluista heidän kanssaan. Hän oli yleisesti tunnettu sanavalmiudestaan ja kaskuistaan. Domagk oli kiinnostunut maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista. Hän oli huomattava taiteen keräilijä ja harrasti itsekin maalausta. Useat tunnetut taidemaalarit kuten Emil Nolde, Christian Rohlfs ja Otto Dix kuuluivat hänen ystäväpiiriinsä. Domagk oli kehittämiensä lääkkeiden ansiosta pelastanut miljoonia ihmisiä hengenvaarallisilta tulehdustaudeista, mutta hän kuoli itse 79-vuotiaana märkäiseen sappirakon tulehdukseen huhtikuussa 1964 Burgbergissä, koska tautia ei todettu ajoissa.

Domagkin teoksista on aiheellista mainita "Chemotherapie der bakteriellen Infektionen" (1940), "Pathologische Anatomie und Chemotherapie der Infektionskrankheiten" (1947) ja "Chemotherapie der Tuberkulose mit den Thiosemicarbazonen" (1950).

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2004 ja se on julkaistu aiemmin Arno Forsiuksen nettisivuilla Arno Forsius.

Kirjallisuutta:
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.
Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta).
Glaser, H.: Lääketieteen voittokulku. Lääketieteellisen tutkimuksen saavutuksia viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana. Gummerus. Jyväskylä 1959.
Karasszon, D.: A Concise History of Veterinary Medicine. Akadémiai Kiadó, Budapest 1988.
Kranz, J. C. jr: Historical Medcal Classics Involving New Drugs. The Williams & Wilkins Company, Baltimore. Baltimore 1974.
Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.
Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.
[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 4. Reprinted 1990.
Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].
Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.
Internet: Nobel e-Museum.
Internet: Gerhard Johannes Paul Domagk.

17.5.07

Taloudellista ja Yleishyödyllistä - Kuinka kankaan wäri saadaan suojelluksi pesussa.


Wiipurin Sanomat 23, 29.1.1890

Jos etikkaa pannaan suorastaan pesuweteen, niin suojelee se waaleanpunaisia ja wihreöitä wärejä luopumista wastaan ja jos etikkapirttua lisätään huuhdeweteen, saawat sywäpunaiset waatteet, jotka owat waalenneet, wärinsä alkuperäiseen kirkkauteensa takaisin. Soodaliuos (soodan tulee olla puhdistettua) pysyttää purppurapunaiset ja sinisenharmaat wärit, ja potaskaliuos uudistaa mustat wärit willassa. Jos kankaan wärit owat wahingoittuneet ja muuttuneet raswasta, niin saawat ne entisen kiiltonsa ammoniakkiwettä käyttämällä (1 osa syöwyttäwää ammoniakkia 10 osaan wettä). Jos wärit owat muuttuneet lipeäaineitten waikutuksesta (potaska, sooda, syöwyttäwä kaalio eli natrio, ammoniakki j. n. e.), niin saawat ne entisen wärinsä takaisin etikkaa käyttämällä.

Om nyttan af Reaktions-papper i hushållet.


Wasa Tidning 19, 11.5.1844

Detta slags papper färgas med lackmos, som finnes allmänt i handeln. Man pulveriserar deraf t. ex. ett lod, som lägges i en thékopp(?) och öfvergjutes med en jungfru kokhett rent vatten, omröres och afsilas genom fint linne, från återstoden. Med den klara blå liquiden, som genomrunnit, öfvermålas rent postpapper några gånger och torkas emellanåt, tills papperet fått en jemn mellanblå färg; sedan klippers det i smala remsor. Det kallas reaktionspapper, emedan dess blå färg förandras och rodnar af syror, till och med af så svaga, som icke kunna bemärkas genom smaken; papperets blå färg förandras nemligen i sisnämnde fall i grisdelint, men at(?) starkare syror, t. ex. af citron, eller ättika, m. fl. i rödt. Man kan sådeles med reaktions-papper pröfva om mjölk eller grädda tål att uppkokas, eller skall ysta, man behöfver bara doppa en remsa reaktions-papper i sådan mjölk, en minut; dragen färgen i grisdelint, eller rödt, så kan mjölken icke uppkokas utan att ysta; blir papperets blå färg deremot oförändrad, så kan hon uppkokas; förstnämnde olägenhet kan emellertid afhjelpas med tillsatts af litet Kalicarbonat, eller Natronkarbonat, som smältes i ett skedblad rent vatten, och hvaraf litet i sender slås i mjölken, omröres och pröfvas, tills reaktions-papperets färg blir oförändrad.

Mitkä owat ihmisen waatetusaineet?


Turun Lehti 16, 10.2.1887

Ajattelewa ihminen ulottaa tiedustelemisiansa kaikilla aloilla ja löytää hupaisia kohtia jokapäiwäisimmistäkin asioista. Sentähden ei liene sopimatonta ottaa puheeksi tämäkin kysymys.

Kaswikunnasta käytetään waatetukseksi puuwilla ja pellawa, jopa wähin määrin kautsukkia eli kimmopihkaakin.

Puuwilla on siemenuntuwa, samanlaatuista kuin meidän-horsmaheinän siemenpalwoissa; se ympäröitsee siemeniä, on säilytyksenä ja pehmityksenä niitten ympäri. Langan pituus, hienous, sitkeys ja wahwuus määrääwät puuwillan hywyyden ja kauppa-arwon. Koettelemalla on saatu tietää puuwillalangan katkeematta kestäwän 2-4 gramman painotuksen.

Suurennuslasin läwitse katseltuna owat puuwillahaituwat pituudeltansa kierrettyin litteämäisten rihmain muotoisia, joitten syrjissä on hienoa reunustusta, mikä tekee ne ontelon tahi raakaisen muotoisiksi.

Pellawa on useamman kaswilajin yhteinen sukunimi. Meillä wiljelty pellawa on hieno ja hoikka waaleanwehreä kaswi, sen pienet kukat waaleansiniset ja kaswiopilliset kirjat owat sille nimeksi antaneet Linum usitatissimum. Sen oiwat omaisuudet tunnettiin jo ammoisina muinaisaikoina. Pyramiideissa säilytetyt Egyptiläiset muumiot owat käärityt pellawasta tehtyyn palttinaan, joista näkyy sen waatetusaineen korkea ikä. Sen wahwuus, pituus, kestäwäisyys ja kiilto owat sen mainittawimpia omaisuuksia. Pellawalangan ääretöntä hienoutta osottaa se että yhdestä kilogrammasta pellawia saa kehrätyksi 500 kilomeeterin mittaisen langan.

Maailman kaupassa kaupitaan pellawia melkein kaikista maista ja pellawakangasta walmistetaan melkein kaikkialla.

Oiwallista saadaan sitä Flanderista, Hollannista ja Wenäjältä. Ruotsissa on Norrlannin ja Smaalannin, Suomessa Hämeen pellawilla hywä nimi.

Suurennuslasin alla näyttää pellawa lanka kiiltäwältä putkelta, jossa tiheämmin tahi harwemmin on yksi tai pari poikkiswiiwaa, mitkä muistuttawat ruowon jäsenistä wartta solmuinensa.

Kankaassa eroittaaksensa pellawan puuwillasta, on monta keinoa. Jos pari minuutia keitetään kangasta liemessä, jossa on sama werta kaustista kalia ja wettä, se sitte pestään ja wäännetään, saa pellawalanka tummankeltasen karwan mutta puuwilla lanka jää walkoiseksi tai tulee wain wähä waalean kellertäwäksi. Toinen tapa on kastaa hywin kuiwattu waateliuska öljyyn ja sitte hywin puristaa se. Pellawalanka tulee
läpikuultawaksi mutta puuwillalanka päin wastoin.

Kautsukki eli “kummilasti” on Etelä-Amerikassa ja Jaawa saarella kaswawan Siphonio elastica-nimisen puun neste. Kun tehdään haawa runkoon, wuotaa siitä nestettä, joka muutaman minutin kuluttua hyytyy ilmassa. Säilytettynä hywin suljetuissa pulloissa, pysyy se kauan wetelänä ja joskus harwoin sitä sellaisena myydäänkin. Tawallisesti
tulee se kuitenkin meille hyytyneenä suuriin kakkuihin tai lieriänmuotoisiin suuriin kappaleihin. Tulikiwellä sekoitettuna on se paljoa kestäwämpä ja pitää kauan omaisuutensa muuttumatta. Alussa oli kautsukki joksikin arwotonta, mutta nyt on sillä waatetusaineena hywinkin etewä tila. Ei tarwitse muuta muistuttaa kuin sadetakkia,
kummisia päällyskenkiä, n. s. resoorikangasta eli resinkaa y. m.

Eläinkunnan antamista waatetuksen raaka-aineista oli tietysti likin ja lähin hyödyksensä käyttää eläinten omaa pakkasen turwaa. Hieno sopulinnahkainen turkki, samoin kuin se kehnosti walmistettu talja, joka werhoo pohjoismaitten siwistymättömiä asukkaita, pehmoinen ja monin kohdin werraton willakangas ja wiltti- eli huopakutous, sekä sorea ja kiiltäwä silkki owat kukin saadut eläinkunnan runsasmaisesta tawara-aitasta. Hywästä syystä arwostetaan turkiksia karwan laadun
mukaan. Mitä pitempi, hienompi ja pehmeämpi on karwa, sitä kalleempi turkki. Sopulin turkki on kallisarwoinen. Kärpän turkkia kysytään halukkaasti. Siperian orawan kaunista hopeankarwaista talwiturkkia käytetään laweassa määrässä naisten turkiksiksi. Majawan nahka on arwoinen. Meidän supinnahkaset turkit antaa amerikkalainen n. s. peso karhu.

Lampaanwilla on hienoutensa, pehmeytensä, sitkeytensä ja etenkin lämpöä säästäwäisyytensä kautta arwokkaampia nahka-aineita waatetuksen alalla. Willakarwoja on jopa 30 sentimeeterin pituisia; sen paksuus on joka tuhannes osa millimeeteristä. Suurennuslasin alla näyttää willakarwa ryppyiseltä ja suomukselliselta putkelta. Willakarwat owat aina jonkun werran toisiinsa takertuneet. Kemiallisella tawalla woi willasen eroittaa puuwillasesta pikriiniliuwotus nesteellä. Siihen kastettu
willanen lanka tulee kauniin keltaiseksi ja pysyy sellaisena pestynäkin, mutta puuwillalangasta lähtee se wäri. Jos keitetään waatetta, kudottua sekasin willaista ja puuwilloista, liukenee willa, mutta näin ei käy puuwillan.

Wiltti eli huopawaate on tehty yhteen wanutetusta eläinten karwoista. Wanha taru sanoo erään munkin tai papin keksineen keinon walmistaa sellaista. Ukko oli elänyt herkullisesti ja laiskasti, saanut luun kolotusta ja jäsentensärkyä. Waiwoja wähentääksensä pani hän joku aamu kenkihinsä karwoja, mutta huomasikin ihmeeksensä illalla kenkissänsä
oiwalliset irtopohjat, syntyneet päiwän kulun kestäneestä wanumisesta.

Silkki kotoisin Kiinasta, josta silkkimadon siementä ensin tuotiin, on sitkeää ilmassa jähmistywää ainetta, jota toukka kerroksittain kehrää ympärillensä niin että siitä tulee munan muotoinen pallo (kokous) johon toukka lymyy kunnes se muutaman wiikon kuluttua sieltä lähtee perhosena. Pallosta irrotetaan kerimällä se kallisarwoinen lanka, jota monin tawoin walmistellaan ennen kuin se waatteeksi kelpaa. Suurennuslasin alla on silkki liereä, wähä litistyneen, kiiltäwän kaikkialla samanlaatuisen rihman muotoinen. Silkin eroittaa pellawakarwasta käyttämällä kaustisen kalin liuwotusta, jossa silkkilanka sulaa mutta pellawa-aines pysyy muuttumattomana. Sellaisessa liuwoituksessa sulawat kaikki eläinkunnasta lähteneet karwat, niin että se keino oikeastaan wain eroittaa kaswi- ja eläinkunnasta saadut ainekset yleisesti.



Puhtaaksikirjoittanut: Hilppa Tuomola